tarinoita syömishäiriöistä....

Mulle ei syömishäiriötä koskaan keretty todeta, koska mä en lääkäriin mennyt ja jäin porukoilleni liian aikaisin kiinni... muuten se ois jatkunu..

Mun oma tarina alko siitä, että mä en tykännyt mun mahasta ollenkaan. sitten mulla alko meneen asiat päin helvettiä ja ruokahalu katos. lopulta mä yritin tietosesti laihuttaa itteni alipainoiseksi. vaikken mä koskaan oo ollu ylipainoinen.

se oli yhtä kräsimystä. en pystyny nukkumaan, koska koko ajan mielessä pyöri vaan ruoka. kauhea nälkä oli mutta ei missään nimessä voinu syyä, sitä ois tullu tosi syyllinen olo.

se oli pelkkää itsensä vihaamista.. mä kadehdin kaiken aikaa niitä, jotka pysty oleen syömättä. vähitellen mä huomasin, et valehtelinki mun syömisestä ja se ei oo hyvä se.

mä olin just päässy niihin mittoihin, että olin tyytyväinen itteeni. 162,2/45. eli painoindeksi lähemmäs 17. sitten mun porukat huomas, että mun syöminen ei oo ok, ja ne alko syöttään mua. sitten ne syöttää mulle b-vitamiineja.

tällä hetkellä ottaa päähän, koska koko ajan on nälkä. kun pikkusen syö, haluaa suurinpiirtein ahmia. olen yritätnyt syödä mahdollisimman terveellisesti. Käyn lenkillä joka ilta ja kävelen muutenkin mahdollisimman paljon. lisäksi teen vatsalihakset iltaisin. peiliin tulee katsottua koko ajan, puntariakin seuraisin, jos porukat ei ois piilottanut sitä.

eli tällainen on minun tarina.. en tiedä, kelpaako, mutta kirjotinpahan kuitenkin. :) ehkä vielä joku päivä pystyn olemaan ajattelematta koko syömistä niin paljon, koska olen hieman alipainoinen.,

Mulla syömishäiriö alkoi monen vaiheen kautta..
Puoleksi vahingossa. Ensiksikin vertasin itseäni muihin (murrosiän alussa), kuvittelin, että jalkani ovat kamalan lihavat, vaikka BMI oli 16 vähän päälle. Aloin liikkumaan hirveesti. Sain apua ystäviltäni ja ymmärsin lopettaa alussa.

Puolen vuoden päästä innostuin liikunnasta ihan terveellisyyden puolesta liikaakin (olen aina liikkunut paljon). Tilanne karkasi käsistä, aloin nähdä itseäni lihavana ja oli pakko vain liikkua ja vähentää sitä mukaa syömisiäni.

Liikunnalla oli suuri osa minun syömishäiriössäni.
Painoni laski nopeasti ja jouduin vanhempieni huomattua terkkarille, sieltä psykologille, lääkärille, ravitsemusterapeutille yms..
Siitä alkoi hoito..
Koko syömishäiriö oli kamalaa tuskaa, liikunta ja ruoka, ja oma kömpelö olo olivat koko ajan mielessäni, muulle ei ollut tilaa.
Halusin olla laiha, kevyt..

Hoidossa kuljin n. 2 vuotta se oli ylä-ja alamäkeä.
Paino nousi, laski, nousi laski..
välillä oli lähellä jo osastolle lähettäminenkin, mutta se aina pysäytti ja antoi voimia yrittää, sillä osastolle en koskaan halunnut/halua.

Hoitoni lopetettiin viime syksynä.
Vieläkin mielessä pyörii paljon ruoka, liikunta, mutta käytännön elämässä syömishäiriö ei ole paljonkaan enää mukana. Muut asiat ovat tulleet tärkeämmäksi.
BMi on nyt normaalipainon alarajoilla.

Opin paljon syömishäiriöstä, tosi paljon.

Taas on tullut mieleen, että tahtoisin olla kevyt ja sellainen maasta irtonainen, niinkuin silloin, mutta se tuskapuoli.. sitä en halua, joten pinnistelen.

Mutta edelleen peiliini tuijottelen, ja harvoin hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.

Liikuntaa harrasti syömishäiriöni aikana keskimäärin 2-3 pitkää juoksu/kävelylenkkiä päivässä sen lisäksi jumppaa, vatsalihaksia, punnerruksia joka ilta.

Nykyään käyn vain kerran päivässä reippaalla kävelylenkillä ja teen vatsalihaksia ja joskus jumppaan enemmänkin.

Syön terveellisesti ja ihan hyvin.

Että tällainen. kysele enemmän, jos haluat tietää. :)

Teidän tarinat oli rankkaa luettavaa ja pätkiä keskusteluista luettiin ihmisille. Toivottavasti ihmisille vähän selkisi se, ettei syömishäiriöt pelkästään ole sairaanloista laihuutta vaan paljon muuta. Kiitos kun vastauksista! Toki tarinoita voi vaihdella jatkossakin! Koittakaa jaksaa!