SIIS HISTORIAA

LUE! kirjoitti:

Lapsikaste

Kristikunnan suurin harhaoppi sisältyy kokonaisuudessaan sanaan "lapsikaste". Lapsikaste on kooste useista vääristä opeista, jotka vuosisatojen kuluessa ovat kirkkoon pesiytyneet. Ihminen tulee uskoon evankeliumin sanan kautta. Mutta hänet voidaan pettää ennen, kuin hän on edes tullut uskoon. Lapsikasteen avulla vastustaja yrittää tehdä tyhjäksi Herran käskyn:

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla (baptizontes, upottamalla) heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.

Kysymys on seuraavista asioista:

Pirskottamalla vai upottamalla?

Lapsena vai aikuisena?

Vapaaehtoinen valinta vai pakkokaste?

Onko kastettavalla usko Jeesukseen vai ei?

Tunnustaako kastettava uskonsa Jeesukseen vai ei?



Raamattu tuntee vain upottamalla suoritetun upotuksen. Pirskotus upotusta korvaavana menettelynä tavataan ensimmäistä kertaa Novatianin teksteissä noin vuodelta 250, ja silloinkin on kyse sellaisen sairaan kasteesta, jolle upotuskaste on sairauden takia mahdoton suorittaa. Paavi Stefanus III mainitaan sallineen lapsen kastamisen pirskottamalla vuonna 753.

Kristillisten yhteisöjen kokoontumispaikkoihin rakennetut kastealtaat kertovat upotuksen olleen normaalikäytäntö apostolien ajoilta aina 1300-luvulle saakka. Vasta Ravennassa herrapiispat päättivät vuonna 1311, että pirskotuskin sallitaan. Tämän jälkeen Ranskassa pirskotuskaste tuli yleiseksi. Ranskasta pirskotus levisi vähitellen muualle Eurooppaan, mutta joutui kilpailemaan raamatullisen käytännön kanssa. Nykyisin uskovat kastavat vain upottamalla ja ei-uskovat kastavat ei-uskovia pirskottamalla.

Raamattu tuntee aikuisten upotuksen, mutta aikuisten upotettavien mukana saattoi olla myös samaan perheeseen kuuluvia upotettavia lapsia. Yksittäisten lapsien upotusta Raamattu ei tunne. Ensimmäinen tunnettu kirkonmies, joka uskalsi vaatia upotuskasteen suorittamista jo lapsille, oli Augustinus ja neljätoista muuta kirkonmiestä vuonna 416. Augustinus, joka oli tuonut väkivallan kirkon viralliseksi opiksi, seurasi tässäkin kysymyksessä samaa väkivaltaista linjaa. Nyt haluttiin siirtää lapset vanhempien määräysvallasta kirkon ja valtion määräysvallan alaiseksi. Lapsikasteen tarkoituksena oli siis lapsenryöstö.

Augustinuksen vastustajat, Pohjois-Afrikan suuret donatiolaiset seurakunnat eivät hyväksyneet valtiokirkon piispojen määräysvaltaa paikallisseurakuntien asioissa. Käydäkseen donatiolaisten kimppuun, Augustinuksen oli löydettävä heissä jotakin vikaa. Kun vikaa ei löytänyt, Augustinus keksi itse sellaisen säännön, jota donatiolaiset eivät hyväksyneet.

Augustinus ja hänen Numibian Melaan kokoontuneet kannattajansa vaativat lapsikasteen käyttöönottoa kirouksen uhalla. Augustinuksen uhkailut eivät vielä tässä vaiheessa paljon painaneet, eikä lapsikaste tullut käyttöön. Vuonna 517 pidetty Gerudan pappismiesten kokous Espanjassa hyväksyi sentään lasten kastamisen hätäkasteena. Lapsien kastaminen alkoi varsinaisesti vasta vuonna 789, kun Augustinuksen kirjasta "Civitatio Dei" hullaantunut Kaarle "Suuri" vaati kaikkien kansalaisten pakkokastamista kuolemanrangaistuksen uhalla ja lasten kastamista vuoden sisällä syntymästä.

Pakkokaste ei ole Jumalasta. Uskoon ei voi pakottaa ketään, orjuuteen kyllä. Jeesus on Vapahtaja, ei orjuuttaja. Hän vapauttaa synnin koukussa olevat ihmiset, että ihmiset eläisivät Jumalan lasten kirkkauden vapaudessa. Mikään lapselle suoritettu temppu ei tee lapsesta kristittyä. Ennen kuin ihmistä voidaan sanoa kristityksi, hänellä on oltava usko Jumalaan. Jos joku tulee upotettavaksi jostakin muusta syystä kuin uskonsa takia, ei kristillistä kastetta voi toimittaa.

Kristitty on ihminen, joka tunnustaa Jeesuksen Herruuden ja on ottanut upotuksen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Lapsikasteessa nämä molemmat perusvaatimukset jäävät täyttämättä. Maailmalla on yli miljardi ihmistä, jotka eivät ole kristittyjä siitä yksinkertaisesta syystä, että heitä on petetty.

Luther, joka julisti paluuta Raamattuun, ei uskaltanut käydä käsiksi Augustinuksen vääriin oppeihin. Se tehtävä jäi toisille. Mutta työ oli jo alkanut. Kristikunnassa on aina ollut niitä, jotka ovat eläneet Jumalan yhteydessä ja noudattaneet Herran määräyksiä. Luther ei uskaltanut lähteä vainottavaksi, mutta monet muut uskalsivat.

Paavillisen kirkon Neljäs Lateraanisynodi oli jo vuonna 1215 määrännyt, että kaikki uudelleenkastajat oli tapettava. Silloin oli kyse siitä, että uskovat eivät tunnusta sellaista kastetta, jossa kastettava ei ole voinut omasta vapaasta tahdostaan tunnustaa uskoaan Jeesukseen. Siten pakkokastetut ja lapsena kastetut, jotka olivat tulleet uskoon, oli kastettava. Siihen aikaan kirkkokin suoritti kasteensa vielä upottamalla, joten kastetavasta ei ollut kysymys. Speyerin valtiopäivillä 1529 kastajien tappokäsky uusittiin. Vasta tämä raju vastustus Raamatun määräämää käytäntöä vastaan aukaisi uskovien silmät näkemään, että kastetavalla on näinkin suuri merkitys. Oli käynyt selväksi, että pirskotus ei ollenkaan ole kaste, siten myös pirskotetun upotus oli uskoon tulleelle ensimmäinen kaste, ei suinkaan kasteen uusinta.

Luther pelasti katolisen kirkon täydelliseltä romahtamiselta 1500-luvun alussa. Katolisen kirkon luterilaiset ja muut reformoidut muunnokset tulivat valtion uskonnoksi Pohjoismaissa, Saksassa ja Englannissa. On vain ajan kysymys, kun nämä muunnokset liittyvät takaisin paavin valtakuntaan ja Luther luetaan Katolisen kirkon suurimpien pyhimyksien joukkoon. Samaan joukkoon kuuluvat myös sveitsiläisten Zwingli ja ranskalaisten Calvin.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä