Tuli vaan mieleen kun luin sattumalta noita Ellenin pukeutumissääntöjä yms. ja paheksumisia ulkoista "prameilua" kohtaan.
Saako taiteellinen ihminen olla oma itsensä seurakunnassanne jos tulee uskoon?
Tarkoitan tällä että rajoittaako seurakunta/uskonto hänen ilmaisuvapauttaan? Saako uskovainen taiteilija kuvata vain kauniita ja sovinnaisia aiheita teoksissaan? Pitääkö kaiken luovan toiminnan liittyä selkeästi Jumalaan?
Itse olen ollut aina aika syvästi uskovainen vaikken kuulu kirkkoon. Olen kasvanut uskovaisessa perheessä(toinen vanhemmistani adventisti) mutta jollain tavoin olen aina kapinoinut tuota muottiin iskemistä ja ulkoisen kuoren kiillotusta vastaan.
Minua joskus loukkasi syvästi vanhempieni ainaiset kommentit kun olin lapsi: "Mikset voi piirtää jotain nätimpiä kuvia?" Olen ihmetellyt aina tuota juttua miten kapea-alaisesti taide voidaan ajatella...Minusta taide on ilmaisumuoto joilla kuvata vaikeimpiakin ajatuksia, ympäröivää maailmaa yms silloin kun sanat eivät riitä. Minulle luovuuden lahja on pyhä asia ja tunnen suurta mielihyvää kun saan tuossa asiassa vapaat kädet...En ole kovin verbaalinen luonne joten visuaalinen ilmaisu kumpuaa voimakkaana sen sijaan. Monet teokseni ovat tosiaan vaan sellaisia että jotkut uskovaiset voivat tulkita ne tosi negatiivisesti uskoa vastaan vaikka itse koen kaiken vaan meitä ympäröivän maailmanmenon kuvaamisena johon ei liity välttämättä omakohtaisia ajatuksia.
Intohimoinani on siis monenlainen marginaalimpi taide musiikista kuvataiteisiin. Tunnen syvästi olevani ihan kristitty uskova mutta koen olevani intressieni pohjalta aika musta lammas ja pelkään etten missään seurakunnassa tuntisi oloani hyväksytyksi itsenäni. Tykkään pukeutua boheemisti ja luovasti. Rakastan kauniita esineitä ja sisustamista mm. ja kotimme onkin aika omaperäinen.
Ainakin pienemmissä seurakunnissa tuntuu olevan tuota kyttäämistä jossain määrin että pitääkö olla neutraali ja mennä vain muiden mukana ja näyttää samalta kuin muut että saa propsit puolelleen? Koetaanko sisusteluinto tms. jonain tavaranpalvontana? Minulle luovuus on ainoa lahja missä olen hyvä ja en siitä halua luopua vaikka liittyisinkin seurakuntaan kenties...
Nämä on ehkä hassuja pohdintoja ja varmaan joidenkin mielestä epäoleellisia. :)
P.S. ...Ja mielestäni naisella on luontainen halu koristella itseään ja kaunistautua(Raamatun ajan naisetkaan tuskin poikkesivat millään tavalla!). Senpä takia en tuossakaan asiassa ymmärrä esim. lestadiolaisia kun ovat mielestään pyhiä ja puhtaita kun karttavat kaikkea "pinnallista". Miten Jumalan rakkaus voi ilmetä ihmisessä joka pakottautuu olemaan vastoin tahtoaan huomaamaton ja hiirenharmaa vaikka värit on luotu tuomaan iloa ja kauneutta elämään?
Anteeksi sekavasti rönsyilevä viestini. :)
Saako taiteellinen ihminen olla oma itsensä seurakunnassanne jos tulee uskoon?
Tarkoitan tällä että rajoittaako seurakunta/uskonto hänen ilmaisuvapauttaan? Saako uskovainen taiteilija kuvata vain kauniita ja sovinnaisia aiheita teoksissaan? Pitääkö kaiken luovan toiminnan liittyä selkeästi Jumalaan?
Itse olen ollut aina aika syvästi uskovainen vaikken kuulu kirkkoon. Olen kasvanut uskovaisessa perheessä(toinen vanhemmistani adventisti) mutta jollain tavoin olen aina kapinoinut tuota muottiin iskemistä ja ulkoisen kuoren kiillotusta vastaan.
Minua joskus loukkasi syvästi vanhempieni ainaiset kommentit kun olin lapsi: "Mikset voi piirtää jotain nätimpiä kuvia?" Olen ihmetellyt aina tuota juttua miten kapea-alaisesti taide voidaan ajatella...Minusta taide on ilmaisumuoto joilla kuvata vaikeimpiakin ajatuksia, ympäröivää maailmaa yms silloin kun sanat eivät riitä. Minulle luovuuden lahja on pyhä asia ja tunnen suurta mielihyvää kun saan tuossa asiassa vapaat kädet...En ole kovin verbaalinen luonne joten visuaalinen ilmaisu kumpuaa voimakkaana sen sijaan. Monet teokseni ovat tosiaan vaan sellaisia että jotkut uskovaiset voivat tulkita ne tosi negatiivisesti uskoa vastaan vaikka itse koen kaiken vaan meitä ympäröivän maailmanmenon kuvaamisena johon ei liity välttämättä omakohtaisia ajatuksia.
Intohimoinani on siis monenlainen marginaalimpi taide musiikista kuvataiteisiin. Tunnen syvästi olevani ihan kristitty uskova mutta koen olevani intressieni pohjalta aika musta lammas ja pelkään etten missään seurakunnassa tuntisi oloani hyväksytyksi itsenäni. Tykkään pukeutua boheemisti ja luovasti. Rakastan kauniita esineitä ja sisustamista mm. ja kotimme onkin aika omaperäinen.
Ainakin pienemmissä seurakunnissa tuntuu olevan tuota kyttäämistä jossain määrin että pitääkö olla neutraali ja mennä vain muiden mukana ja näyttää samalta kuin muut että saa propsit puolelleen? Koetaanko sisusteluinto tms. jonain tavaranpalvontana? Minulle luovuus on ainoa lahja missä olen hyvä ja en siitä halua luopua vaikka liittyisinkin seurakuntaan kenties...
Nämä on ehkä hassuja pohdintoja ja varmaan joidenkin mielestä epäoleellisia. :)
P.S. ...Ja mielestäni naisella on luontainen halu koristella itseään ja kaunistautua(Raamatun ajan naisetkaan tuskin poikkesivat millään tavalla!). Senpä takia en tuossakaan asiassa ymmärrä esim. lestadiolaisia kun ovat mielestään pyhiä ja puhtaita kun karttavat kaikkea "pinnallista". Miten Jumalan rakkaus voi ilmetä ihmisessä joka pakottautuu olemaan vastoin tahtoaan huomaamaton ja hiirenharmaa vaikka värit on luotu tuomaan iloa ja kauneutta elämään?
Anteeksi sekavasti rönsyilevä viestini. :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Eikö se olisi kaikkein helpoin tapa koetella nuo sinua lähimpänä olevat adventistit. Etsi kirkko, mene ja kokeile, kerro sitten meille, miten kävi. Ainakin minä olen utelias siitä, miten sinua kohdeltaisiin.
Kerron kokemuksen: Kohtasimme Kalen maantiellä, jossa hän makasi vahvassa humalassa. Kello oli yli 23:n kesäyönä, joten mieheni halusi hänet mukaamme autoon, ja niin veimme hänet kotiimme.
Joimme jotakin ja tein Kalelle petin sohvalle, ja siinä hän nukkui yönsä. Kale oli hyvin musikaalinen, ja hän lauleli meille lauluja, joita hän osasi. Ne eivät olleet hengellisiä lauluja, mutta hyvin kauniisti hän ne esitti humalassakin.
Tuli sitten seuraava aamu, ja hän kiitteli yösijasta, ja lähti junalla kotiinsa, jonne oli ollut menossa. Oli vain jäänyt yhtä asemaa liian ennen junasta. Luulimme, että ystävyys Kalen kanssa oli siinä, mutta yllätyimme. Monesti hän vuosien mittaan kävi ovellamme ja tuli vieraaksemme. Valitettavasti hän ei pystynyt pääsemään eroon "kuningas alkoholista", joten hänen elämänsä jäi aika lyhyeksi.
Hän kävi muutaman kerran kirkossammekin. Kukaan ei häntä syrjinyt. Iloisesti hänet toivotettiin tervetulleeksi ovella, vaikka hän hieman "lemusi" ja näytti nukkavierulta. Hän otti osaa myös Raamatun tutkisteluun, koska tiesi aika paljon Raamatusta. Hän oli vieraillut muidenkin vapaitten suuntien kokouksissa ennemminkin. Jonakin kertana hän halusi pitää rukouksen. Sekin hänelle sallittiin. Hyvän ja kauniin rukouksen hän pitikin. Muisti lapsiaan, ystäviään, paikalla olijoita, muitakin vieraita, jne. Koska oli uudenvuoden juhla, hän pyysi myös, että Jumala antaisi siunatun tulevan vuoden. Tuo Kalen ainoa esiintyminen edessä jäi iäksi mieleeni, mutta myös hänen laulunsa kaikui voimallisena penkissä.
Ala-asteikäinen tyttäremme tuli hänen kanssaan hyvin toimeen, joten he juttelivat monesti keskenään. Ihmettelin tuota lasta, kun hän jaksoi ymmärtää ja kestää Kalea, vaikka tämä ihan selvästi oli erilainen persoona, kuin muut hänen tapaamansa miehet. Kerran lauloimme hänen kanssaan lauluja laulukirjastamme, ja naapuri tuli meille humalassa. Kerroin hänelle, että laulamme ja kysyin, saameko laulaa hänellekin yhden laulun. Hän antoi luvan, mutta kun kyynel tuli silmään, piti kirota ja lähteä pois. Laulumme kosketti liikaa ja luulen, että se olikin juuri tämän lapsen laulu.
Jos ajamme käyttäytymisellämme pois jonkun erilaisen persoonan, voimmeko olla varmat, ettemme samalla aja pois myös Jeesusta hänen mukanaan? Se, että olet itse erilainen, voi häiritä sinua enemmän kuin meitä, jotka olemme niitä tavallisia. Tervetuloa Adventtikirkkoon.
usein alkoholiin ja jotenkin säädyttömään elämäntapaan. Välillä se hieman itseäni ärsyttää. Alkoholihan ei mitenkään edistä luovuutta vaan tuhoaa ihmistä. Tunnen paljon luovia nuoria ihmisiä jotka eivät käytä alkoholia yhtään joten alkoholiin en boheemiutta itse yhdistä mitenkään vaan enemmänkin siihen ilmaisun vapauteen ja erilaisuuteen...ja sovinnaisuuden rajojen rikkomiseen taiteen keinoin. Kysymykseni pääpointti koski siis lähinnä sitä hyväksytäänkö sellainen kaikinpuolin luova elämäntapatyyppi seurakunnassa? Onko sellainen "hörhö" väripläjäys yhtään toivottu yksilö? ;P Sainkin jo tavallaan vastauksen äskön...
Perheessäni esim. kuunneltiin AINA lapsuudessani hengellistä musiikkia ja sitä pidettiin ainoana oikeana vaihtoehtona ja kauniina musiikkina. Minua tympi se jumiutuneisuus ja näköalattomuus. Mm. siitä sain kipinän avautua jo varhain etsimään uusia asioita ja tajusin että maailma on pullollaan kauniita asioita joihin ei tarvitse aina liittyä leima "hengellinen" ollakseen sallittua.
Muistan ainakin että moniin pintapuolisiin asioihin lähipiirin uskovaiset monesti puuttuivat nuoruudessani mistä eivät edes ymmärtäneet sen syvemmin. Minusta se tuntui kummalliselta... että nähdään piruja joka puolella. Asioissa mitä ei vain tunneta. Siitä jäänyt pieni varaus adventisteja kohtaan, mutta olen tavannut kyllä todella hienojakin ja avoimia ihmisiä. :)
alkoholisoituneeksi. Ymmärsin kyllä, että olet eri tavalla erilainen. Kale oli sitä toista laatua, mutta silti hänet hyväksyttiin. Luulen, että se olisi vielä pahempi juttu, koska seurakunnassa arvomme on raittius.
Mielestäni ei pukeutumista voi tänään enää viedä normeihin ja ohjeisiin. Niin erilaisia pukeutumistyylejä löytyy maailmasta ja maailma on paljon pienentynyt. 1800-luvulla pukeutuminen oli jopa vaarallista terveydelle, joten ymmärrän, että siitä varoitettiin. Jumalan ja toistemme kunnioittamisessa kilpailkaamme keskenämme.
Ymmärrän, että sinä olet aivan tavallinen nuori, joka etsii paikkaansa. Silti sanon sinulle, mene ja katso. Me vanhat kalkkikset emme joskus osaa pitää silmiämme erossa siitä, mitä näemme. Jos tätä tuijottamista riittää ja se häiritsee, olisi ehkä hyvä mennä puhumaan jotakin, että he tajuavat totuuden; ihan tavallinen ihminenhän se siinä on. Oma ystävällisyys se on, joka muurit murtaa.