Surkastuneet elimet.

Lajien kehityksessä on toki aivan tavallista - siis sääntö, eikä poikkeus - että jokin elin saa uuden funktion kehityksen myötä. Esimerkiksi muistaakseni kalamainen ilmarakko on toiminut perustana keuhlkoille sammakkomaisten amfibien alkaessa kehittyä. Vastaavasti on voitu osoittaa evämäisten muodostumien vähittäinen muuntuminen raajamaisiksi amfibisten kalojen muuntuessa sammakkomaisiksi amfibeiksi. Nykyäänkin elää "elävänä fossiilina" ns. käsikala, joka on jäänyt tähän vaiheeseen.

Miksi siis kaksi selitystä yhdelle ilmiölle, evolutiivinen JA nykyanatomiaan liittyvä? Siksi, että ensin kehiteltiin evoluution kanta, ja kun myöhemmin todettiin, että surkastumilla olikin funktio, ei enää kehdattu luopua vanhentuneesta näkemyksestä.

vastaaja kirjoitti:

Lajien kehityksessä on toki aivan tavallista - siis sääntö, eikä poikkeus - että jokin elin saa uuden funktion kehityksen myötä. Esimerkiksi muistaakseni kalamainen ilmarakko on toiminut perustana keuhlkoille sammakkomaisten amfibien alkaessa kehittyä. Vastaavasti on voitu osoittaa evämäisten muodostumien vähittäinen muuntuminen raajamaisiksi amfibisten kalojen muuntuessa sammakkomaisiksi amfibeiksi. Nykyäänkin elää "elävänä fossiilina" ns. käsikala, joka on jäänyt tähän vaiheeseen.

"On voitu osoittaa..." . Miten? Kuka ja missä? On voitu osoittaa, että menneisyydessä on ollut eri muotoisia kaloja ja eri muotoisia sammakkoeläimiä, mutta niiden välinen sukulaisuus on päättelyä, ei kokeilla todistettua. Arvio perustuu vain silmämääräiseen yhdennäköisyyteen.

Onko näin? kirjoitti:

"On voitu osoittaa..." . Miten? Kuka ja missä? On voitu osoittaa, että menneisyydessä on ollut eri muotoisia kaloja ja eri muotoisia sammakkoeläimiä, mutta niiden välinen sukulaisuus on päättelyä, ei kokeilla todistettua. Arvio perustuu vain silmämääräiseen yhdennäköisyyteen.

Evoluutio- eli kehitysteoria on biologian teoria, jossa otaksutaan, että eri eläin- ja kasvityypit ovat peräisin muista aiemmin esiintyneistä eläin ja kasvityypeistä. Teorian mukaan peräkkäisissä sukupolvissa on tapahtunut ja tapahtuu vähitellen muuntumista, joka on johtanut ja johtaa uusien eläin- ja kasvityyppien ja lopulta uusien eläin- ja kasvilajien syntymiseen. Samalla eri olosuhteissa elävät esiintymät eriytyvät toisistaan, niin että syntyy erilaisia rinnakkaistyyppejä ja lopulta eri lajeja. Teoria on modernin biologian peruspilareita. Se perustuu yli sadan vuoden aikana tehtyihin tutkimuksiin, johon on osallistunut tuhansia tiedemiehiä.

1700-luvulla eräs ranskalainen luonnontutkija, Georges Buffon, esitti mahdollisuutena, että hevosella ja aasilla saattaisi olla yhteinen esi-isä. Vuonna 1760 ruotsalainen Carl Linné päätteli, että lajit saattavat varioida. Vuonna 1809 ranskalainen Lamarck luonnosteli (tiettävästi ensimmäistä kertaa) eräänlaisen sukupuun, joka alkoi muinaisista pieneliöistä, joka haaraantui moneen kertaan ja jonka erään haaran huipulla on nykyihminen. Ideana oli, että suurin osa nykyään elävistä eliölajeista omaa yhteiset esivanhemmat. Toisin sanoen, emme ole peräisin nykyapinoista. Sen sijaan ne ovat eräänlaisia serkkujamme ja lähempänä meitä kuin esim. hevoset, karhut ja koirat. Ne toisin sanoen ovat peräisin samoista kantavanhemmista meidän ihmisten kanssa.

Charles Darwin toi kehitysteoriaan mukaan uusia näkökantoja. Hän totesi, että vierekkäisillä alueilla saattoi elää keskenään sukua olevia mutta kuitenkin eri lajeihin kuuluvia yksilöitä. Tietyllä alueella elävien yksilöiden ja samalta alueelta löytyneiden fossiilien välillä vallitsi rakenneyhtäläisyyksiä; vierekkäisellä alueella elävillä taas oli rakenneyhtäläisyyttä sieltä löytyneiden fossiilien kanssa. Kun löydetään vielä vanhempia fossiileja, näiden erot alkavat vähetä, kunnes lopulta löytyy yhteisiä kantavanhempia.

Nämä Darwinin löydökset on sittemmin vahvistettu tuhansien eri kasvi- ja eläinlajien kohdalla, niin että Lamarckin aikoinaan alustavasti luonnostelemaa sukupuuta on voitu korjailla, täydentää ja täsmentää. Tässä viestissä sukupuiden piirtäminen on ikävä kyllä mahdotonta, mutta niitä löytyy jokaisesta biologian oppikirjasta.

Darwin myös kehitti teorian lajien kehityksen mekanismista eli luonnonvalinnasta. Sen lähtökohtana on olettamus, että luonnonolosuhteissa jälkeläisiä syntyy yleensä enemmän, kuin mitä niitä säilyy hengissä suvunjatkamisikään tai kuolee vanhuuteen. Tähän vaikuttavat petojen uhriksi joutuminen, nälkiintyminen, sairaudet, onnettomuudet ja monet muut tekijät. Tästä puolestaan seuraa, että tietyssä ympäristössä jatkavat sukuaan todennäköisimmin ne yksilöt, jotka rakenteensa ja muiden ominaisuuksiensa puolesta kykenevät parhaiten sopeutumaan kyseiseen ympäristöön. Nämä puolestaan periyttävät ominaisuutensa jälkeläisilleen, jolloin vähitellen lajin rakenne ja muut ominaisuudet muuttuvat. Jos samasta lajista on esiintymiä erilaisissa ympäristöissä, niillä on taipumusta eriytyä eri suuntiin, varsinkin jos ne eivät olosuhteista johtuen kykene risteytymään keskenään.

Kun tietyn eliölajin tietyn esiintymän ympäristössä tapahtuu muutoksia, syntyy uudelleen painetta eriytymiseen. Toisen esiintymän ympäristön muuttuessa toisella tavalla, tämä esiintymää alkaa eriytyä entistä enemmän ensimmäisestä esiintymästä ja niin edelleen.

1900-luvulla kehittyi varsinainen genetiikka, jonka avulla kyettiin selittämään ne mekanismit, joilla ominaisuuden välittyivät eliösukupolvelta toiselle. Vuonna 1937 Theodosius Dobzhansky sovelsi Mendelin aikoinaan kehittämää genetiikkaa Darwinin teoriaan.

Varsin olennainen todiste kehitysteorialle ovat fossiilit, joissa (kuten Darwin jo totesi) on havaittavissa ajallisesti peräkkäistä, vähittäistä rakenteiden ja muiden ominaisuuksien muuttumista menneisyydestä nykyaikaan. Näitä eri aikaisia fossiileja ei suinkaan verrata toisiinsa ”silmämääräisen yhdennäköisyyden” perusteella. Tiede ei toimi sillä tavalla. Niiden eri ominaisuuksia mitataan tarkasti, eri yksilöitä samalta ajalta verrataan toisiinsa ja aikaisempiin sekä myöhempiin esiintymiin ja niin edelleen. Fossiilien ajoittamisessa käytetään hyväksi geologisia tietoja, radioaktiivisten aineiden hajoamisasteen mittaamista tunnetun puoliintumisajan perusteella ja niin edelleen. Tieteellinen mittaus on aina huolellista ja se suoritetaan moneen kertaan. Seuraavat tutkijat toistavat mittaukset. Tällä tavoin ajoittaminen tulee yhä tarkemmaksi ja tarkemmaksi.

Molekyylibiologia on niitä erityisesti viime vuosikymmeninä käytettyjä keinoja, joilla saadaan tarkennettua ja yksityiskohtaistettua tuloksia. Joissakin tapauksissa kyetään määrittelemään sukupuuttoon kuolleiden lajien geenejä ja vertaamaan niitä nykyään eläviin lajeihin. Näin esimerkiksi mammuttien ja elefanttien kohdalla.

Toinen hyvin tärkeä keino on rinnakkaisten, samoina aikoina elävien lajien vertailu. Tyypillisiä tuloksia on, että esimerkiksi nykyään elävillä nisäkkäillä on tiettyjä rakenneyhtäläisyyksiä, jotka viittaavat yhteisiin kantamuotoihin (esimerkiksi viisivarpaisuus näyttäisi olevan yhteistä kaikkien nisäkäslajien kantamuodoille). Molekylääribiologian avulla on löydetty myös biokemiallisia jne. yhtäläisyyksiä, jotka viittaavat samaan suuntaan.

Nyt tässä tuli jo niin paljon, että jos kirjoitan enemmän, tästä tulee oppikirja.

Kysyit: "On voitu osoittaa..." . Miten? Kuka ja missä?”

Tuhannet ja taas tuhannet tutkijat. Tiede ei ole yleensä mitään yksityisten sankareiden hommaa, vaan se on jatkuvaa puurtamista, tulosten vertailua ja kansainvälistä yhteistyötä. Siten tiede kehittyy jos on kehittyäkseen.

Onko näin? kirjoitti:

Miksi siis kaksi selitystä yhdelle ilmiölle, evolutiivinen JA nykyanatomiaan liittyvä? Siksi, että ensin kehiteltiin evoluution kanta, ja kun myöhemmin todettiin, että surkastumilla olikin funktio, ei enää kehdattu luopua vanhentuneesta näkemyksestä.

>>Miksi siis kaksi selitystä yhdelle ilmiölle, evolutiivinen JA nykyanatomiaan liittyvä? Siksi, että ensin kehiteltiin evoluution kanta,> ja kun myöhemmin todettiin, että surkastumilla olikin funktio, ei enää kehdattu luopua vanhentuneesta näkemyksestä.

vastaaja kirjoitti:

Evoluutio- eli kehitysteoria on biologian teoria, jossa otaksutaan, että eri eläin- ja kasvityypit ovat peräisin muista aiemmin esiintyneistä eläin ja kasvityypeistä. Teorian mukaan peräkkäisissä sukupolvissa on tapahtunut ja tapahtuu vähitellen muuntumista, joka on johtanut ja johtaa uusien eläin- ja kasvityyppien ja lopulta uusien eläin- ja kasvilajien syntymiseen. Samalla eri olosuhteissa elävät esiintymät eriytyvät toisistaan, niin että syntyy erilaisia rinnakkaistyyppejä ja lopulta eri lajeja. Teoria on modernin biologian peruspilareita. Se perustuu yli sadan vuoden aikana tehtyihin tutkimuksiin, johon on osallistunut tuhansia tiedemiehiä.

1700-luvulla eräs ranskalainen luonnontutkija, Georges Buffon, esitti mahdollisuutena, että hevosella ja aasilla saattaisi olla yhteinen esi-isä. Vuonna 1760 ruotsalainen Carl Linné päätteli, että lajit saattavat varioida. Vuonna 1809 ranskalainen Lamarck luonnosteli (tiettävästi ensimmäistä kertaa) eräänlaisen sukupuun, joka alkoi muinaisista pieneliöistä, joka haaraantui moneen kertaan ja jonka erään haaran huipulla on nykyihminen. Ideana oli, että suurin osa nykyään elävistä eliölajeista omaa yhteiset esivanhemmat. Toisin sanoen, emme ole peräisin nykyapinoista. Sen sijaan ne ovat eräänlaisia serkkujamme ja lähempänä meitä kuin esim. hevoset, karhut ja koirat. Ne toisin sanoen ovat peräisin samoista kantavanhemmista meidän ihmisten kanssa.

Charles Darwin toi kehitysteoriaan mukaan uusia näkökantoja. Hän totesi, että vierekkäisillä alueilla saattoi elää keskenään sukua olevia mutta kuitenkin eri lajeihin kuuluvia yksilöitä. Tietyllä alueella elävien yksilöiden ja samalta alueelta löytyneiden fossiilien välillä vallitsi rakenneyhtäläisyyksiä; vierekkäisellä alueella elävillä taas oli rakenneyhtäläisyyttä sieltä löytyneiden fossiilien kanssa. Kun löydetään vielä vanhempia fossiileja, näiden erot alkavat vähetä, kunnes lopulta löytyy yhteisiä kantavanhempia.

Nämä Darwinin löydökset on sittemmin vahvistettu tuhansien eri kasvi- ja eläinlajien kohdalla, niin että Lamarckin aikoinaan alustavasti luonnostelemaa sukupuuta on voitu korjailla, täydentää ja täsmentää. Tässä viestissä sukupuiden piirtäminen on ikävä kyllä mahdotonta, mutta niitä löytyy jokaisesta biologian oppikirjasta.

Darwin myös kehitti teorian lajien kehityksen mekanismista eli luonnonvalinnasta. Sen lähtökohtana on olettamus, että luonnonolosuhteissa jälkeläisiä syntyy yleensä enemmän, kuin mitä niitä säilyy hengissä suvunjatkamisikään tai kuolee vanhuuteen. Tähän vaikuttavat petojen uhriksi joutuminen, nälkiintyminen, sairaudet, onnettomuudet ja monet muut tekijät. Tästä puolestaan seuraa, että tietyssä ympäristössä jatkavat sukuaan todennäköisimmin ne yksilöt, jotka rakenteensa ja muiden ominaisuuksiensa puolesta kykenevät parhaiten sopeutumaan kyseiseen ympäristöön. Nämä puolestaan periyttävät ominaisuutensa jälkeläisilleen, jolloin vähitellen lajin rakenne ja muut ominaisuudet muuttuvat. Jos samasta lajista on esiintymiä erilaisissa ympäristöissä, niillä on taipumusta eriytyä eri suuntiin, varsinkin jos ne eivät olosuhteista johtuen kykene risteytymään keskenään.

Kun tietyn eliölajin tietyn esiintymän ympäristössä tapahtuu muutoksia, syntyy uudelleen painetta eriytymiseen. Toisen esiintymän ympäristön muuttuessa toisella tavalla, tämä esiintymää alkaa eriytyä entistä enemmän ensimmäisestä esiintymästä ja niin edelleen.

1900-luvulla kehittyi varsinainen genetiikka, jonka avulla kyettiin selittämään ne mekanismit, joilla ominaisuuden välittyivät eliösukupolvelta toiselle. Vuonna 1937 Theodosius Dobzhansky sovelsi Mendelin aikoinaan kehittämää genetiikkaa Darwinin teoriaan.

Varsin olennainen todiste kehitysteorialle ovat fossiilit, joissa (kuten Darwin jo totesi) on havaittavissa ajallisesti peräkkäistä, vähittäistä rakenteiden ja muiden ominaisuuksien muuttumista menneisyydestä nykyaikaan. Näitä eri aikaisia fossiileja ei suinkaan verrata toisiinsa ”silmämääräisen yhdennäköisyyden” perusteella. Tiede ei toimi sillä tavalla. Niiden eri ominaisuuksia mitataan tarkasti, eri yksilöitä samalta ajalta verrataan toisiinsa ja aikaisempiin sekä myöhempiin esiintymiin ja niin edelleen. Fossiilien ajoittamisessa käytetään hyväksi geologisia tietoja, radioaktiivisten aineiden hajoamisasteen mittaamista tunnetun puoliintumisajan perusteella ja niin edelleen. Tieteellinen mittaus on aina huolellista ja se suoritetaan moneen kertaan. Seuraavat tutkijat toistavat mittaukset. Tällä tavoin ajoittaminen tulee yhä tarkemmaksi ja tarkemmaksi.

Molekyylibiologia on niitä erityisesti viime vuosikymmeninä käytettyjä keinoja, joilla saadaan tarkennettua ja yksityiskohtaistettua tuloksia. Joissakin tapauksissa kyetään määrittelemään sukupuuttoon kuolleiden lajien geenejä ja vertaamaan niitä nykyään eläviin lajeihin. Näin esimerkiksi mammuttien ja elefanttien kohdalla.

Toinen hyvin tärkeä keino on rinnakkaisten, samoina aikoina elävien lajien vertailu. Tyypillisiä tuloksia on, että esimerkiksi nykyään elävillä nisäkkäillä on tiettyjä rakenneyhtäläisyyksiä, jotka viittaavat yhteisiin kantamuotoihin (esimerkiksi viisivarpaisuus näyttäisi olevan yhteistä kaikkien nisäkäslajien kantamuodoille). Molekylääribiologian avulla on löydetty myös biokemiallisia jne. yhtäläisyyksiä, jotka viittaavat samaan suuntaan.

Nyt tässä tuli jo niin paljon, että jos kirjoitan enemmän, tästä tulee oppikirja.

Kysyit: "On voitu osoittaa..." . Miten? Kuka ja missä?”

Tuhannet ja taas tuhannet tutkijat. Tiede ei ole yleensä mitään yksityisten sankareiden hommaa, vaan se on jatkuvaa puurtamista, tulosten vertailua ja kansainvälistä yhteistyötä. Siten tiede kehittyy jos on kehittyäkseen.

Tiedän kyllä tuon pitkän selostuksen pääpiirteissään, mutta vastausta en vain saanut kysymykseeni. On mielenkiintoista, että evolutionistit vaativat hysteerisinä kreationisteja kertomaan, kuka, missä ja millä kellonlyömällä on esittänyt minkäkin kreationismia tukevan todistelun, mutta kun heiltä itseltään kysytään samaa, vedotaan "tuhansiin tiedemiehiin".

Xtian kirjoitti:

>>Miksi siis kaksi selitystä yhdelle ilmiölle, evolutiivinen JA nykyanatomiaan liittyvä? Siksi, että ensin kehiteltiin evoluution kanta,> ja kun myöhemmin todettiin, että surkastumilla olikin funktio, ei enää kehdattu luopua vanhentuneesta näkemyksestä.

...joka on tämä: "Kyse on aiemman kehitysvaiheen jäänteistä."

Onko näin? kirjoitti:

Tiedän kyllä tuon pitkän selostuksen pääpiirteissään, mutta vastausta en vain saanut kysymykseeni. On mielenkiintoista, että evolutionistit vaativat hysteerisinä kreationisteja kertomaan, kuka, missä ja millä kellonlyömällä on esittänyt minkäkin kreationismia tukevan todistelun, mutta kun heiltä itseltään kysytään samaa, vedotaan "tuhansiin tiedemiehiin".

Eipä tiede ole hysteeristä. Se on enimmältään puurtamista pienten kysymysten parissa. Kreationisteilta asiaa kysytään siksi, että ei ole olemassa kreationistista tiedettä ainakaan fundamentaalikreationistisessa mielessä. Jonkin tieteen tunteminen vaatii opiskelua ja pitkää opiskelua. Siihen ei ole oikotietä. Jos vastaisin yksityiskohtaisesti kysymykseesi, minun pitäisi kirjoittaa töälle palstalle oppikirja. Siksi on tyydyttävä niinkin "lyhyeen" vastaukseen kuin annoin. Oma-aloitteisuutta!

Onko näin? kirjoitti:

...joka on tämä: "Kyse on aiemman kehitysvaiheen jäänteistä."

>>...joka on tämä: "Kyse on aiemman kehitysvaiheen jäänteistä."

Ihmisenhän pitäisi kai polveutua jo valmiiksi hännättömistä Homo -suvun, Australopithecusten ym. jäsenistä. Ne veijarit eivät olleet hännällisiä, joten miksikäs se hännäntynkä sitten olisi säilynyt meille asti? Eikös sen olisi pitänyt kadota jo kokonaan?

Onko näin? kirjoitti:

Ihmisenhän pitäisi kai polveutua jo valmiiksi hännättömistä Homo -suvun, Australopithecusten ym. jäsenistä. Ne veijarit eivät olleet hännällisiä, joten miksikäs se hännäntynkä sitten olisi säilynyt meille asti? Eikös sen olisi pitänyt kadota jo kokonaan?

Tällaisia reliikkejä saattaa esiintyä hyvinkin vanhoilta ajoilta. Pikku hännänpätkä ei ole niin vaarallinen, että se olisi täysin hävinnyt geenistöstämme. Jos vakavampia taantumia esiintyisi, ne saattaisivat johtaa siihen, että a) asianomainen ei pärjäisi yhtä hyvin kuin vallitseviin olosuhteisiin paremman sopeutuneet veljensä ja sisarensa, b) hänelle tulisi vaikeuksia yhteisössä (ihminen ja hänen esi-isänsä ovat vuosimiljoonia olleet sosiaalisia eläimiä) tai c) hän ei kykenisi kunnolla tai lainkaan lisääntymään vallitsevan muunnoksen kanssa. Kaikissa tapauksissa hänen mahdollisuutensa jatkaa perimäänsä olisivat heikot. Siksi vakavat taantumat ovat hyvin harvinaisia; geenistömme ei yleensä anna niihin mahdollisuutta. - Tavallisesti hännänpätkä napsaistaneen jo synnytyslaitoksella pois, eivätkä vanhemmat välttämättä sitä mainosta jälkeenkäänpäin. Voit katsoa peilistä, näkyykö ao. kohdassa pieni arpi.

Eräs kuriositeetti hevosen kohdalla on se, että silloin tällöin syntyy varsoja, joilla on normaalien kavioiden asemesta useampi selvä varvas muistona kaukaisista monivarpaisista esivanhemmista. Julius Caesarilla sanottiin olleen tällainen hevonen.

vastaaja kirjoitti:

Tällaisia reliikkejä saattaa esiintyä hyvinkin vanhoilta ajoilta. Pikku hännänpätkä ei ole niin vaarallinen, että se olisi täysin hävinnyt geenistöstämme. Jos vakavampia taantumia esiintyisi, ne saattaisivat johtaa siihen, että a) asianomainen ei pärjäisi yhtä hyvin kuin vallitseviin olosuhteisiin paremman sopeutuneet veljensä ja sisarensa, b) hänelle tulisi vaikeuksia yhteisössä (ihminen ja hänen esi-isänsä ovat vuosimiljoonia olleet sosiaalisia eläimiä) tai c) hän ei kykenisi kunnolla tai lainkaan lisääntymään vallitsevan muunnoksen kanssa. Kaikissa tapauksissa hänen mahdollisuutensa jatkaa perimäänsä olisivat heikot. Siksi vakavat taantumat ovat hyvin harvinaisia; geenistömme ei yleensä anna niihin mahdollisuutta. - Tavallisesti hännänpätkä napsaistaneen jo synnytyslaitoksella pois, eivätkä vanhemmat välttämättä sitä mainosta jälkeenkäänpäin. Voit katsoa peilistä, näkyykö ao. kohdassa pieni arpi.

Eräs kuriositeetti hevosen kohdalla on se, että silloin tällöin syntyy varsoja, joilla on normaalien kavioiden asemesta useampi selvä varvas muistona kaukaisista monivarpaisista esivanhemmista. Julius Caesarilla sanottiin olleen tällainen hevonen.

Mutta onko kukaan TODISTANUT empiirisesti, että reliikit ovat seurausta jostain aiemmasta vaiheesta? Ei. Siinä on kyse taaksepäin ajassa suuntautuvasta PÄÄTTELYSTÄ, joka perustuu yhdenmuotoisuuteen. Päättely ei ole todiste. Voitaisiinhan esim. päätellä, että Maan jälkeiset planeetat alkaen Marsista ovat irtaantuneet Maasta, koska ne ovat samanmuotoisia.

>>Eräässä spekulaatiossa arveltiin että tulevaisuudessa ihmisiltä häviää jalatkin, liian vähäisen käytön ansiosta. Huom. autot. (Tämä ei ole tutkimus tietoa).

Tunnen minäkin monia noin skitsofreenisesti uraansa suhtautuvia ateistipappeja; uskovat yhtä ja saarnaavat toista. Itsepetosta. Luulisi jo vaihtavan alaa, ettei tarvitsisi elää kaksoiselämää. Papin usko evoluutioon ei kuitenkaan tee evoluutiosta totta.

Onko näin? kirjoitti:

Tunnen minäkin monia noin skitsofreenisesti uraansa suhtautuvia ateistipappeja; uskovat yhtä ja saarnaavat toista. Itsepetosta. Luulisi jo vaihtavan alaa, ettei tarvitsisi elää kaksoiselämää. Papin usko evoluutioon ei kuitenkaan tee evoluutiosta totta.

jos on saanut työn josta pitää ja hänestä pidetään