Kulunut vuosi on varmaankin ollut energian osalta Venäjälle tapahtumarikkain sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Eräs vallitseva trendi on ollut se, että Venäjä on toistuvasti vakuuttanut kaikille, että alennetut energian hinnat CIS-maille (entiset Neuvostoliiton osa-tasavallat) alkavat olla menneisyyttä, ja että Venäjä on valmis puolustamaan asemaansa energian "supervaltana" myös laajemmassa skaalassa.
Tämän vuoden alussa Gazprom ilmoitti aikeistaan nostaa maakaasun hinnan markkinatasolle kaikille asiakkailleen, mutta harva tuolloin osasi aavistaa mitä siitä seuraisi. Koko vuoden 2005 Ukrainan "oranssi" hallitus oli jättänyt huomiotta Gazpromin toistuvat varoitukset hinnan noususta. Vuoden 2006 vaihteessa sopimusta maiden välillä ei edelleenkään oltu saatu aikaan, kaasun toimitus Ukrainaan lakkautettiin. Tämän jälkeen Ukraina alkoi ottaa Eurooppaan tarkoitettua kaasua itselleen, aiheuttaen Euroopassa sekä mittavia vajauksia kaasun saannissa että julkisen raivostumisen.
Venäjän mukaan kaasun hintojen markkinatasolle nostaminen hyödyttäisi myös asiakkaita, koska niiden tulisi silloin pakosta modernisoida talouttaan. Venäjän mukaan toiminta oli sopusoinnussa myös Euroopan vaatimusten kanssa, joiden mukaan kaikkia osapuolia tulisi kohdella samalla tavalla.
Mutta jos joku Venäjällä odotti länneltä tukea, niin väärässä olivat. EU suuntasi syytöksensä katkenneesta energian toimituksesta Moskovaan, ei Kiovaan, siitä huolimatta että Ukraina otti itselleen kuulumatonta kaasua käyttöönsä. Lännen mediat aloittivat kampanjan, joka julisti Venäjän "epäluotettavuutta" energian toimittajana siitä huolimatta, ettei Neuvostoliitto edes kylmän sodan aikana koskaan toiminut sopimuksen vastaisesti. Venäjän toimintaa kuvattiin sanoilla "energy blackmail" ja sen tavoite oli kuulemma saada naapurivaltiot taas Kremlin vallan alle.
Lännen sangen tekopyhä ja kaksinaamainen toiminta tuolloin osoitti venäläisille ainakin yhden asian: EU:lla on Venäjän energiasektorilla omat intressinsä, eivätkä ne kulje käsi kädessä venäläisten intressien kanssa. Huoli kasvavasta riippuvuudesta "epäluotettavaan" energiantoimittajaan antoi EU:lle jälleen yhden tilaisuuden julistaa tarvetta diversivioida energian lähteitä sekä vaatia Venäjää ratifioimaan ns. Energy Charterin, joka pakottaisi Venäjän avaamaan siirtoverkostonsa yksityisille (myös ulkomaisille) toimijoille ja päästämään ulkomaiset yritykset hyödyntämään energianlähteitään. Venäjä ei kuitenkaan ole suostunut ratifioimaan sopimusta, koska se ei olisi maan kansallisten etujen mukaista.
Asiassa ei ole edistytty koko kuluvan vuoden aikana laisinkaan. EU-Venäjä huippukokous marraskuussa ei tuonut EU:n toivomaa tulosta asiaan, koska Vladimir Putin kieltäytyi ratifioimasta sopimusta toistuvasta painostuksesta huolimatta. Nykyinen sopimus päättyy vuonna 2007, ja on suurelta osin jo vanhentunut.
Huolimatta lännen asenteista Venäjä on ollut sangen aktiivinen energiamarkkinoilla koko vuoden 2006 ajan. Se ei ole tyytynyt toimimaan vaan kotimaassa, vaan laajentanut toimintaansa ja vaikutusvaltaansa myös ulkomaille. Neuvottelut Valko-Venäjän ja Georgian kanssa saataneen päätökseen ennen vuoden loppua, jolloin molemmat maksavat energiasta selvästi nykyistä korkeampaa hintaa.
Viime keväänä länsi ilmaisi suuttumuksensa Gazpromin ja Algerian valtiollisen monopolin Sonatrachin välisen yhteistyön johdosta, joka antoi Gazpromille suoran pääsyn hyödyntämään Algerian suuria kaasuvarantoja. Algeria on tärkeä kaasun toimittaja mm. Italialle ja Espanjalle, ja Gazpromin vaikutusvallan kasvu Algeriassa lisää sen vaikutusvaltaa myös Espanjan ja Italian energiapolitiikassa.
Gazpromin osakkuus Iranista Intiaan ja sieltä edelleen Kiinaan rakennettavassa kaasuputkessa myös pisti hälytyskelloja soimaan. Iranilla on Venäjän jälkeen suurimmat kaasuvarannot maailmassa, ja iranilaisten ja venäläisten (ja algerialaisten) välisen yhteistyön pelätään johtavan Venäjän johtaman kaasukartellin muodostumiseen, joka antaisi Venäjälle huomattavaa poliittista valtaa Eurooppaan nähden.
Mitä tulee Venäjän sisäiseen energiapolitiikkaan, voidaan tärkeimpänä yksittäisenä tapahtumana v. 2006 pitää Gazpromn päätöstä hyödyntää jättimäinen Shtokman-kaasukenttä yksin ilman ulkomaista osakkuutta. Shtokman on maailman suurin tunnettu ja vielä hyödyntämätön kaasukenttä, joten lukuisia suuria ulkomaalaisia yrityksiä luonnollisesti kiinnosti osakkuus tässä projektissa. Ne kuitenkin jätettiin nyt rannalle. Gazpromia ei kiinnostanut jakaa voittoja ulkomaalaisten kanssa.
Kun otetaan huomioon vielä hallituksen ilmiselvän tyytymättömyyden Sahalinilla ulkomaisin voimin toteutettaviin projekteihin, voidaan olettaa Venäjän edelleen tiukentavan otettaan sen omista maakaasuvarannoista. Tämä tietysti on johtanut kritiikkiin lännen taholta, jonka mukaan Venäjä on siirtymässä "totalitääriseen" hallintoon, talouden kansallistamiseen ja "energiadiktatuuriin". Epäilemättä kritiikin määrä on suoraan verrannollinen siihen, miten paljon omistusta ja vaikutusvaltaa lännellä on Venäjän energiaresursseihin. Mitä enemmän Venäjä haluaa itse rikastua niillä, sitä totalitäärisempi on myös Venäjän hallinto lännen mielestä.
Venäjän tarjoama energiaturvallisuuteen liittyvä uusi malli on eräs katkerimmista riidan ja polemiikin aiheista kansainvälisillä energiamarkkinoilla tällä hetkellä, johtuen eturistiriidoista energian tuottajien ja kuluttajien välillä. Tämän hetkinen tilanne suosii selvästi energian kuluttajia. Länsi on toiminut dominoivana tekijänä energiamarkkinoiden rakennetta muodostettaessa, ja energian suurkuluttajana se on luonnollisesti rakentanut markkinat omien etujensa pohjalle.
Venäjän kansainvälisesti paljon markkinoima uusi malli tasoittaisi etuja selvästi energian tuottajien suuntaan, joka on aiheuttanut vihanpurkauksia ahneessa lännessä, joka pelkää omien etujensa puolesta elintärkeän halvan energian saatavuuden suhteen.
Tähän asti globaali energiajärjestelmä on perustunut lännen etuja suosivalle pohjalle. Länsi on pääasiassa energian kuluttaja, ei tuottaja. Länsi on tottunut siihen, että suuret öljyn- ja kaasunkuluttajat G8-valtiot kontrolloivat energian tuotantoa ja eri siirto- ja kuljetusverkostoja, ja näin kontrolloivat myös energian hintaa ja saatavuutta, useimmiten korjaten itse suurimmat tuotot energian tuotannosta ja myynnistä. Toteutuessaan Venäjän uusi malli romuttaisi koko järjestelmän, ja lännen energiahegemonia olisi mennyttä. Tätä vartenhan roistovaltio meni Irakiin, sillä Saddam oli siirtämässä maan öljyteollisuutta pois USA:n kontrollista.
Maailman suurimmat energiavarannot ovat kehittyvissä valtioissa, joiden talouksien ja kansantuotteiden koot eivät vastaa läntisiä suuria teollisuusmaita. On luonnollista, että Venäjän tarjoama uusi energiamalli on herättänyt näissä maissa paljon kiinnostusta, koska parhaimmillaan se tarjoaisi niille melko nopean ja varman tavan rikastua - lännen kustannuksella.
Lännen omat energiavarannot ovat puolestaan loppumaan päin, joten eturistiriidat energian tuottajien ja kuluttajien välillä tulevat vain kasvamaan. On mahdollista, että eturistiriidat tulevat johtamaan Irakin kaltaisiin sotiin yhä enenevässä määrin, sillä halvasta energiasta riippuvaiset läntiset taloudet eivät tule katsomaan hiljaa vierestä, kun niiden talouksien toimintaedellytykset pikkuhiljaa raunioitetaan kallistuvan ja koko ajan vähenevän energian muodossa. Kehittyvät energiarikkaat taloudet kun eivät tule jakamaan energiaansa ulkomaille loputtomiin, kun niiden oma nouseva teollisuus ja talous tarvitsevat sitä yhä enemmän.
Siispä mitä aktiivisemmin Venäjä toimii globaalisti lännen energiaetujen vastaisesti, sitä voimakkaampaa on kritiikki ja painostus sitä kohtaan, olkoon se sitten taloudellista tai poliittista. Jokainen Venäjän tekemä liike globaalilla energiasektorilla tulee kohtaamaan vastustusta lännestä, koska Venäjän ja lännen edut ovat yksinkertaisesti päinvastaiset. Kaikki oikeastaan tiivistyy taisteluun energianlähteiden ja energian siirtoverkkojen kontrollista. Joka hallitsee näitä, hallitsee samalla globaalia energiasektoria. Energia on maailman arvokkain luonnonvara, joten panokset ovat mahdollisimman suuret. Tämä on ainoa ja todellinen syy kaikissa energiakonflikteissa, myös viime vuodenvaihteen Venäjä-Ukraina kaasukiistassa ja ennenkaikkea lännen suhtautumisessa siihen.
Toivotaan kuitenkin, että jonkinlainen yhteisymmärrys saavutetaan, sillä avoimet konfliktit ja jopa sodat eivät liene kummankaan etujen mukaisia. Mutta on selvää, että juuri lännen on nyt joustettava enemmän kuin Venäjän ja muiden energian tuottajien, koska tuottajamaat ovat enenevässä määrin huomaamassa, miten epäedullinen tilanne niiden kannalta nyt vallitsee, ja miten paljon enemmän ne voisivat hyötyä omasta energiastaan yksinkertaisesti kontrolloimalla itse oman energiansa tuotantoa, myyntiä ja jatkojalostusta.
Tämän vuoden alussa Gazprom ilmoitti aikeistaan nostaa maakaasun hinnan markkinatasolle kaikille asiakkailleen, mutta harva tuolloin osasi aavistaa mitä siitä seuraisi. Koko vuoden 2005 Ukrainan "oranssi" hallitus oli jättänyt huomiotta Gazpromin toistuvat varoitukset hinnan noususta. Vuoden 2006 vaihteessa sopimusta maiden välillä ei edelleenkään oltu saatu aikaan, kaasun toimitus Ukrainaan lakkautettiin. Tämän jälkeen Ukraina alkoi ottaa Eurooppaan tarkoitettua kaasua itselleen, aiheuttaen Euroopassa sekä mittavia vajauksia kaasun saannissa että julkisen raivostumisen.
Venäjän mukaan kaasun hintojen markkinatasolle nostaminen hyödyttäisi myös asiakkaita, koska niiden tulisi silloin pakosta modernisoida talouttaan. Venäjän mukaan toiminta oli sopusoinnussa myös Euroopan vaatimusten kanssa, joiden mukaan kaikkia osapuolia tulisi kohdella samalla tavalla.
Mutta jos joku Venäjällä odotti länneltä tukea, niin väärässä olivat. EU suuntasi syytöksensä katkenneesta energian toimituksesta Moskovaan, ei Kiovaan, siitä huolimatta että Ukraina otti itselleen kuulumatonta kaasua käyttöönsä. Lännen mediat aloittivat kampanjan, joka julisti Venäjän "epäluotettavuutta" energian toimittajana siitä huolimatta, ettei Neuvostoliitto edes kylmän sodan aikana koskaan toiminut sopimuksen vastaisesti. Venäjän toimintaa kuvattiin sanoilla "energy blackmail" ja sen tavoite oli kuulemma saada naapurivaltiot taas Kremlin vallan alle.
Lännen sangen tekopyhä ja kaksinaamainen toiminta tuolloin osoitti venäläisille ainakin yhden asian: EU:lla on Venäjän energiasektorilla omat intressinsä, eivätkä ne kulje käsi kädessä venäläisten intressien kanssa. Huoli kasvavasta riippuvuudesta "epäluotettavaan" energiantoimittajaan antoi EU:lle jälleen yhden tilaisuuden julistaa tarvetta diversivioida energian lähteitä sekä vaatia Venäjää ratifioimaan ns. Energy Charterin, joka pakottaisi Venäjän avaamaan siirtoverkostonsa yksityisille (myös ulkomaisille) toimijoille ja päästämään ulkomaiset yritykset hyödyntämään energianlähteitään. Venäjä ei kuitenkaan ole suostunut ratifioimaan sopimusta, koska se ei olisi maan kansallisten etujen mukaista.
Asiassa ei ole edistytty koko kuluvan vuoden aikana laisinkaan. EU-Venäjä huippukokous marraskuussa ei tuonut EU:n toivomaa tulosta asiaan, koska Vladimir Putin kieltäytyi ratifioimasta sopimusta toistuvasta painostuksesta huolimatta. Nykyinen sopimus päättyy vuonna 2007, ja on suurelta osin jo vanhentunut.
Huolimatta lännen asenteista Venäjä on ollut sangen aktiivinen energiamarkkinoilla koko vuoden 2006 ajan. Se ei ole tyytynyt toimimaan vaan kotimaassa, vaan laajentanut toimintaansa ja vaikutusvaltaansa myös ulkomaille. Neuvottelut Valko-Venäjän ja Georgian kanssa saataneen päätökseen ennen vuoden loppua, jolloin molemmat maksavat energiasta selvästi nykyistä korkeampaa hintaa.
Viime keväänä länsi ilmaisi suuttumuksensa Gazpromin ja Algerian valtiollisen monopolin Sonatrachin välisen yhteistyön johdosta, joka antoi Gazpromille suoran pääsyn hyödyntämään Algerian suuria kaasuvarantoja. Algeria on tärkeä kaasun toimittaja mm. Italialle ja Espanjalle, ja Gazpromin vaikutusvallan kasvu Algeriassa lisää sen vaikutusvaltaa myös Espanjan ja Italian energiapolitiikassa.
Gazpromin osakkuus Iranista Intiaan ja sieltä edelleen Kiinaan rakennettavassa kaasuputkessa myös pisti hälytyskelloja soimaan. Iranilla on Venäjän jälkeen suurimmat kaasuvarannot maailmassa, ja iranilaisten ja venäläisten (ja algerialaisten) välisen yhteistyön pelätään johtavan Venäjän johtaman kaasukartellin muodostumiseen, joka antaisi Venäjälle huomattavaa poliittista valtaa Eurooppaan nähden.
Mitä tulee Venäjän sisäiseen energiapolitiikkaan, voidaan tärkeimpänä yksittäisenä tapahtumana v. 2006 pitää Gazpromn päätöstä hyödyntää jättimäinen Shtokman-kaasukenttä yksin ilman ulkomaista osakkuutta. Shtokman on maailman suurin tunnettu ja vielä hyödyntämätön kaasukenttä, joten lukuisia suuria ulkomaalaisia yrityksiä luonnollisesti kiinnosti osakkuus tässä projektissa. Ne kuitenkin jätettiin nyt rannalle. Gazpromia ei kiinnostanut jakaa voittoja ulkomaalaisten kanssa.
Kun otetaan huomioon vielä hallituksen ilmiselvän tyytymättömyyden Sahalinilla ulkomaisin voimin toteutettaviin projekteihin, voidaan olettaa Venäjän edelleen tiukentavan otettaan sen omista maakaasuvarannoista. Tämä tietysti on johtanut kritiikkiin lännen taholta, jonka mukaan Venäjä on siirtymässä "totalitääriseen" hallintoon, talouden kansallistamiseen ja "energiadiktatuuriin". Epäilemättä kritiikin määrä on suoraan verrannollinen siihen, miten paljon omistusta ja vaikutusvaltaa lännellä on Venäjän energiaresursseihin. Mitä enemmän Venäjä haluaa itse rikastua niillä, sitä totalitäärisempi on myös Venäjän hallinto lännen mielestä.
Venäjän tarjoama energiaturvallisuuteen liittyvä uusi malli on eräs katkerimmista riidan ja polemiikin aiheista kansainvälisillä energiamarkkinoilla tällä hetkellä, johtuen eturistiriidoista energian tuottajien ja kuluttajien välillä. Tämän hetkinen tilanne suosii selvästi energian kuluttajia. Länsi on toiminut dominoivana tekijänä energiamarkkinoiden rakennetta muodostettaessa, ja energian suurkuluttajana se on luonnollisesti rakentanut markkinat omien etujensa pohjalle.
Venäjän kansainvälisesti paljon markkinoima uusi malli tasoittaisi etuja selvästi energian tuottajien suuntaan, joka on aiheuttanut vihanpurkauksia ahneessa lännessä, joka pelkää omien etujensa puolesta elintärkeän halvan energian saatavuuden suhteen.
Tähän asti globaali energiajärjestelmä on perustunut lännen etuja suosivalle pohjalle. Länsi on pääasiassa energian kuluttaja, ei tuottaja. Länsi on tottunut siihen, että suuret öljyn- ja kaasunkuluttajat G8-valtiot kontrolloivat energian tuotantoa ja eri siirto- ja kuljetusverkostoja, ja näin kontrolloivat myös energian hintaa ja saatavuutta, useimmiten korjaten itse suurimmat tuotot energian tuotannosta ja myynnistä. Toteutuessaan Venäjän uusi malli romuttaisi koko järjestelmän, ja lännen energiahegemonia olisi mennyttä. Tätä vartenhan roistovaltio meni Irakiin, sillä Saddam oli siirtämässä maan öljyteollisuutta pois USA:n kontrollista.
Maailman suurimmat energiavarannot ovat kehittyvissä valtioissa, joiden talouksien ja kansantuotteiden koot eivät vastaa läntisiä suuria teollisuusmaita. On luonnollista, että Venäjän tarjoama uusi energiamalli on herättänyt näissä maissa paljon kiinnostusta, koska parhaimmillaan se tarjoaisi niille melko nopean ja varman tavan rikastua - lännen kustannuksella.
Lännen omat energiavarannot ovat puolestaan loppumaan päin, joten eturistiriidat energian tuottajien ja kuluttajien välillä tulevat vain kasvamaan. On mahdollista, että eturistiriidat tulevat johtamaan Irakin kaltaisiin sotiin yhä enenevässä määrin, sillä halvasta energiasta riippuvaiset läntiset taloudet eivät tule katsomaan hiljaa vierestä, kun niiden talouksien toimintaedellytykset pikkuhiljaa raunioitetaan kallistuvan ja koko ajan vähenevän energian muodossa. Kehittyvät energiarikkaat taloudet kun eivät tule jakamaan energiaansa ulkomaille loputtomiin, kun niiden oma nouseva teollisuus ja talous tarvitsevat sitä yhä enemmän.
Siispä mitä aktiivisemmin Venäjä toimii globaalisti lännen energiaetujen vastaisesti, sitä voimakkaampaa on kritiikki ja painostus sitä kohtaan, olkoon se sitten taloudellista tai poliittista. Jokainen Venäjän tekemä liike globaalilla energiasektorilla tulee kohtaamaan vastustusta lännestä, koska Venäjän ja lännen edut ovat yksinkertaisesti päinvastaiset. Kaikki oikeastaan tiivistyy taisteluun energianlähteiden ja energian siirtoverkkojen kontrollista. Joka hallitsee näitä, hallitsee samalla globaalia energiasektoria. Energia on maailman arvokkain luonnonvara, joten panokset ovat mahdollisimman suuret. Tämä on ainoa ja todellinen syy kaikissa energiakonflikteissa, myös viime vuodenvaihteen Venäjä-Ukraina kaasukiistassa ja ennenkaikkea lännen suhtautumisessa siihen.
Toivotaan kuitenkin, että jonkinlainen yhteisymmärrys saavutetaan, sillä avoimet konfliktit ja jopa sodat eivät liene kummankaan etujen mukaisia. Mutta on selvää, että juuri lännen on nyt joustettava enemmän kuin Venäjän ja muiden energian tuottajien, koska tuottajamaat ovat enenevässä määrin huomaamassa, miten epäedullinen tilanne niiden kannalta nyt vallitsee, ja miten paljon enemmän ne voisivat hyötyä omasta energiastaan yksinkertaisesti kontrolloimalla itse oman energiansa tuotantoa, myyntiä ja jatkojalostusta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
oon seurannut pitkään venäjän talouden nousua ja olen ruvennut sivoittamaan venäjän rahastoin ja aion jatkossakin tehdä niin.. arvo tulee kasvamaan vielä huomattavasti tulevaisuudessa.
Venäjä vastaan länsi. Venäjän eteläpuolelta Kiinasta ja Intiasta ne paineet Venäjän energiavaroihin ja metalleihin kohdistuvat. Voi olla Venäjällä pitelemistä varojaan omissa käsissään. Tuskin onnistuu.