Politiikka on kautta aikojen personoitunut hallitsijoihin. Monarkiat ja diktatuurit ovat selkeimpiä esimerkkejä. Myös tasavaltaisissa hallitusmuodoissa on käynyt niin, että perustuslaista hieman riippuen nostetaan joko presidenttiä tai pääministeriä ylitse muiden ja puolueetkin personoituvat puheenjohtajiinsa.
Kannattaisiko pysähtyä miettimään onko tämä hyvä vai paha asia?
Ilmeisesti moni keskustalainen ei pane hanttiin sille, että keskusta personoitui aikanaan Kekkoseen, vahvaan johtajaan ja maan isään, joka hoiti kaikki asiat poliitikkojenkin puolesta.
Noihin aikoihin oli varmasti hyä, että puolue personoitui Johannes Virolaiseen, erinomaisen puhetaitoiseen valtiomieheen, joka hoiti tehtävänsä aina kunnolla.
Juoppoon Karjalaiseen oli ehkä vähän vaikeampi samaistua, ja Kekkosen ulkoministeriksi nostama tulevaisuuden lupaus, Paavo Väyrynen, alkoi jo jakaa kansaa kahtia, eli kerätä keskustalle vastustajiakin periaatteella, että "ei ikinä keskustaa niin kauan kuin Väyrynen..."
Esko Ahon aikana puolueiden personoituminen puheenjohtajiinsa sai aivan uutta ilmettä, kun Suomen poliittisen historian nuorin pääministeri esitteli poliittiset reunaehtonsa tv-lamppujen loisteessa kansalle jo etukäteen ennen kuin aioista oli poliittisesti neuvoteltukaan.
Jäätteenmäki loisti julkisuudessa pääsääntöisesti käräjöimällä demareita tai kokoomusta vastaan tunnetuimpina syyttäjän tehtävinään Lipponen/Sundqvist-case, Soneran umts-kaupat ja Jäätteenmäen itsensä kaatanut Irak-gate.
Matti Vanhasen persoona on maltillinen, asiallinen, sovitteleva, mutta myös hieman ristiriitainen kaikenlaisten seksi- ja naisjuttujen höystämänä, ja myös melko selvänä haparoimisena myös sen suhteen, minkälaisen tulisi Suomen EU-linjan olla.
Miettikääpä keskustalaiset hetken verran ihan ajatuksella, pitäisikö politiikkaa tehdä niin, että puheenjohtajan persoonan rinnalla esiin nousisi paljon tasapuolisemmin myös muita keskustalaisia, koska juuri nythän heitä on paljon, kun eduskuntavaalien ehdokasasettelu on tehty, ja 200 kansanedustajan joukkoon lienee tavoitteena saada useampia keskustalaisia, mitä siellä nyt on.
Tv:stä tuttujen julkkisten, hiihtäjien ja muuten tunnettujen ihmisten nosto ehdokkaiksi kertoo hieman toisenlaisesta personoinnista (tai kohderyhmäajattelusta), jossa pyritään haaliman sellaisten kansalaisten ääniä, joita keskusta ei muuten juurikaan kiinnostaisi.
Mutta miettikääpä asiaa niiden politiikkaan vahvasti ruohonjuuuritasolla sitoutuneiden puolueaktiivien kannalta, joiden varassa kansan edustaminen eduskunnassa lopultakin lepää. - Onko oikein, että heidän persoonansa jätetään julkisuudessa näiden mattivanhasten ja tanjasaareloiden varjoon?
Kannattaisiko pysähtyä miettimään onko tämä hyvä vai paha asia?
Ilmeisesti moni keskustalainen ei pane hanttiin sille, että keskusta personoitui aikanaan Kekkoseen, vahvaan johtajaan ja maan isään, joka hoiti kaikki asiat poliitikkojenkin puolesta.
Noihin aikoihin oli varmasti hyä, että puolue personoitui Johannes Virolaiseen, erinomaisen puhetaitoiseen valtiomieheen, joka hoiti tehtävänsä aina kunnolla.
Juoppoon Karjalaiseen oli ehkä vähän vaikeampi samaistua, ja Kekkosen ulkoministeriksi nostama tulevaisuuden lupaus, Paavo Väyrynen, alkoi jo jakaa kansaa kahtia, eli kerätä keskustalle vastustajiakin periaatteella, että "ei ikinä keskustaa niin kauan kuin Väyrynen..."
Esko Ahon aikana puolueiden personoituminen puheenjohtajiinsa sai aivan uutta ilmettä, kun Suomen poliittisen historian nuorin pääministeri esitteli poliittiset reunaehtonsa tv-lamppujen loisteessa kansalle jo etukäteen ennen kuin aioista oli poliittisesti neuvoteltukaan.
Jäätteenmäki loisti julkisuudessa pääsääntöisesti käräjöimällä demareita tai kokoomusta vastaan tunnetuimpina syyttäjän tehtävinään Lipponen/Sundqvist-case, Soneran umts-kaupat ja Jäätteenmäen itsensä kaatanut Irak-gate.
Matti Vanhasen persoona on maltillinen, asiallinen, sovitteleva, mutta myös hieman ristiriitainen kaikenlaisten seksi- ja naisjuttujen höystämänä, ja myös melko selvänä haparoimisena myös sen suhteen, minkälaisen tulisi Suomen EU-linjan olla.
Miettikääpä keskustalaiset hetken verran ihan ajatuksella, pitäisikö politiikkaa tehdä niin, että puheenjohtajan persoonan rinnalla esiin nousisi paljon tasapuolisemmin myös muita keskustalaisia, koska juuri nythän heitä on paljon, kun eduskuntavaalien ehdokasasettelu on tehty, ja 200 kansanedustajan joukkoon lienee tavoitteena saada useampia keskustalaisia, mitä siellä nyt on.
Tv:stä tuttujen julkkisten, hiihtäjien ja muuten tunnettujen ihmisten nosto ehdokkaiksi kertoo hieman toisenlaisesta personoinnista (tai kohderyhmäajattelusta), jossa pyritään haaliman sellaisten kansalaisten ääniä, joita keskusta ei muuten juurikaan kiinnostaisi.
Mutta miettikääpä asiaa niiden politiikkaan vahvasti ruohonjuuuritasolla sitoutuneiden puolueaktiivien kannalta, joiden varassa kansan edustaminen eduskunnassa lopultakin lepää. - Onko oikein, että heidän persoonansa jätetään julkisuudessa näiden mattivanhasten ja tanjasaareloiden varjoon?
Vastaukset 8
Vanhimmat
siis en ole kepulainen. Mutta semmonen juttu tuli mieleen, että nää sun jutut on aika vaikeaselkoisia. Ei avaudu ihan kertalukasulla, ei todellakaan. Yleensähän täällä Suoli24 palstoilla keskitytään vaan rehelliseen vittuiluun. Niinku vaikka esim. kaikki Hifkiläiset on homoja tai jotain muuta.
Tai sit jos ton sun tekstin syöttäs johonkin puppugeneraattoriin niin vois auttaa jos se toimis niinku toiseenkin suuntaan, kantsis ehkä kokeilla.
Ps. en ole kepulainen, enkä taho ollakkaan.
Kun itse huomaan vaikeaselkoisia tekstejä palstalla, niin olen ottanut tavakseni lukea ne niin moneen kertaan, että ymmärrän, mitä kirjoittaja tarkoittaa.
Olen huomannut, että vaikeaselkoisista teksteistä saa enemmän irti kuin vittuilusta, jota en juurikaan viitsi lueskella.
Eivät puolueet taida paljoakaan mahtaa sille, keitä media nostaa esille ja keistä vaikenee.
Kokoomus tosin onnistui hyvin hankkimaan median huomion Sauli Niinistön ehdokkuudelle, vaikka hän on vain ehdokas muiden joukossa. Voidaan sanoa, että nimenomaan kokoomus onnistui, sillä vastaavaa huomiota muut presidenttiehdokkaat (Vanhanen, Hautala, Kallis) eivät ole medialta nimenomaan tulevina kansanedustajaehdokkaina saaneet.
Keskusta on julkkisehdokkaillaan varmasti tavoitellut huomiota, mutta on vastaavasti sen ansiosta onnistunut hajauttamaan valtakunnallisen median huomiota hieman Vanhasen ja Saarelan ulkopuolellekin. Ilman julkkisehdokkaita se kirjoittaisi ja kuvaisi ainoastaan noita kahta keskustan ehdokasta.
Keskustan kentällä tuskin tulee mitään ongelmia median yksipuolisesta kiinnostuksesta olemaan, sillä vaalitaisteluhan käydään jokaisessa maakunnassa erikseen niillä ehdokkailla, joita niissä on asettaa. Varmasti näistä jokainen tulee saamaan ihan riittävästi tilaa paikallisissa tiedotusvälineissä, jos käy tosissaan ja hyvällä tukiryhmällä vaalikampanjaa.
Kyllä puolueilla olisi paljonkin mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, keitä media nostaa esiin ja keitä ei. Se vaan edellyttäisi puolueilta ammattimaista otetta oman viestintänsä hoitamiseen: pitkäjänteistä strategiaa ja johdonmukaista, järjestelmällistä strategian toteuttamista myös käytännössä, mitä eivät hallitse oikeastaan muut kuin SAK ja SDP, kiitos Eero Heinäluoman, SAK:n entisen propagandapäällikön.
Kokoomus tuskin osasi hankkia Niinistölle mitään julkisuutta, kun eduskunnan ulkopuolelta "paluumuuttavan" Niinistön ehdokkuudella haluttiin spekuloida Kataisen uskottavuutta vastaan. julkisuuden hallinta pikemminkin karkasi kokoomukselta käsistä kuin oli suunnitelmallista ja harkittua.
Keskusta on saanut julkkisehdokkaillaan huomiota, mutta minusta lopultakin aika vähän; vain kertauutisten verran. Vanhanen ja Saarela minusta kyllä ovat leimautuneet aivan suotta siksi, että iltapäivälehdet ovat huomanneet myyvänsä irtonumeroita heidän avullaan nyt kun Matti Nykänen ei ole enää kovin vetävä naula.
Vaalitaistelun kannalta olennaista onkin, että se käydään joka vaalipiirissä erikseen sen vaalipiirin ehdokkaiden välillä. Juuri tästä näkökulmasta koetin herätellä keskustelua puolueiden personoitumisesta puheenjohtajiinsa. Minusta se ei nimittäin ole ainoastaan hyvä asia, jos paikallisten ehdokkaiden imagot saavat ansaitsematonta lisäväriä puheenjohtajan lööppimateriaalista.
....itsekeskeisen ja itsetyydytystä harjoittavan nettiluuserin runkkaaminen.
Käypä heittelemässä vastaavat kommentit kaikkiin viesteihini, niin runkkaat itsetyytyväisyyttäni oikein kaksin käsin.
Esittämäsi kysymys on vaikea ja siihen taitaa olla melko mahdotonta saada yksiselitteistä vastausta. Personoitumisella on hyvät ja huonot puolensa. En osaa sanoa, kumpia on enemmän.
Politiikan henkilöityminen puolueiden puheenjohtajiin, pääministeriin jne. on luonnollista siksi, että näillä on valtaa. Vallan kääntöpuoli on vastuu ja sekin on hyvä pystyä kohdentamaan johonkin. Puolueiden poliittisen linjan tulisi olla mahdollisimman selkeä ja ymmärrettävä. Senkin vuoksi pitää löytyä yksi tai kaksi tiedottajaa, jotka tuntevat asiat ja kykenevät niistä sitovalla tavalla kertomaan.
Me valitsemme tietysti paljon edustajia ja järjestelmä ontuu, jos suurin osa näistä on jonkinlaisia sätkynukkeja. Osin suuri edustus liittyy alueelliseen edustavuuteen ja osalla kansanedustajista on tämä alueellinen näkökulma ensisijaisena. He eivät välttämättä edes ole kovin tarkasti perillä puolueensa suurista linjoista. Eli tässä on kainelaisia nyansseja, joihin en puutu nyt kuin esimerkinomaisesti.
Henkilöityminen vallankäytön ja vastuun näkökulmasta on ilman muuta oikein ja tarpeellistakin.
Politiikan linjojen suhteen näyttäisi sen sijaan esiintyvän enemmänkin vastuun pakoilua, kun poliitikot välttelevät selkeiden kannanottojen julkista (ja vastuullista) esiin tuomista paetessaan milloin kolmikannan, hallitusohjelman, puolustuspoliittisen selonteon tai muun "yksimielisesti hyväksytyn" määrittelyn taakse, jos asia on sen luonteinen, että suoralla kannanotolla oletetaan olevan vaikutusta poliitikon uudelleenvalintaan tai sen luullaan antavan lyömäaseita vastustajien käteen.
Omasta mielestäni kielteisiä vaikutuksia puolueiden personoitumisesta yksipuolisesti puheenjohtajiinsa ja muutamaan muuhun lööppijournalisteja kiinnostavaan kärkihahmoon syntyy aina, kun politiikan sisältö- ja asiakysymykset sivuutetaan projisoimalla ne henkilöihin ja henkilöiden välisiin vastakkainasetteluihin.
Nytkin media raportoi vain siitä, mitä Jäätteenmäki väittää Lipposesta ja mitä Heinäluoma sanoo Jäätteenmäestä, mutta media ei raportoi mitään siitä, millä tavalla Jäätteenmäen ero todellisuudessa tapahtui eikä kommentoi sitä, millaisia poliittisia seurauksia olisi syntynyt, jos Jäätteenmäen väite Lipposen paluusta pääministeriksi olisikin toteutunut.
Se, että politiikka näkyy mediassa ainoastaan poliitikkojen keskinäisenä kiistelynä, ja itse asiasisältöjä ei käsitellä juuri lainkaan, on minusta personoitumisen ehdottomasti huonoin puoli, joka vieraannuttaa ihmiset politiikasta siitä syystä, että media ei käsittele politiikkaa, vaan yksipuolisesti ainoastaan poiitikkoja.