Hyvä artikkeli asiasta:
Ohto Manninen
http://www.kaapeli.fi/svs//historiaseminaari.htm#manninen
Jatkosota suomalaisten tulkintojen mukaan
Suomen Jatkosodan tutkimuksessa on hahmotettavissa kolme tärkeää ryhmää: sodankäynnin tutkimus, sodan ulkopoliittinen kehitys ja sodanpäämäärät (yhteistyö saksalaisten kanssa myös yleisemmin) sekä sodan yhteiskunnalle aiheuttamat ongelmat.
Sodankäynnin tutkimus pantiin alulle heti 1940-luvulla. Koettiin tärkeäksi kirjata muistiin oma, suomalainen näkökulma. Sotakokemusten kokoaminen oli tärkeää ahdingossa elävän armeijan hengen ja laadun säilyttämiseksi.
Puolustusvoimien sotahistorian tutkijoiden projekti sai 1960-luvulle mennessä valmiiksi moniosaisen teoksen Suomen sota 1941-1945. Kirjoittajina oli sodan itse kokeneita henkilöitä. Teos on sangen tarkka selvitys sodankäynnistä, niin että jokaisen pataljoonan, rykmentin, divisioonan ja armeijakunnan sotatoimet tunnetaan tarkasti. Sen sijaan on todettava, että sodanjohtaminen ja operaatioiden suunnittelu jäi tutkimatta.
Tuo kokonaisesitys tarkistettiin vuoteen 1994 mennessä; Jatkosodan historian viimeisissä osissa voitiin jo käyttää avautuvia Neuvostoliiton arkistoja. Edelleen rajoituttiin lähinnä sotaliikkeiden tutkimiseen ja aselajien toiminnasta kirjoitettiin erilliset artikkelit. Johtamisessa tärkeiden aselajitoimintojen ja huoltolajien yhdistäminen sotatoimiin on pääosin vielä suorittamatta.
Neuvostoliiton "glasnostin" ajasta lähtien on tutkijoilla ollut mahdollisuus ottaa suomalaisten lähteiden rinnalle myös entisen vihollisen aineistoa. Venäjän puolustusministeriön arkiston käyttö on kuitenkin ollut käytännön syistä vaikeaa, ja sodankäynnin historian tarkistaminen tältä osin on aivan kesken. Voidaankin arvioida, että Jatkosodan taisteluiden tutkimisessa riittää työtä vielä ainakin pariksi vuosikymmeneksi. On todettava, että Stalinin sodanjohtoa valaisevat stavkan asiakirjat ovat vielä tutkimuksen tavoittamattomissa - lukuun ottamatta lähdejulkaisuissa painettuja otteita - samoin monet muut sotilasasiakirjat, varsinkin lähes kaikki tiedusteluasiakirjat.
Tuomitsemisen taakka
Sodan ulkopoliittisen kehityksen tieteellinenkin tutkiminen on Suomessa aivan viime aikoihin asti katsonut asioita "sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tirkistysaukon kautta". Kärjistäen sanoen joko pyrittiin syyttämään sodanaikaisia johtajia sodan aloittamisesta ja rauhanteon viivyttämisestä tai pyrittiin todistamaan heidät syyttömiksi. Ja vaikka ei olisi varsinaisesti pyritty syyttämään tai vapauttamaan, asiaa tarkasteltiin kuitenkin tästä näkökulmasta.
Aineistona käytettiin liittoutuneiden sotasaaliiksi saamia Saksan aineistoja, joiden ensimmäinen avaaminen tapahtui kautena 1945-1960. Aluksi julkaistut aineistot oli nekin valikoitu syytetoimia varten, nimittäin Nürnbergin oikeudenkäyntiä varten. Osa saksalaisaineistosta, mm. Saksan Auswärtiges Amtin keskeisiä asiakirjoja, oli tosin tuhoutunut. Arkistojen järjestämisen jälkeen järjestelmällisellä uudelleenharavoinnilla lisätietoa on 1970-luvulta alkaen tullut jatkuvasti.
Myös suomalaisia aineistoja oli eräiltä keskeisiltä osin käytössä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945-46, mutta pääosin sodanajan ulkopoliittiset aineistot alkoivat vapautua tutkimukselle, valikoiduille tutkijoille, vasta 1960-luvun puolivälistä alkaen ja vapaammin 1970-luvulta lähtien.
Sodan jälkeen Suomen uuden johdon pyrkimyksenä oli jatkossakin tuomita edeltäjät sotaansyyllisyydestä. Pontevasti yritettiin saada takaisin mm. Ruotsiin sodan päättyessä turvaan siirrettyjä arkistoja. Tämä pyrkimys mitä ilmeisimmin johti siihen, että arkistojen siirtoon osallistuneet ruotsalaiset päättivät tuhota materiaalin. Vain marsalkka Mannerheimin arkiston evakuoitu osa palautettiin vihdoin 1994 Suomeen, kun katsottiin, että se ei joudu Neuvostoliiton tai sen ohjaaman hallituksen käsiin. Silloin kävi ilmi, että nuo asiakirjat pikemminkin vahvistivat Suomen sodanaikaisen johdon tapahtumaintulkintaa.
Ajopuu-keskustelu
Suomen sodanaikaista ulkopolitiikkaa koskevan tutkijoiden keskustelun avaajia olivat, saksalaisen aineiston pohjalta, C. Leonard LUNDIN (1957), Anthony UPTON ja Hans Peter KROSBY. Vastapoolina oli suomalainen historianprofessori ja tiedustelumajuri Arvi KORHONEN (Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961). Saksalaisen diplomaatti Wipert von Blücher oli kuvannut Suomen kohtaloa sanomalla, että Suomi oli ollut kuin ajopuu kuohuvassa koskessa, ja Korhosen kirjan jälkeen syntyi julkisuudessa ns. "ajopuukeskustelu". Siitä pitäen nuoret historiantutkijat 1990-luvulle asti kukin vuorollaan määrittelivät sen mitä ajopuu-teoria merkitsi ja kumosivat sitten tuon teorian. Toisaalta ajelehtimisen sijaan kehitettiin uusia määritelmiä. K.J. MIKOLAn ja Eino JUTIKKALAn paltamo- eli koskivene-teoria lähti siitä, että Suomen hallitus oli ahtaissa rajoissa pystynyt ohjailemaan venettään koskessa. Mauno JOKIPII kokosi 1970-luvulla perusteellisella työllä perusteellisen kuvan (Jatkosodan synty) Saksan ja Suomen yhteisistä sotavalmistelluista 1940-1941.
Huomattakoon, että Krosbyn Suomen valinta 1941-teoksessa (1967) oli saksalaisia asiakirjoja englannintaessa tai suomennettaessa tapahtunut paljon virheitä, mikä vaikutti tulkintaankin. Silti Suomessa 1960/70-luvuilla käytiin keskustelu näiden käännösten pohjalta. Käytettävissä oli lähinnä saksalaisia asiakirjoja ja sillä oli vaikutuksensa. Tyypillinen esimerkki on, että saksalaisten suomalaisten kanssa pidettyä kokousta varten laatima muistio selitettiin kokouksen tulokseksi. Suomalaisten vastaavat asiakirjat puuttuivat. Osa oli arkaluontoisiksi katsottuina hävitetty tai kätketty. Kuulustelutuloksia taas ei oikein voitu ottaa sataprosenttisesti. Vasta paljon myöhemmin, 1970-luvulla, tuli julkisuuteen asiaa suomalaiselta kannalta valaisevia asiakirjoja. Silloin voitiin todeta, että Arvi Korhonen oli jo käyttänyt niitä, mutta ei ollut saanut tehdä niihin viittaavia lähdeviitteitä.
Hyvityssota?
Sodan nimeämisongelma ei suuremmin sisältynyt Jatkosodan syttymistä koskevaan kiistelyyn. Nimi Jatkosota oli vakiintunut jo sodan aikana, ja ns. yleinen mielipide koki Jatkosodan olleen lyhyen välirauhan ajan erottama jatko Talvisodalle. Tähän ei pystynyt vaikuttamaan se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kiellettiin Talvisodan, Neuvostoliiton kiistattomasti aloittaman sodan käsittely. Päinvastoin painotti tilalle ehdotettu, L.A. PUNTILAn lanseeraama nimi "Hyvityssota" vielä enemmän Talvisotaa Jatkosodan syynä. Sivumennen sanoen, vielä 1970-luvun lopulla joutui eräs venäläinen tutkija epäsuosioon, kun hän neuvostoliittolais-suomalaisessa seminaarissa liitti Jatkosodan Talvisotaan.
Maailmalla on jo neljännesvuosisata käyty keskustelua Neuvostoliitosta länteen loikanneen "Viktor Suvorovin" sitkeästi esittämästä väitteestä, että Stalin olisi ollut valmiina hyökkäämään Saksaa vastaan jo kesällä 1941. Vastaavasti on Suomessa kiinnostanut kysymys siitä, millainen valmius puna-armeijalla oli hyökätä Suomeen vuonna 1941. Venäjällä julkaistuista dokumenteista on nähtävissä, että suunnitelmat Suomen valtauksesta olivat valmiina, mutta niiden toimeenpano oli muuttunut epätodennäköiseksi jo keväällä 1941, kun Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön jatkuminen muuttui epävarmaksi.
Lähes kaikki Jatkosodan ajan valtioidenvälisen diplomatian asiakirjat olivat Tuomo POLVISEN käytössä hänen kirjoittaessaan teosta Suomi suurvaltain politiikassa (1964) ja sen täydennettyä versiota 1979-1981. Käytettävissä olivat siis amerikkalaiset ja englantilaiset, saksalaiset sekä suomalaiset ja ruotsalaiset lähteet, eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämän aineiston perusteella oli luotavissa luotettava ja yksityiskohtainen kuva sekä liittoutuneiden ulkopolitiikasta että Suomen ulkopolitiikasta.
Keskeiset Neuvostoliiton salaiset aineistot avautuivat hyvin hitaasti, eikä kaikkea ole vieläkään saatu käyttöön. Stalinin realistina hyväksymät politiikan rajoitukset ovat tiedossa, mutta sen sijaan tunnetaan vain viitteitä siitä, mitkä olivat hänen ja Neuvostoliiton sodanpäämäärät ja tavoitteet. Käyttöön tulleiden neuvostoasiakirjojen joukossa on kyllä politiikkaa valmistelevia, pitkälle Eurooppaan tähtääviä asiakirjoja, mutta ei ole varmuutta siitä, oliko Stalin niitä koskaan vahvistanut toimintalinjaksi. Venäläis-suomalainen tutkimusyhteistyö Jatkosodan poliittisen historian kirjoittamiseksi jatkuu - vaikeuksista huolimatta.
Erillissota
Jatkosodan syttyessä Suomen päättävien elinten suurin ongelma ei ollut se, että viholliseksi tuli Neuvostoliitto, vaan se, että Saksaa ei lähestyttäisi niin paljon, että välit länsimaihin katkeaisivat. Tässä tilanteessa presidentti Rytin johdolla luokiteltiin Suomen käymä sota erillissodaksi. Rytin ohjelma oli: Suomi käy omaa sotaansa omien sodanpäämääriensä saavuttamiseksi.
Jotta Suomi ei joutuisi sotaan länsivaltoja vastaan, Suomi rajasi sotilaallisen yhteistoimintansa saksalaisten kanssa ja siten omia operaatioitaan: hyökkäys Muurmannin rataa vastaan keskeytettiin eikä hyökätty Syväriltä etelään. (Englannin sodanjulistusta tämä ei tosin estänyt.) Kauemmas ulottuvia sotatoimia olisi suoritettu vain, mikäli saksalaiset olisivat vallanneet Leningradin ja siis suomalaisten Karjalan erämaissa suorittamien hyökkäysten kansainvälinen merkitys olisi rajoittunut minimiin.
Suomen päämajassa ei ennen jatkosodan alkua ja sen alkuvaiheissa laadittu suunnitelmia Leningradin valtaamiseksi eikä Suomen armeijalle asetettu missään vaiheessa hyökkäystavoitteita Leningradin valtaamiseksi. Tästä on viime aikoina Pietarissa esitetty toisenlaisiakin väitteitä. Suomen armeija pysähtyi Karjalan kannakselle Leningradin puolustusvyöhykkeen pohjoispuolelle - niin sotilaallisista kuin poliittisistakin syistä. Leningradin liittäminen Suomeen ei kuulunut edes Suomen kaavailuihin tulevista mahdollisista rajoista, eikä ilmennyt myöskään halua liittää Leningradin mahdollisen tuhoamisen jälkeen autioituvaa aluetta Suomeen.
Viime aikoina erillissodasta Suomessa käyty keskustelu on ällistyttävää. Tuntuu kuin olisi unohdettu, mikä oli nimityksen perusteena. On kiistatonta, että Suomen ulkopolitiikka tähtäsi koko Jatkosodan ajan erillissotaan, itse asiassa jopa senkin jälkeen kun Ryti oli kesäkuussa 1944 julkisesti sitoutunut olemaan tekemättä rauhaa Neuvostoliiton kanssa muutoin kuin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. Suomen politiikan ymmärsivät sodan aikana sekä Yhdysvallat ja Englanti, jotka tosin moittivat Suomea siitä, että se sotatoimillaan edisti samalla Saksan asiaa, että Neuvostoliitto, joka oli valmis tekemään Suomen kanssa erillisrauhan, vaikka Saksan ja sen satelliittien kanssa oli määrä tehdä rauha - liittoutuneiden yhteistoimin - vasta sodan päätyttyä. Suomen erillissodan ymmärsi myös Hitlerin Saksa, joka sodan alkuvaiheessa oli pitänyt epäviisaana yrittää sitoa Suomea kanssaan liittoon ja joka vasta sodan kääntyessä itseään vastaan alkoi painostaa Suomea antamaan poliittisen sitoumuksen.
Suur-Suomen kahleet
Suomen sodankäyntiä ja ulkopolitiikkaa määrittivät erillissotapolitiikka ja toisaalta sisäisen yksimielisyyden säilyttäminen. Sisäpoliittista rintamaa ei saanut tärkeissä asioissa päästää murtumaan, mikä merkitsi sodanpäämäärien rajaamista vuoden 1939 rajoihin. Taustalla käytiin keskusteluja mm. saksalaisten kanssa, Aunuksen, Vienan ja Kuolan niemimaan liittämisestä Suomaan, mutta ulkopoliittisista ja sisäpoliittisista syistä nämä pyrkimykset jäivät tunnustelun asteelle. Suomalaisten keskuudessa oli toki paljon niitä, jotka katsoivat Suur-Suomen tavoittelemisen arvoiseksi. Tällainen oli sosiaalidemokraateista mm. Väinö Voionmaa, joka muissa asioissa siirtyi yhä enemmän oppositioon.
Suomen ratkaisuihin vaikutti oman sotatilanteen lisäksi aseveli Saksan sotilaallinen voima ja sen heikkeneminen. Toisaalta otettiin huomioon yhteiskuntajärjestelmältään Suomea läheisempien läntisten demokratioiden kanta. Pienelle valtiolle tappioiden välttäminen ja sisäinen yksimielisyys olivat korostetun tärkeitä, ja yksimielisyyden tarve taas jarrutti nopeita käänteitä ulkopolitiikassa.
Neuvostoliiton kantaan vaikuttivat liittolaisten, Englannin ja Yhdysvaltain, yleinen mielipide ja siihen liittyvä maailmalle julistettu lupaus olla puuttumatta sodan jalkoihin jääneiden maiden sisäisiin asioihin. Neuvostoliittoa johti yksinvaltaisesti Stalin, mutta hänkään ei voinut jättää kokonaan huomiotta valtavia henkilötappioita ja materiaalisia menetyksiä.
Ehdoton antautuminen
Rauhan tekemistä jarrutti - kuten tunnettua - liittoutuneiden valtojen päätös, että Saksalta ja sen satelliiteilta vaadittaisiin ehdotonta antautumista, mikä merkitsi näiden maiden miehittämistä. Kyseenalaista kuitenkin oli, luettaisiinko sotansa erillisyyttä korostava Suomikin Saksan satelliitiksi. Englannin kanta oli taipuisa; se olisi tähän suostunut, mutta Yhdysvallat ei. Suomessa ajatus siitä, että neuvostojoukot saisivat maan hallintaansa, nousi ylipääsemättömäksi esteeksi rauhan tielle. Stalin tajusi tämän, ja Neuvostoliitto totesi länsivalloille, että puhuminen ehdottomasta antautumisesta heikensi Suomen ja myös Romanian halukkuutta irrottautua sodasta.
Kun oli varmistunut, että Suomen eduskunta tulisi selkeästi hylkäämään Neuvostoliiton rauhanehdot, ulkoministeri Molotov ilmoitti 10. huhtikuuta 1944 länsivalloille, että Suomea olisi kohdeltava kuten Saksan satelliitteja. Tämä siis tarkoitti ehdottoman antautumisen vaatimusta, mistä suomalaiset saivat varmuuden kesäkuussa 1944.
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen edettyä Karjalan kannaksella nopeasti, Suomen hallitus yritti 21. kesäkuuta aloittaa taas rauhankosketukset. Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs, madame Kollontay ilmoitti 23.6. Moskovan ohjeiden mukaisesti, että Neuvostoliitto edellytti Suomen virallisesti ilmoittavan antautuvansa. Jälkeenpäin on neuvostoarkistoista ollut vaikea löytää dokumenttia siitä, oliko Kollontayn määrä puhua ehdottomasta antautumisesta vai vain antautumisesta.
Todettakoon, että Yhdysvaltain edustaja Averell Harriman oli ilmoittanut 19.6. Moskovassa, että "ehdottomasta antautumisesta" puhumisesta voidaan propagandassa luopua. Ilmeisesti Yhdysvallat halusi taata Suomen hallitukselle rauhanteon mahdollisuuden ja myös Neuvostoliitolle valinnan vapautta. Olkoon miten on, suomalaisille jo antautuminen oli riittävän uhkaava sana.
Kun suurhyökkäys tyrehtyi, poliittinen ratkaisu alkoi taas tuntua mahdolliselta, ja madame Kollontay saattoi 12.7. ruotsalaisten välityksellä suomalaisten tietoon, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen väärinkäsityksestään.
Neuvostoliiton ehtoja valmistellut Voroshilovin komitea lähetti 21.7. Molotoville - epäilemättä Stalinilta saamiensa suuntaviivojen mukaisesti - luonnoksen "Suomen antautumisehdot", siis ilman sanaa "ehdoton". Ehdotuksen mukaan armeijoiden välille vahvistettaisiin demarkaatiolinja, joka sijaitsisi Kymijoella. Siitä oli määrä tulla valtakunnanraja. Enää ei edellytetty Suomen täydellistä miehittämistä. Sen sijaan Neuvostoliitolla olisi oikeus ottaa haltuun strategisesti tärkeitä kohteita Petsamosta Porkkalaan ja Hankoniemeen sekä harkinnan mukaan tärkeimmät rannikkokaupungit.
Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin näyttää siltä, että antautumis-sanakin voisi unohtua. Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että venäläiset olivat valmiit aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen jäsen. Samaa salaista väylää tuli ulkoministeri Molotovin nimissä tieto, että Suomelta edellytettiin hallituksen vaihdosta ja että tämän toteutuessa Neuvostoliitto voisi taata Suomelle itsenäisyyden säilymisen. Syyskuussa Neuvostoliitto liittolaisilleen ilmoitti, ettei antautumisvaatimusta voinut soveltaa Suomeen.
Ryti-Ribbentrop-sopimus
Jälkiviisautta on runsaasti esiintynyt, kun on keskusteltu siitä, oliko presidentti Rytin kesäkuussa 1944 tekemä Ryti-Ribbentrop-sopimus välttämätön. Martti TURTOLAn ja Markku JOKISIPILÄn tutkimukset ovat selvittäneet sen, että sopimuksen tekeminen johtui ylipäällikön, marsalkka Mannerheimin näkemyksestä, että Suomen rintama ei kestäisi seuraavassa vaiheessa, puna-armeijan yrittäessä hyökätä eteenpäin Viipurista, mikäli Suomella ei olisi riittäviä reservejä. Niitä taas voitaisiin saada vain Saksalta.
Ryti ei olisi halunnut sopimusta tehdä vaan valmisteli rauhantunnustelujen jatkamista ja presidentin ja hallituksen keskeisten jäsenten vaihtamista - näin huolimatta Neuvostoliiton antautumisvaatimuksesta. Tuossa tilanteessa ylipäällikön näkemys kuitenkin painoi: Saksalta odotetut lisäjoukot riittäisivät vahvistamaan Suomen puolustuksen riittävästi. Suomen jääminen miehittämättä tuntui hallituksen johtomiehistä tärkeämmältä kuin erillissodasta kiinni pitäminen.
Tuolloin ei voitu tietää, että Saksa ei toimittaisi odotettuja lisäjoukkoja ja vetäisi jo tulleetkin pois. Ei voitu toisaalta tietää sitäkään, että Stalin ei antaisi Leningradin rintamalle lisäjoukkoja, eikä sitä, että suomalaisten joukkojen siis onnistuisi pysäyttää suurhyökkäys Viipurin - Vuoksen linjalle.
Kansa sodassa
Sotien jälkeen ja erityisesti 1960-luvulta lähtien Suomen historiantutkimuksessa oli valtavirtauksena sosiaali- ja taloushistoriallinen tutkimus. Samaan aikaan kasvoi skeptisismi aikaisempiin sotien historian tulkintoihin. Kun professori L.A. Puntila suunnitteli ja antoi aiheita sota-ajan poliittisten kysymysten tutkimiseen, nuorempi akateeminen polvi käänsi 1970-luvulla perustetun tutkimusprojektin aihepiiriksi yhteiskunnan. Syntyi professori Olli Vehviläisen johtama Suomi toisessa maailmansodassa eli SUOMA -projekti. Siinä tutkittiin nimen omaan yhteiskunnan sosiaalista ja taloudellista kehitystä. Tämä linja on vähitellen jatkunut, ja myös esimerkiksi sota-ajan lapset (mukaan luettuina Ruotsiin suojaan siirretyt) ovat saaneet huomiota osakseen.
Jo heti sodan päätyttyä oli Suomen oikeuslaitos setvinyt Suomen armeijan menettelytapoja, mm. valloitettujen alueiden hallintoa ja sotavankien kohtelua. SUOMA-projektin yhteydessä ja sen rinnalla nämäkin asiat otettiin uudelleen tutkittaviksi.
Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen myös Neuvostoliitolle arkaluontoisten asioiden tutkiminen kävi helpommaksi. Tällainen aihepiiri oli mm. partisaanisodankäynti, joka oli Suomessa luonteeltaan poikkeuksellista, kun partisaanit eivät Suomessa toimineet vihollisen miehittämillä alueilla omien kansalaisten avulla, kuten tapahtui Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. Venäläisten ja suomalaisten tutkijoiden yhteistyönä on pyritty selvittämään myös tappioiden määrää sekä sodassa kadonneiden ja sotavankeudessa kadonneiden kohtaloa.
Media on pyrkinyt metsästämään myös suomalaisten sodankäynnistä salattuja ja häpeällisiä yksityiskohtia. Harhaan johtava skandaalikirjoittelu johti siihen, että perustettiin tutkimusprojekti selvittämään sotavankien ja ulkomaalaisten siviilien luovuttamista Saksaan ja neuvostosotavankien kohtelua. Sodan aikana kadonneiden suomalaisten tutkiminen ei vielä ole saanut vastaavaa tukea.
Ohto Manninen
http://www.kaapeli.fi/svs//historiaseminaari.htm#manninen
Jatkosota suomalaisten tulkintojen mukaan
Suomen Jatkosodan tutkimuksessa on hahmotettavissa kolme tärkeää ryhmää: sodankäynnin tutkimus, sodan ulkopoliittinen kehitys ja sodanpäämäärät (yhteistyö saksalaisten kanssa myös yleisemmin) sekä sodan yhteiskunnalle aiheuttamat ongelmat.
Sodankäynnin tutkimus pantiin alulle heti 1940-luvulla. Koettiin tärkeäksi kirjata muistiin oma, suomalainen näkökulma. Sotakokemusten kokoaminen oli tärkeää ahdingossa elävän armeijan hengen ja laadun säilyttämiseksi.
Puolustusvoimien sotahistorian tutkijoiden projekti sai 1960-luvulle mennessä valmiiksi moniosaisen teoksen Suomen sota 1941-1945. Kirjoittajina oli sodan itse kokeneita henkilöitä. Teos on sangen tarkka selvitys sodankäynnistä, niin että jokaisen pataljoonan, rykmentin, divisioonan ja armeijakunnan sotatoimet tunnetaan tarkasti. Sen sijaan on todettava, että sodanjohtaminen ja operaatioiden suunnittelu jäi tutkimatta.
Tuo kokonaisesitys tarkistettiin vuoteen 1994 mennessä; Jatkosodan historian viimeisissä osissa voitiin jo käyttää avautuvia Neuvostoliiton arkistoja. Edelleen rajoituttiin lähinnä sotaliikkeiden tutkimiseen ja aselajien toiminnasta kirjoitettiin erilliset artikkelit. Johtamisessa tärkeiden aselajitoimintojen ja huoltolajien yhdistäminen sotatoimiin on pääosin vielä suorittamatta.
Neuvostoliiton "glasnostin" ajasta lähtien on tutkijoilla ollut mahdollisuus ottaa suomalaisten lähteiden rinnalle myös entisen vihollisen aineistoa. Venäjän puolustusministeriön arkiston käyttö on kuitenkin ollut käytännön syistä vaikeaa, ja sodankäynnin historian tarkistaminen tältä osin on aivan kesken. Voidaankin arvioida, että Jatkosodan taisteluiden tutkimisessa riittää työtä vielä ainakin pariksi vuosikymmeneksi. On todettava, että Stalinin sodanjohtoa valaisevat stavkan asiakirjat ovat vielä tutkimuksen tavoittamattomissa - lukuun ottamatta lähdejulkaisuissa painettuja otteita - samoin monet muut sotilasasiakirjat, varsinkin lähes kaikki tiedusteluasiakirjat.
Tuomitsemisen taakka
Sodan ulkopoliittisen kehityksen tieteellinenkin tutkiminen on Suomessa aivan viime aikoihin asti katsonut asioita "sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tirkistysaukon kautta". Kärjistäen sanoen joko pyrittiin syyttämään sodanaikaisia johtajia sodan aloittamisesta ja rauhanteon viivyttämisestä tai pyrittiin todistamaan heidät syyttömiksi. Ja vaikka ei olisi varsinaisesti pyritty syyttämään tai vapauttamaan, asiaa tarkasteltiin kuitenkin tästä näkökulmasta.
Aineistona käytettiin liittoutuneiden sotasaaliiksi saamia Saksan aineistoja, joiden ensimmäinen avaaminen tapahtui kautena 1945-1960. Aluksi julkaistut aineistot oli nekin valikoitu syytetoimia varten, nimittäin Nürnbergin oikeudenkäyntiä varten. Osa saksalaisaineistosta, mm. Saksan Auswärtiges Amtin keskeisiä asiakirjoja, oli tosin tuhoutunut. Arkistojen järjestämisen jälkeen järjestelmällisellä uudelleenharavoinnilla lisätietoa on 1970-luvulta alkaen tullut jatkuvasti.
Myös suomalaisia aineistoja oli eräiltä keskeisiltä osin käytössä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945-46, mutta pääosin sodanajan ulkopoliittiset aineistot alkoivat vapautua tutkimukselle, valikoiduille tutkijoille, vasta 1960-luvun puolivälistä alkaen ja vapaammin 1970-luvulta lähtien.
Sodan jälkeen Suomen uuden johdon pyrkimyksenä oli jatkossakin tuomita edeltäjät sotaansyyllisyydestä. Pontevasti yritettiin saada takaisin mm. Ruotsiin sodan päättyessä turvaan siirrettyjä arkistoja. Tämä pyrkimys mitä ilmeisimmin johti siihen, että arkistojen siirtoon osallistuneet ruotsalaiset päättivät tuhota materiaalin. Vain marsalkka Mannerheimin arkiston evakuoitu osa palautettiin vihdoin 1994 Suomeen, kun katsottiin, että se ei joudu Neuvostoliiton tai sen ohjaaman hallituksen käsiin. Silloin kävi ilmi, että nuo asiakirjat pikemminkin vahvistivat Suomen sodanaikaisen johdon tapahtumaintulkintaa.
Ajopuu-keskustelu
Suomen sodanaikaista ulkopolitiikkaa koskevan tutkijoiden keskustelun avaajia olivat, saksalaisen aineiston pohjalta, C. Leonard LUNDIN (1957), Anthony UPTON ja Hans Peter KROSBY. Vastapoolina oli suomalainen historianprofessori ja tiedustelumajuri Arvi KORHONEN (Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961). Saksalaisen diplomaatti Wipert von Blücher oli kuvannut Suomen kohtaloa sanomalla, että Suomi oli ollut kuin ajopuu kuohuvassa koskessa, ja Korhosen kirjan jälkeen syntyi julkisuudessa ns. "ajopuukeskustelu". Siitä pitäen nuoret historiantutkijat 1990-luvulle asti kukin vuorollaan määrittelivät sen mitä ajopuu-teoria merkitsi ja kumosivat sitten tuon teorian. Toisaalta ajelehtimisen sijaan kehitettiin uusia määritelmiä. K.J. MIKOLAn ja Eino JUTIKKALAn paltamo- eli koskivene-teoria lähti siitä, että Suomen hallitus oli ahtaissa rajoissa pystynyt ohjailemaan venettään koskessa. Mauno JOKIPII kokosi 1970-luvulla perusteellisella työllä perusteellisen kuvan (Jatkosodan synty) Saksan ja Suomen yhteisistä sotavalmistelluista 1940-1941.
Huomattakoon, että Krosbyn Suomen valinta 1941-teoksessa (1967) oli saksalaisia asiakirjoja englannintaessa tai suomennettaessa tapahtunut paljon virheitä, mikä vaikutti tulkintaankin. Silti Suomessa 1960/70-luvuilla käytiin keskustelu näiden käännösten pohjalta. Käytettävissä oli lähinnä saksalaisia asiakirjoja ja sillä oli vaikutuksensa. Tyypillinen esimerkki on, että saksalaisten suomalaisten kanssa pidettyä kokousta varten laatima muistio selitettiin kokouksen tulokseksi. Suomalaisten vastaavat asiakirjat puuttuivat. Osa oli arkaluontoisiksi katsottuina hävitetty tai kätketty. Kuulustelutuloksia taas ei oikein voitu ottaa sataprosenttisesti. Vasta paljon myöhemmin, 1970-luvulla, tuli julkisuuteen asiaa suomalaiselta kannalta valaisevia asiakirjoja. Silloin voitiin todeta, että Arvi Korhonen oli jo käyttänyt niitä, mutta ei ollut saanut tehdä niihin viittaavia lähdeviitteitä.
Hyvityssota?
Sodan nimeämisongelma ei suuremmin sisältynyt Jatkosodan syttymistä koskevaan kiistelyyn. Nimi Jatkosota oli vakiintunut jo sodan aikana, ja ns. yleinen mielipide koki Jatkosodan olleen lyhyen välirauhan ajan erottama jatko Talvisodalle. Tähän ei pystynyt vaikuttamaan se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kiellettiin Talvisodan, Neuvostoliiton kiistattomasti aloittaman sodan käsittely. Päinvastoin painotti tilalle ehdotettu, L.A. PUNTILAn lanseeraama nimi "Hyvityssota" vielä enemmän Talvisotaa Jatkosodan syynä. Sivumennen sanoen, vielä 1970-luvun lopulla joutui eräs venäläinen tutkija epäsuosioon, kun hän neuvostoliittolais-suomalaisessa seminaarissa liitti Jatkosodan Talvisotaan.
Maailmalla on jo neljännesvuosisata käyty keskustelua Neuvostoliitosta länteen loikanneen "Viktor Suvorovin" sitkeästi esittämästä väitteestä, että Stalin olisi ollut valmiina hyökkäämään Saksaa vastaan jo kesällä 1941. Vastaavasti on Suomessa kiinnostanut kysymys siitä, millainen valmius puna-armeijalla oli hyökätä Suomeen vuonna 1941. Venäjällä julkaistuista dokumenteista on nähtävissä, että suunnitelmat Suomen valtauksesta olivat valmiina, mutta niiden toimeenpano oli muuttunut epätodennäköiseksi jo keväällä 1941, kun Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön jatkuminen muuttui epävarmaksi.
Lähes kaikki Jatkosodan ajan valtioidenvälisen diplomatian asiakirjat olivat Tuomo POLVISEN käytössä hänen kirjoittaessaan teosta Suomi suurvaltain politiikassa (1964) ja sen täydennettyä versiota 1979-1981. Käytettävissä olivat siis amerikkalaiset ja englantilaiset, saksalaiset sekä suomalaiset ja ruotsalaiset lähteet, eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämän aineiston perusteella oli luotavissa luotettava ja yksityiskohtainen kuva sekä liittoutuneiden ulkopolitiikasta että Suomen ulkopolitiikasta.
Keskeiset Neuvostoliiton salaiset aineistot avautuivat hyvin hitaasti, eikä kaikkea ole vieläkään saatu käyttöön. Stalinin realistina hyväksymät politiikan rajoitukset ovat tiedossa, mutta sen sijaan tunnetaan vain viitteitä siitä, mitkä olivat hänen ja Neuvostoliiton sodanpäämäärät ja tavoitteet. Käyttöön tulleiden neuvostoasiakirjojen joukossa on kyllä politiikkaa valmistelevia, pitkälle Eurooppaan tähtääviä asiakirjoja, mutta ei ole varmuutta siitä, oliko Stalin niitä koskaan vahvistanut toimintalinjaksi. Venäläis-suomalainen tutkimusyhteistyö Jatkosodan poliittisen historian kirjoittamiseksi jatkuu - vaikeuksista huolimatta.
Erillissota
Jatkosodan syttyessä Suomen päättävien elinten suurin ongelma ei ollut se, että viholliseksi tuli Neuvostoliitto, vaan se, että Saksaa ei lähestyttäisi niin paljon, että välit länsimaihin katkeaisivat. Tässä tilanteessa presidentti Rytin johdolla luokiteltiin Suomen käymä sota erillissodaksi. Rytin ohjelma oli: Suomi käy omaa sotaansa omien sodanpäämääriensä saavuttamiseksi.
Jotta Suomi ei joutuisi sotaan länsivaltoja vastaan, Suomi rajasi sotilaallisen yhteistoimintansa saksalaisten kanssa ja siten omia operaatioitaan: hyökkäys Muurmannin rataa vastaan keskeytettiin eikä hyökätty Syväriltä etelään. (Englannin sodanjulistusta tämä ei tosin estänyt.) Kauemmas ulottuvia sotatoimia olisi suoritettu vain, mikäli saksalaiset olisivat vallanneet Leningradin ja siis suomalaisten Karjalan erämaissa suorittamien hyökkäysten kansainvälinen merkitys olisi rajoittunut minimiin.
Suomen päämajassa ei ennen jatkosodan alkua ja sen alkuvaiheissa laadittu suunnitelmia Leningradin valtaamiseksi eikä Suomen armeijalle asetettu missään vaiheessa hyökkäystavoitteita Leningradin valtaamiseksi. Tästä on viime aikoina Pietarissa esitetty toisenlaisiakin väitteitä. Suomen armeija pysähtyi Karjalan kannakselle Leningradin puolustusvyöhykkeen pohjoispuolelle - niin sotilaallisista kuin poliittisistakin syistä. Leningradin liittäminen Suomeen ei kuulunut edes Suomen kaavailuihin tulevista mahdollisista rajoista, eikä ilmennyt myöskään halua liittää Leningradin mahdollisen tuhoamisen jälkeen autioituvaa aluetta Suomeen.
Viime aikoina erillissodasta Suomessa käyty keskustelu on ällistyttävää. Tuntuu kuin olisi unohdettu, mikä oli nimityksen perusteena. On kiistatonta, että Suomen ulkopolitiikka tähtäsi koko Jatkosodan ajan erillissotaan, itse asiassa jopa senkin jälkeen kun Ryti oli kesäkuussa 1944 julkisesti sitoutunut olemaan tekemättä rauhaa Neuvostoliiton kanssa muutoin kuin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. Suomen politiikan ymmärsivät sodan aikana sekä Yhdysvallat ja Englanti, jotka tosin moittivat Suomea siitä, että se sotatoimillaan edisti samalla Saksan asiaa, että Neuvostoliitto, joka oli valmis tekemään Suomen kanssa erillisrauhan, vaikka Saksan ja sen satelliittien kanssa oli määrä tehdä rauha - liittoutuneiden yhteistoimin - vasta sodan päätyttyä. Suomen erillissodan ymmärsi myös Hitlerin Saksa, joka sodan alkuvaiheessa oli pitänyt epäviisaana yrittää sitoa Suomea kanssaan liittoon ja joka vasta sodan kääntyessä itseään vastaan alkoi painostaa Suomea antamaan poliittisen sitoumuksen.
Suur-Suomen kahleet
Suomen sodankäyntiä ja ulkopolitiikkaa määrittivät erillissotapolitiikka ja toisaalta sisäisen yksimielisyyden säilyttäminen. Sisäpoliittista rintamaa ei saanut tärkeissä asioissa päästää murtumaan, mikä merkitsi sodanpäämäärien rajaamista vuoden 1939 rajoihin. Taustalla käytiin keskusteluja mm. saksalaisten kanssa, Aunuksen, Vienan ja Kuolan niemimaan liittämisestä Suomaan, mutta ulkopoliittisista ja sisäpoliittisista syistä nämä pyrkimykset jäivät tunnustelun asteelle. Suomalaisten keskuudessa oli toki paljon niitä, jotka katsoivat Suur-Suomen tavoittelemisen arvoiseksi. Tällainen oli sosiaalidemokraateista mm. Väinö Voionmaa, joka muissa asioissa siirtyi yhä enemmän oppositioon.
Suomen ratkaisuihin vaikutti oman sotatilanteen lisäksi aseveli Saksan sotilaallinen voima ja sen heikkeneminen. Toisaalta otettiin huomioon yhteiskuntajärjestelmältään Suomea läheisempien läntisten demokratioiden kanta. Pienelle valtiolle tappioiden välttäminen ja sisäinen yksimielisyys olivat korostetun tärkeitä, ja yksimielisyyden tarve taas jarrutti nopeita käänteitä ulkopolitiikassa.
Neuvostoliiton kantaan vaikuttivat liittolaisten, Englannin ja Yhdysvaltain, yleinen mielipide ja siihen liittyvä maailmalle julistettu lupaus olla puuttumatta sodan jalkoihin jääneiden maiden sisäisiin asioihin. Neuvostoliittoa johti yksinvaltaisesti Stalin, mutta hänkään ei voinut jättää kokonaan huomiotta valtavia henkilötappioita ja materiaalisia menetyksiä.
Ehdoton antautuminen
Rauhan tekemistä jarrutti - kuten tunnettua - liittoutuneiden valtojen päätös, että Saksalta ja sen satelliiteilta vaadittaisiin ehdotonta antautumista, mikä merkitsi näiden maiden miehittämistä. Kyseenalaista kuitenkin oli, luettaisiinko sotansa erillisyyttä korostava Suomikin Saksan satelliitiksi. Englannin kanta oli taipuisa; se olisi tähän suostunut, mutta Yhdysvallat ei. Suomessa ajatus siitä, että neuvostojoukot saisivat maan hallintaansa, nousi ylipääsemättömäksi esteeksi rauhan tielle. Stalin tajusi tämän, ja Neuvostoliitto totesi länsivalloille, että puhuminen ehdottomasta antautumisesta heikensi Suomen ja myös Romanian halukkuutta irrottautua sodasta.
Kun oli varmistunut, että Suomen eduskunta tulisi selkeästi hylkäämään Neuvostoliiton rauhanehdot, ulkoministeri Molotov ilmoitti 10. huhtikuuta 1944 länsivalloille, että Suomea olisi kohdeltava kuten Saksan satelliitteja. Tämä siis tarkoitti ehdottoman antautumisen vaatimusta, mistä suomalaiset saivat varmuuden kesäkuussa 1944.
Neuvostoliiton suurhyökkäyksen edettyä Karjalan kannaksella nopeasti, Suomen hallitus yritti 21. kesäkuuta aloittaa taas rauhankosketukset. Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs, madame Kollontay ilmoitti 23.6. Moskovan ohjeiden mukaisesti, että Neuvostoliitto edellytti Suomen virallisesti ilmoittavan antautuvansa. Jälkeenpäin on neuvostoarkistoista ollut vaikea löytää dokumenttia siitä, oliko Kollontayn määrä puhua ehdottomasta antautumisesta vai vain antautumisesta.
Todettakoon, että Yhdysvaltain edustaja Averell Harriman oli ilmoittanut 19.6. Moskovassa, että "ehdottomasta antautumisesta" puhumisesta voidaan propagandassa luopua. Ilmeisesti Yhdysvallat halusi taata Suomen hallitukselle rauhanteon mahdollisuuden ja myös Neuvostoliitolle valinnan vapautta. Olkoon miten on, suomalaisille jo antautuminen oli riittävän uhkaava sana.
Kun suurhyökkäys tyrehtyi, poliittinen ratkaisu alkoi taas tuntua mahdolliselta, ja madame Kollontay saattoi 12.7. ruotsalaisten välityksellä suomalaisten tietoon, että ehdottoman antautumisen vaatimus oli johtunut hänen väärinkäsityksestään.
Neuvostoliiton ehtoja valmistellut Voroshilovin komitea lähetti 21.7. Molotoville - epäilemättä Stalinilta saamiensa suuntaviivojen mukaisesti - luonnoksen "Suomen antautumisehdot", siis ilman sanaa "ehdoton". Ehdotuksen mukaan armeijoiden välille vahvistettaisiin demarkaatiolinja, joka sijaitsisi Kymijoella. Siitä oli määrä tulla valtakunnanraja. Enää ei edellytetty Suomen täydellistä miehittämistä. Sen sijaan Neuvostoliitolla olisi oikeus ottaa haltuun strategisesti tärkeitä kohteita Petsamosta Porkkalaan ja Hankoniemeen sekä harkinnan mukaan tärkeimmät rannikkokaupungit.
Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin näyttää siltä, että antautumis-sanakin voisi unohtua. Ruotsin kautta ilmoitettiin Mannerheimille, että venäläiset olivat valmiit aselepoon edellyttäen, että sen allekirjoittaisi Mannerheim eikä silloisen hallituksen jäsen. Samaa salaista väylää tuli ulkoministeri Molotovin nimissä tieto, että Suomelta edellytettiin hallituksen vaihdosta ja että tämän toteutuessa Neuvostoliitto voisi taata Suomelle itsenäisyyden säilymisen. Syyskuussa Neuvostoliitto liittolaisilleen ilmoitti, ettei antautumisvaatimusta voinut soveltaa Suomeen.
Ryti-Ribbentrop-sopimus
Jälkiviisautta on runsaasti esiintynyt, kun on keskusteltu siitä, oliko presidentti Rytin kesäkuussa 1944 tekemä Ryti-Ribbentrop-sopimus välttämätön. Martti TURTOLAn ja Markku JOKISIPILÄn tutkimukset ovat selvittäneet sen, että sopimuksen tekeminen johtui ylipäällikön, marsalkka Mannerheimin näkemyksestä, että Suomen rintama ei kestäisi seuraavassa vaiheessa, puna-armeijan yrittäessä hyökätä eteenpäin Viipurista, mikäli Suomella ei olisi riittäviä reservejä. Niitä taas voitaisiin saada vain Saksalta.
Ryti ei olisi halunnut sopimusta tehdä vaan valmisteli rauhantunnustelujen jatkamista ja presidentin ja hallituksen keskeisten jäsenten vaihtamista - näin huolimatta Neuvostoliiton antautumisvaatimuksesta. Tuossa tilanteessa ylipäällikön näkemys kuitenkin painoi: Saksalta odotetut lisäjoukot riittäisivät vahvistamaan Suomen puolustuksen riittävästi. Suomen jääminen miehittämättä tuntui hallituksen johtomiehistä tärkeämmältä kuin erillissodasta kiinni pitäminen.
Tuolloin ei voitu tietää, että Saksa ei toimittaisi odotettuja lisäjoukkoja ja vetäisi jo tulleetkin pois. Ei voitu toisaalta tietää sitäkään, että Stalin ei antaisi Leningradin rintamalle lisäjoukkoja, eikä sitä, että suomalaisten joukkojen siis onnistuisi pysäyttää suurhyökkäys Viipurin - Vuoksen linjalle.
Kansa sodassa
Sotien jälkeen ja erityisesti 1960-luvulta lähtien Suomen historiantutkimuksessa oli valtavirtauksena sosiaali- ja taloushistoriallinen tutkimus. Samaan aikaan kasvoi skeptisismi aikaisempiin sotien historian tulkintoihin. Kun professori L.A. Puntila suunnitteli ja antoi aiheita sota-ajan poliittisten kysymysten tutkimiseen, nuorempi akateeminen polvi käänsi 1970-luvulla perustetun tutkimusprojektin aihepiiriksi yhteiskunnan. Syntyi professori Olli Vehviläisen johtama Suomi toisessa maailmansodassa eli SUOMA -projekti. Siinä tutkittiin nimen omaan yhteiskunnan sosiaalista ja taloudellista kehitystä. Tämä linja on vähitellen jatkunut, ja myös esimerkiksi sota-ajan lapset (mukaan luettuina Ruotsiin suojaan siirretyt) ovat saaneet huomiota osakseen.
Jo heti sodan päätyttyä oli Suomen oikeuslaitos setvinyt Suomen armeijan menettelytapoja, mm. valloitettujen alueiden hallintoa ja sotavankien kohtelua. SUOMA-projektin yhteydessä ja sen rinnalla nämäkin asiat otettiin uudelleen tutkittaviksi.
Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen myös Neuvostoliitolle arkaluontoisten asioiden tutkiminen kävi helpommaksi. Tällainen aihepiiri oli mm. partisaanisodankäynti, joka oli Suomessa luonteeltaan poikkeuksellista, kun partisaanit eivät Suomessa toimineet vihollisen miehittämillä alueilla omien kansalaisten avulla, kuten tapahtui Valko-Venäjällä ja Ukrainassa. Venäläisten ja suomalaisten tutkijoiden yhteistyönä on pyritty selvittämään myös tappioiden määrää sekä sodassa kadonneiden ja sotavankeudessa kadonneiden kohtaloa.
Media on pyrkinyt metsästämään myös suomalaisten sodankäynnistä salattuja ja häpeällisiä yksityiskohtia. Harhaan johtava skandaalikirjoittelu johti siihen, että perustettiin tutkimusprojekti selvittämään sotavankien ja ulkomaalaisten siviilien luovuttamista Saksaan ja neuvostosotavankien kohtelua. Sodan aikana kadonneiden suomalaisten tutkiminen ei vielä ole saanut vastaavaa tukea.
Vastaukset 1
Vanhimmat
..mukavasta linkistä! siellähän on vaikka mitä muutakin mukavaa....