vaan että kuljemme SAMAA tietä".
ILOA JA TOIVOA päivääsi, rakas ystävä!
Löysin nimimerkillä Uitettu Koira kirjoittamani runokertomuksen, ollut helluntailaisuus-palstalla pari vuotta sitten...
elämän vesilähteellä IV
Kirjoittanut: Uitettu Koira 29.10.2004 klo 19.16
Olipa kerran
pieni poika joka sai lahjaksi
punaisen polkupyörän, pienen kolmipyöräisen
menopelin.
"Älä sitten aja ojaan..." sanoi isä,
ja poika syöksyi ulos
niin kovalla kiireellä että häneltä jäi kuulematta
moni isän rohkaiseva, rakastava sana!
Isä katseli lapsensa perään:
kyllä tie opettaa.
Pihalla poika seisahtui,
katseli ihmeissään uutta pyörää,
into jo meinasi laantua hänen ajatellessaan, kuinka
minä osaan ja osaanko, voinko ja uskallanko -
ja entä jos, entä jos törmään
ojaan - mitähän minun isäni sitten sanoo?
Äkkiä poika kuuli isän sanat korvissaan
niin tavattoman ankarina:
"Älä sitten aja ojaan!"
Näki silmissään isän jyrkän katseen, kuvitteli
tuiman ilmeen ja osoittelevan sormen:
"Sinä poikani, älä sitten missään tapauksessa aja ojaan!"
Voi isä... uskallanko minä lainkaan?
Sydän jyskyttäen hän istuu pienen pyöränsä päälle,
istuu siinä pitkään, mutta houkutus lähteä
ajamaan on liian suuri, tie kutsuu
niin vastustamattomalla tavalla -
ja metri metriltä
vauhti otti pienen valtaansa -
wau! tämä se vasta on
jotakin.
Siinä mennä rymistellessään
vauhdin lumoissa pitkin pihatietä, hän muisteli
isän ankaria sanoja, ja niin katse alkoi
tähyillä ojan suuntaan, vuoroin
oikeaan, vuoroin vasempaan:
älä aja ojaan, älä aja ojaan - näin puhuu pieni poika
itsekseen.
Ja kuinka kävikään?
Oikealta reunalta vasemmalle
kaarteli pyörä holtittomasti tiellä -
"Älä vain aja ojaan" sanoi poika itselleen
ja ojan reunaa lähestyessään
kiinni katseensa ojan pohjaan:
älä vain aja ojaan, tuonne, älä vain...
Hupsis!
Siinä seisoi isä tiellä,
katseli ojan pohjalla itkevää lastaan
ja ojensi auttavaa kättä.
"Minä en koskaan enää pyöräile, en koskaan"
parkui poika ojan pohjalta,
eikä suostunut tulemaan takaisin
tielle.
"Tulehan nyt, rakas poikani" sanoi isän hellä ääni.
Lopulta pieni käsi tarttui
ojennettuun, suureen kouraan ja isä nosti
lapsen takaisin tielle.
"Anteeksi isä" sanoi häpeilevä poika, arkana
ja isän katsetta vältellen.
"Mitäpä tuosta" vastasi isä,
"ruhjeet paranevat ja matka jatkuu..."
Arasti hän nosti katseensa,
kohtasi isän rakastavat, lempeät silmät.
"Niin... isäni, kiitos."
Ja Isä sanoi:
"Katso tästä lähin Tietä -
se on paras tapa välttää
joutumista ojaan."
Pieni poika hymyili -
Niin hän lähti jälleen, täynnä uutta uskallusta, intoa
ja iloa - polvet ruvella mutta onnellisena! -
Elämän Tielle,
seuranaan Isän sanat, ikuisesti hyväksyvä
lempeä katse ja läsnäolon
puhdas syvyys:
"Minä en sinua hylkää enkä jätä..."
ILOA JA TOIVOA päivääsi, rakas ystävä!
Löysin nimimerkillä Uitettu Koira kirjoittamani runokertomuksen, ollut helluntailaisuus-palstalla pari vuotta sitten...
elämän vesilähteellä IV
Kirjoittanut: Uitettu Koira 29.10.2004 klo 19.16
Olipa kerran
pieni poika joka sai lahjaksi
punaisen polkupyörän, pienen kolmipyöräisen
menopelin.
"Älä sitten aja ojaan..." sanoi isä,
ja poika syöksyi ulos
niin kovalla kiireellä että häneltä jäi kuulematta
moni isän rohkaiseva, rakastava sana!
Isä katseli lapsensa perään:
kyllä tie opettaa.
Pihalla poika seisahtui,
katseli ihmeissään uutta pyörää,
into jo meinasi laantua hänen ajatellessaan, kuinka
minä osaan ja osaanko, voinko ja uskallanko -
ja entä jos, entä jos törmään
ojaan - mitähän minun isäni sitten sanoo?
Äkkiä poika kuuli isän sanat korvissaan
niin tavattoman ankarina:
"Älä sitten aja ojaan!"
Näki silmissään isän jyrkän katseen, kuvitteli
tuiman ilmeen ja osoittelevan sormen:
"Sinä poikani, älä sitten missään tapauksessa aja ojaan!"
Voi isä... uskallanko minä lainkaan?
Sydän jyskyttäen hän istuu pienen pyöränsä päälle,
istuu siinä pitkään, mutta houkutus lähteä
ajamaan on liian suuri, tie kutsuu
niin vastustamattomalla tavalla -
ja metri metriltä
vauhti otti pienen valtaansa -
wau! tämä se vasta on
jotakin.
Siinä mennä rymistellessään
vauhdin lumoissa pitkin pihatietä, hän muisteli
isän ankaria sanoja, ja niin katse alkoi
tähyillä ojan suuntaan, vuoroin
oikeaan, vuoroin vasempaan:
älä aja ojaan, älä aja ojaan - näin puhuu pieni poika
itsekseen.
Ja kuinka kävikään?
Oikealta reunalta vasemmalle
kaarteli pyörä holtittomasti tiellä -
"Älä vain aja ojaan" sanoi poika itselleen
ja ojan reunaa lähestyessään
kiinni katseensa ojan pohjaan:
älä vain aja ojaan, tuonne, älä vain...
Hupsis!
Siinä seisoi isä tiellä,
katseli ojan pohjalla itkevää lastaan
ja ojensi auttavaa kättä.
"Minä en koskaan enää pyöräile, en koskaan"
parkui poika ojan pohjalta,
eikä suostunut tulemaan takaisin
tielle.
"Tulehan nyt, rakas poikani" sanoi isän hellä ääni.
Lopulta pieni käsi tarttui
ojennettuun, suureen kouraan ja isä nosti
lapsen takaisin tielle.
"Anteeksi isä" sanoi häpeilevä poika, arkana
ja isän katsetta vältellen.
"Mitäpä tuosta" vastasi isä,
"ruhjeet paranevat ja matka jatkuu..."
Arasti hän nosti katseensa,
kohtasi isän rakastavat, lempeät silmät.
"Niin... isäni, kiitos."
Ja Isä sanoi:
"Katso tästä lähin Tietä -
se on paras tapa välttää
joutumista ojaan."
Pieni poika hymyili -
Niin hän lähti jälleen, täynnä uutta uskallusta, intoa
ja iloa - polvet ruvella mutta onnellisena! -
Elämän Tielle,
seuranaan Isän sanat, ikuisesti hyväksyvä
lempeä katse ja läsnäolon
puhdas syvyys:
"Minä en sinua hylkää enkä jätä..."
Vastaukset 3
Vanhimmat
liittyy harrastamaasi taikauskoon?
Kiitos toivotuksesta, samoin sinulle ystävä =)
Kun olin pieni tyttö, myös minulla oli punainen kolmipyörä jonka takana oli leveä tarakka
ja siihen mahtui paljon vaikka mitä...
kuljetin metsään kippoja ja kuppeja kattiloita
ja kapustoja, istuin sammalmättähällä tein erilaisia muhennoksia ja metsänpöperöitä -
aika meni niin, etten olisi millään halunnut lähteä metsästä pois...kunnes äiti tuli etsimään
oli pakko lähteä taas kolmipyörällä eteenpäin ;)
* vähän ehjempi kuin eilen *
Ja nyt. Olen jo aikuinen nainen, en aja enää kolmipyörällä - ajan punaisella autolla =)
Kun muistelin tuota pienen tytön aikaa
ja ajattelin sitä myös hengellisesti
niin monesti olen vieläkin " jämähtänyt metsään - sammalmättäille haaveilemaan " enkä ole omin voimin päässyt eteenpäin ja vasta silloin kun olen kompastunut rähmälleni kasvot suosta märkänä
niin silloin Isä on tullut, nostanut kainalosta
liejuisesta kuopasta ylös, pyyhkinyt kasvoni
ja ohjannut lempeästi taas eteenpäin.
Myös viisaat hengenpelastajat rientävät apuun vasta silloin, kun hukkuvan voimat alkavat väsyä, sillä muuten autettava repisi pelastajan myös veden alle...
Näin on monesti myös meidän elämässämme
me viimeiseen asti toukkaroimme omassa voimassamme
ja vasta kun seinä tulee vastaan, voimat loppuvat
niin vasta silloin - Isä voi todella tulla apuun.
Moninaiset ja rikkaat ovat elämämme muistot
myöskin opettavaiset. Kunpa oppisimme myös
puhumaan vähemmän ja kuuntelemaan enemmän
toisiamme ja myös Rakastavaa Taivaallista Isäämme.
SIUNAUSTA!