Rory Gallagher

Huippu jätkä, aivan ykkös-luokkaa (AAAAAAA-ryhmää), nuorille pitäis opettaa perus-jutut kuten blues ja sen soittaminen ensin, sitten vasta kropan vääntely ja elvistely, Rorry oli soitto-mies ja blues-man!

Pidän Rory Gallagheria irkkukitaristien ykkösenä, vaikka vihreän saaren "mölöpoika" Moore tunnetaan suuren yleisön keskuudessa paremmin. Gallagherin slide-tyylinen Straton soitto on aivan hänen oma tavaramerkkinsä, bluesharppua unohtamatta. Siinä hiukka USA:n etelän miesten vivahdetta, mutta raivo on ajoittain aivan toisissa svääreissä. Rory oli bluesin pieni suurimies, sanan kaikessa merkityksessä.

http://users.tkk.fi/~khagelbe/rory/pics/HansIvarsson/rory-1_copy_web.jpg

http://www.rorygallagher.com/news.htm

http://users.tkk.fi/~khagelbe/rory.html

http://www.lastoftheindependents.com/tastebio.htm

Pidän erittäin paljon. Huippukitaristi. Viimeksi eilen kuuntelin ja välillä myös katselin miehen soitantaa Youtubesta. Eikä ulkonäössäkään ole moittimista =) Harmi vain, että kuoli jo 47-vuotiaana. Joi ihan liikaa alkoholia ja maksa ei kestäny.

Rory taisi bluesin soittamisen ja laulamisen. Aivan omaa luokkaansa. Jos Paul Rodgersillakin oli aikoinaan blues veressään ja sielussaan, niin Roryllakin oli. Hänen Kitaristina Jimmy Pagen, Brian Mayn ja muiden huppujen veroinen.

Ja myös ulkonäöllisesti AAA-luokkaa (ainakin ikävälillä 20-vähän päälle 30). Ainakin minuun naisena osuu ja uppoaa.

https://fi.pinterest.com/15indiana/rory-gallagher/

Rory oli bluesin ytimessä mitä ei voi aina sanoa kaikista vaaleaihoisista bluesin soittelijoista. BB Kingiltä kysyttiin kerran, että osaavatko vaaleaihoiset muusikot soittaa bluesia ja hän vastasi, että yleensä eivät, mutta sanoi kuitenkin, että on joitain, jotka osaavat, kuten esim. Peter Green, Eric Clapton ja Bernie Marsden (tuli tunnetuksi Whitesnaken alkuperäisenä kitaristina). Se mikä erottaa afroamerikkalaisen bluesmuusikon ei afroamerikkalaisista on juurikin historia. Muddy Waters, BB King ja kumppanit juurikin pääsevät syvälle asioihin siksi, koska he ovat kokeneet ne vaikeat ajat, kun Yhdysvalloissa oli rotusortoa ja monen suvussa olleet, vanhemmat tai isovanhemmat ja heidän vanhempansa luultavasti orjia. Tästä johtuu se, että he osaavat soittaa tunteella tuota musiikin tyylilajia. Kuitenkin Rory Gallagher, vaikka olikin vain poika Irlannista soittelee ja laulaa bluesia kuin joku afroamerikkalainen vanha bluesmuusikko, koska hän on syvällä tunteissa ja päästää tunteet irti. Bernie Marsden kertoo muistelmissaan "Where´s my guitar", että kun hän nuorena soitteli yhdessä kotipaikkakuntansa paikallisbändissä ja he olivat jossain päin Englantia keikalla Yhdysvaltojen ilmavoimien tukikohdassa, niin yksi afroamerikkalainen alokas tai sotilas, jonka kanssa hän tauolla soitteli kitaraa opetti hänelle tärkeän asian musiikista ja erityisesti bluesin soittamisesta. Hän sanoi, että ensimmäinen ja viimeinen asia, jota on hyvä ajatella soittaessaan on tunne. Ja juuri tuo tunne Rorylla on, kun hän soittaa ja ihan hyvin tuo Berniekin soittelee bluesia.

Monet nykyajan soittelijat ja myös jotkut laulajatkin ovat aika teknisiä. Eikä teknisyys ulotu vain bluesiin, vaan sitä on myös jazzissa ja monessa muussa tyylilajissa. Mutta liika teknisyys tappaa musiikin tai ainakin vie siitä tunnetta pois. Ainakaan se ei sovi esim. bluesiin, jazziin ja rokkiin. Kun nykyaikana moni muusikko ja laulaja on yhä koulutetumpi, niin silti monet tai ainakin jotkut heistä eivät pääse siihen samaan tasoon kuin monet vanhemmat kollegansa.

Lainasin kirjastosta yhen Rory Gallagherin levyn (muodossa CD). Siinä on yks kappale, jolla soitetaan myös saksofonia. Luulen, että Rory soittelee, koska hän osasi soittaa myös tuotakin soitinta. Hän hallitsi eri instrumentteja. Sähkökitaran (soitteli usein vanhaa kulunutta kitaraansa) lisäksi akustisen kitaran, banjon, mandoliinin, huuliharpun ja tuon jo mainitsemani saksofonin. Lisäksi teki itse omat kappaleensa tai ainakin useimmat. Momitoimimies.

Nyt pompahti. Tää kappale muun muassa osottaa miten super Rory Gallagher oli aikoinaan. Vetää ihan sanattomaks. Samalla tapaa sanattomaks, kun on vetäny esim. Glenn Hughesin laulaminen ja välillä myös Paul Rodgersin ja Rob Halfordin.

https://www.youtube.com/watch?v=EYy6ZwoA7L4&list=RDODqR-ErqeX8&index=24

Tiivistyksenä voisin sanoa, että Rory Gallagher oli kansanmies. Hän halusi aina soitella niin, että hänellä oli näköyhteys yleisöön ja joskus hän soitteli jopa yleisön seassakin ja siksi hän soitteli aina pienemmillä lavoilla. Hän ei halunnut isoja levydiilejä ja muita isoja sopimuksia, joiden ansiosta hän olisi saattanut päästä soittelemaan isoille areenoille. Hän teki työtä uupumattomasti kuin tavallinen työläinen. Ja hän lisäksi pukeutui mutkattomasti ja yksinkertaisesti kuin tavallinen jokapäiväinen mies. Eikä hän pitänyt suurta meteliä itsestään. Hän tuli ja soitti ja hoiti hommansa satasella ja musiikkiin paneutuen.

Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen tämä mies. Myös se mitä hänet tunteneet ihmiset ovat sanoneet hänen luonteestaan, kiltti, ystävällinen ja kohtelias. Ja vaatimatonkin oli eikä asettanu itseään muiden yläpuolelle. Esim. Bernie Marsden ja Rushin kitaristi Alex Lifeson ovat sanoneet, että Rory Gallagherin persoona teki heihin erittäin suuren vaikutuksen (Rush teki 1970-luvulla ja -80-luvun alussa useita keikkoja Rory Gallagherin kanssa ja Bernie Marsden tapasi hänet useaan otteeseen aikoinaan).

Niin, kiltti ja ystävällinen ihminen voi tehdä vaikutuksen, mutta kyllä valitettavasti tämä maailma on meille tällaisille joskus liian kova, jos vielä sattuu olemaan myös herkkä ja tunteellinen. Täällä jyräävät kynäärpäätaktiikalla eteenpäin pyrkivät ihmiset, jotka suureen ääneen vaativat asioita. Mutta ainakin Rory jätti jälkensä maailmaan musiikillaan, vaikka ei ollutkaan itsestään muuten niin meteliä pitävä.

Rory eli elämänsä yksin. Hän ei oikein uskaltanut lähestyä toisia ihmisiä eikä varsinkaan vastakkaista sukupuolta. Mutta oikeastaan yksinäisyydesssä ja yksinäisyydestä syntyy sitä suurinta taidetta. Vincent van Gogh eli yksin ja maalasi hehkuvan värikkäitä tähtitaivaita ja auringonkukkia ja Jane Austen kirjoitti oman aikansa naisten elämästä ja heille tapahtuvista romanttisista rakkaustarinoista (jotka yleensä aina päättyvät avioliitton), mutta itse pysyi naimattomana koko elämänsä. Toki muusikolla, kirjailijalla, taidemaalarilla voi olla perhekin, mutta silloinkin sitä omaa taidetta on saatava tehdä jossain rauhallisessa paikassa yksin. Rory oli niin omistautunut musiikilleen, ettei hänen elämäänsä mahtunut paljon muuta ja toisaalta taas se, että hänen sanotaan olleen ujo ja ehkä jollain tapaa myös kärsineen sosiaalisten tilanteiden pelosta estivät häntä ottamasta kontaktia muihin ihmisiin lavan takaisessa elämässä.

Lavalla taas hän oli kuin toinen ihminen, aivan kuin hänessä olisi ollut kaksi persoonaa. Musiikissaan ja esiintyessään hän ei ollut ollenkaan ujo ja kohdatessaan fanejaan. Ehkä musiikki oli hänen turvasatamansa, jonka äärellä hän saattoi vapauttaa itsensä ja jossa hän saattoi myös kohdata syvimmät tunteensa ja ilman pelkoa.