hyväksyy sinut sellaisena kuin olet?
joku joka ei koskaan pety sinuun vaan iloitsee jokaisesta askeleestasi?
joku joka rakastaa sinua, juuri sinua ja on valmis tekemään mitä tahansa sinun puolestasi?
joku joka ei koskaan pety sinuun vaan iloitsee jokaisesta askeleestasi?
joku joka rakastaa sinua, juuri sinua ja on valmis tekemään mitä tahansa sinun puolestasi?
Vastaukset 27
Vanhimmat
Suklaapatukka!
onko sinulla joku, joka sanoo rakastavansa kaikkia, mutta aikoo tuomita jokaisen toisella tavalla uskovan ikuisesti jatkuvaan kidutukseen tulisessä järvessä?
hyvää ja toiset halveksii. kumpi on pahempi?
En tunne sinua, mutta halveksin sinua mielipiteidesi ja sokean ääliömäisyytesi takia. Olenko nyt mielestäsi paha? Ei kiinnosta.
että halveksit omaa mielikuvaasi minusta, kerta et tunne minua.
Ei siinä sitten mitään Jumalaa ja Jeesusta tarvitakkaan rakastamaan ja hyväksymään minua sellaisena kuin olen.
Kaikilla ei elämä ole näin onnellisesti kuin minulla, mutta sellaista se elämä on.
joka iloitsee jokaisesta askeleestani.
Jeesus.
Askeleeni vievät helvettiin.
On, ei ja ei. Minut hyväksytää niiden toimesta, joiden hyväksyntää tarvitsenkin. Muille se ja sama.
Joku on ihan takuulla pettynyt minuun. Ja minä joihinkin, ihan luonnollista. Inhimillistä. Olisi idioottimaista kuvitellakaan, että joku "iloitsisi jokaisesta askeleestani". En ikikuuna päivänä edes haluaisi moista hännystelijää lähellenikään.
Kaikilla on hintansa. Jokaisella. Ihan mitä tahansa ei kukaan tervepäinen koskaan suostu tekemään. Enkä tässäkään tapauksessa edes haluaisi, että joku läheiseni olisi fanaatikko. Hullut asia erikseen.
lopeta tumputus HETIPAIKALLA!!!, testissäsi
esiintyy kirjoitusvirheitä yhä enemmän.
Siis ei tumputusta, hihihi!
On.
Isä ja äiti ainakin ja tietenkin se peilistä takaisin katsova minulle tärkein ihminen.
Tosin muiden ihmisten hyväksyntä on yleensä herttaisen yhdentekevää ellei se suoraan vaikuta omiin etuihini.
Tuskin kukaan olisi valmis kuolemaan puolestani, sellainen vaatisi jo uskomatonta typeryyttä. Muihin kriteereihin tyttöystäväni, vanhempani, laaja ystäväpiiri. Riittää minulle.
niinkuin selvästi tarkoitat, tässä jumalaa, niin se jumala ei nimenomaan hyväksy ketään omana itsenään.
sori.
Mulla on ihminen joka olis varmasti valmis vaikka kuolemaan mun puolesta (sama toisinpäin), semmonen joka on ylpee musta ja arvostaa mua vaikka tekisin mitä. Aloin kuitenkin miettiä tota toisen puolesta kuolemista: eihän se ole iso uhraus. Toisen pelastaminen oman henkensä vaarantaen on kyllä rohkea teko, mutta se kuoleminen... Jättää toisen suremaan. Suurempi taakkahan se sille eloon jääneelle tulee kannettavaksi. Tuossa voi olla sellainen ajatus taustalla ettei usko olevansa sille toiselle niin arvokas että omalla kuolemalla olisi mitään väliä.
Vähän sama ajatus joskus itsemurhissa: tapan itseni pois ettei muiden tarvitse sietää minua. Tuo on äärimmäisen itsekästä, silloin riistää oman seuransa toisilta. Itsensä halveksiminen on muutenkin itsekästä ja ärsyttää kanssaihmisiä. Sellainen joka on tajunnut oman pyhyytensä ja arvonsa sekä kunnioittaa itseään (olematta siis ylimielinen) on paljon kivempaa seuraa. Sellaiselle on tunnetumpikin nimi: hyvä itsetunto.
kyllä mä olisin valmis kuolemaan oman lapseni puolesta.
Siten pääsisin vähemmällä kärsimyksellä kuin mitä lapsen menetys olisi.
Huomasin jo aikaa sitten että jos en itseäni hyväksy niin en voi olettaa että kukaan muukaan (ulkopuolinen) sitä tekisi.
En pety itseeni jos en koko ajan vertaa itseäni johonkin kuvitteelliseen malliin jonka mukainen minun pitäsi olla. Tämä ei tietenkään tarkoita että en erehtyisi. Mutta voin oppia ja muuttua.
Kuka olsi valmis puolestani yrittämään jos en sitä itse olisi?
Ensin pitää oppia hyväksymään itsensä. Kun sen oppii, niin on vapaa avautumaan maailmalle. Juuri sellaisena kuin se on. Silloin näkee omat vikansakin juuri sellaisena kuin ne ovat. Ja voi tehdä jotain niiden korjaamiseksi.
Jos sen sijaan ratkaisee omat ongelmansa jollain henkiolennolla, joka järjestää puolestasi kaiken kohdalleen... Silloin syylistyy pahaan itsepetokseen, joka ei johda henkiseen kasvuun, vaan paikalleen jämähtämiseen. Ei uskalleta kohdata omaa minää, vaan suunnataan katse täydelliseen henkiolentoon.
Lapsilla on mielikuvituskavereita, jotka tekevät ihan mitä lapsi niiden haluaa tekevän. Uskovaisilla sama juttu.
tuo mielikuvitusolento on sinua itseä eikä mitään mielesi ulkopuolella olevaa vaikka kuinka uskoisit siihen.
Moni ihminen hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Esim. vanhempani, mieheni, sisarukseni, ystäväni ja kissani (vaikkeivat ihmisiä olekaan).
En usko että maailmasta löytyy yhtäkään olentoa, joka ei koskan pettyisi minuun millään tavalla. Kukaan ei ole täydellinen ja toiseen voi pettyä monta kertaa, se on osa jokaisen epätäydellisyyttä. Se on inhimillistä, eikä ole suoraan verrannollinen rakastamisen määrään.
Luulisin äitini ainakin rakastavan minua niin kovasti, että olisi valmis tekemään puolestani mitä vain. Ainakin melkein.
Ketä sinulla, sisarMaria, on tällaisia henkilöitä? Sinun Jumalasi hyväksyntä, rakkaus ja puolestasi tekeminen loppuisi hyvin lyhyeen jos sinun uskosi loppuisi. Tällä alueella väittäisin ihmisten olevan Jumalaa parempia. He harvemmin rakastavat ainoastaan uskonnollisen näkemyksen perusteella, kuten Jumala tekee.
On ja ei. Mutta ei kannata hekea itsestään rakkautta mielikuvitusolennon - jumalan - kautta kun voit rakastaa itseäsi suoraan ilman välikäsiä. Sama pätee vihaan.
En ollut tullut ajatelleeksi tuota, mutta olet täysin oikeassa. Usko rakastavaan jumalaan on ehkä pelkoa rakastaa itseään, opettaahan luterilainen "moraali" pitämään itseään niin huonona että vain jumala pystyy todella rakastamaan. Kun tajuaa jättää välikädet pois, ei tarvitse enää itse halveksia itseään vaan on vapaa rakastamaan. Tämähän on muillekin ihmisille paljon miellyttävämpää: pitää ensin osata rakastaa itseään, jotta pystyy rakastamaan muita.
Uskonnon tuputtajat ehkä haluaisivat kovasti rakastaa muitakin ihmisiä mutta eivät vaan osaa tehdä sitä muuten kuin jumalan kautta...
Toivon, että olisi. Kun elämä myrskyää ja tulee vaikeuksia, jo niin syviä kuiluja, että ns. "ystävätkin" kääntävät selkänsä, en voi muuta kuin toivoa, rukoilla, että "siellä taivaassa olisi joku, joka muistaisi minua." Antaisi voimaa ja siunaisi vaellukseni. Täällä ihmiset vain sortavat toisiaan, panettelevat, juoruavat , valehtelevat, ajavat omaa etuaan. Sellaiseen olen liian elämääkokenut ja vanha. Ei sellainen elämä enää kiinnosta. Altruistista rakkautta pystyy antamaan vain Jumala, ja muutama tosi "hörhö". Enempää "satuolentoja" ei tarvite olla kuin yksi -jos se pitää hengissä ja antaa elämisen uskoa.
Kiitos pohdinnoistanne. Olen itse ollut koko elämäni rakkauden kerjäläinen. Uskoon tuloni yli 20 vuotta sitten antoi turvan.Aikani yritin kelvata Jumallle olemalla hyvä. Nyt vasta olen kuitenkin löytänyt Jumalan sen puolen, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen eli pahana, huonona, epäonnistuneena, itsekkäänä jne.
Hän tietää tasan tarkkaan millainen olen ja rakastaa silti, ilman ehtoja. Hän antoi jotakin, joka oli Hänelle rakkainta, eli oman ainoan Poikansa, minun vuokseni.
Hän ei ikinä pety minuun, sillä Hänellä ei ole odotuksia minun suhteeni. Hän iloitsee jokaisesta yrityksestäni tehdä Hänen tahtonsa. Surullinen Hän on silloin, kun en välitä Hänestä.
Harvemmin me uskovatkaan ymmärrämme millainen on Jumalan rakkaus ja armo. Sen löytää oikeastaan vasta silloin, kun tarpeeksi kovasti on yrittänyt olla hyvä, ja epäonnistuu surkeasti.
Tahdon toivottaa teille jokaiselle siunausta, etsikää niin te löydätte :) se kannattaa!!!
>> Nyt vasta olen kuitenkin löytänyt Jumalan sen puolen, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen eli pahana, huonona, epäonnistuneena, itsekkäänä jne.