Onko kenelläkään monopolia Jumalan tuntemiseen
Jumalan ilmoitustavat sekä pelastus-opin historiallinen tausta
Kaikki tieto, mitä ihmisillä on elävästä Jumalasta on Jumalan omaa ilmoitusta. Jumalalla on Raamatun mukaan ollut aikojen alusta lähtien universaali tahto ilmoittaa itsensä kaikille ihmisille. Jumala on tahtonut alusta asti ihmisten etsivän Jumalaa, eikä Jumala ole kaukana kenestäkään ihmisestä, onpa hän elänyt mihin aikaan tahansa. Ennen Kristuksen syntymää elänyt ihmiskunta ja ne pakanat (jopa kokonaiset kansat) jotka elivät ja kuolivat saamatta koskaan kuulla evankeliumia, eivät ole ilman toivoa. Ei ole mitään erilaisia pelastusteitä, eivätkä kaikki uskonnot ole teitä elävän Jumalan yhteyteen. On vain yksi pelastus ja yksi tie Jumalan yhteyteen ja tämä tie on Kristus. Jumala on voinut omilla salatuilla, meille tuntemattomilla tavoillaan kohdata evankeliumin ulottumattomissa olevia kansoja eri aikakausina ja ilmaista heille pelastavan armonsa. Tämä pelastava armo on sitä yhtä ja samaa Kristukseen ja Hänen sovituskuolemaansa perustuvaa armoa ja lahjavanhurskautta. Mikään ihmisen oma teko tai ihmisten kehittämä uskonto tai kultti ei ole koskaan vienyt pakanakansoja Jumalan yhteyteen eikä pelastukseen. Kaikki on elävän Jumalan omaa, salattua vaikutusta ja armoa Kristuksen kautta. Mutta me emme voi tietää Jumalan vaikutustapoja historian aikana.
Onko "pakanakansoilla" tietoa Jumalasta ja mahdollisuus päästä Jumalan yhteyteen kun heillä ei ole Raamattua eikä heille ole julistettu mitään kristillistä sanomaa? Ajatellaan myös koko sitä ihmiskuntaa, joka on elänyt/elää vieläkin ilman mitään tietoa Raamatun sanomasta, vailla mahdollisuutta kuulla evankeliumia (mukaan lukien se ihmiskunta, joka eli ennen Kristusta ja myös Vanhan liiton valitun kansan Israelin ulkopuolella). Mitä voimme päätellä tämän ihmiskunnan mahdollisuudesta tuntea Jumala ja päästä Jumalan yhteyteen sekä pelastua. Pakanalla ja pakanakansalla Raamatun kirjoittajat tarkoittavat niitä ihmisiä ja kansoja, jotka eivät ole juutalaisia tai eivät ole kristittyjä.
Apostoli Paavalin saarna Ateenassa on hyvä lähtökohta näiden kysymyksien tarkasteluun: "Jumala...luonut koko ihmissuvun...jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. 'Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijoistanne sanoneet:' Me olemme myös hänen sukuaan'.... " (Apt.17:22-34 koko teksti). Paavali jopa lainaa erään kreikkalaisen runoilijan/filosofin tekstiä saarnassaan, sillä siinä oli oikeaa jumalallista viisautta, vaikka kyseinen kreikkalainen kirjoittaja oli kreikkalaisen pakanallisen uskonnollisuuden vaikutuspiirissä. Silti tuo kreikkalainen runoilija oli saanut Jumalalta valoa - eli Jumala oli löytänyt tiensä hänen luokseen omalla salatulla tavallaan, koska Jumala haluaa vetää kaikkia ihmisiä yhteyteensä. Me kaikki erotuksetta elämme ja olemme Jumalassa ja olemme jopa Jumalan sukua, olemmepa juutalaisia tai mitä kansallisuutta tahansa.
Samansisältöinen teksti on Paavalin puheessa Lystran asukkaille Apt.14:14-17 kun nämä halusivat uhrata heille. Paavali sanoo lystralaisillekin, että Jumala on antanut kansoille todistuksen itsestään antamalla kansoille aineellista hyvää, ja vieläpä Hän oli sallinut kansojen kulkea "omia teitään" aikaisemmin.
Kaikki ilmoitus on Jumalalta: kaksi eri ilmoitusmuotoa, mutta yksi pelastustie kaikille kaikkina aikoina
Paavali kirjoittaa myös room.1:19-21 kuinka ihmiset - siis kaikki ihmiset erotuksetta - ovat tunteneet Jumalan ja Jumala on ilmaissut itsensä heille kaikille - jo ennen Kristuksen maailmaan tulemista. Näissä Paavalin sanoissa on raamatullinen perusta opille Jumalan yleisestä ilmoituksesta luonnossa ja historian tapahtumissa (revelatio generalis eli revelatio naturalis). Ihmiset ovat tunteneet Jumalan Hänen luomistekojensa ja perusteella, mutta koska ihmiset eivät Jumalaa kunnioittaneet seurasi rappeutumista moraalisesti sekä luonnon ilmiöiden palvontaa jumalina. Nämä UT:n maininnat kumoavat konservatiivisten kristillisten piirien edustaman partikularismin, jonka mukaan kansojen uskonnonharjoitusta pidetään yksiselitteisesti vain epäjumalanpalvontana. Ihmisen pyrkiessä itse ymmärtämään Jumalaa hänen yrityksensä ovat synnin ja erehdyksen vääristämiä. Karl Barth edusti hyvin jyrkkää partikularismia, jonka mukaan kaikki oikea tieto Jumalasta on annettu vain Kristuksen persoonassa. Mutta partikularismia voidaan pätevästi kritisoida niillä Raamatun teksteillä, jotka tukevat selvästi inklusivismia:
"Jumalalla on universaali pelastustahto -periaate. Inklusivismin perustavana näkökulmana on käsitys, että koska Kristus on tuonut maailmaan pelastuksen, Jumalan armo on silloin läsnä luomakunnassa ja historiassa. Jumalan armolla on monia ilmauksia, mutta niillä on lähtökohtansa Jumalan inkarnaatiossa Jeesuksessa, ja vasta hänessä ne saavat täyttymyksensä".
Lähdesivu
Sitä paitsi room.2:13-16 mukaan pakanakansat ovat itse itselleen laki, vaikka heillä ei (juutalaisten) lakia olekaan, koska pakanakansat osaavat luonnostaan tehdä sitä, mitä laki vaatii (eli rakastaa lähimmäistä, auttaa, tehdä hyvää, pidättyä tappamasta, varastamasta yms.).
Jumala on kirjoittanut lain kansojen sydämiin, heidän omiintuntoihinsa, vaikka heillä ei ole mitään Raamatun kirjoituksia eikä sen mukaista opetusta ollutkaan. Pakanat käyvät omassatunnossaan oikeutta itsensä kanssa kun heidän omat ajatuksensa syyttävät tai puolustavat heitä. Paavali vielä sanoo, että Jumala ei hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan ne, jotka myös noudattavat lakia. Paavalin opetuksesta room.2:12-29 ilmenee, että pakana, joka ei ole koskaan Raamatusta mitään tietoa saanut, mutta silti noudattaa sydämessään tietämäänsä Jumalan lakia luetaan Jumalan edessä oikeaksi juutalaiseksi (eli Jumalan valitun kansan jäseneksi). Tämä pakana on tuomitseva juutalaisen, jolla on tieto laista ja joka kehuu tuntevansa Jumalan, mutta joka siltikään ei elä lain mukaan. Sillä Jumalan tuomio on oikeudenmukainen eikä Hän tee erotusta ihmisten kesken.
Voimme päätellä, että Jumalalla on kaksi tapaa ilmoittaa itsensä: yleinen ilmoitus eli kaikki se tieto, jonka Jumala ilmoittaa ihmiskunnalle luomistekojensa ja omassatunnossa olevan moraalilain perusteella. Jumala haluaa ihmisten etsivän itseään ja Hän haluaa ilmaista itsensä kaikille tasapuolisesti. Jumala ei ole välinpitämätön ei-juutalaisia kohtaan, vaan haluaa kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tuntevan Hänet ja haluaa johtaa heidät kaikki pelastukseen. Yleisellä ilmoituksella Jumala on ilmoittanut itsensä ja vetänyt ihmisiä yhteyteensä koko maailmanhistorian ajan. Todisteena on sekin, että monissa uskonnoissa ja esimerkiksi kreikkalaisessa stoalaisessa filosofiassa on paljon yhteistä Raamatun oppien (esim. opit viimeisestä tuomiosta, ylösnousemuksesta jne.) ja moraaliarvojen kanssa. Itse asiassa ei ole juuri mitään sellaista Raamatun eettistä ohjetta, mitä ei olisi tunnettu entuudestaan muiden uskontojen tai kreikkalaisen filosofian keskuudessa. Lähinnä vain Jeesuksen radikaali käsky rakastaa vihollisia. Muutoin esimerkiksi Jeesuksen opettama kultainen sääntö "kaiken mitä haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää myös heille" oli yleisesti jo tunnettu.
Erityinen ilmoitus ja totuuskäsityksestä Raamatussa
Yleisen ilmoituksen lisäksi on Jumalan erityinen ilmoitus, joka on kirjoitettu Raamattuun keskipisteenään Jumalan lihaksi tullut Poika Kristus. Hänessä Jumala on ilmoittanut armon ja totuuden koko maailmalle (Joh.1:14). Mutta mikä onkaan totuus syvimmältään Uudessa testamentissa: totuus ei ole mikään aate tai pelkkää tietoa, vaan totuus on elävä, se on Kristus itse, Hänen persoonansa (Joh.14:6;8:32-36; 3 Joh.12). Totuus on myös itse Pyhä Henki (1 Joh.5:6). Totuus on jotain, mikä on meidän kanssamme, eli Kristus itse Henkensä kautta (2 Joh.2; Joh.16:13) ja totuus on jotain sellaista, missä me elämme (3 Joh.3-4). Totuus ja rakkaus kuuluvat läheisesti yhteen, sillä Jumala on rakkaus (1 Joh.4:8) ja totuus. Vanhassa testamentissa totuus merkitsee yleensä henkilökohtaista luotettavuutta ja totuudellisuutta. Totuus Jumalan erityisessä ilmoituksessa ei siten ole perimmäiseltä olemukseltaan kokoelma opillisia väitelauseita, joiden oikeellisuudesta tapellaan verissä päin. Totuus on Kristus ja Pyhä Henki, jotka ovat meissä ja meidän kanssamme ja se on elämistä tässä Kristuksen todellisuudessa, uudessa elämässä, jonka Jumala antaa Kristuksessa. Meidän tietomme ja kykymme ymmärtää jumalallisia asioita on puutteellista vaikka meillä onkin Jumalan erityinen ilmoitus Raamattu käytössämme, me näemme kuin arvoituksia, vertauskuvia Jumalan äärettömyydestä. Vain rakkaus on pysyvää ja suurin kaikista (1 Kor.13:8-13).
On ilmeistä - kuten prof. Aapeli Saarisalo Raamatun sanakirjassaan myös totesi s. 363) - että Raamatussa ei ole mitään yhtenäistä teologista tai eettistä oppijärjestelmää. Raamatusta puuttuu joka tavalla yhtenäisyys ja ristiriidattomuus, jota monesti pidetään merkkinä jumalallisesta ilmoituksesta. Kuitenkin tästä huolimatta Raamatun kirjojen monimuotoisuudessa, hajanaisuudessa ja ilmoituksen epäyhtenäisyydessä voidaan nähdä selviä punaisia lankoja ja kantavia periaatteita niin testamenttien sisällä kuin niiden välilläkin. Jumalan ilmoitus Raamatussa on vain paljon dynaamisempi tapahtuma normaalin inhimillisen historian puitteissa kuin usein on ajateltu.
Tämän tähden olkaamme varovaisia ja jättäkäämme tuomiohenkisyys ja omahyväinen oikeassa olemisen halu ja älkäämme koettako monopolisoida Jumalaa ja totuutta itsellemme tai omalle uskonsuunnallemme. Pahinta jumalanpilkkaa on yrittää omistaa Jumala ja totuus itselleen ja asettaa itsensä ylpeästi muiden yläpuolelle. Se oli myös Lusiferin eli Saatanan synti, ylpeys oman viisautensa tähden. Ei kukaan voi omia itselleen Jumalaa ja totuutta (Kristusta ja Henkeä) eikä estää Jumalaa toimimasta missä tahansa ja kenen kautta tahansa ilmaistakseen itseään ihmisille. "Älkää kadotustuomiota lausuko niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta" tai kuten uudessa suomennoksessa sanotaan "Älkää julistako ketään syyllisiksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaiksi niin teidätkin vapautetaan" (Luuk.6:37;Matt.7:1-5).
Jumalalla on salatut keinonsa päästä ihmisten yhteyteen ja ilmaista armonsa (joka perustuu aina kuitenkin Kristuksen lunastustyöhön) sellaisina aikoina ja sellaisissa paikoissa (esimerkiksi Grönlannin inuittien keskuuteen 300-luvulla jKr.), joissa ei ole ollut mahdollisuutta kuulla evankeliumia. Jumalan pelastustahto on universaalinen ja Hän on rakkaus ja totuus. Jumala ei ole tarkoittanut ihmisiä helvettiin eikä ole luonut helvettiä ihmistä varten, vaan nimenomaan saatanalle ja hänen enkeleilleen (Matt.25:41).
"Mitä tulee ongelmaan ihmisten joutumiseksi kadotukseen siinä tapauksessa, ettei näillä ole koskaan ole ollut mahdollisuutta kuulla evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, ovat esim. Hendrik Kraemer ja Carl Braten tähdentäneet, että ei-kristityt eivät voi joutua helvettiin ilman omaa syytään. Tässäkin yhteydessä kristittyjen on voitava luottaa Jumalan voimaan ja voittoon pimeyden valloista tavalla, jota ei vielä nyt voi käsittää."
Lähdesivu
Vanhan Israelin uskonto varsinkaan ei ollut missionaaristä. Israelilaisille ei annettu tehtäväksi lähteä kaikkeen maailmaan julistamaan Jahvea ja käännyttämään muita kansoja. Psalmeissa jopa ylistetään sitä, että vain Israel tuntee Jahven sanan ja lait eivätkä muut kansat tunne Jahven lakeja eikä niitä ole ilmoitettu muille kansoille (Ps.147:19-20). Israelilaisilla ei VT:n vanhimpien traditioiden perusteella ollut suuremmin kiinnostusta muiden kansojen "sielun pelastusta" kohtaan. Mutta mitään "(kuolematonta) sielua", joka pitäisi pelastaa tuonpuoleisessa odottavasta helvetistä taivaan autuuteen ei edes ollut, vaan "sielu" = koko ihminen, elävä ihminen holistisesti. Tämän elämän aikana israelilainen sai kokea siunausta (mikä oli varsin aineellista, kaikinpuolista hyvinvointia, rauhaa, vaurautta ja pitkää ikää) sekä rangaistuksen (joka oli niin ikään hyvin fyysinen: nälkä, rutto, miekka, maan pedot ja muut sellaiset ajalliset kärsimykset). Muiden kansojen, ts. pakanakansojen iäisestä osasta ei ole mitään teologista pohdintaa havaittavissa VT:n varhaisissa traditioissa.
Israelilaisille riitti, että he elivät liitossa Jahven kanssa, joka oli liiton heidän kanssaan tehnyt ja että he pitivät Tooran, Jahven lain: tottelemista seurasi hyvää, synnistä seurasi rangaistus (myöhemmin tämä kaavamainen "elä hurskaasti - > saat hyvää, tee pahaa -> sinulle käy huonosti" - oppi kyseenalaistettiin, kun käytäntö näytti ihan jotain muuta).
Nuoremmissa VT:n traditioissa alkaa jo näkyä kuvauksia Jahvesta globaalina Jumalana ja pelastuksen nähtiin kuuluvan muillekin kansoille ja alettiin vähitellen siirtyä eettiseen monoteismiin (profeetta Jesaja, tarkemmin sanottuna Deuterojesaja eli Jes.40-55 Babylonian eksiilin eli pakkosiirtolaisuuden aikaan): uskoon, jonka mukaan Jahve on ainoa Jumala, kaiken luoja, eikä muita jumalia ole olemassa, vaan muut jumalat ovat harhaa.
Mutta se usko, että juuri Nasaretin Jeesuksessa on Jumalan lopullinen totuus annettu ja tehty pelastus koko ihmiskuntaa varten sai aikaan lähetystyön: enää ei annettu muiden kansojen olla omissa oloissaan ja palvella jumaliaan vaan Jeesuksen seuraajien velvollisuudeksi tuli - niin kuin he uskoivat - julistaa kaikille kaikkialla evankeliumi ja saada kaikki ihmiset luopumaan aiemmasta uskonnostaan ja uskomaan se evankeliumi. Kaikki ei-juutalaiset nähtiin "pakanoina", joista tuli käännyttämisen kohteita sen sijaan, että muiden kansojen olisi annettu olla omissa oloissaan. Syntyi oppi, jonka mukaan ihmiset poikkeuksetta tarvitsevat pelastuksen synnin, perkeleen, kuoleman ja helvetin turmiovalloista iankaikkiseen elämään ja tämä pelastus ei löydy mistään muualta kuin Jeesuksesta, jonka uskottiin olevan odotettu Messias ja Jumalan Poika (lopulta myös Jumala, jonka kautta maailma on luotu). Kristillinen usko on siten erittäin ekslusiivinen ja dualistinen eikä se "suvaitse" mitään muita jumalia, uskontoja tai elämänfilosofioita ja jokainen ihminen nähdään lähetystyön kohteena, "kadonneena lampaana", joka pitää johdattaa pelastukseen.
Tätä missionääristä ja universaalin levittäytymisen tarkoitusta palvelemaan soveltui poleeminen, torjuva asenne, jossa yleistetään kaikki muut uskonnot värikkäin kielikuvin "iljettäviksi", saatanallisiksi ja "pimeydeksi", jopa "riivaajien palvonnaksi". Kun "vastapuoli" maalataan oikein rumin ja vastenmielisin värein saadaan oma missio oikeutetuksi ja motivoitua omaa uskonyhteisöä "pelastamaan" kaikki muut kansat siitä "riettauden lätäköstä", missä he "rypevät". Oma valo, oma vakaumus, siitä että juuri meillä on lopullinen, ainoa oikea tieto Jumalasta loistaa sitä kirkkaampana mitä suuremmaksi saadaan maalailtua se "pimeys", missä kaikki muut ovat.
Aiheen kannalta mielenkiintoinen, mutta tekstikriittisesti jonkin verran ongelmallinen ja siten eri tavoin käännettävissä oleva teksti on 5 Moos.32:8, joka nykyisessä Kirkkoraamatussa on käännetty (otan tähän jakeen loppuosan):"...hän[Jahve] määräsi kansojen asuinsijat ja kullekin oman jumalan" (sanatarkasti "Jumalan poikien luvun mukaan", mikä tukeutuu Qumranin tekstiin). Jakeessa 9 sanotaan, että Jahven osa on Israelin kansa (toisin sanoen muita kansoja ja heidän uskonnollisia - pakanallisia - traditioitaan kohtaan ei Jahve ota erityistä, missionääristä kantaa, vaan ne ainakin siedetään vallitsevana tosiasiana, eli että muilla kansoilla on omat jumalansa ja uskontonsa. Vaikkakin niitä paheksutaan "iljettävinä" (jae 16ss.) ilman sen tarkempaa erittelyä ja kaikki pakanauskonnot niputtaen. Mutta Israelin kansan ei pidä niihin muihin jumaliin sekaantua eikä osallistua niiden palvontaan millään tavalla, tai Jahven "kiivaus herää".
Raamatunkäännökseen otetun, Qumranin tekstitraditioon tukeutuvan käännöksen perusteella on siten pääteltävissä, että Korkein (eri jumaluus kuin Jahve ja Jahve on yksi niistä Korkeimman antaman perinnön saajista, kuten hepreankielinen alkuteksti on tulkittavissa) antoi joka kansalle oman jumalan, joten se asiantila ei ole mitenkään negatiivinen (tuon vanhatestamentillisen tradition puitteissa).
Raamatun kuvaukset muiden kansojen uskonnoista ja UT:n puolella olevat kärjistetyt ja värikkäät kuvaukset juutalaisuuden sisällä olevista puolueista kuten varsinkin fariseuksista ovat poleemisia, vastakkainasettelun tilanteessa kirjoitettuja kärjistyksiä. Vastakkainasettelun rakentaminen palveli oman uuden uskonyhteisön identiteetin lujittamisen tarvetta tilanteessa, jossa uskottiin lopunajallisen ratkaisutaistelun olevan lähellä ja taivasten valtakunnan tulemisen maan päälle ajateltiin tapahtuvan pikaisesti. Apostolien teoissa apostoli Paavalin kuvataan puheessaan Ateenan Areiopagilla lainaavan erästä kreikkalaista runoilijaa ja sanovan, että Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä, vaan "hänessä me elämme, liikumme ja olemme" ja että olemme "hänen sukuaan". Paavali näkyy tässä tekstijaksossa - kuten myös roomalaiskirjeen 1-2 luvuissa - myöntävän sen, että myös pakanoilla on tietoa Jumalasta, ainakin "totuuden palasia" ja että Jumala on lähellä meitä kaikkia, erotuksetta. Paavalin kirjoituksesta room.2:12-29 käy ilmi, että pakana, joka ei ole koskaan Raamatun kirjoitetusta sanasta mitään tietoa saanut, mutta silti noudattaa sydämessään luotuisuuden perusteella tietämäänsä Jumalan lakia luetaan Jumalan edessä oikeaksi juutalaiseksi (Jumalan valitun kansan jäseneksi). Tämä pakana on tuomitseva juutalaisen, jolla on kirjallinen tieto laista ja joka kehuu tuntevansa Jumalan, mutta joka ei kuitenkaan elä lain mukaan. Ei ole siten kenelläkään - ei juutalaisilla eikä kristityilläkään - monopolia Jumalan tuntemiseen.
Pelastuksen "tarpeen" nuoruus juutalais-kristillisessä traditiossa
"Pelastus"-käsitettä jos vielä erikseen tarkastellaan niin itse asiassa se on juutalais-kristillisessä traditiossa melko nuori, jos pelastuksella ajatellaan sitä, että jokaisen ihmisyksilön tulee pelastua henkilökohtaisen uskon kautta tuonpuoleisessa odottavasta ikuisesta tuomiosta ikuiseen elämään Jumalan valtakunnassa. "Pelastumiseen" liittyy sitten vielä läheisesti missionäärisyys: on tehtävä lähetystyötä, jotta kaikki kuulisivat sen pelastuksen välittävän sanoman.
Danielin kirjassa, joka on makkabilaisajalta (160-luku eKr.), puhutaan ihmisten kahdenlaisesta ikuisuuskohtalosta, joka ratkeaa ajan lopussa (ylösnousemus, ikuinen elämä, ikuinen "kauhu" ja häpeä). Danielilla pelastuksen sanotaan kohdistuvan "sinun kansaasi". Opit aikojen lopussa koittavasta ylösnousemuksesta, viimeisestä tuomiosta, helvetistä ja taivasten valtakunnasta sekä dualistinen käsitys Jumalan ja hänen pahan vastavoimansa taistelusta palautuu toisaalta persialaiseen zarathustralaisuuteen, jonka kanssa israelilaiset pääsivät kosketuksiin Babylonian eksiilin (pakkosiirtolaisuuden) aikaan ja jälkeen sekä toisaalta Israelin uskonnon omaan sisäiseen kehitykseen: vanhoilta vastauksilta putosi pohja kun Jerusalem ja Juuda tuhottiin, oikeudenmukaisuuden ja pelastuksen toteutumisen uskottiin tapahtuvankin tuonpuoleisuudessa.
Jesajalla (luku 26) on myös osittain samankaltainen apokalypsi: tuomion jälkeen pelastus, kuoleman jälkeen ylösnousemus. Ero Danielin kirjan apokalyptiikkaan on se, että Jesajan mukaan jumalattomat ihmiset, "nuo mahtajat", eivät nouse kuolleista, vaan heidät on jo tuomittu ja tuhottu, pyyhitty pois. Vain "sinun kuolleesi" (Jahven omat, hurskaat israelilaiset) nousevat kuolleista.
Jos mennään Israelin uskonnon varhaisempiin vaiheisiin niin "sielun pelastuksesta helvetistä ja saatanan otteesta taivaaseen" ei ole mitään tietoa, eikä huolta kannettu Israelin pakanallisten naapurikansojen "sieluista" ja ikuisuusosasta. Ei ollut kristillisen uskon kaltaista käsitystä "pelastuksesta" ja eskatologiasta eikä siten missionäärisyyttäkään. Eikä ollut mitään tietoa sellaisesta UT:n teologiasta, jonka mukaan jokainen ihminen on "tämän maailman ruhtinaan" eli saatanan hallitsema ja tottelee saatanaa (paitsi ne ihmiset, jotka uskovat Jumalan vaikutettua heissä uskon).
Jahven valitun kansan osalta Kanaanin maassa asuneet kansat eivät saaneet mitään osakseen mitään armon sanomaa "sielun pelastukseksi kuoleman jälkeen", vaan Jahven teot näyttäytyivät heille siten, että heidät tapettiin, kaupunkinsa vallattiin ja maansa otettiin heiltä pois (mikä on Israelin kansan varhaishistoria, exoduksen ja "maan valloittamisen" historia reaalisen historian kannalta on oma juttunsa, enkä puutu siihen tässä).
Kun Pentateukkia (1-5 Moos.) tarkastellaan niin amalekilaisille ei pitänyt julistaa mitään pelastusevankeliumia, vaan heidät piti armotta tappaa ja pyyhkiä pois maan päältä muistoaan myöten - 5 Moos.25.
Mooabilaisia ja ammonilaisia eikä "kielletyistä suhteista" syntyneitä ei saanut lukea Jahven kansaan, eikä ketään jonka kivekset oli murskattu ja "elin" leikattu eli kuohittu- 5 Moos.23. Ei siis armon evankeliumia pitänyt julistaa heille eikä mitään kysymystä ko. ihmisryhmien ikuisuuskohtalosta ole esillä ollenkaan.
Babylonialaisten lapsien päät oli hyvä murskata kallioon, se oli hyvin tekemistä, koston toteuttamista (Ps. 137). Toisin sanoen babylonialaisten ihmisten, ei lapsienkaan, "sieluista" ja niiden "pelastuksesta taivaaseen" ei välitetty eikä koko kysymys edes ollut esillä millään tavalla. Vain kostonhalu, vihollisten tuhoaminen lapsia myöten oli psalmintekijällä silmiensä edessä.
Jumalan ilmoitustavat sekä pelastus-opin historiallinen tausta
Kaikki tieto, mitä ihmisillä on elävästä Jumalasta on Jumalan omaa ilmoitusta. Jumalalla on Raamatun mukaan ollut aikojen alusta lähtien universaali tahto ilmoittaa itsensä kaikille ihmisille. Jumala on tahtonut alusta asti ihmisten etsivän Jumalaa, eikä Jumala ole kaukana kenestäkään ihmisestä, onpa hän elänyt mihin aikaan tahansa. Ennen Kristuksen syntymää elänyt ihmiskunta ja ne pakanat (jopa kokonaiset kansat) jotka elivät ja kuolivat saamatta koskaan kuulla evankeliumia, eivät ole ilman toivoa. Ei ole mitään erilaisia pelastusteitä, eivätkä kaikki uskonnot ole teitä elävän Jumalan yhteyteen. On vain yksi pelastus ja yksi tie Jumalan yhteyteen ja tämä tie on Kristus. Jumala on voinut omilla salatuilla, meille tuntemattomilla tavoillaan kohdata evankeliumin ulottumattomissa olevia kansoja eri aikakausina ja ilmaista heille pelastavan armonsa. Tämä pelastava armo on sitä yhtä ja samaa Kristukseen ja Hänen sovituskuolemaansa perustuvaa armoa ja lahjavanhurskautta. Mikään ihmisen oma teko tai ihmisten kehittämä uskonto tai kultti ei ole koskaan vienyt pakanakansoja Jumalan yhteyteen eikä pelastukseen. Kaikki on elävän Jumalan omaa, salattua vaikutusta ja armoa Kristuksen kautta. Mutta me emme voi tietää Jumalan vaikutustapoja historian aikana.
Onko "pakanakansoilla" tietoa Jumalasta ja mahdollisuus päästä Jumalan yhteyteen kun heillä ei ole Raamattua eikä heille ole julistettu mitään kristillistä sanomaa? Ajatellaan myös koko sitä ihmiskuntaa, joka on elänyt/elää vieläkin ilman mitään tietoa Raamatun sanomasta, vailla mahdollisuutta kuulla evankeliumia (mukaan lukien se ihmiskunta, joka eli ennen Kristusta ja myös Vanhan liiton valitun kansan Israelin ulkopuolella). Mitä voimme päätellä tämän ihmiskunnan mahdollisuudesta tuntea Jumala ja päästä Jumalan yhteyteen sekä pelastua. Pakanalla ja pakanakansalla Raamatun kirjoittajat tarkoittavat niitä ihmisiä ja kansoja, jotka eivät ole juutalaisia tai eivät ole kristittyjä.
Apostoli Paavalin saarna Ateenassa on hyvä lähtökohta näiden kysymyksien tarkasteluun: "Jumala...luonut koko ihmissuvun...jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. 'Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijoistanne sanoneet:' Me olemme myös hänen sukuaan'.... " (Apt.17:22-34 koko teksti). Paavali jopa lainaa erään kreikkalaisen runoilijan/filosofin tekstiä saarnassaan, sillä siinä oli oikeaa jumalallista viisautta, vaikka kyseinen kreikkalainen kirjoittaja oli kreikkalaisen pakanallisen uskonnollisuuden vaikutuspiirissä. Silti tuo kreikkalainen runoilija oli saanut Jumalalta valoa - eli Jumala oli löytänyt tiensä hänen luokseen omalla salatulla tavallaan, koska Jumala haluaa vetää kaikkia ihmisiä yhteyteensä. Me kaikki erotuksetta elämme ja olemme Jumalassa ja olemme jopa Jumalan sukua, olemmepa juutalaisia tai mitä kansallisuutta tahansa.
Samansisältöinen teksti on Paavalin puheessa Lystran asukkaille Apt.14:14-17 kun nämä halusivat uhrata heille. Paavali sanoo lystralaisillekin, että Jumala on antanut kansoille todistuksen itsestään antamalla kansoille aineellista hyvää, ja vieläpä Hän oli sallinut kansojen kulkea "omia teitään" aikaisemmin.
Kaikki ilmoitus on Jumalalta: kaksi eri ilmoitusmuotoa, mutta yksi pelastustie kaikille kaikkina aikoina
Paavali kirjoittaa myös room.1:19-21 kuinka ihmiset - siis kaikki ihmiset erotuksetta - ovat tunteneet Jumalan ja Jumala on ilmaissut itsensä heille kaikille - jo ennen Kristuksen maailmaan tulemista. Näissä Paavalin sanoissa on raamatullinen perusta opille Jumalan yleisestä ilmoituksesta luonnossa ja historian tapahtumissa (revelatio generalis eli revelatio naturalis). Ihmiset ovat tunteneet Jumalan Hänen luomistekojensa ja perusteella, mutta koska ihmiset eivät Jumalaa kunnioittaneet seurasi rappeutumista moraalisesti sekä luonnon ilmiöiden palvontaa jumalina. Nämä UT:n maininnat kumoavat konservatiivisten kristillisten piirien edustaman partikularismin, jonka mukaan kansojen uskonnonharjoitusta pidetään yksiselitteisesti vain epäjumalanpalvontana. Ihmisen pyrkiessä itse ymmärtämään Jumalaa hänen yrityksensä ovat synnin ja erehdyksen vääristämiä. Karl Barth edusti hyvin jyrkkää partikularismia, jonka mukaan kaikki oikea tieto Jumalasta on annettu vain Kristuksen persoonassa. Mutta partikularismia voidaan pätevästi kritisoida niillä Raamatun teksteillä, jotka tukevat selvästi inklusivismia:
"Jumalalla on universaali pelastustahto -periaate. Inklusivismin perustavana näkökulmana on käsitys, että koska Kristus on tuonut maailmaan pelastuksen, Jumalan armo on silloin läsnä luomakunnassa ja historiassa. Jumalan armolla on monia ilmauksia, mutta niillä on lähtökohtansa Jumalan inkarnaatiossa Jeesuksessa, ja vasta hänessä ne saavat täyttymyksensä".
Lähdesivu
Sitä paitsi room.2:13-16 mukaan pakanakansat ovat itse itselleen laki, vaikka heillä ei (juutalaisten) lakia olekaan, koska pakanakansat osaavat luonnostaan tehdä sitä, mitä laki vaatii (eli rakastaa lähimmäistä, auttaa, tehdä hyvää, pidättyä tappamasta, varastamasta yms.).
Jumala on kirjoittanut lain kansojen sydämiin, heidän omiintuntoihinsa, vaikka heillä ei ole mitään Raamatun kirjoituksia eikä sen mukaista opetusta ollutkaan. Pakanat käyvät omassatunnossaan oikeutta itsensä kanssa kun heidän omat ajatuksensa syyttävät tai puolustavat heitä. Paavali vielä sanoo, että Jumala ei hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan ne, jotka myös noudattavat lakia. Paavalin opetuksesta room.2:12-29 ilmenee, että pakana, joka ei ole koskaan Raamatusta mitään tietoa saanut, mutta silti noudattaa sydämessään tietämäänsä Jumalan lakia luetaan Jumalan edessä oikeaksi juutalaiseksi (eli Jumalan valitun kansan jäseneksi). Tämä pakana on tuomitseva juutalaisen, jolla on tieto laista ja joka kehuu tuntevansa Jumalan, mutta joka siltikään ei elä lain mukaan. Sillä Jumalan tuomio on oikeudenmukainen eikä Hän tee erotusta ihmisten kesken.
Voimme päätellä, että Jumalalla on kaksi tapaa ilmoittaa itsensä: yleinen ilmoitus eli kaikki se tieto, jonka Jumala ilmoittaa ihmiskunnalle luomistekojensa ja omassatunnossa olevan moraalilain perusteella. Jumala haluaa ihmisten etsivän itseään ja Hän haluaa ilmaista itsensä kaikille tasapuolisesti. Jumala ei ole välinpitämätön ei-juutalaisia kohtaan, vaan haluaa kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tuntevan Hänet ja haluaa johtaa heidät kaikki pelastukseen. Yleisellä ilmoituksella Jumala on ilmoittanut itsensä ja vetänyt ihmisiä yhteyteensä koko maailmanhistorian ajan. Todisteena on sekin, että monissa uskonnoissa ja esimerkiksi kreikkalaisessa stoalaisessa filosofiassa on paljon yhteistä Raamatun oppien (esim. opit viimeisestä tuomiosta, ylösnousemuksesta jne.) ja moraaliarvojen kanssa. Itse asiassa ei ole juuri mitään sellaista Raamatun eettistä ohjetta, mitä ei olisi tunnettu entuudestaan muiden uskontojen tai kreikkalaisen filosofian keskuudessa. Lähinnä vain Jeesuksen radikaali käsky rakastaa vihollisia. Muutoin esimerkiksi Jeesuksen opettama kultainen sääntö "kaiken mitä haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää myös heille" oli yleisesti jo tunnettu.
Erityinen ilmoitus ja totuuskäsityksestä Raamatussa
Yleisen ilmoituksen lisäksi on Jumalan erityinen ilmoitus, joka on kirjoitettu Raamattuun keskipisteenään Jumalan lihaksi tullut Poika Kristus. Hänessä Jumala on ilmoittanut armon ja totuuden koko maailmalle (Joh.1:14). Mutta mikä onkaan totuus syvimmältään Uudessa testamentissa: totuus ei ole mikään aate tai pelkkää tietoa, vaan totuus on elävä, se on Kristus itse, Hänen persoonansa (Joh.14:6;8:32-36; 3 Joh.12). Totuus on myös itse Pyhä Henki (1 Joh.5:6). Totuus on jotain, mikä on meidän kanssamme, eli Kristus itse Henkensä kautta (2 Joh.2; Joh.16:13) ja totuus on jotain sellaista, missä me elämme (3 Joh.3-4). Totuus ja rakkaus kuuluvat läheisesti yhteen, sillä Jumala on rakkaus (1 Joh.4:8) ja totuus. Vanhassa testamentissa totuus merkitsee yleensä henkilökohtaista luotettavuutta ja totuudellisuutta. Totuus Jumalan erityisessä ilmoituksessa ei siten ole perimmäiseltä olemukseltaan kokoelma opillisia väitelauseita, joiden oikeellisuudesta tapellaan verissä päin. Totuus on Kristus ja Pyhä Henki, jotka ovat meissä ja meidän kanssamme ja se on elämistä tässä Kristuksen todellisuudessa, uudessa elämässä, jonka Jumala antaa Kristuksessa. Meidän tietomme ja kykymme ymmärtää jumalallisia asioita on puutteellista vaikka meillä onkin Jumalan erityinen ilmoitus Raamattu käytössämme, me näemme kuin arvoituksia, vertauskuvia Jumalan äärettömyydestä. Vain rakkaus on pysyvää ja suurin kaikista (1 Kor.13:8-13).
On ilmeistä - kuten prof. Aapeli Saarisalo Raamatun sanakirjassaan myös totesi s. 363) - että Raamatussa ei ole mitään yhtenäistä teologista tai eettistä oppijärjestelmää. Raamatusta puuttuu joka tavalla yhtenäisyys ja ristiriidattomuus, jota monesti pidetään merkkinä jumalallisesta ilmoituksesta. Kuitenkin tästä huolimatta Raamatun kirjojen monimuotoisuudessa, hajanaisuudessa ja ilmoituksen epäyhtenäisyydessä voidaan nähdä selviä punaisia lankoja ja kantavia periaatteita niin testamenttien sisällä kuin niiden välilläkin. Jumalan ilmoitus Raamatussa on vain paljon dynaamisempi tapahtuma normaalin inhimillisen historian puitteissa kuin usein on ajateltu.
Tämän tähden olkaamme varovaisia ja jättäkäämme tuomiohenkisyys ja omahyväinen oikeassa olemisen halu ja älkäämme koettako monopolisoida Jumalaa ja totuutta itsellemme tai omalle uskonsuunnallemme. Pahinta jumalanpilkkaa on yrittää omistaa Jumala ja totuus itselleen ja asettaa itsensä ylpeästi muiden yläpuolelle. Se oli myös Lusiferin eli Saatanan synti, ylpeys oman viisautensa tähden. Ei kukaan voi omia itselleen Jumalaa ja totuutta (Kristusta ja Henkeä) eikä estää Jumalaa toimimasta missä tahansa ja kenen kautta tahansa ilmaistakseen itseään ihmisille. "Älkää kadotustuomiota lausuko niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta" tai kuten uudessa suomennoksessa sanotaan "Älkää julistako ketään syyllisiksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaiksi niin teidätkin vapautetaan" (Luuk.6:37;Matt.7:1-5).
Jumalalla on salatut keinonsa päästä ihmisten yhteyteen ja ilmaista armonsa (joka perustuu aina kuitenkin Kristuksen lunastustyöhön) sellaisina aikoina ja sellaisissa paikoissa (esimerkiksi Grönlannin inuittien keskuuteen 300-luvulla jKr.), joissa ei ole ollut mahdollisuutta kuulla evankeliumia. Jumalan pelastustahto on universaalinen ja Hän on rakkaus ja totuus. Jumala ei ole tarkoittanut ihmisiä helvettiin eikä ole luonut helvettiä ihmistä varten, vaan nimenomaan saatanalle ja hänen enkeleilleen (Matt.25:41).
"Mitä tulee ongelmaan ihmisten joutumiseksi kadotukseen siinä tapauksessa, ettei näillä ole koskaan ole ollut mahdollisuutta kuulla evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, ovat esim. Hendrik Kraemer ja Carl Braten tähdentäneet, että ei-kristityt eivät voi joutua helvettiin ilman omaa syytään. Tässäkin yhteydessä kristittyjen on voitava luottaa Jumalan voimaan ja voittoon pimeyden valloista tavalla, jota ei vielä nyt voi käsittää."
Lähdesivu
Vanhan Israelin uskonto varsinkaan ei ollut missionaaristä. Israelilaisille ei annettu tehtäväksi lähteä kaikkeen maailmaan julistamaan Jahvea ja käännyttämään muita kansoja. Psalmeissa jopa ylistetään sitä, että vain Israel tuntee Jahven sanan ja lait eivätkä muut kansat tunne Jahven lakeja eikä niitä ole ilmoitettu muille kansoille (Ps.147:19-20). Israelilaisilla ei VT:n vanhimpien traditioiden perusteella ollut suuremmin kiinnostusta muiden kansojen "sielun pelastusta" kohtaan. Mutta mitään "(kuolematonta) sielua", joka pitäisi pelastaa tuonpuoleisessa odottavasta helvetistä taivaan autuuteen ei edes ollut, vaan "sielu" = koko ihminen, elävä ihminen holistisesti. Tämän elämän aikana israelilainen sai kokea siunausta (mikä oli varsin aineellista, kaikinpuolista hyvinvointia, rauhaa, vaurautta ja pitkää ikää) sekä rangaistuksen (joka oli niin ikään hyvin fyysinen: nälkä, rutto, miekka, maan pedot ja muut sellaiset ajalliset kärsimykset). Muiden kansojen, ts. pakanakansojen iäisestä osasta ei ole mitään teologista pohdintaa havaittavissa VT:n varhaisissa traditioissa.
Israelilaisille riitti, että he elivät liitossa Jahven kanssa, joka oli liiton heidän kanssaan tehnyt ja että he pitivät Tooran, Jahven lain: tottelemista seurasi hyvää, synnistä seurasi rangaistus (myöhemmin tämä kaavamainen "elä hurskaasti - > saat hyvää, tee pahaa -> sinulle käy huonosti" - oppi kyseenalaistettiin, kun käytäntö näytti ihan jotain muuta).
Nuoremmissa VT:n traditioissa alkaa jo näkyä kuvauksia Jahvesta globaalina Jumalana ja pelastuksen nähtiin kuuluvan muillekin kansoille ja alettiin vähitellen siirtyä eettiseen monoteismiin (profeetta Jesaja, tarkemmin sanottuna Deuterojesaja eli Jes.40-55 Babylonian eksiilin eli pakkosiirtolaisuuden aikaan): uskoon, jonka mukaan Jahve on ainoa Jumala, kaiken luoja, eikä muita jumalia ole olemassa, vaan muut jumalat ovat harhaa.
Mutta se usko, että juuri Nasaretin Jeesuksessa on Jumalan lopullinen totuus annettu ja tehty pelastus koko ihmiskuntaa varten sai aikaan lähetystyön: enää ei annettu muiden kansojen olla omissa oloissaan ja palvella jumaliaan vaan Jeesuksen seuraajien velvollisuudeksi tuli - niin kuin he uskoivat - julistaa kaikille kaikkialla evankeliumi ja saada kaikki ihmiset luopumaan aiemmasta uskonnostaan ja uskomaan se evankeliumi. Kaikki ei-juutalaiset nähtiin "pakanoina", joista tuli käännyttämisen kohteita sen sijaan, että muiden kansojen olisi annettu olla omissa oloissaan. Syntyi oppi, jonka mukaan ihmiset poikkeuksetta tarvitsevat pelastuksen synnin, perkeleen, kuoleman ja helvetin turmiovalloista iankaikkiseen elämään ja tämä pelastus ei löydy mistään muualta kuin Jeesuksesta, jonka uskottiin olevan odotettu Messias ja Jumalan Poika (lopulta myös Jumala, jonka kautta maailma on luotu). Kristillinen usko on siten erittäin ekslusiivinen ja dualistinen eikä se "suvaitse" mitään muita jumalia, uskontoja tai elämänfilosofioita ja jokainen ihminen nähdään lähetystyön kohteena, "kadonneena lampaana", joka pitää johdattaa pelastukseen.
Tätä missionääristä ja universaalin levittäytymisen tarkoitusta palvelemaan soveltui poleeminen, torjuva asenne, jossa yleistetään kaikki muut uskonnot värikkäin kielikuvin "iljettäviksi", saatanallisiksi ja "pimeydeksi", jopa "riivaajien palvonnaksi". Kun "vastapuoli" maalataan oikein rumin ja vastenmielisin värein saadaan oma missio oikeutetuksi ja motivoitua omaa uskonyhteisöä "pelastamaan" kaikki muut kansat siitä "riettauden lätäköstä", missä he "rypevät". Oma valo, oma vakaumus, siitä että juuri meillä on lopullinen, ainoa oikea tieto Jumalasta loistaa sitä kirkkaampana mitä suuremmaksi saadaan maalailtua se "pimeys", missä kaikki muut ovat.
Aiheen kannalta mielenkiintoinen, mutta tekstikriittisesti jonkin verran ongelmallinen ja siten eri tavoin käännettävissä oleva teksti on 5 Moos.32:8, joka nykyisessä Kirkkoraamatussa on käännetty (otan tähän jakeen loppuosan):"...hän[Jahve] määräsi kansojen asuinsijat ja kullekin oman jumalan" (sanatarkasti "Jumalan poikien luvun mukaan", mikä tukeutuu Qumranin tekstiin). Jakeessa 9 sanotaan, että Jahven osa on Israelin kansa (toisin sanoen muita kansoja ja heidän uskonnollisia - pakanallisia - traditioitaan kohtaan ei Jahve ota erityistä, missionääristä kantaa, vaan ne ainakin siedetään vallitsevana tosiasiana, eli että muilla kansoilla on omat jumalansa ja uskontonsa. Vaikkakin niitä paheksutaan "iljettävinä" (jae 16ss.) ilman sen tarkempaa erittelyä ja kaikki pakanauskonnot niputtaen. Mutta Israelin kansan ei pidä niihin muihin jumaliin sekaantua eikä osallistua niiden palvontaan millään tavalla, tai Jahven "kiivaus herää".
Raamatunkäännökseen otetun, Qumranin tekstitraditioon tukeutuvan käännöksen perusteella on siten pääteltävissä, että Korkein (eri jumaluus kuin Jahve ja Jahve on yksi niistä Korkeimman antaman perinnön saajista, kuten hepreankielinen alkuteksti on tulkittavissa) antoi joka kansalle oman jumalan, joten se asiantila ei ole mitenkään negatiivinen (tuon vanhatestamentillisen tradition puitteissa).
Raamatun kuvaukset muiden kansojen uskonnoista ja UT:n puolella olevat kärjistetyt ja värikkäät kuvaukset juutalaisuuden sisällä olevista puolueista kuten varsinkin fariseuksista ovat poleemisia, vastakkainasettelun tilanteessa kirjoitettuja kärjistyksiä. Vastakkainasettelun rakentaminen palveli oman uuden uskonyhteisön identiteetin lujittamisen tarvetta tilanteessa, jossa uskottiin lopunajallisen ratkaisutaistelun olevan lähellä ja taivasten valtakunnan tulemisen maan päälle ajateltiin tapahtuvan pikaisesti. Apostolien teoissa apostoli Paavalin kuvataan puheessaan Ateenan Areiopagilla lainaavan erästä kreikkalaista runoilijaa ja sanovan, että Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä, vaan "hänessä me elämme, liikumme ja olemme" ja että olemme "hänen sukuaan". Paavali näkyy tässä tekstijaksossa - kuten myös roomalaiskirjeen 1-2 luvuissa - myöntävän sen, että myös pakanoilla on tietoa Jumalasta, ainakin "totuuden palasia" ja että Jumala on lähellä meitä kaikkia, erotuksetta. Paavalin kirjoituksesta room.2:12-29 käy ilmi, että pakana, joka ei ole koskaan Raamatun kirjoitetusta sanasta mitään tietoa saanut, mutta silti noudattaa sydämessään luotuisuuden perusteella tietämäänsä Jumalan lakia luetaan Jumalan edessä oikeaksi juutalaiseksi (Jumalan valitun kansan jäseneksi). Tämä pakana on tuomitseva juutalaisen, jolla on kirjallinen tieto laista ja joka kehuu tuntevansa Jumalan, mutta joka ei kuitenkaan elä lain mukaan. Ei ole siten kenelläkään - ei juutalaisilla eikä kristityilläkään - monopolia Jumalan tuntemiseen.
Pelastuksen "tarpeen" nuoruus juutalais-kristillisessä traditiossa
"Pelastus"-käsitettä jos vielä erikseen tarkastellaan niin itse asiassa se on juutalais-kristillisessä traditiossa melko nuori, jos pelastuksella ajatellaan sitä, että jokaisen ihmisyksilön tulee pelastua henkilökohtaisen uskon kautta tuonpuoleisessa odottavasta ikuisesta tuomiosta ikuiseen elämään Jumalan valtakunnassa. "Pelastumiseen" liittyy sitten vielä läheisesti missionäärisyys: on tehtävä lähetystyötä, jotta kaikki kuulisivat sen pelastuksen välittävän sanoman.
Danielin kirjassa, joka on makkabilaisajalta (160-luku eKr.), puhutaan ihmisten kahdenlaisesta ikuisuuskohtalosta, joka ratkeaa ajan lopussa (ylösnousemus, ikuinen elämä, ikuinen "kauhu" ja häpeä). Danielilla pelastuksen sanotaan kohdistuvan "sinun kansaasi". Opit aikojen lopussa koittavasta ylösnousemuksesta, viimeisestä tuomiosta, helvetistä ja taivasten valtakunnasta sekä dualistinen käsitys Jumalan ja hänen pahan vastavoimansa taistelusta palautuu toisaalta persialaiseen zarathustralaisuuteen, jonka kanssa israelilaiset pääsivät kosketuksiin Babylonian eksiilin (pakkosiirtolaisuuden) aikaan ja jälkeen sekä toisaalta Israelin uskonnon omaan sisäiseen kehitykseen: vanhoilta vastauksilta putosi pohja kun Jerusalem ja Juuda tuhottiin, oikeudenmukaisuuden ja pelastuksen toteutumisen uskottiin tapahtuvankin tuonpuoleisuudessa.
Jesajalla (luku 26) on myös osittain samankaltainen apokalypsi: tuomion jälkeen pelastus, kuoleman jälkeen ylösnousemus. Ero Danielin kirjan apokalyptiikkaan on se, että Jesajan mukaan jumalattomat ihmiset, "nuo mahtajat", eivät nouse kuolleista, vaan heidät on jo tuomittu ja tuhottu, pyyhitty pois. Vain "sinun kuolleesi" (Jahven omat, hurskaat israelilaiset) nousevat kuolleista.
Jos mennään Israelin uskonnon varhaisempiin vaiheisiin niin "sielun pelastuksesta helvetistä ja saatanan otteesta taivaaseen" ei ole mitään tietoa, eikä huolta kannettu Israelin pakanallisten naapurikansojen "sieluista" ja ikuisuusosasta. Ei ollut kristillisen uskon kaltaista käsitystä "pelastuksesta" ja eskatologiasta eikä siten missionäärisyyttäkään. Eikä ollut mitään tietoa sellaisesta UT:n teologiasta, jonka mukaan jokainen ihminen on "tämän maailman ruhtinaan" eli saatanan hallitsema ja tottelee saatanaa (paitsi ne ihmiset, jotka uskovat Jumalan vaikutettua heissä uskon).
Jahven valitun kansan osalta Kanaanin maassa asuneet kansat eivät saaneet mitään osakseen mitään armon sanomaa "sielun pelastukseksi kuoleman jälkeen", vaan Jahven teot näyttäytyivät heille siten, että heidät tapettiin, kaupunkinsa vallattiin ja maansa otettiin heiltä pois (mikä on Israelin kansan varhaishistoria, exoduksen ja "maan valloittamisen" historia reaalisen historian kannalta on oma juttunsa, enkä puutu siihen tässä).
Kun Pentateukkia (1-5 Moos.) tarkastellaan niin amalekilaisille ei pitänyt julistaa mitään pelastusevankeliumia, vaan heidät piti armotta tappaa ja pyyhkiä pois maan päältä muistoaan myöten - 5 Moos.25.
Mooabilaisia ja ammonilaisia eikä "kielletyistä suhteista" syntyneitä ei saanut lukea Jahven kansaan, eikä ketään jonka kivekset oli murskattu ja "elin" leikattu eli kuohittu- 5 Moos.23. Ei siis armon evankeliumia pitänyt julistaa heille eikä mitään kysymystä ko. ihmisryhmien ikuisuuskohtalosta ole esillä ollenkaan.
Babylonialaisten lapsien päät oli hyvä murskata kallioon, se oli hyvin tekemistä, koston toteuttamista (Ps. 137). Toisin sanoen babylonialaisten ihmisten, ei lapsienkaan, "sieluista" ja niiden "pelastuksesta taivaaseen" ei välitetty eikä koko kysymys edes ollut esillä millään tavalla. Vain kostonhalu, vihollisten tuhoaminen lapsia myöten oli psalmintekijällä silmiensä edessä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.