Kilpailu luo herkkyyttä hakea halvinta ja löytää suurinta
[eettisyys, ympäristöarvot ja työpaikkahyvinvointi nostavat keskusteluissa päätään Suomessa - olemme useasti tuotantoketjujen alihankintaprosessien loppupäässä kuluttajana, joka kuitenkin tekee aina ostopäätöksen]
Maapalloistuminen loi helpon mahdollisuuden kilpailuttamisen syrjähypyille. Globaalitalous hakeutuu suurimmille markkinoille ja halvimmille tuotannon lähteille. Alihankintaketjut ulottuvat kustannussäästöissään sinne missä on halvin työvoima tai tuotantokoneisto. Halpa, edullinen ja erityisen kilpailukykyinen löytyy keskimäärin sieltä, missä työnteon tekijälliseen laatuun ja viihtyvyyteen ei ole aikaa eikä rahaa.
Kehittyvät maat Kiina ja Intia etunenässä ovat uuden maailmallisen rahatalouden vetureita jättiläismäisen ja loputtoman työvoimasaannon vuoksi. Niillä on halpoja tuotannontekijöitä perinteellisille länsiyhtiöille, jotka kilpailutilanteessa kipristelevät keskenään ja yhä useammin uusien kehittyvien maiden omien yhtiöiden kanssa. Länsi meni idän houkutuksiin luoden sinne loputtoman kysynnän ja hiljalleen palkkojen nousun takaamaan maailmallista tehotalouden nousukierrettä. Länsi huomasi omat tuotannontekijät liian arvokkaiksi.
Jättiläisyhtiöt rakentavat tuotantoaan pitkistä alihankkijaketjuista - tarkistukset, etiikka ja tasapuolisuuden varmennus ympäristö- ja työntekosääntöineen eivät ulotu kaukaisimpiin tehtaisiin. Tuotantoketjujen ylimmillä oksilla olevat yhtiöt jakavat hiljalleen ylirajojen ostovoimaa kuluttajille aina Kiinan viimeisiä tuotantoyksiköitä myöten. Ongelmana on vain se, että tuo muutos on hyvin hidasta, koska aina ensimmäisenä kakun kermat kuoraisee omistajat ja ylin johto. Menettelymalli on tuttua myös Venäjällä ja jopa meidän kotoisessa Suomessakin.
Yhteiskuntavaikutus tuotantorakenteiden levitessä maailman ääriin, sinne missä työvoima on halpaa ja kulutus nurkan takana - ajaa kehittyneet, entiset tuotantomaat, uuden ongelman eteen. Mitä me teemme Suomessa? Hyvin koulutettu keskiluokka väsyy, työajat pidentyvät, koska korkeiden palkkojen [verrattuna kehittyviin maihin] erotus pitää kompensoida pitkillä kotona olemattomilla työajoilla.
Kehittyvissä maissa kehittyy aivan uusi tuotantorakenne alihankinta- ja yhteistyöketjuineen. Ensin omistajat ja johtajat kalastavat hyödyt ja varat - työvoimaa riittää, jopa 50-100 euron kk-palkoilla ja 12 tunnin/ 6 päivää viikossa työajoin. Silti palkat sielläkin hiljalleen nousevat, tuoden markkinatalouden himoittua kysyntää.
Työnantaja mittasi Euroopassa työväestöltä kaiken ulos vielä 1900-luvun alkupuolella, kunnes joukkovoima ja yhteenkuuluvuus panivat barrikadit pystyyn - ajoivat itselleen palkkakierteen ylös päätyen tähän päivään, jossa liukuhihnallinen työmenetelmä ei meillä enää toimi kilpailukykyisesti. Sitten haettiin laatu, toimitusvarmuus ja eettiset ympäristöarvot, niiden nostaen entisestään hintoja. Kuluttaja on monien tutkimusten mukaan enemmistöltään hintatietoisia, kuten osoittaa se, että kiinalaiset vaatettavat 60% maapallon väestöstä reilusti halvemmilla tuotteillaan ja keskimäärin samalla laadulla kuin länsilaatu.
Nyt kehittyvissä maissa käydään meidän aikaisempaa työn- ja tuotannon historiaa läpi kerros kerrokselta, kuten mekin 1900-luvulla. Omistaja nappaa, johtajat nappaavat - he luovat uudet kulutuksellisen yläluokan ja työväestö saa tehdä sen todellisen työn ollen vain numeroita pitkissä alihankintaketjujen tilikirjoissa.
Kehittyvien maiden tuotantorakenteiden muutosprosessit ovat kuitenkin nopeammassa kehityksessä kuin aikaisempi länsieurooppalainen tapa. Kiinalaiset ja intialaiset oppivat asiat nopeasti; heillä on esimerkki meidän historiasta. Työpaikan olosuhteet, arvostustasot, oikeudenmukaisuus, välittäminen ja huolehdinta saavuttavat saman, vieläpä saavuttamattoman tason kaikilta osin samaan aikaan kuin läntisissä työtehtävissä niin valkokaulus - kuin työnteko-osastoilla [onko niillä enää suuri eroavaisuus?]
Suuret länsiyhtiöt mittaavat tahallaan, tietämättään ja jopa vilpittöminä uskoen näkemäänsä, ulos kaiken sen hyödyn, mitä kehittyvien maiden tuotantomarkkinat heille pystyvät antamaan. Markkinatalous on hyvä renki, mutta hyvin huono isäntä.
Eettiset, ympäristölliset ja inhimilliset arvot kasvavat hitaasti, mutta kuitenkin nopeammin kuin meidän 300 vuotta vanhassa teollisuus- ja jälkiteollisuustuotantoympäristöissä. Meillä on kokemus muutosprosessista, Kiinassa ja Intiassa ei. Heille pitää antaa aikaa tai sitten markkinat ratkaisevat: kuluttajat, ostajat siis mm. me eurooppalaiset, jotka rahtaamme miljoonia kontteja tavaraa yltäkylläiseen kulutukseemme mm. Suomeen, voimme tehdä kaupan tiskillä kolmenlaisia päätöksiä.
Päätökset ympäristön huomioimisjärjestyksessä, paras viimeisenä: ostan kiinalaista/ intialaista, ostan eurooppalaista ja lopulta harkitsen, tarvitsenko sitä laisinkaan.
Ilkka Luoma
http://ilkkaluoma.blogspot.com
[eettisyys, ympäristöarvot ja työpaikkahyvinvointi nostavat keskusteluissa päätään Suomessa - olemme useasti tuotantoketjujen alihankintaprosessien loppupäässä kuluttajana, joka kuitenkin tekee aina ostopäätöksen]
Maapalloistuminen loi helpon mahdollisuuden kilpailuttamisen syrjähypyille. Globaalitalous hakeutuu suurimmille markkinoille ja halvimmille tuotannon lähteille. Alihankintaketjut ulottuvat kustannussäästöissään sinne missä on halvin työvoima tai tuotantokoneisto. Halpa, edullinen ja erityisen kilpailukykyinen löytyy keskimäärin sieltä, missä työnteon tekijälliseen laatuun ja viihtyvyyteen ei ole aikaa eikä rahaa.
Kehittyvät maat Kiina ja Intia etunenässä ovat uuden maailmallisen rahatalouden vetureita jättiläismäisen ja loputtoman työvoimasaannon vuoksi. Niillä on halpoja tuotannontekijöitä perinteellisille länsiyhtiöille, jotka kilpailutilanteessa kipristelevät keskenään ja yhä useammin uusien kehittyvien maiden omien yhtiöiden kanssa. Länsi meni idän houkutuksiin luoden sinne loputtoman kysynnän ja hiljalleen palkkojen nousun takaamaan maailmallista tehotalouden nousukierrettä. Länsi huomasi omat tuotannontekijät liian arvokkaiksi.
Jättiläisyhtiöt rakentavat tuotantoaan pitkistä alihankkijaketjuista - tarkistukset, etiikka ja tasapuolisuuden varmennus ympäristö- ja työntekosääntöineen eivät ulotu kaukaisimpiin tehtaisiin. Tuotantoketjujen ylimmillä oksilla olevat yhtiöt jakavat hiljalleen ylirajojen ostovoimaa kuluttajille aina Kiinan viimeisiä tuotantoyksiköitä myöten. Ongelmana on vain se, että tuo muutos on hyvin hidasta, koska aina ensimmäisenä kakun kermat kuoraisee omistajat ja ylin johto. Menettelymalli on tuttua myös Venäjällä ja jopa meidän kotoisessa Suomessakin.
Yhteiskuntavaikutus tuotantorakenteiden levitessä maailman ääriin, sinne missä työvoima on halpaa ja kulutus nurkan takana - ajaa kehittyneet, entiset tuotantomaat, uuden ongelman eteen. Mitä me teemme Suomessa? Hyvin koulutettu keskiluokka väsyy, työajat pidentyvät, koska korkeiden palkkojen [verrattuna kehittyviin maihin] erotus pitää kompensoida pitkillä kotona olemattomilla työajoilla.
Kehittyvissä maissa kehittyy aivan uusi tuotantorakenne alihankinta- ja yhteistyöketjuineen. Ensin omistajat ja johtajat kalastavat hyödyt ja varat - työvoimaa riittää, jopa 50-100 euron kk-palkoilla ja 12 tunnin/ 6 päivää viikossa työajoin. Silti palkat sielläkin hiljalleen nousevat, tuoden markkinatalouden himoittua kysyntää.
Työnantaja mittasi Euroopassa työväestöltä kaiken ulos vielä 1900-luvun alkupuolella, kunnes joukkovoima ja yhteenkuuluvuus panivat barrikadit pystyyn - ajoivat itselleen palkkakierteen ylös päätyen tähän päivään, jossa liukuhihnallinen työmenetelmä ei meillä enää toimi kilpailukykyisesti. Sitten haettiin laatu, toimitusvarmuus ja eettiset ympäristöarvot, niiden nostaen entisestään hintoja. Kuluttaja on monien tutkimusten mukaan enemmistöltään hintatietoisia, kuten osoittaa se, että kiinalaiset vaatettavat 60% maapallon väestöstä reilusti halvemmilla tuotteillaan ja keskimäärin samalla laadulla kuin länsilaatu.
Nyt kehittyvissä maissa käydään meidän aikaisempaa työn- ja tuotannon historiaa läpi kerros kerrokselta, kuten mekin 1900-luvulla. Omistaja nappaa, johtajat nappaavat - he luovat uudet kulutuksellisen yläluokan ja työväestö saa tehdä sen todellisen työn ollen vain numeroita pitkissä alihankintaketjujen tilikirjoissa.
Kehittyvien maiden tuotantorakenteiden muutosprosessit ovat kuitenkin nopeammassa kehityksessä kuin aikaisempi länsieurooppalainen tapa. Kiinalaiset ja intialaiset oppivat asiat nopeasti; heillä on esimerkki meidän historiasta. Työpaikan olosuhteet, arvostustasot, oikeudenmukaisuus, välittäminen ja huolehdinta saavuttavat saman, vieläpä saavuttamattoman tason kaikilta osin samaan aikaan kuin läntisissä työtehtävissä niin valkokaulus - kuin työnteko-osastoilla [onko niillä enää suuri eroavaisuus?]
Suuret länsiyhtiöt mittaavat tahallaan, tietämättään ja jopa vilpittöminä uskoen näkemäänsä, ulos kaiken sen hyödyn, mitä kehittyvien maiden tuotantomarkkinat heille pystyvät antamaan. Markkinatalous on hyvä renki, mutta hyvin huono isäntä.
Eettiset, ympäristölliset ja inhimilliset arvot kasvavat hitaasti, mutta kuitenkin nopeammin kuin meidän 300 vuotta vanhassa teollisuus- ja jälkiteollisuustuotantoympäristöissä. Meillä on kokemus muutosprosessista, Kiinassa ja Intiassa ei. Heille pitää antaa aikaa tai sitten markkinat ratkaisevat: kuluttajat, ostajat siis mm. me eurooppalaiset, jotka rahtaamme miljoonia kontteja tavaraa yltäkylläiseen kulutukseemme mm. Suomeen, voimme tehdä kaupan tiskillä kolmenlaisia päätöksiä.
Päätökset ympäristön huomioimisjärjestyksessä, paras viimeisenä: ostan kiinalaista/ intialaista, ostan eurooppalaista ja lopulta harkitsen, tarvitsenko sitä laisinkaan.
Ilkka Luoma
http://ilkkaluoma.blogspot.com
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei tuohon kirjoitukseen enää voi muuta lisätä, kulutus on kohdannut rajansa.