Uskon

Sapatin pitäminen omaksuttiin adventismissa vuonna 1846 seitsemännen päivän baptisti Joseph Batesin (1792-1872) sekä EGW:n saaman hurmosnäyn vaikutuksesta. Sapatin pitämisen tärkeys ja sapatin asema pelastumiseen yhteydessä olevana eskatologisena "Jumalan sinettinä" on myös selkeä adventismin oppi. Sunnuntain pitäminen tulee olemaan "pedon merkki" ja sapatin pitäminen "kuuliaisuuden koe" ns. lopunajan koetuksessa, jossa EGW:n mukaan kiistakysymys tulee olemaan sapatin ja sunnuntain välinen = säädetään laki, joka vaatii kuolemanrangaistuksen uhalla viettämään lauantaita, ja ne jotka jatkavat sunnuntain pitämistä ottavat silloin pedon merkin ja vain sapatin pitäjät pelastuvat.

Liikkeen perustajahahmoihin kuuluva Ellen G. White opetti sapatin olevan rajaviiva "tosiuskovien" ja ei-uskovien välillä. EGW väitti Jumalan ilmoittaneen sen hänelle näyssä. Sapatin "valon" hylkääjä ei voi olla pelastettu, joten sapattiin suhtautuminen selkeästi ratkaisee ihmisen iankaikkisen kohtalon adventismin mukaan.

”Jumalan lain viholliset, saarnaajasta aina pienimpään asti heidän joukossaan, saavat uuden käsityksen totuudesta ja velvollisuudesta. Liian myöhään he näkevät, että neljännen käskyn sapatti on elävän Jumalan sinetti“. (Suuri Taistelu, s. 618, Great Controversy, p. 640). Suuri taistelu on EGW:n pääteos.

"Jos on tieto sapatista, mutta hylkää tämän valon, ei voi olla pelastettu ”- White: Historical Sketches, s. 234

Adventismissa on sapatista, ruokasäännöistä ja EGW:n jumalallisen arvovallan hyväksymisestä muodostunut pelastusopillisia sivukeskuksia Kristuksen ympärille, mitkä hämärtävät ja sekoittavat ja itse asiassa mitätöivät adventistien voimakkaasti korostaman "evankeelisuuden" ja "reformaation periaatteisiin pitäytymisen". Reformaation perusperiaatteet yksin Kristuksen tähden, yksin uskosta, yksin armosta - sekä yksin Raamattu - on vaarannettu, turhennettu ja suorastaan menetetty.