Sielu, kuolema ja kuolemattomuus Raamatussa
Raamatullisia näkökulmia kuoleman jälkeisiin tapahtumiin
Hyvin yleinen käsitys kristillisissä piireissä on oppi sielun kuolemattomuudesta. Ajatellaan, että kuolema koskee vain ruumista, mutta sielu (tai henki) erkanee ruumiista ja siirtyy heti joko taivaaseen tai helvetin tuleen (tai johonkin välitilaan/tuonelaan). Tässä artikkelissa tarkastelen Raamatun thanatologiaa eli oppia kuolemasta. Keskeisiä tutkittavia kysymyksiä ovat tässä yhteydessä myös Raamatun ihmiskuva ja etenkin raamatullinen ajattelu "tuonelasta"sekä sielusta ja hengestä.
Raamatun ihmiskuvasta
Lähtökohdaksi voisimme ottaa toisen luomiskertomuksen kuvauksen ihmisen tekemisestä.
"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen,ja puhalsi hänen sieraimeensa elämän hengen ,ja niin ihmisestä tuli elävä sielu"( 1Moos.2:7).
Vanhatestamentillinen ihmiskuva on holistinen (kokonaisvaltainen). Kertomuksen kirjoittaja ei sano, että ihmisellä on sielu, vaan että ihmisestä tuli elävä sielu (psyykkis-fyysinen kokonaisuus) saatuan luojalta sieraimiinsa elämän hengen. Tämä elämän henki on siis verrattavissa ihmisen hengitykseen, sieraimissa kulkevaan ilmavirtaan. Niin kauan kuin ihminen hengittää, hän elää. Jahve elävöitti maasta muovailemansa ihmisen elämänhengityksellään, jolloin ihminen alkoi elää. Sanalla sielu (nefes) ei ole 1 Moos.2:7 yhteydessä enempää merkityssisältöä. Jumalan henkäys pitää sielun (hepr. nephesh) ja ruumiin yhdessä ja ihmisen sekä myös eläimet elossa (esim. Job 27:3) ja tämä sama henkäys/henki (hepr. nishmat ) on myös eläimillä, eikä vain ihmisillä. Sanan nefes juurisana tarkoittaa "hengitystä". Kun kuolemassa tämä Jumalan henkäys/henki palaa luojan luokse, ihmisen ja myös eläimen elämä loppuu VT:n mukaan (Ps.104:27-30 "...otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun").
VT:n ajattelussa korostetaan ihmisen katoavaisuutta ja hänen elämänsä lyhytaikaisuutta verrattuna Jumalan ikuisuuteen ja katoamattomuuteen (esim. Ps. 103:15-18; Ps.146:3-4). VT painottaa, että vain Jumala on ikuinen ja kaiken elämän lähde ja ylläpitäjä. Kun ihmispari karkotettiin kertomuksen mukaan paratiisista ja heitä estettiin menemästä elämänpuun luokse, heillä ei ollut mitään mahdollisuutta kuolemattomuuteen, koska he eivät saaneet enää kuolemattomuuden tuovaa ruokaa (vrt. kreikkalaisen mytologian ambrosia, jumalten ruoka, jota kuolevaiset eivät saaneet syödä). Kuolema on VT:ssa "lepoon menemistä isien tykö" (esim. 1 Kun. 16:28, jossa jumalaton kuningas Omri meni myös lepoon, eikä siis siirtynyt välittömästi helvettiin).
Hes.18 luvussa korostetaan kuinka se sielu, joka syntiä tekee joutuu kuolemaan - ei siis sanota, että kuolemassa sielu erkaantuu ruumiista ja menee helvettiin. Kuolema ei ole VT:ssa sielun erkaantumista ruumiista, vaan elämän loppu - ruumis maatuu maan tomuksi, elämänhenkäys palaa Luojalle ja kuollut menee alas sheoliin tiedottomuuteen eikä hänellä ole tietoa jälkeläistensä kohtaloista eikä mahdollisuutta palata takaisin eloon tuntien vain oman murheensa ja ruumis oman tuskansa (Job 14:14-22).
Kreikkalaiselle sielun kuolemattomuus-opille vastakkainen on myös Pentateukin (Mooseksen kirjojen) toteamus, että sielu on veressä, 3 Moos.17:11 "Veressä on elävän olennon elämänvoima" uuden käännöksen mukaan, siis sielu. Kun elämänvoima ("sielu") vuodatetaan pois, ihminen ja myös eläin kuolee - eikä jatku irrallaan ruumiista taivaassa tai helvetissä.
"Heprean nefes ei merkitse ruumiista erotettavissa olevaa henkistä olentoa, vaan ihmisen elävää, tietoista olemusta, persoonallisuutta, 'itseä'." - Jussi Aro, Psalmit nykysuomeksi, 1973, s.233
"Sielu ei...merkitse mitään sellaista, mikä ihmisellä olisi, mutta eläimiltä puuttuisi. Heprealaisessa tekstissä käytetään eläimistäkin samaa sanaa, vaikka se onkin suomennettu [kirkkoraamatussa] toisin...Tavallisimmin nefes merkitsee elävää ja toimivaa olentoa...."- prof. H.Palva, Raamatun tietosanasto, 1974, s.246
Mikä on tuonela?
Tuonelaksi, helvetiksi ja haudaksi VT:ssa eri käännöksissä käännetty heprean sana sheol on etymologialtaan epävarma. Se on synonyymi kuopalle ja kuilulle sekä mahdollisesti myös syvyydelle "abaddon" , "tehom" (abyssos). Sheol tarkoittaa VT:ssa paikkaa, jonne kuolleet koottiin. Sheol on maan alla ja se on hyvin syvä sekä valtavan kaukana taivaasta (Sananl.9:18; Jes.7:11; Aam.9:2 jne.).Kuolleet laskeutuvat sheoliin, ja sheolilla on portit (Job 38:17). Kuolleet eivät enää palaa sieltä eikä heidän kotinsa tunne heitä (Job 7:9-10). Mutta Jahve saattoi nostaa pelastavana tekonaan kuolleita sheolista ylös (1 Sam.2:6). Sheol on kuvattu myös maaksi- pimeän, sekasorron ja kuoleman varjon maaksi, jossa valokin on pimeää (Job 10:21-22). Sheolissa ajateltiin olevan kammioita ja syvyydeltään erilaisia kerroksia (Sananl.7:27; Jes.14:15 "..tuonelaan sinut on syösty, sen pohjimmaiseen kuiluun"). Kuolleet ja tuomitut pakanakansat kohtaavat sheolissa toisensa, missä heidän osansa on häpeä ja siellä he lepäävät aseineen (Hes.32:18-32). Sheolissa ei ole enää mitään arvojärjestystä eikä erotusta rikkaiden ja köyhien, orjien ja vapaiden, vallanpitäjien ja alamaisten välillä. Kuitenkin kansallisuuteen perustuva ryhmittely säilyy sheolissakin.
Kuolleet joutuvat varjomaiseen olotilaan vailla elämää, tekoja ja tietoisuutta. Heillä on pelkkä olemassaolo, mutta ei tietoa, tekoja eikä tunteita, eivätkä kuolleet tiedä jälkeläisistään mitään (Saarn.9:4-6;Job 26:5-6; Ps.6:6; Ps.30:10, Jes.38:18-19). Kuolleet eivät kiitä eivätkä ylistä Jumalaa, vaan ainoastaan elävät ihmiset. Tuonelassa ei ole mitään erilaisia "osastoja" hurskaille ja jumalattomille, joissa kuolleiden olotila olisi erilainen. Hurskaiden onnesta ja ilosta kuoleman jälkeen ei ole mitään kuvauksia Vanhassa testamentissa, eikä jumalattomien rangaistuksesta helvetin kaltaisessa kärsimyksen paikassa. Kuolleet nukkuvat heräämättä sheolissa ja sieltä takaisin paluuta ei ole odotettavissa (2 Sam.12:23), sillä sheol on ihmisen lopullinen määränpää. Ihmisellä ole mitään etua eläimiin verrattuna, vaan samanlainen loppu tulee ihmisille sekä eläimille. Ihmisetkin ovat vain luontokappaleita ja ihmiset sekä eläimet kuolevat samalla tavalla, kaikki menee samaan paikkaan ja maatuu tomuksi (Saarn.3:18-22;12:5). Tällainen vanhatestamentillinen ajattelutapa ei sovellu mitenkään kreikkalaiseen oppiin sielun kuolemattomuudesta.
Joskus sheol personifioidaan, se on kuin elävä olento, joka toimeenpanee Jahven rangaistuksen väärämielisille (Jes.5:14, vrt. Ilm.6:8 Kuolema ja Tuonela). Sheol ei anna omaansa pois, mutta Jumala hallitsee myös sheolia, joka on paljaana Hänen edessään (Hoos.13:14; Job 25:5-6). Sheol on käytännössä kuin perhehauta suuremmassa mittakaavassa: vartioitu, sisältää kammioita, koko suku kootaan sinne.
"Vainajahenget" Vanhassa testamentissa: elämä jatkuu kuoleman jälkeen kuitenkin
VT:ssa on muutamia mainintoja "vainajahengistä" ja niiden puoleen kääntymisestä (esim. kertomus Saulista ja Samuelin hengen esiin manaamisesta, 1 Sam.28:3-19). Pyhyyslaissa kielletään ottamasta yhteyttä vainajahenkiin (3 Moos.19:31), mikä rinnastetaan muiden jumalien palvontaan. Tämä viittaa israelilaisten parissa varhain esiintyneeseen uskoon, että ihmisen hengen elämä jatkui kuoleman jälkeen tietoisessa muodossa tuonelassa - mutta ilman kuitenkaan mitään erottelua hyvien ja pahojen "osastoihin" (vrt. 1 Sam.28 kertomus, jossa jumalaton Saul menee hurskaan Samuelin kanssa "samaan paikkaan" kuoleman jälkeen. Myös Job 25:5-6 kuvataan maan alla oleva tuonela, jossa kaikkien vainajien henget ovat erotuksetta.
Juutalaisuudessa esiintyi myös alkukantaista esi-isien henkien palvontaa ja rabbiinisessa traditiossa esiintyi ajatustapa, jonka mukaan kuolleen sielu pysyy ruumiin lähellä jonkin aikaa kuoleman jälkeen (Shab. 152b). 1 Sam.28 kertomuksen perusteella rabbit kehittivät teorian, jonka mukaan vainajahenkien manaaja näkee hengen, mutta ei kuule sen puhetta, kun taas hengen esiin kutsumista pyytänyt ihminen kuulee vainajahengen puheen, mutta ei näe henkeä. Juutalaiset lainasivat vainajahenkien esiin manaamisen tavan mahdollisesti persialaisilta, joiden keskuudessa tapa oli yleinen. Koska kuolleiden esiin manaaminen rinnastetaan VT:ssa epäjumalanpalvontaan ja muihin vieraisiin, torjuttaviin kultteihin, on tapa todennäköisesti ulkolaista alkuperää, eikä kuulunut alunperin israelilaisten uskontoon.
Apokryfiset kirjoitukset ja rabbiininen juutalaisuus
Juutalaiset omaksuivat hellenistisestä filosofiasta, etenkin Platonin filosofiasta ajatuksen kuolemattomasta sielusta. Apokryfisissä juutalaisissa kirjoituksissa (Aabrahamin testamentti, Eenokin kirja) ennen ajanlaskumme alkua ilmenee uskoa sielun kuolemattomuuteen. Etenkin essealaisten liike uskoi vahvasti myös marttyyrien kuolemattomuuteen (vrt. Ilm.6:9-11 kuvaus marttyyriyuskovien sieluista taivaassa). Eräät juutalaiset rabbit opettivat myös käsitystä sielujen ennalta olemisesta (pre-eksistenssi) seitsemännessä taivaassa Jumalan luona. Kuitenkin rabbiinisessa juutalaisuudessa vallitsevat käsitykset tulevasta maailmasta, Jumalan valtakunnasta, eivät olleet sielun kuolemattomuuteen perustuvia, vaan ruumiin ylösnousemukseen. Oppi ruumiin ylösnousemuksesta tuli osaksi juutalaista dogmaa Mishnassa (Sanh. x. 1) sekä synagogan liturgiassa ("Elohai Neshamah"ja "Shemoneh 'Esreh") kun taas sielun kuolemattomuus jäi vain filosofiseksi spekulaatioksi.
Oppi ruumiin ylösnousemuksesta tuli osaksi juutalaista dogmaa Mishnassa (Sanh. x. 1) sekä synagogan liturgiassa ("Elohai Neshamah"ja "Shemoneh 'Esreh") kun taas sielun kuolemattomuus jäi vain filosofiseksi spekulaatioksi.
Lähde: Jewish Encyclopedia
Kuten edellisistä kappaleistakin jo näemme, Israelin uskonto oli alunperin hyvin tämänpuoleinen uskonto. Siunaukset ja kiroukset saatiin tämän elämän aikana ja maan päällä hyvin konkreettisilla tavoilla (pitkää ikää, vaurautta, paljon lapsia ja vastaavasti sairautta, nälkää, hedelmättömyyttä ja ennenaikainen kuolema). Vasta VT:n nuorimmissa osissa esiintyy usko kuolleiden ylösnousemukseen ja hurskaiden ikuiseen elämään ja jumalattomien ikuiseen rangaistukseen ( Danielin kirjassa 160-luvulta eKr). Ylösnousemuksesta on maininta myös Jes.26:7-20, mutta tämän profetian mukaan vain Israelin hurskaat herätetään elämään, mutta jumalattomat eivät nouse, vaan Jahve on tuhonnut heidät.
Myös Hes.37 luku kuvaa israelilaisten ylösnousemusta, vaikkakin tässä tekstissä ylösnousemus on vertauskuvana Israelin elpymisestä ja pelastumisesta. Tämä ylösnousemususko on voinut saada Babylonian eksiilin (pakkosiirtolaisuuden) aikana vaikutteita persialaisesta zarathustralaisuudesta, joka sisältää vastaavankaltaiset opit. Mutta toisaalta on täysin mahdollista, että usko ylösnousemukseen, ikuiseen elämään, viimeiseen tuomioon ja ikuiseen kadotukseen sai alkunsa israelilaisten oman historiallisten kokemuksien pohjalta ja niiden seurauksena.
Vanha tämänpuoleisuuteen pitäytynyt usko ja luottamus, että Jahve pelastaa ja rankaisee tämän elämän aikana ei ollut uudessa historiallisessa tilanteessa enää vakuuttava. Jerusalem ja Juuda oli tuhottu, pakanallinen Uus-Babylonian valtakunta oli voittanut ja israelilaiset olivat pakkosiirtolaisuudessa vieraalla maalla. Niinpä alettiin odottaa pelastusta ja tuomiota kuoleman jälkeen ja tulevana viimeisenä päivänä. Nuoremmissa VT:n kirjoituksissa Messias-toivoon liitettiin myös toivo kuoleman kukistamisesta ja ikuisesta elämästä messiaanisessa valtakunnassa (Jes.25:6-8).
Vanhan testamentin viittauksia kuoleman jälkeiseen elämään
VT ei ole täydellisen yksiääninen kuvatessaan ihmisen osaa ja "tuonpuoleista". VT sisältää eräitä kirjoituksia, jotka viittaavat uskoon hurskaan ylösnousemisesta "kunniaan" ja iankaikkiseen osaan" Jumalan luona.
"Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä." (Ps.73:24-25)
Jobin kirjassa on tekstejä, jotka kuvaavat ihmisen olevan tietoisia itsestään tuonelassa ja tuntevan tuskaa siellä. Elossa olevista jälkeläisistään kuollut ei kuitenkaan tiedä mitään.
"Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä. Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa." (Job 14:21-22)
Lisäksi Jobin kirjassa on teksti, jonka mukaan (Jumalaan uskova) ihminen saa nähdä kuoltuaan Jumalan. Tämä teksti on ymmärrettävissä siten, että kuolemassa sielu erkanee ruumiista Jumalan luokse.
"Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa." (Job 19:25-27)
Sielu ja henki Uudessa testamentissa
Sana "kuolematon" esiintyy koko Raamatussa kahdessa yhteydessä , molemmat Uudessa testamentissa. Paavali kirjoittaa 1 Kor.15:53-54 miten tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen (Kristuksen toisessa tulemuksessa). Lisäksi Paavalin 1. kirjeessä Timoteuksella sanotaan 1 Tim.6:16, että vain Jumalalla on kuolemattomuus.
Missään kohtaa Raamatussa kuolemattomuutta ei liitetä ihmisen ominaisuuksiin, ei sieluun eikä henkeen. Kuolemattomuus, ikuinen elämä on ainoastaaan Jumalan armolahja, joka saadaan ottamalla evankeliumi vastaan uskolla, mutta synnin palkkana on kuolema (Room.6:23). Jos ihminen olisi itsessään kuolematon hänen ei tarvitsisi "pukeutua" kuolemattomuuteen, eikä ikuista elämä voisi pitää "armolahjana".
UT:ssa myös esimerkiksi Apt.3:29,34 Pietari sanoo, että kuningas Daavid on haudattu eikä hän ole noussut taivaisiin. Myös johanneslaisessa teologiassa todetaan, että kukaan ihminen ei ole noussut taivaaseen (Joh.3:13). VT tuntee poikkeuksena kuitenkin Elian, joka otettiin elävänä taivaaseen tuulenpyörteen avulla. Näin ollen Eliakaan ei ole todiste sielun kuolemattomuudesta (2 Kun.1:1-12).
UT:n kreikassa heprean nefesh sanaa vastaa sana psykhe (vrt. psyyke, psyykkinen, psykologia). Luuk.6:9 on esimerkkki sanan käytöstä: sielu eli elämä (psykhe) voidaan tuhota ja sielun/elämän voi kadottaa (Matt.10:39). Kristillinen usko on kauttaaltaan ylösnousemususkoa, kuten Paavali korosti korintolaisille (1 Kor.15).
Sanaa psykhe käytettiin klassisen kreikkan kielisissä kirjoituksissa tarkoittamaan ihmisten lisäksi eläimiäkin. UT:n kreikassa sana sielu ei merkitse Platonin filosofiasta tunnettua sielua, joka kuuluu ikuiseen ideamaailmaan.
"Kristillisen hautaamisen määrääväksi aspektiksi muodostui alusta lähtien ylösnousemustoivo... Hauta on vain lepokammio ennen ylösnousemusta... Ei puhuta kuolleen sielun harhailemisesta, vaan levosta, 'nukkumisesta'. Hellenistisen sielun kuolemattomuusopin liittyminen alkukristilliseen ylösnousemususkoon johti vähitellen tuonpuoleisuuden kartoittamiseen ja kiirastuliopin kehittymiseen. ... Hautaaminen on kristikunnassa aina merkinnyt kahden täysin vastakkaisen elämänkäsityksen kohtaamista, ja pakanalliset ainekset voivat kristittyjenkin parissa päästä yllättävästi näkyviin. ... Oppi sielun kuolemattomuudelle jäi hänelle [Lutherille] vieraaksi, lähinnä hän ajatteli kuoleman olevan uni, josta aikanaan herätetään."- Pyhät toimitukset, Pentti Lempiäinen, 1985, s.193-197
Jeesuksen sanat (Matt. 10:28) : "Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua..."on joskus pidetty todisteena kuolemattomasta sielusta. Tulkintaa voidaan kritisoida perustellusti. Jeesuksen sanojen tähtäyspiste on opettaa oikeaa pelkoa: Jumalalla on valta hukuttaa/tuhota ihminen lopullisesti, ei toisilla ihmisellä.
"Tällä kertaa näyttää Jeesus tehneen huomattavan eron ruumiin ja sielun välillä; ruumiin voi tappaa, sielua ei! Karkeasti virheellinen on kuitenkin se selitys, että Jeesus näissä sanoissa tunnustaa ikuisen, häviämättömän sielun olemassaolon ruumiin rinnalla. Ihmisessä ei ole kahta eriarvoista osaa; mutta - näin ymmärrämme Jeesuksen tarkoittaneen - ihmistä voi katsoa kahdesta näkökulmasta. Ihmiset voivat kyllä tappaa ruumiin, so. raivata lähimmäisensä hänen historiallis-konkreettisesta ympäristöstään ja ajallisesta yhteisöstään mutta itse olemassaoloa he eivät voi tuhota... sen voi vain Jumala tehdä". -Piista Aimo T. Nikolainen, Ihminen evankeliumien valossa
Piispa Nikolainen kuvaa ihmistä - ruumista, sielua, henkeä ja sydäntä - evankeliumien valossa seuraavalla tavalla:
"Evankeliumien valossa ihminen on osoittautunut ensinnäkin kokonaisuudeksi, joka on jakamaton. Eri näkökulmista ihmistä tarkasteltaessa hän on vuoroin ruumis, liha ja veri, vuoroin sielu, vuoroin henki ja vuoroin sydän. Ruumis, sielu, henki ja sydän kuvaavat jokainen jotakin määrättyä inhimillisen ominaisuutta, mutta eivät osia, joihin ihmisen voisi jakaa. Dichotomia (kaksijakoisuus) on evankeliumeille yhtä vieras kuin trichotomiakin (kolmijakoisuus)... Ruumis on ihminen konkreettisena olentona, lihaa ja verta on luotu ihminen luojastaan erotukseksi, sielu on elävä ihmisyksilö, henki on ihminen Jumalaan perustuneena ja sydän on ihminen toimintaan valmiina kokonaisuutena.
Evankeliumien valossa nähdään toiseksi, että inhimillinen, ihmiselle ominainen, on joka suhteessa jotain Jumalasta johdettavaa. Ihminen on joka solussaan Jumalan tekoa (ruumis), hän on kaikissa vaiheissaan Jumalan omaisuutta (sielu), hän on täydellisesti Jumalasta riippuvainen (henki) ja hän on kaikissa toimissaan Jumalaa joko totteleva tai vastustava tahto (sydän). Jumala-suhde ei ole vain ihmisen "ylimmän osan" elämää, ihminen on alhaalta ylös saakka Jumalan ihminen."
Näin ollen ihmistä UT:n mukaan voidaan tarkastella erilaisten tehtävien kannalta kolmijakoisesti - yhtenä jakamattomana kokonaisuutena, joka on ruumis, sielu ja henki (1 Tess.5:23). Ensimmäisen alkukirkon marttyyrin Stefanoksen kuolemasta kerrotaan Apt.7:59-60. Stefanos rukoilee siinä kuolemansa hetkellä Herraa ottamaan vastaan hänen henkensä (vrt. Ps.31:6). Vanhatestamentillinen sanonta, jonka avulla hurskas jättää henkensä, elämänsä, Jumalan käsiin ei tarkoita kuolemattoman "hengen" irtoamista ruumiista kuoleman hetkellä). Jakeessa 7:60 Stefanoksen kuolema kuvataan: "Sen sanottuaan hän nukkui pois" - mistään välittömästä taivaaseen nousemisesta ei sanota mitään, vaan Stefanoksen tilana on nukkuminen.
Kuuluisimpia tekstejä, joilla on perusteltu sielun kuolemattomuutta ja heti kuoleman jälkeen tapahtuvaa erottelua helvettiin ja taivaan iloon on Luukkaan evankeliumista löytyvä Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, mitä ei esiinny muissa evankeliumeissa ( Luuk.16:19-31). Tätä kertomusta käytetään usein todistaman, että heti kuoleman jälkeen ihminen joutuu joko paratiisiin tai helvettiin (tai ns. välitilaan). Luukkaan tallettama vertaus ei kuitenkaan ole tarkoitettu olemaan kirjaimellinen kuvaus kuolemanjälkeisestä todellisuudesta.
Kyseessä on ensinnäkin juutalaisille tuttu kertomus, eikä opillisia päätelmiä saa tehdä koskaan joitain tiettyjä opetuksia havainnollistavan kertomuksen kirjaimellisen tulkinnan perusteella. Jos tulkitsemme kertimuksen kirjaimellisesti päädymme jo soteriologiassa (pelastusopissa) täysin evankeliumin vastaiseen oppiin: ihmisen hyvä osa kuoleman jälkeen perustuu elämän aikana koettuun kurjuuteen ja vastaavasti vaivat kuoleman jälkeen perustuvat tässä elämässä koettuun yltäkylläisyyteen (sekä välinpitämättömyyteen köyhiä kohtaan). Sanallakaan ei ole puhetta evankeliumiin uskomisesta, Jumalan armosta ja ihmisen suhteesta Jeesukseen ihmisen iäisyysosan ratkaisijana.
Toiseksi Raamatussa ei missään ole sellaista opetusta eikä suorasanaista esimerkkiä, jossa Aabrahamia rukoiltaisiin Jumalan asemasta, eikä mitään sellaista mainintaa ole, että Aabrahamilla olisi valta määrätä ihmisten kuolemanjälkeistä olotilaa. Koko kertomuksen tähtäyspiste onkin selvästi muualla -Jeesuksen tarkoitus oli opettaa kuulijoitaan uskomaan Raamatun kirjoituksia. Jos ihmiset eivät usko Raamattuun, eivät he uskoisi vaikka Jumala lähettäisi kuolleita todistamaan. Ihmeilläkään ei voida pakottaa ketään uskomaan.
Jotkut sielun kuolemattomuuden kannattajat vetoavat Matt.22:23-32 kertomukseen, jossa saddukeukset esittivät Jeesukselle kysymyksen ylösnousemuksesta. Kuolemattomuusopin kannattajat vetoavat Jeesuksen sanoihin jakeessa 32: 'Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala'? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien". Jo sekin pitäisi riittää vastaukseksi, että tekstin aiheena on nimenomaan ylösnousemus, eikä kertomuksessa puhuta sanallakaan ihmisen sielun kuolemattomuudesta. Jeesus osoitti ylösnousemuksen kieltäville saddukeuksille, millä tavalla ylösnousemus on todellisuutta ja torjui heidän järkeilynsä. Jakeessa 32 Jeesus tuo esiin esiin sen, että Jumalan näkökulmasta kaikki elävät Hänelle, ovatpa ihmiset sitten elossa maan päällä tai kuolleina.
Viitteitä dualistiseen ihmiskuvaan ja kuoleman jälkeiseen elämään UT:ssa
Paavalin toisen korintolaiskirjeen perikooppi (2 Kor 4:16-5:10) saattaa sisältää yhteyksiä platonistiseen dualistiseen (kaksijakoiseen) terminologiaan. Tähän johtopäätökseen päätyy ainakin TT Fredrik Lindgård väitöskirjassaan Appearance and Reality. Lindgård yrittää ymmärtää Paavalin ajatuskulkuja tekstin kontekstin näkökulmasta, päinvastoin kuin useimmat tutkijat jotka pitävät perikooppia dogmaattisena syrjähyppynä eskatologiaan. Hän ei esittele dogmeja vaan puhuu sisäisistä motivaatioista, Paavalin halusta esiintyä uskottavana ja vilpittömänä apostolina. Kuolema-kysymyksen kannalta kiintoisa kohta on 2 Kor.5:6-8
"...niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota...vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo".
Toinen samankaltainen teksti on Paavalin sanat Fil.1:23
"...Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon".
Nämä Paavalin tekstit tuovat uuden ja toisenlaisen näkökulman kysymykseen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Molemmat tekstit on luontevasti tulkittavissa siten, että Paavali tarkoitti uskovaisen ihmisen pääsevän tästä maallisesta ruumiistaan kotiin Herran luo kuolemansa jälkeen.
Lisäksi johanneslaisessa teologiassa on radikaali korostus: se, joka uskoo Jeesukseen ei kuole, vaan omistaa jo nyt ikuisen elämän ja on jo siirtynyt kuolemasta elämään, eikä uskova joudu tuomittavaksi. Ylösnousemuskin on tässä ja nyt koettavaa todellisuutta eikä vasta viimeisenä päivänä odotettavissa, vaikka toisaalta Johanneksen evankeliumiin sisältyy myös viimeisenä päivänä tapahtuvan ylösnousemuksen ja tekojen mukaan tapahtuvan tuomion odotus. Johanneksen evankeliumi ei kuitenkaan edusta mitään kreikkalaisperäistä dualistista ihmiskäsitystä (Joh.5:24;6:50-58;11:23-26). Vaikka Johanneksella Jeesus puhui kuolemasta "unena", ei johanneslaisen teologian valossa ole perusteltua olettaa, että kuollut uskova "raukeaa tyhjiin" ja menettää olemassa olonsa. Jeesushan nimen omaan korosti, että Häneen uskova ei kuolekaan, vaan elää vaikka olisi kuollut.
"Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" (Joh.11:25-26)
Myös Ilmestyskirjan teksti (6:9-11) on mahdollista tulkita siten, että uskossa kuolleiden ihmisten sielut ovat tietoisessa tilassa Jumalan luona. Toisaalta tulkintaa voisi kritisoida sanomalla, että teksti on apokalyptiikkaa (ilmestyskirjallisuutta), eikä sitä voi ymmärtää kirjaimellisesti kuten ei muitakaan apokalyptisiä vertauskuvallisia näkyjä. Tämän tekstin tulkintaan emme saa lopullista varmuutta.
Sielun kuolemattomuus-opin ja ylösnouemususkon ristiriita
Jos ihmisten sielut heti kuoltuaan erkanevat ruumiistaan helvettiin/tuonelaan - ja toiset taivaaseen - niin minkä ihmeen takia pitää olla viimeisenä päivänä vielä ruumiin ylösnousemus ja nostaa se sielut sieltä helvetistä (ja toiset taivaasta) taas maan päälle ja laittaa ruumiiseen ja pitää heille vielä toistamiseen tuomiopäivä? Johan se tuomio oli jo kuoleman jälkeen päätetty jos on niin, että heti kuoleman jälkeen sielut joutuvat "välitilaan", tuonelaan tai suoraan helvettiin ja toisen paratiisiin/taivaaseen. Tuollaisen opin logiikkaa on todella vaikea käsittää - koko ylösnousemusoppi ja viimeinen tuomiohan ovat turhia episodeja, tehdään sama tuomio toistamiseen. Ja sitten taas viimeiseltä tuomiolta lähetetään sielut helvettiin (ruumiineen päivineen) ja toiset sielut taivaaseen, vaikka sielut olivat olleet jo iät ajat joko vaivassa tai autuudessa. Ei kai Jumala vaihda päätöstään viimeisellä tuomiolla, ja laita sieluja eri paikkoihin.
Sielun kuolemattomuus-oppi ei saa tukea tieteellisistä tutkimustuloksista
Ihmisen tulisi olla dualistinen olento, jotta sielun kuolemattomuus-oppi (ja tietoisen olemassaolon jatkuminen kuoleman jälkeen) olisivat mahdollisia. Ihmisen olisi oltava kuolevainen ruumis, jossa asuu kuin astiassa kuolematon sielu ja kuolemassa vain ruumiin tulisi kuolla.
Mutta sellaisella dualistiselle ihmiskuvalle ei ole evidenssiä, vaan tieteellinen tieto viittaa vahvasti siihen, että ihminen on holistinen, yksi jakamaton psykofyysinen kokonaisuus. Mieltä ei ole ilman kehoa (tarkemmat tiedot esimerkiksi Antonio Damasio: Descartesin virhe). Tutkimuksissa on havaittu myös, että terapia saa aikaan ihmisen aivoissa rakenteellisia muutoksia kuten lääkehoitokin. Keho vaikuttaa mieleen ja mieli kehoon.
Lisäksi voidaan kysyä, että millä tavalla "kuolemattoman sielun" olettaminen osaksi ihmisen psykofyysistä apparaattia tuo lisäarvoa ja paremmuutta verrattuna tieteen keräämään tietoon ihmisestä (= ei mieltä ilman kehoa), mitä se "kuolematon sielu" selittäisi ihmisen psykofyysisessä toiminnassa paremmin? Miten se oletettu kuolematon sielu on suhteessa aivoihin, aivokemiaan, hermosoluihin, hermostoon ylipäätään?
Raamatullisia näkökulmia kuoleman jälkeisiin tapahtumiin
Hyvin yleinen käsitys kristillisissä piireissä on oppi sielun kuolemattomuudesta. Ajatellaan, että kuolema koskee vain ruumista, mutta sielu (tai henki) erkanee ruumiista ja siirtyy heti joko taivaaseen tai helvetin tuleen (tai johonkin välitilaan/tuonelaan). Tässä artikkelissa tarkastelen Raamatun thanatologiaa eli oppia kuolemasta. Keskeisiä tutkittavia kysymyksiä ovat tässä yhteydessä myös Raamatun ihmiskuva ja etenkin raamatullinen ajattelu "tuonelasta"sekä sielusta ja hengestä.
Raamatun ihmiskuvasta
Lähtökohdaksi voisimme ottaa toisen luomiskertomuksen kuvauksen ihmisen tekemisestä.
"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen,ja puhalsi hänen sieraimeensa elämän hengen ,ja niin ihmisestä tuli elävä sielu"( 1Moos.2:7).
Vanhatestamentillinen ihmiskuva on holistinen (kokonaisvaltainen). Kertomuksen kirjoittaja ei sano, että ihmisellä on sielu, vaan että ihmisestä tuli elävä sielu (psyykkis-fyysinen kokonaisuus) saatuan luojalta sieraimiinsa elämän hengen. Tämä elämän henki on siis verrattavissa ihmisen hengitykseen, sieraimissa kulkevaan ilmavirtaan. Niin kauan kuin ihminen hengittää, hän elää. Jahve elävöitti maasta muovailemansa ihmisen elämänhengityksellään, jolloin ihminen alkoi elää. Sanalla sielu (nefes) ei ole 1 Moos.2:7 yhteydessä enempää merkityssisältöä. Jumalan henkäys pitää sielun (hepr. nephesh) ja ruumiin yhdessä ja ihmisen sekä myös eläimet elossa (esim. Job 27:3) ja tämä sama henkäys/henki (hepr. nishmat ) on myös eläimillä, eikä vain ihmisillä. Sanan nefes juurisana tarkoittaa "hengitystä". Kun kuolemassa tämä Jumalan henkäys/henki palaa luojan luokse, ihmisen ja myös eläimen elämä loppuu VT:n mukaan (Ps.104:27-30 "...otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun").
VT:n ajattelussa korostetaan ihmisen katoavaisuutta ja hänen elämänsä lyhytaikaisuutta verrattuna Jumalan ikuisuuteen ja katoamattomuuteen (esim. Ps. 103:15-18; Ps.146:3-4). VT painottaa, että vain Jumala on ikuinen ja kaiken elämän lähde ja ylläpitäjä. Kun ihmispari karkotettiin kertomuksen mukaan paratiisista ja heitä estettiin menemästä elämänpuun luokse, heillä ei ollut mitään mahdollisuutta kuolemattomuuteen, koska he eivät saaneet enää kuolemattomuuden tuovaa ruokaa (vrt. kreikkalaisen mytologian ambrosia, jumalten ruoka, jota kuolevaiset eivät saaneet syödä). Kuolema on VT:ssa "lepoon menemistä isien tykö" (esim. 1 Kun. 16:28, jossa jumalaton kuningas Omri meni myös lepoon, eikä siis siirtynyt välittömästi helvettiin).
Hes.18 luvussa korostetaan kuinka se sielu, joka syntiä tekee joutuu kuolemaan - ei siis sanota, että kuolemassa sielu erkaantuu ruumiista ja menee helvettiin. Kuolema ei ole VT:ssa sielun erkaantumista ruumiista, vaan elämän loppu - ruumis maatuu maan tomuksi, elämänhenkäys palaa Luojalle ja kuollut menee alas sheoliin tiedottomuuteen eikä hänellä ole tietoa jälkeläistensä kohtaloista eikä mahdollisuutta palata takaisin eloon tuntien vain oman murheensa ja ruumis oman tuskansa (Job 14:14-22).
Kreikkalaiselle sielun kuolemattomuus-opille vastakkainen on myös Pentateukin (Mooseksen kirjojen) toteamus, että sielu on veressä, 3 Moos.17:11 "Veressä on elävän olennon elämänvoima" uuden käännöksen mukaan, siis sielu. Kun elämänvoima ("sielu") vuodatetaan pois, ihminen ja myös eläin kuolee - eikä jatku irrallaan ruumiista taivaassa tai helvetissä.
"Heprean nefes ei merkitse ruumiista erotettavissa olevaa henkistä olentoa, vaan ihmisen elävää, tietoista olemusta, persoonallisuutta, 'itseä'." - Jussi Aro, Psalmit nykysuomeksi, 1973, s.233
"Sielu ei...merkitse mitään sellaista, mikä ihmisellä olisi, mutta eläimiltä puuttuisi. Heprealaisessa tekstissä käytetään eläimistäkin samaa sanaa, vaikka se onkin suomennettu [kirkkoraamatussa] toisin...Tavallisimmin nefes merkitsee elävää ja toimivaa olentoa...."- prof. H.Palva, Raamatun tietosanasto, 1974, s.246
Mikä on tuonela?
Tuonelaksi, helvetiksi ja haudaksi VT:ssa eri käännöksissä käännetty heprean sana sheol on etymologialtaan epävarma. Se on synonyymi kuopalle ja kuilulle sekä mahdollisesti myös syvyydelle "abaddon" , "tehom" (abyssos). Sheol tarkoittaa VT:ssa paikkaa, jonne kuolleet koottiin. Sheol on maan alla ja se on hyvin syvä sekä valtavan kaukana taivaasta (Sananl.9:18; Jes.7:11; Aam.9:2 jne.).Kuolleet laskeutuvat sheoliin, ja sheolilla on portit (Job 38:17). Kuolleet eivät enää palaa sieltä eikä heidän kotinsa tunne heitä (Job 7:9-10). Mutta Jahve saattoi nostaa pelastavana tekonaan kuolleita sheolista ylös (1 Sam.2:6). Sheol on kuvattu myös maaksi- pimeän, sekasorron ja kuoleman varjon maaksi, jossa valokin on pimeää (Job 10:21-22). Sheolissa ajateltiin olevan kammioita ja syvyydeltään erilaisia kerroksia (Sananl.7:27; Jes.14:15 "..tuonelaan sinut on syösty, sen pohjimmaiseen kuiluun"). Kuolleet ja tuomitut pakanakansat kohtaavat sheolissa toisensa, missä heidän osansa on häpeä ja siellä he lepäävät aseineen (Hes.32:18-32). Sheolissa ei ole enää mitään arvojärjestystä eikä erotusta rikkaiden ja köyhien, orjien ja vapaiden, vallanpitäjien ja alamaisten välillä. Kuitenkin kansallisuuteen perustuva ryhmittely säilyy sheolissakin.
Kuolleet joutuvat varjomaiseen olotilaan vailla elämää, tekoja ja tietoisuutta. Heillä on pelkkä olemassaolo, mutta ei tietoa, tekoja eikä tunteita, eivätkä kuolleet tiedä jälkeläisistään mitään (Saarn.9:4-6;Job 26:5-6; Ps.6:6; Ps.30:10, Jes.38:18-19). Kuolleet eivät kiitä eivätkä ylistä Jumalaa, vaan ainoastaan elävät ihmiset. Tuonelassa ei ole mitään erilaisia "osastoja" hurskaille ja jumalattomille, joissa kuolleiden olotila olisi erilainen. Hurskaiden onnesta ja ilosta kuoleman jälkeen ei ole mitään kuvauksia Vanhassa testamentissa, eikä jumalattomien rangaistuksesta helvetin kaltaisessa kärsimyksen paikassa. Kuolleet nukkuvat heräämättä sheolissa ja sieltä takaisin paluuta ei ole odotettavissa (2 Sam.12:23), sillä sheol on ihmisen lopullinen määränpää. Ihmisellä ole mitään etua eläimiin verrattuna, vaan samanlainen loppu tulee ihmisille sekä eläimille. Ihmisetkin ovat vain luontokappaleita ja ihmiset sekä eläimet kuolevat samalla tavalla, kaikki menee samaan paikkaan ja maatuu tomuksi (Saarn.3:18-22;12:5). Tällainen vanhatestamentillinen ajattelutapa ei sovellu mitenkään kreikkalaiseen oppiin sielun kuolemattomuudesta.
Joskus sheol personifioidaan, se on kuin elävä olento, joka toimeenpanee Jahven rangaistuksen väärämielisille (Jes.5:14, vrt. Ilm.6:8 Kuolema ja Tuonela). Sheol ei anna omaansa pois, mutta Jumala hallitsee myös sheolia, joka on paljaana Hänen edessään (Hoos.13:14; Job 25:5-6). Sheol on käytännössä kuin perhehauta suuremmassa mittakaavassa: vartioitu, sisältää kammioita, koko suku kootaan sinne.
"Vainajahenget" Vanhassa testamentissa: elämä jatkuu kuoleman jälkeen kuitenkin
VT:ssa on muutamia mainintoja "vainajahengistä" ja niiden puoleen kääntymisestä (esim. kertomus Saulista ja Samuelin hengen esiin manaamisesta, 1 Sam.28:3-19). Pyhyyslaissa kielletään ottamasta yhteyttä vainajahenkiin (3 Moos.19:31), mikä rinnastetaan muiden jumalien palvontaan. Tämä viittaa israelilaisten parissa varhain esiintyneeseen uskoon, että ihmisen hengen elämä jatkui kuoleman jälkeen tietoisessa muodossa tuonelassa - mutta ilman kuitenkaan mitään erottelua hyvien ja pahojen "osastoihin" (vrt. 1 Sam.28 kertomus, jossa jumalaton Saul menee hurskaan Samuelin kanssa "samaan paikkaan" kuoleman jälkeen. Myös Job 25:5-6 kuvataan maan alla oleva tuonela, jossa kaikkien vainajien henget ovat erotuksetta.
Juutalaisuudessa esiintyi myös alkukantaista esi-isien henkien palvontaa ja rabbiinisessa traditiossa esiintyi ajatustapa, jonka mukaan kuolleen sielu pysyy ruumiin lähellä jonkin aikaa kuoleman jälkeen (Shab. 152b). 1 Sam.28 kertomuksen perusteella rabbit kehittivät teorian, jonka mukaan vainajahenkien manaaja näkee hengen, mutta ei kuule sen puhetta, kun taas hengen esiin kutsumista pyytänyt ihminen kuulee vainajahengen puheen, mutta ei näe henkeä. Juutalaiset lainasivat vainajahenkien esiin manaamisen tavan mahdollisesti persialaisilta, joiden keskuudessa tapa oli yleinen. Koska kuolleiden esiin manaaminen rinnastetaan VT:ssa epäjumalanpalvontaan ja muihin vieraisiin, torjuttaviin kultteihin, on tapa todennäköisesti ulkolaista alkuperää, eikä kuulunut alunperin israelilaisten uskontoon.
Apokryfiset kirjoitukset ja rabbiininen juutalaisuus
Juutalaiset omaksuivat hellenistisestä filosofiasta, etenkin Platonin filosofiasta ajatuksen kuolemattomasta sielusta. Apokryfisissä juutalaisissa kirjoituksissa (Aabrahamin testamentti, Eenokin kirja) ennen ajanlaskumme alkua ilmenee uskoa sielun kuolemattomuuteen. Etenkin essealaisten liike uskoi vahvasti myös marttyyrien kuolemattomuuteen (vrt. Ilm.6:9-11 kuvaus marttyyriyuskovien sieluista taivaassa). Eräät juutalaiset rabbit opettivat myös käsitystä sielujen ennalta olemisesta (pre-eksistenssi) seitsemännessä taivaassa Jumalan luona. Kuitenkin rabbiinisessa juutalaisuudessa vallitsevat käsitykset tulevasta maailmasta, Jumalan valtakunnasta, eivät olleet sielun kuolemattomuuteen perustuvia, vaan ruumiin ylösnousemukseen. Oppi ruumiin ylösnousemuksesta tuli osaksi juutalaista dogmaa Mishnassa (Sanh. x. 1) sekä synagogan liturgiassa ("Elohai Neshamah"ja "Shemoneh 'Esreh") kun taas sielun kuolemattomuus jäi vain filosofiseksi spekulaatioksi.
Oppi ruumiin ylösnousemuksesta tuli osaksi juutalaista dogmaa Mishnassa (Sanh. x. 1) sekä synagogan liturgiassa ("Elohai Neshamah"ja "Shemoneh 'Esreh") kun taas sielun kuolemattomuus jäi vain filosofiseksi spekulaatioksi.
Lähde: Jewish Encyclopedia
Kuten edellisistä kappaleistakin jo näemme, Israelin uskonto oli alunperin hyvin tämänpuoleinen uskonto. Siunaukset ja kiroukset saatiin tämän elämän aikana ja maan päällä hyvin konkreettisilla tavoilla (pitkää ikää, vaurautta, paljon lapsia ja vastaavasti sairautta, nälkää, hedelmättömyyttä ja ennenaikainen kuolema). Vasta VT:n nuorimmissa osissa esiintyy usko kuolleiden ylösnousemukseen ja hurskaiden ikuiseen elämään ja jumalattomien ikuiseen rangaistukseen ( Danielin kirjassa 160-luvulta eKr). Ylösnousemuksesta on maininta myös Jes.26:7-20, mutta tämän profetian mukaan vain Israelin hurskaat herätetään elämään, mutta jumalattomat eivät nouse, vaan Jahve on tuhonnut heidät.
Myös Hes.37 luku kuvaa israelilaisten ylösnousemusta, vaikkakin tässä tekstissä ylösnousemus on vertauskuvana Israelin elpymisestä ja pelastumisesta. Tämä ylösnousemususko on voinut saada Babylonian eksiilin (pakkosiirtolaisuuden) aikana vaikutteita persialaisesta zarathustralaisuudesta, joka sisältää vastaavankaltaiset opit. Mutta toisaalta on täysin mahdollista, että usko ylösnousemukseen, ikuiseen elämään, viimeiseen tuomioon ja ikuiseen kadotukseen sai alkunsa israelilaisten oman historiallisten kokemuksien pohjalta ja niiden seurauksena.
Vanha tämänpuoleisuuteen pitäytynyt usko ja luottamus, että Jahve pelastaa ja rankaisee tämän elämän aikana ei ollut uudessa historiallisessa tilanteessa enää vakuuttava. Jerusalem ja Juuda oli tuhottu, pakanallinen Uus-Babylonian valtakunta oli voittanut ja israelilaiset olivat pakkosiirtolaisuudessa vieraalla maalla. Niinpä alettiin odottaa pelastusta ja tuomiota kuoleman jälkeen ja tulevana viimeisenä päivänä. Nuoremmissa VT:n kirjoituksissa Messias-toivoon liitettiin myös toivo kuoleman kukistamisesta ja ikuisesta elämästä messiaanisessa valtakunnassa (Jes.25:6-8).
Vanhan testamentin viittauksia kuoleman jälkeiseen elämään
VT ei ole täydellisen yksiääninen kuvatessaan ihmisen osaa ja "tuonpuoleista". VT sisältää eräitä kirjoituksia, jotka viittaavat uskoon hurskaan ylösnousemisesta "kunniaan" ja iankaikkiseen osaan" Jumalan luona.
"Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä." (Ps.73:24-25)
Jobin kirjassa on tekstejä, jotka kuvaavat ihmisen olevan tietoisia itsestään tuonelassa ja tuntevan tuskaa siellä. Elossa olevista jälkeläisistään kuollut ei kuitenkaan tiedä mitään.
"Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä. Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa." (Job 14:21-22)
Lisäksi Jobin kirjassa on teksti, jonka mukaan (Jumalaan uskova) ihminen saa nähdä kuoltuaan Jumalan. Tämä teksti on ymmärrettävissä siten, että kuolemassa sielu erkanee ruumiista Jumalan luokse.
"Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa." (Job 19:25-27)
Sielu ja henki Uudessa testamentissa
Sana "kuolematon" esiintyy koko Raamatussa kahdessa yhteydessä , molemmat Uudessa testamentissa. Paavali kirjoittaa 1 Kor.15:53-54 miten tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen (Kristuksen toisessa tulemuksessa). Lisäksi Paavalin 1. kirjeessä Timoteuksella sanotaan 1 Tim.6:16, että vain Jumalalla on kuolemattomuus.
Missään kohtaa Raamatussa kuolemattomuutta ei liitetä ihmisen ominaisuuksiin, ei sieluun eikä henkeen. Kuolemattomuus, ikuinen elämä on ainoastaaan Jumalan armolahja, joka saadaan ottamalla evankeliumi vastaan uskolla, mutta synnin palkkana on kuolema (Room.6:23). Jos ihminen olisi itsessään kuolematon hänen ei tarvitsisi "pukeutua" kuolemattomuuteen, eikä ikuista elämä voisi pitää "armolahjana".
UT:ssa myös esimerkiksi Apt.3:29,34 Pietari sanoo, että kuningas Daavid on haudattu eikä hän ole noussut taivaisiin. Myös johanneslaisessa teologiassa todetaan, että kukaan ihminen ei ole noussut taivaaseen (Joh.3:13). VT tuntee poikkeuksena kuitenkin Elian, joka otettiin elävänä taivaaseen tuulenpyörteen avulla. Näin ollen Eliakaan ei ole todiste sielun kuolemattomuudesta (2 Kun.1:1-12).
UT:n kreikassa heprean nefesh sanaa vastaa sana psykhe (vrt. psyyke, psyykkinen, psykologia). Luuk.6:9 on esimerkkki sanan käytöstä: sielu eli elämä (psykhe) voidaan tuhota ja sielun/elämän voi kadottaa (Matt.10:39). Kristillinen usko on kauttaaltaan ylösnousemususkoa, kuten Paavali korosti korintolaisille (1 Kor.15).
Sanaa psykhe käytettiin klassisen kreikkan kielisissä kirjoituksissa tarkoittamaan ihmisten lisäksi eläimiäkin. UT:n kreikassa sana sielu ei merkitse Platonin filosofiasta tunnettua sielua, joka kuuluu ikuiseen ideamaailmaan.
"Kristillisen hautaamisen määrääväksi aspektiksi muodostui alusta lähtien ylösnousemustoivo... Hauta on vain lepokammio ennen ylösnousemusta... Ei puhuta kuolleen sielun harhailemisesta, vaan levosta, 'nukkumisesta'. Hellenistisen sielun kuolemattomuusopin liittyminen alkukristilliseen ylösnousemususkoon johti vähitellen tuonpuoleisuuden kartoittamiseen ja kiirastuliopin kehittymiseen. ... Hautaaminen on kristikunnassa aina merkinnyt kahden täysin vastakkaisen elämänkäsityksen kohtaamista, ja pakanalliset ainekset voivat kristittyjenkin parissa päästä yllättävästi näkyviin. ... Oppi sielun kuolemattomuudelle jäi hänelle [Lutherille] vieraaksi, lähinnä hän ajatteli kuoleman olevan uni, josta aikanaan herätetään."- Pyhät toimitukset, Pentti Lempiäinen, 1985, s.193-197
Jeesuksen sanat (Matt. 10:28) : "Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua..."on joskus pidetty todisteena kuolemattomasta sielusta. Tulkintaa voidaan kritisoida perustellusti. Jeesuksen sanojen tähtäyspiste on opettaa oikeaa pelkoa: Jumalalla on valta hukuttaa/tuhota ihminen lopullisesti, ei toisilla ihmisellä.
"Tällä kertaa näyttää Jeesus tehneen huomattavan eron ruumiin ja sielun välillä; ruumiin voi tappaa, sielua ei! Karkeasti virheellinen on kuitenkin se selitys, että Jeesus näissä sanoissa tunnustaa ikuisen, häviämättömän sielun olemassaolon ruumiin rinnalla. Ihmisessä ei ole kahta eriarvoista osaa; mutta - näin ymmärrämme Jeesuksen tarkoittaneen - ihmistä voi katsoa kahdesta näkökulmasta. Ihmiset voivat kyllä tappaa ruumiin, so. raivata lähimmäisensä hänen historiallis-konkreettisesta ympäristöstään ja ajallisesta yhteisöstään mutta itse olemassaoloa he eivät voi tuhota... sen voi vain Jumala tehdä". -Piista Aimo T. Nikolainen, Ihminen evankeliumien valossa
Piispa Nikolainen kuvaa ihmistä - ruumista, sielua, henkeä ja sydäntä - evankeliumien valossa seuraavalla tavalla:
"Evankeliumien valossa ihminen on osoittautunut ensinnäkin kokonaisuudeksi, joka on jakamaton. Eri näkökulmista ihmistä tarkasteltaessa hän on vuoroin ruumis, liha ja veri, vuoroin sielu, vuoroin henki ja vuoroin sydän. Ruumis, sielu, henki ja sydän kuvaavat jokainen jotakin määrättyä inhimillisen ominaisuutta, mutta eivät osia, joihin ihmisen voisi jakaa. Dichotomia (kaksijakoisuus) on evankeliumeille yhtä vieras kuin trichotomiakin (kolmijakoisuus)... Ruumis on ihminen konkreettisena olentona, lihaa ja verta on luotu ihminen luojastaan erotukseksi, sielu on elävä ihmisyksilö, henki on ihminen Jumalaan perustuneena ja sydän on ihminen toimintaan valmiina kokonaisuutena.
Evankeliumien valossa nähdään toiseksi, että inhimillinen, ihmiselle ominainen, on joka suhteessa jotain Jumalasta johdettavaa. Ihminen on joka solussaan Jumalan tekoa (ruumis), hän on kaikissa vaiheissaan Jumalan omaisuutta (sielu), hän on täydellisesti Jumalasta riippuvainen (henki) ja hän on kaikissa toimissaan Jumalaa joko totteleva tai vastustava tahto (sydän). Jumala-suhde ei ole vain ihmisen "ylimmän osan" elämää, ihminen on alhaalta ylös saakka Jumalan ihminen."
Näin ollen ihmistä UT:n mukaan voidaan tarkastella erilaisten tehtävien kannalta kolmijakoisesti - yhtenä jakamattomana kokonaisuutena, joka on ruumis, sielu ja henki (1 Tess.5:23). Ensimmäisen alkukirkon marttyyrin Stefanoksen kuolemasta kerrotaan Apt.7:59-60. Stefanos rukoilee siinä kuolemansa hetkellä Herraa ottamaan vastaan hänen henkensä (vrt. Ps.31:6). Vanhatestamentillinen sanonta, jonka avulla hurskas jättää henkensä, elämänsä, Jumalan käsiin ei tarkoita kuolemattoman "hengen" irtoamista ruumiista kuoleman hetkellä). Jakeessa 7:60 Stefanoksen kuolema kuvataan: "Sen sanottuaan hän nukkui pois" - mistään välittömästä taivaaseen nousemisesta ei sanota mitään, vaan Stefanoksen tilana on nukkuminen.
Kuuluisimpia tekstejä, joilla on perusteltu sielun kuolemattomuutta ja heti kuoleman jälkeen tapahtuvaa erottelua helvettiin ja taivaan iloon on Luukkaan evankeliumista löytyvä Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, mitä ei esiinny muissa evankeliumeissa ( Luuk.16:19-31). Tätä kertomusta käytetään usein todistaman, että heti kuoleman jälkeen ihminen joutuu joko paratiisiin tai helvettiin (tai ns. välitilaan). Luukkaan tallettama vertaus ei kuitenkaan ole tarkoitettu olemaan kirjaimellinen kuvaus kuolemanjälkeisestä todellisuudesta.
Kyseessä on ensinnäkin juutalaisille tuttu kertomus, eikä opillisia päätelmiä saa tehdä koskaan joitain tiettyjä opetuksia havainnollistavan kertomuksen kirjaimellisen tulkinnan perusteella. Jos tulkitsemme kertimuksen kirjaimellisesti päädymme jo soteriologiassa (pelastusopissa) täysin evankeliumin vastaiseen oppiin: ihmisen hyvä osa kuoleman jälkeen perustuu elämän aikana koettuun kurjuuteen ja vastaavasti vaivat kuoleman jälkeen perustuvat tässä elämässä koettuun yltäkylläisyyteen (sekä välinpitämättömyyteen köyhiä kohtaan). Sanallakaan ei ole puhetta evankeliumiin uskomisesta, Jumalan armosta ja ihmisen suhteesta Jeesukseen ihmisen iäisyysosan ratkaisijana.
Toiseksi Raamatussa ei missään ole sellaista opetusta eikä suorasanaista esimerkkiä, jossa Aabrahamia rukoiltaisiin Jumalan asemasta, eikä mitään sellaista mainintaa ole, että Aabrahamilla olisi valta määrätä ihmisten kuolemanjälkeistä olotilaa. Koko kertomuksen tähtäyspiste onkin selvästi muualla -Jeesuksen tarkoitus oli opettaa kuulijoitaan uskomaan Raamatun kirjoituksia. Jos ihmiset eivät usko Raamattuun, eivät he uskoisi vaikka Jumala lähettäisi kuolleita todistamaan. Ihmeilläkään ei voida pakottaa ketään uskomaan.
Jotkut sielun kuolemattomuuden kannattajat vetoavat Matt.22:23-32 kertomukseen, jossa saddukeukset esittivät Jeesukselle kysymyksen ylösnousemuksesta. Kuolemattomuusopin kannattajat vetoavat Jeesuksen sanoihin jakeessa 32: 'Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala'? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien". Jo sekin pitäisi riittää vastaukseksi, että tekstin aiheena on nimenomaan ylösnousemus, eikä kertomuksessa puhuta sanallakaan ihmisen sielun kuolemattomuudesta. Jeesus osoitti ylösnousemuksen kieltäville saddukeuksille, millä tavalla ylösnousemus on todellisuutta ja torjui heidän järkeilynsä. Jakeessa 32 Jeesus tuo esiin esiin sen, että Jumalan näkökulmasta kaikki elävät Hänelle, ovatpa ihmiset sitten elossa maan päällä tai kuolleina.
Viitteitä dualistiseen ihmiskuvaan ja kuoleman jälkeiseen elämään UT:ssa
Paavalin toisen korintolaiskirjeen perikooppi (2 Kor 4:16-5:10) saattaa sisältää yhteyksiä platonistiseen dualistiseen (kaksijakoiseen) terminologiaan. Tähän johtopäätökseen päätyy ainakin TT Fredrik Lindgård väitöskirjassaan Appearance and Reality. Lindgård yrittää ymmärtää Paavalin ajatuskulkuja tekstin kontekstin näkökulmasta, päinvastoin kuin useimmat tutkijat jotka pitävät perikooppia dogmaattisena syrjähyppynä eskatologiaan. Hän ei esittele dogmeja vaan puhuu sisäisistä motivaatioista, Paavalin halusta esiintyä uskottavana ja vilpittömänä apostolina. Kuolema-kysymyksen kannalta kiintoisa kohta on 2 Kor.5:6-8
"...niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota...vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo".
Toinen samankaltainen teksti on Paavalin sanat Fil.1:23
"...Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta. Teidän vuoksenne on kuitenkin parempi, että jään eloon".
Nämä Paavalin tekstit tuovat uuden ja toisenlaisen näkökulman kysymykseen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Molemmat tekstit on luontevasti tulkittavissa siten, että Paavali tarkoitti uskovaisen ihmisen pääsevän tästä maallisesta ruumiistaan kotiin Herran luo kuolemansa jälkeen.
Lisäksi johanneslaisessa teologiassa on radikaali korostus: se, joka uskoo Jeesukseen ei kuole, vaan omistaa jo nyt ikuisen elämän ja on jo siirtynyt kuolemasta elämään, eikä uskova joudu tuomittavaksi. Ylösnousemuskin on tässä ja nyt koettavaa todellisuutta eikä vasta viimeisenä päivänä odotettavissa, vaikka toisaalta Johanneksen evankeliumiin sisältyy myös viimeisenä päivänä tapahtuvan ylösnousemuksen ja tekojen mukaan tapahtuvan tuomion odotus. Johanneksen evankeliumi ei kuitenkaan edusta mitään kreikkalaisperäistä dualistista ihmiskäsitystä (Joh.5:24;6:50-58;11:23-26). Vaikka Johanneksella Jeesus puhui kuolemasta "unena", ei johanneslaisen teologian valossa ole perusteltua olettaa, että kuollut uskova "raukeaa tyhjiin" ja menettää olemassa olonsa. Jeesushan nimen omaan korosti, että Häneen uskova ei kuolekaan, vaan elää vaikka olisi kuollut.
"Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" (Joh.11:25-26)
Myös Ilmestyskirjan teksti (6:9-11) on mahdollista tulkita siten, että uskossa kuolleiden ihmisten sielut ovat tietoisessa tilassa Jumalan luona. Toisaalta tulkintaa voisi kritisoida sanomalla, että teksti on apokalyptiikkaa (ilmestyskirjallisuutta), eikä sitä voi ymmärtää kirjaimellisesti kuten ei muitakaan apokalyptisiä vertauskuvallisia näkyjä. Tämän tekstin tulkintaan emme saa lopullista varmuutta.
Sielun kuolemattomuus-opin ja ylösnouemususkon ristiriita
Jos ihmisten sielut heti kuoltuaan erkanevat ruumiistaan helvettiin/tuonelaan - ja toiset taivaaseen - niin minkä ihmeen takia pitää olla viimeisenä päivänä vielä ruumiin ylösnousemus ja nostaa se sielut sieltä helvetistä (ja toiset taivaasta) taas maan päälle ja laittaa ruumiiseen ja pitää heille vielä toistamiseen tuomiopäivä? Johan se tuomio oli jo kuoleman jälkeen päätetty jos on niin, että heti kuoleman jälkeen sielut joutuvat "välitilaan", tuonelaan tai suoraan helvettiin ja toisen paratiisiin/taivaaseen. Tuollaisen opin logiikkaa on todella vaikea käsittää - koko ylösnousemusoppi ja viimeinen tuomiohan ovat turhia episodeja, tehdään sama tuomio toistamiseen. Ja sitten taas viimeiseltä tuomiolta lähetetään sielut helvettiin (ruumiineen päivineen) ja toiset sielut taivaaseen, vaikka sielut olivat olleet jo iät ajat joko vaivassa tai autuudessa. Ei kai Jumala vaihda päätöstään viimeisellä tuomiolla, ja laita sieluja eri paikkoihin.
Sielun kuolemattomuus-oppi ei saa tukea tieteellisistä tutkimustuloksista
Ihmisen tulisi olla dualistinen olento, jotta sielun kuolemattomuus-oppi (ja tietoisen olemassaolon jatkuminen kuoleman jälkeen) olisivat mahdollisia. Ihmisen olisi oltava kuolevainen ruumis, jossa asuu kuin astiassa kuolematon sielu ja kuolemassa vain ruumiin tulisi kuolla.
Mutta sellaisella dualistiselle ihmiskuvalle ei ole evidenssiä, vaan tieteellinen tieto viittaa vahvasti siihen, että ihminen on holistinen, yksi jakamaton psykofyysinen kokonaisuus. Mieltä ei ole ilman kehoa (tarkemmat tiedot esimerkiksi Antonio Damasio: Descartesin virhe). Tutkimuksissa on havaittu myös, että terapia saa aikaan ihmisen aivoissa rakenteellisia muutoksia kuten lääkehoitokin. Keho vaikuttaa mieleen ja mieli kehoon.
Lisäksi voidaan kysyä, että millä tavalla "kuolemattoman sielun" olettaminen osaksi ihmisen psykofyysistä apparaattia tuo lisäarvoa ja paremmuutta verrattuna tieteen keräämään tietoon ihmisestä (= ei mieltä ilman kehoa), mitä se "kuolematon sielu" selittäisi ihmisen psykofyysisessä toiminnassa paremmin? Miten se oletettu kuolematon sielu on suhteessa aivoihin, aivokemiaan, hermosoluihin, hermostoon ylipäätään?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kun ihminen kuolee, loppuu kehosta elämä samantien, ja ruumis joko maatuu, poltetaan tms.
Se mitä ihmisen mielessä tapahtuu kuoleman jälkeen, on ikäänkuin loputon nukkuminen, jossa ei ole unia, eli siis elämä loppuu kertalaakista, ja tilanne on sama kuin nukkuisi ilman unta, eli ei tuntoja tms.
Että sitä kuoleman jälkeen, ja tämähän on kaikessa hassuudessaan vielä totta