Totuus raamatusta paljastuu

Raamattu ei ole erehtymätön

Jeesus Nasaretilainen on meidän toivomme, ihmiskunnan toivo. Mitä hän oli, mitä hän koki ja mitä hän opetti, se on meidän mahdollisuutemme, meidän tiemme täyteen ihmisarvoon. Jeesus Nasaretilaisen mukana tuli keskellemme uusi olemassaolo: avoimuuden, rohkeuden ja yhteyden mahdollisuus. Uusi testamentti kutsuu sitä uskoksi, toivoksi ja rakkaudeksi.

Uutta todellisuutta Jeesus kuulutti puhuessaan häntä seuraaville kansanjoukoille ja hän eli sitä todeksi ateriayhteydessä kunnon ihmisten kaihtamien kanssa. Avoimuus, rohkeus ja yhteys olivat välähdyksittäin nähtävissä Jeesuksen oppilaiden seurueessa. Jeesuksen kohtalo ja tapahtumat oppilaspiirissä hänen kuolemansa jälkeen tekivät uskon, toivon ja rakkauden todellisuudesta kaikille ihmisille tarjona olevan mahdollisuuden.

Elämäkertatiedoista kiinnostuneelle Jeesus Nasaretilaisen historia ei ole antoisa. Hänen vaiheistaan on sangen vähän luotettavia tietoja. Kristillisten kirkkojen pyhään kirjaan, Uuteen testamenttiin, sisältyy neljä kertomusta Jeesuksesta: Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan niin kutsutut synoptiset evankeliumit ja niistä poikkeava Johanneksen evankeliumi. Näiden varhaiskristillisten, 40 – 70 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen kirjoitettujen kirjojen ohella ei ole käytännöllisesti katsoen mitään Jeesuksen vaiheista tiedottavia lähteitä.

Evankeliumit ovat suullisten Jeesuksen elämää koskevien kertomusten kokoelmia. Näitä kertomuksia Jeesuksesta toisteltiin hänen oppilaittensa keskuudessa yhä uudestaan, niin että ne kiteytyivät lopulta lähes sanatarkkaan muotoon. Evankeliumien tekijät olivat toimittajia, jotka kokosivat näitä kertomuksia ja järjestivät niitä harkintansa mukaan yhtämittaiseksi kerronnaksi.

Suullisen perimätiedon kertomukset Jeesuksesta liikkuivat yksittäisinä, ja kukin niistä muodosti itsenäisen kokonaisuuden. Kukin kertomus pyrki paljastamaan kuulijalle, mikä Jeesuksen tarkoituksissa ja olemuksessa oli olennaisinta. Ne tahtoivat osoittaa, että näennäisesti mitättömän, hukkaan eletyn elämän todellinen merkitys oli kaikkia ihmisiä koskeva, ja että ulkoinen tappio Golgatan mäellä oli itse asiassa valtavien mahdollisuuksien avautumista koko ihmissuvulle.

Taustana näille uskaliaille käsityksille olivat merkilliset kokemukset, joita Jeesuksen oppilailla oli pian hänen kuolemansa jälkeen. Evankeliumien ja muiden Uuden testamentin kirjojen tiedonannot näistä tapahtumista ovat yksityiskohdissaan sangen ristiriitaisia. Väistämättömäksi historialliseksi tosiasiaksi jää kuitenkin Jeesuksen oppilaiden vankkumaton käsitys, että he olivat olleet tekemisissä Ylösnousseen kanssa.

Suullisen perimätiedon Jeesus-kertomukset näkevät Jeesuksen elämän ja toiminnan ylösnousemuksen valossa. Ne pyrkivät osoittamaan, että galilealaisen parantajan maanpäällisessä toiminnassa oli jo näkyvissä se salaisuus, jonka ylösnousemuskokemukset lopullisesti paljastivat. Ennen pääsiäistä Jeesusta lähellä olleetkaan eivät sitä täysin oivaltaneet.



Evankeliumit eivät ole nykyaikaisessa mielessä luotettavia historian lähteitä. Tämä johtuu jo siitä, että evankeliumien toimittajilla ei ollut tietoa kokoamiensa kertomusten tarkoittamien tapahtumien ajallisesta järjestyksestä; kertomuksethan liikkuivat toisistaan irrallisina. He antoivat niille Jeesusta koskevien teorioittensa mukaisen järjestyksen. Sen näkee selvästi esimerkiksi temppelin puhdistamiskertomuksen sijainnista eri evankeliumeissa. Tilanne, jossa Jeesus nuorista tekemällään ruoskalla ajoi pois rahanvaihtajat ja uhrieläinten myyjät temppelin esipihasta kauppaa tekemästä, on synoptisissa evankeliumeissa (Mt., Mk., Lk.) Jeesuksen toiminnan huipentuma osana traagisia loppuselvittelyjä. Johanneksen evankeliumissa se on sijoitettu Jeesuksen toiminnan alkuun. Kaikki evankelistat ovat ymmärtäneet tapahtuman merkitykselliseksi Jeesuksen historiassa ja sijoittaneet sen siksi keskeiseen asemaan evankeliumissa, Johannes Jeesuksen ohjelmanjulistukseksi, muut hänen elämäntyönsä kohokohtaan. Ajallisilla seikoilla ei ollut vaikutusta kertomuksen sijoittamiseen.

Itse asiassa jää epävarmaksi, onko temppelin puhdistusta koskeva kertomus ennemminkin heijastusta vanhatestamentillisista Messias-ennustuksista kuin todella tapahtuneesta välikohtauksesta temppelin pihalla. Monien Jeesusta koskevien kertomusten kertojina oli näet miehiä, joiden vakaumuksen mukaan Jeesus oli ennen kaikkea Vanhan testamentin ennustusten täyttäjä. Heidän Vanhaan testamenttiin ja sen lupauksiin pitäytyvä luottamuksensa oli niin suuri, että he pitivät itsestään selvänä jokaisen lupauksen toteutumista Jeesuksen elämässä, vaikka heillä ei olisi aina ollut siitä varsinaista tietoa. Niin kerrottiin Jeesuksesta Vanhan testamentin nojalla tapahtumia, jotka sellaisenaan eivät koskaan tapahtuneet.

Nimenomaan kärsimyshistoriassa lienee Vanhan testamentin ennustuksilla suuri vaikutus. Eräistä evankeliumien lausumista saa sellaisen luultavasti paikkansa pitävän käsityksen, ettei itse asiassa yhtään Jeesuksen oppilasta ollut seuraamassa tapahtumia Golgatalla. He kaikki olivat peloissaan paenneet. Teoreettisten pohdintojen ja hurskaan mielikuvituksen oli täydennettävä tietopiirissä olevia aukkoja, ja siinä tulivat Vanhan testamentin profetiat avuksi. Mutta niin muodostuivat myös eri evankeliumien selonteot varsin erilaisiksi, ja niissä Jeesuksen suuhun sijoitetut sanat ovat lainauksia eri kohdista Vanhaa testamenttia.

Ylösnousseen kohtaamiskokemukset virittivät Jeesuksen oppilaissa uskon, että Jeesus on kuoleman herra. He uskoivat, että Jeesuksella oli mahti herättää myös manalle menneitä niin kuin hän oli sairaitakin parantanut. Niin alettiin kertoa tällaisista tapahtumista, esimerkiksi Nainin lesken pojan herättämisestä ja Lasaruksesta. Jälkimmäisen kertomuksen synnyn teki ymmärrettäväksi lisäksi se, että tutussa Jeesuksen vertauksessa muuan Lasarus ja rikas mies ovat kuolleet, ja rikas mies todella pyytää Lasarusta lähetettäväksi elävien keskuuteen varoittamaan piittaamattomasta elämästä. Hurskas mielikuvitus kenties yksinkertaisesti jatkoi tätä kertomusta.

En pidä luultavana, että edellä mainitut herättämiskertomukset ovat tarkkoja kuvauksia todella tapahtuneiden asioiden ulkonaisista vaiheista. Nykyaikaisessa mielessä tosia historian kuvauksia ne eivät ole. Mutta valheitakaan ne eivät silti ole. Minulla on sama käsitys kuin näitä kertoneilla Jeesuksen oppilailla: Jeesus on kuoleman herra, kuoleman orjuuttava vaikutus on rauennut hänen elämänsä myötä.

Kertomus Jeesuksesta ja Pietarista veden päällä voi samoin olla tosi siinä mielessä, että se auttaa ymmärtämään Jeesuksen oppilaan asemaa maailmassa. Varsinaista historiallista tapausta se tuskin välittää tietoon.

Jääkö mitään kouraantuntuvaa tietoa Jeesuksesta ja hänen elämästään? Todennäköisesti jokaisen yksityisen tapahtuman historiallisuutta voidaan epäillä ja luultavasti epäileekin joku vakavasti otettava tieteellinen Raamatun tutkija. Se joka haluaa uskolleen inhimillisiä tukipylväitä, erehtymätöntä Raamatun kirjainta tai muuta sellaista, joutuu sulkemaan itsensä tietämyksen tosiasioilta. Me emme tiedä mitään varmaa.



Erityisesti tämä pitää paikkansa Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruudesta. Jeesuksen elämästä ennen hänen noin kolmenkymmenen vuoden ikäänsä on käytettävissä vain legendoja joilla tuskin on paljoa historiallista taustaa. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien alkuun sisältyy näitä lapsuuslegendoja, Luukkaan tuttu jouluevankeliumi ja kertomus Itämaan tietäjistä ynnä muita.

Legendoiksi ne osoittautuvat muun muassa seuraavista syistä. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien lapsuuskertomukset ovat erilaisia. Vanhimmat Uuden testamentin kirjat, Paavalin kirjeet ja Markuksen evankeliumi eivät tunne niissä kerrottuja ihmeellisiä asioita. Kertomukset ovat täynnä sadunomaisia aiheita ja ihmeitä. Ne sisältävät ristiriitaisia tietoja. Niinpä esimerkiksi kertomus Marian neitseellisestä synnyttämisestä ja Jeesuksen isän puolelta johdetut sukutaulut ovat ristiriitaisia, ja sitä paitsi Matteuksen ja Luukkaan sukutaulut jo Jeesuksen isoisän kohdalla eroavat toisistaan.

Parhaiten säilynyt osa evankeliumeista on Jeesuksen puheet. Nekin ovat pääasiassa eläneet yksittäisinä sanoina, joita sitten myöhemmin on koottu yhteen. Luultavasti Luukkaan ja Matteuksen evankeliumien tekijöillä on ollut tällainen kokoelma käytössään jo kirjallisena tuotteena.

Jeesuksen puheistakaan ei erehtymättömän sanan etsijälle ole tukikohtaa. Jokaisen yksityisen Jeesuksen suuhun sijoitetun sanan aitouden epäilemiseen voidaan osoittaa perusteita. Ei ole olemassa mitään Jeesuksen lauseitten ydinjoukkoa, joka varmasti sisältäisi vain hänen todella lausumiaan sanoja. Jonkinlainen yksimielisyys vallitsee tutkijoiden kesken sentään niistä lauseista, jotka varmasti ovat Jeesusta myöhemmältä ajalta, ja toisaalta niistä lauseista, joiden joukosta mahdollisesti löytyvät Jeesuksen aidot sanat.

Monen mielestä edellä esittämäni kuva Uuden testamentin historiallisesta luotettavuudesta riistää kaiken pohjan kristinuskolta. Vaihtoehdoiksi nähdään joko kristinuskosta luopuminen tai luopuminen Uuden testamentin tieteellisen tutkimuksen hyväksikäyttämisestä. Tieteellinen tutkimus voidaan hylätä perkeleellisenä niin kuin tekevät niin kutsutut fundamentalistit (heille Raamattu on Pyhän Hengen sana sanalta sanelema kulumattomien totuuksien kokoelma) tai sitten se jätetään jumaluusopillista koulutusta saaneiden yksityiseksi harrastukseksi, mikä hengellisten häiriöiden pelossa salataan yksinkertaiseksi ajatellulta kansalta.

Useimmat kirkon opetusviran haltijoista ovat valinneet jälkimmäisen vaihtoehdon, tavallisimmin kuitenkaan omaksumatta fundamentalismin periaatteita. Koulun uskonnonopetuksessa, niin kuin kirkonkin eri opetustilaisuuksissa, väistetään kaikkien kyllin pitkälle menevien luotettavuuskysymysten selvittely. Sellaisiin poikkeuksellisesti ryhdyttäessä jäädään periaatteessa epähistorialliselle kannalle. Jumaluusopillista koulutusta saamattomilla ei siten ole tiedollisia edellytyksiä harkita omin aivoin kysymystä. Informaatiota tosin on saatavissa: uskonnonvastustajien vuosisadanvaihteesta peräisin olevaa liberaaliteologiaa ja fundamentalistien kauhupropagandaa epärehellisistä tiedemiehistä, jotka pyrkivät harhaannuttamaan valitutkin, jos mahdollista.

Perinnäisen raamattukäsityksen varjelemista yleisesti tunnustetun tieteellisen tutkimuksen tuloksilta on tietenkin pyritty perustelemaan. Piittaamattomuus historiallisesta, joka oli luonteenomaista vuosisadan alkupuolen saksalaiselle teologialle ja jossakin määrin on sitä vieläkin, on monen teologisena perusteena historiallisten näkökohtien syrjäyttämiseen. Viitataan Paavalin välinpitämättömään asenteeseen Jeesuksen elämänvaiheita ja Jeesuksen omia sanoja kohtaan. Toteaahan Paavali eräässä kirjeessään, ettei hän välitäkään tietää mitään historiallisesta Jeesuksesta, Jeesuksesta "lihan mukaan".



Tähän on sanottava, että Paavali ei suhtaudu ollenkaan niin välinpitämättömästi Jeesuksen elämään ja sanoihin kuin on ollut jumaluusopillista muotia ajatella. Ja ennen kaikkea Paavali ei periaatteessa ole yhtään arvovaltaisempi Jeesuksen merkityksen tulkitsija kuin evankeliumien toimittajat. Käsitys, jonka mukaan evankeliumeissa kerrottaisiin mitä todella tapahtui ja Paavalin kirjeissä selvitettäisiin autuuttava oppi, on hyvin vanhanaikainen ja hyvin kehnosti perusteltavissa. Ei ole ollenkaan sanottu, että Paavali joka suhteessa on nähnyt syvemmälle Jeesuksen olemukseen kuin esimerkiksi Matteus. Evankeliumit eivät muodostelleet systemaattista teologiaa tai monijäsenisiä oppirakennelmia vaan kertoivat Jeesuksen elämästä ja puheista esittäen siten Paavalista poikkeavan Jeesus-tulkinnan.

Esitetään myös, että keskenään ristiriitaiset ja jatkuvasti muuttuvat tieteellisen tutkimuksen tulokset eivät sovi kirkon elämään. Usko ja pelastusvarmuus eivät voi perustua käsityksiin, joiden arvovalta nojaa erehtyvään inhimilliseen järkeilyyn.

Kieltämättä jumaluusopillisen tutkimuksen liepeillä liikkuu paljon sivistyssanoihin mieltynyttä tyhjänpäiväisyyttä, jonka tuominen kirkon elämään on turhaa ja mahdotontakin. Mutta perusteeksi tieteellisessä tutkimuksessa yleisesti hyväksyttyjen totuuksien väistämiseen tämä näkökohta ei kelpaa.

On myös totta, että pelastusvarmuutta ei voi nojata oppeihin ja väitteisiin, jotka voivat minä hetkenä tahansa tulla hylätyiksi ja kumoon todistetuiksi. Tästä ei seuraa, että tutkimus olisi kirkolle käyttökelvotonta. Onhan mahdollista, että onkin erehdytty juuri nojattaessa uskonvarmuusoppeihin ja käsitysten älylliseen omaksumiseen.

Vielä on totta, että ihmiset kaipaavat muuttumattomia, kaiken epäilyksen yläpuolella olevia totuuksia elämänsä perustaksi. Ainoa mahdollinen päätelmä tästä ei ole, että heille olisi sellaisia oppeja ja totuuksia annettava. Ei ainakaan silloin kun sellaisia ei ole.

En voi löytää yhtään uskottavaa puolustusta sille, että Uuden testamentin tutkimukseen ja Raamatun arvovaltaan liittyvät ongelmat pidetään pappien ammattisalaisuutena. Teologisen tiedekunnan seminaariharjoituksissa, teologisissa keskustelutilaisuuksissa ja raskasta, maallikolle käsittämätöntä tieteellistä apparaattia käyttävissä teoksissa niistä sopii vapaasti keskustella. Se, joka yksinkertaisena pidetylle kansalle, jumalanpalvelukseen kokoontuvalle väelle, rippikoulunuorisolle tai koulun oppilaille esittää asiantuntijoitten yleisesti hyväksymiä raamatuntutkimuksen periaatteita ja tuloksia, joutuu heti myyräntyön tekijän kirjoihin. Yhdessäkään nuorison oppikirjassa, enempää kirkon kuin koulun käyttämissä, ei perinpohjaisesti syvennytä tähän kysymykseen.

Kansan tahto saada tarpeellinen määrä järkkymättömiä totuuksia uskottavaksi keskellä nopeasti muuttuvaa aikaa ei ole peruste niiden anniskelulle. Ennemminkin on ihmisiä autettava siinä, että he osaisivat olla rohkeita ja iloisia maailmassa, missä mikään ei ole ehdotonta eikä taattua. Kirkon tehtävänä ei ole antaa auktoriteetin nälkäisille auktoriteetteja vaan parantaa heidät siitä pelosta, joka ajaa turvautumaan auktoriteetteihin. Jeesus tuli tosin sairaita tapaamaan, mutta ei tekemään sairautta miellyttäväksi, vaan parantamaan sen. Jeesus tuli pelkäävien ihmisten luo, ei lohduttamaan pelkääviä, vaan voittamaan sen, millä on valta tuhota ihmisyys.



Ihmisen narraaminen, vaikkapa sielua hoitavakin, ei ole liikkumista Jeesus Nasaretilaisen asialla. Kristinuskon jumala tahtoo paljon enemmän kuin lievitystä sairaan maailman kipuihin. Kristinuskon jumala on perimmältään totuutta, eikä hurskaskaan valhe voi olla hänestä peräisin. Raamattu itse sanoo Jumalan nimissä: "Totuutta minä tahdon salatuimpaan saakka." Johanneksen evankeliumissa Jeesus julistautuu itse totuudeksi. Perinnäinen teologinen kieli kutsuu Jumalan totuudellisuutta Jumalan pyhyydeksi. Kipeitä tosiasioita kaihtava, kirkko on unohtanut Jumalan pyhyyden, eikä tuonpuoleisten tuskien ja Jumalan suuttumuksen oikeauskoisinkaan maalailu poista tätä asianlaitaa.

Perimmältään tieteellisen tutkimuksen vierominen, perinnäisen, epätoden raamattunäkemyksen suosiminen vastoin parempaa tietoa, kaikenlainen selittely ja väkivalta omaa älyä kohtaan eivät ole ainoastaan jyrkässä ristiriidassa kristillisen Jumalakuvan kanssa. Olennaisesti on kysymys samasta epäuskosta, samasta laskelmoivasta pelkuruudesta, joka ohjaa yhteiskuntiin hyvin sijoittuneiden kirkkolaitosten taloudellisia ja poliittisia ratkaisuja. Uskaltamatta ratkaista puolesta tai vastaan kirkko heiluu uskon ja epäuskon välimailla. Se turvautuu kristinuskon jumalaan, joka ei näy, joka ei asu käsin tehdyissä temppeleissä eikä käsin tehdyissä kirjoissa, mutta se tahtoo myös kouriinsa jotakin, jota koskettaa. Jumalan kutsuun luottamatta se etsii vakuuksia.

Mutta taktikointinakin piittaamattomuus ennakkoluulottoman tutkimuksen tuloksista on typerää. Kieltäytymällä tunnustamasta ajattelevalle ihmiselle itsestään selviä tosiasioita vieraannuttaa kirkko läheltään parhaat voimansa, ne jotka etsivät totuutta ja yksin totuutta. Niille, jotka etsivät tekosyytä Jeesuksen sanoman hylkäämiseksi, kirkko tyrkyttää sellaista. Ja vielä – kirkon uskollisten piirissä syntyy väistämättä opillinen kiihkoisuus, keskinäinen vakoilu ja pelko; ovat aina läsnä silloin kun vaaditaan sokeaa kuuliaisuutta arveluttaville käsityksille.

Ihminen, joka on löytänyt luovan iloisuuden uusissa ihmisenä olemisen mahdollisuuksissa, jotka Jeesus Nasaretilaisen mukana ovat tulleet maailmaan, ei tarvitse erehtymättömiä auktoriteetteja, ei järkähtämättömiä totuuksia eikä mitään muitakaan pensaita, joihin työntää pelkäävä äly tosiasioita näkemästä. Jeesus Nasaretilaisen merkitys ihmiskunnalle todella paljon syvemmällä kuin joukossa kirjoja, joiden erehtymättömyyden epäileminen erkaannuttaa Jumalasta. Jeesus on antanut meille tilaisuuden olla ihmisiä, ei joitakin ylhäältä saneltuja uskomisharjoituksia.

Vapautta pelkäävien ihmisten auktoriteetinnälkä ei saa säikyttää valpasta ihmistä. Älyllisesti rehellisenä ei voi väistää Jeesuksen syyttävää, mutta myös rohkeutta luovaa kuvaa pelkästään viittaamalla epäjohdonmukaisuuksiin tai ajanlaskun alun kulttuurille ominaisiin naiiveihin ja uskomattomiin käsityksiin. Ei voi paeta uutta olemassaoloa, josta Uuden testamentin kirjat kertovat, viittaamalla nerokkaisiin tapoihin, joita on keksitty Uuden testamentin väärinkäyttämiseksi. Kysymys ei ole opinkappaleista, ei uskomuksista, ei helposti väistettävistä teologisista kiistakysymyksistä, vaan siitä, miellyttääkö Jeesus Nasaretilainen, herättääkö hän rohkeutta, luottamusta, uutta elämää, sanalla sanoen uskoa.

Vain pontevasti irtisanoutumalla kaikesta väärästä lapsenuskon säästämisestä, vain oppimalla monta vertaa suuremmin arvostamaan totuutta, täsmällistä, kiertelemätöntä totuutta, jota ei ole pakattu hurskaitten varausten villoihin, vain kieltäytymällä antamasta tukea pelkurimaiselle perinteeseen pitäytymiselle kirkkomme voi tarjota vakavasti otettavan haasteen rehellisille ihmisille. Kristinuskon opetuksessa ja kristillisessä kasvatuksessa se merkitsee juuriin saakka käyvää mullistusta. Halpa apologeettisuus uskonnon oppikirjoissa on tunnottomaksi tekevää myrkkyä, joka immunisoi kasvavan sukupolven omaatuntoa Jeesuksen sanomalle. Luova, Jumalan tarkoittama elämä voi kasvaa vain siellä, missä rehellisyys sekä älyllisessä että kokonaispersoonallisessa mielessä on loukkaamaton arvo.






Uskominen ei ole herkkäuskoisuutta



Erehtyvän, inhimillisen Uuden testamentin edessä useat näkevät vaihtoehdoksi kristinuskosta tai ennakkoluulottomasta totuuden etsinnästä luopumisen. On monia ihmisiä, joiden ei pitkän päälle ole mahdollista turruttaa älyllistä omaatuntoaan, ja nämä tavallista suuremman annoksen luontaista rehellisyyttä omaavat ihmiset usein ajautuvat Jeesus Nasaretilaisen persoonan vaikutuksen ulkopuolelle. Juuri tämän tähden on niin pinnallista ja loukkaavaa, kun kuulee niin kutsuttuja älyllisiä uskon esteitä halveksuttavan ja sanottavan, että perimmäisenä vaikuttimena kuitenkin on kaidan tien vaivan pelkääminen. Päinvastoin on monia, jotka ottavat nähdäkseen kaidan tien vaivat omakohtaisen vastuun pelossa, jotka etsiytyvät pakoon radikaalin rakkauden vaatimusta ihmismittojen mukaiseksi ommellun hurskaudenkaavun suojassa.

Älyllisistä syistä Jeesus Nasaretilaisen nimestä irtisanoutuvien vakaumusta kyllä on kunnioitettava, mutta sitä ei saa suinkaan jättää rauhaan. Kaikille niin kutsutuille epäilijöille ja hakemaansa löytämättömille etsijöille on sinnikkäästi muistutettava, että kristinuskossa ei ole kysymys oppien ja uskomusten järjestelmästä, joka olisi ehtona Jumalan kansaan kuulumiselle. Usko, jota Jeesus odotti kohtaamiltaan ihmisiltä, ei ollut älyn mukautumista mielipiteisiin, jotka ovat niin epätodennäköisiä, omituisia tai vaikeaselkoisia, että niiden omaksuminen on mahdollista pelkästään uskon varassa.

Yhdessäkään Uuden testamentin kertomuksessa Jeesus ei vaadi uskonkappaleisiin sitoutumista. Muodikkaitten teologisten kiistojen pohtimiseen hän ei antautunut, vaan johti aina keskustelun kipeisiin, kuulijaa henkilökohtaisesti koskeviin kysymyksiin, siihen, miten he elävät ihmisinä. Niin kävi Johanneksen evankeliumin kertomuksessa samarialaiselle naiselle. Väistöliike populaariin keskustelunaiheeseen temppelin jumalanpalveluksen oikeasta paikasta ei onnistunut, vaan lopulta oli puhuttava siitä, mikä oli kipeintä: pirstoutuneesta minästä, rikki menneestä ihmisten yhteiselämästä.

Uskosta ja opillisista pitämyksistä käytävä keskustelu kiertyy useimmiten ennen pitkää koskemaan ihmeitä. Se osoittaa ihmeongelman araksi ja sitä koskevan keskustelun tarpeelliseksi. Juuri omituisten tapahtumien uskomisen katsotaan usein olevan raja kristillisen uskon ja uskomattomuuden välillä. Joskus jopa vaikuttaa siltä, että mitä ihmeellisemmät ihmeet sitä uskoo, sitä kovempi kristitty on.

Ihmisen eheyden nimessä kaivataan kirkkaita, yksitulkintaisia ja konjunktuuripoliittisista varauksista vapaita kannanottoja ihmeiden uskomisen tarpeellisuutta vastaan. On jyrkästi torjuttava Jumalan pyhyyttä häpäisevä katsantokanta, jonka mukaan hän suhteessaan ihmisiin olisi riippuvainen ihmisten kyvystä uskoa uskomattomalta kuulostavia kertomuksia. Jos Jumalalla olisikin jokin ihmisten karsintajärjestelmä, ei se voisi olla näin mielivaltainen.

Jeesuksen tehtävänä ei todella ollut puuttua Jumalan maailman luonnontieteelliseen järjestykseen. Eihän ihmiskunnan hätä suinkaan ole siinä, että Jumalan luonnonlait olisivat epäonnistuneita. Raamatun luomiskertomuksessa Jumala yksinkertaisesti toteaa, että maailma oli luotuna hyvä. Ihmiskunnan hätä on siinä, mitä Raamattu nimittää synniksi: henkilökohtaisessa ja yhteisöllisessä elämässä, joka on pirstoutunut, josta usko, toivo ja rakkaus on kadonnut, jonka mahdollisuudet uuteen ovat sulkeutuneet.



Jeesus tuli avaamaan meille tietä uuteen, Jumalan tarkoitusten mukaiseen ihmisyyteen, ei osoittamaan ihmeellisillä tempuilla ällistyttäviä, yliluonnollisia voimia. Jeesus tuli johtamaan ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Jumalan valtakunta ei ole sensaatioita, kummallisuuksia. Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä, kuten Paavali sen määrittelee.

Jeesus itse päättäväisesti sanoutui irti ihmeittentekijän, thaumaturgin, roolista. Kansan kärttäessä häneltä merkkiä taivaasta hän sanoi heille: teille ei anneta muuta merkkiä kuin Joonan merkki. Niin kuin profeetta Joona oli varoitusmerkkinä aikansa Niinivelle, niin Jeesuksen elämä, hänen olemuksensa ja toimintansa, oli merkkinä Israelin kansalle. Sensaationnälkäiseltä kansalta jäi Jeesuksessa näkemättä se mikä oli olennaista: Jumalan tahtoma ihmisyys, joka on lupaus ihmiskunnan uudesta tulevaisuudesta.

Jeesuksen parantava työ ei ollut tarkoitettu ihmisten lyömiseksi ällikällä. Se oli osa hänen julistustaan. Suuri todellisuus, Jumalan saapuminen keskuuteemme, toteutui ennakoivasti ihmisten mielten avautuessa hänen julistuksensa voimassa ja uusien elämän mahdollisuuksien tullessa vaivatuille, rikkinäisille, sairaille ihmisille. Siksi Jeesus sanoikin: ”Jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, eikö Jumalan valtakunta ole silloin tullut teidän keskellenne!” Riivaajat, tai niin kuin me sanoisimme, elämää tuhoavat rakenteet inhimillisessä todellisuudessa, väistyivät Jeesuksen edessä. Ne eivät väistyneet taikavoiman, vaan väkevämmän, terveemmän elämän edessä.

Mielenkiintoisella tavalla ero tulee näkyviin evankeliumi parannuskertomusten historiassa, jota on tutkittu muun muassa niin kutsutulla muotohistoriallisella menetelmällä. Vanhimpina ja historiallisesti aidoimpina pidetyt kertomukset huipentuvat aina Jeesuksen sanaan, ja itse ihmeen suorittanen jää sivuasiaksi. Kertomusten iän kasvaessa ja niiden vähitellen rappeutuessa huomio kiintyy itse ihmeen teon tekniikkaan. Luetellaan seikat, jotka osoittavat sairauden vakavaa laatua, esimerkiksi lukuisat turhat parannusyritykset. Esitetään ihmeen tekniikka, esimerkiksi tahtaan tekeminen syltä. Lopuksi kerrotaan todisteita paranemisen aitouden puolesta, esimerkiksi papille näyttäytyminen. Mitä kauemmin Jeesuksen ajasta kuljetaan, sitä voimakkaampana esiintyy pyrkimys siirtää huomio elämään kutsuvasta Jeesuksen sanasta ihmeen sensaatioon.

Uudessa testamentissa on jo tavattavissa esimerkkejä myöhemmästä kehityksestä, joka johti alastoman taikauskon astumiseen kristillisen uskon sijaan ja mieltä kiihottavan kertoilun nousemiseen Jumalan tahdon kuuluttamisen tilalle. Tällaisia kaiken kristillisen arvon menettäneitä kertomuksia on pahojen henkien ajaminen sikalaumaan, joka tuhoutui syöksymällä veteen jyrkänteeltä. Toinen tyhjänpäiväinen taru, joka on eksynyt Uuteen testamenttiin, on kertomus Pietarin onkimasta kalasta, jonka suusta löydettiin Jeesuksen ennustuksen mukaan tilapäismenoihin tarvittu kolikko. Kyllä Jeesuksenkin oli järjestettävä toimintansa rahoitus aivan maallisin keinoin, taikurin temppuihin turvautumatta.

Suhtautumistamme ihmeisiin ei käsitykseni mukaan saisi muuttaa se, että Jeesus nähtävästi itsekin uskoi ihmeisiin. Jeesuksella oli paljon sellaisia luonnontieteellisiä, sielutieteellisiä ja filosofisia käsityksiä, joita meikäläisen koulusivistyksen saanut ihminen ei ole valmis hyväksymään, eikä häneltä sitä vaaditakaan. Jeesus ei näet voinut aikanaan saada uudenaikaiseen tieteelliseen tutkimukseen perustuvia tietoja näistä asioista, mihin meillä on mahdollisuus.



Jeesuksella ei voinut olla tietoja Mooseksen mukaan nimitettyjen Raamatun kirjojen lähde-erittelystä ja syntyhistoriasta, sillä tieteelliset menetelmät, joilla ne on selvitetty, ovat vasta äskettäin kehitettyjä. Jeesuksella ei voinut olla tietoja koko elämää säätelevästä kehityksestä, koska sitä ei silloin vielä ollut keksittykään. Ja henkisen eheytensä kadottaneita ihmisiä hän piti ajan lääketieteellisten käsitysten mukaan pahojen henkien, demonien riivaamina. Monia muitakaan hyviä ja yleishyödyllisiä asioita Jeesuksella ei ollut tiedossaan. Yleisneroksi häntä ei tänne lähetettykään.

Jeesuksen käsitykset tulevaisuudesta eivät olleet erehtymättömiä; ei mikään ihmisen ulottuvilla oleva tieto voi näet ollakaan erehtymätöntä. Matteuksen evankeliumissa hän esimerkiksi sanoo: "Totisesti minä sanon teille, te ette ehdi loppuun käydä Israelin kaupunkeja, ennen kuin Ihmisen Poika tulee." Tutkimuksen tässä vaiheessa ei ole täyttä varmuutta siitä, ymmärsikö Jeesus itsensä täksi Ihmisen Pojaksi. Hän saattoi odottaa tulevaisuudesta lopunajallisen tuomarin hahmoa, josta hän käytti tätä nimitystä ja johon hänen oppilaansa ovat hänet myöhemmin samastaneet. Puhuipa hän tässä toisesta tulemuksestaan tahi jonkun muun tulemisesta, mitään sellaista ei ole tapahtunut hänen odottamanaan lyhyenä aikana. Ajalliset välimatkat katosivat hänen kokiessaan intensiivisesti Jumalan valtakunnan lähestymisen.

Kolmeen ensimmäiseen evankeliumiin sisällytetystä pitkästä, lopunajan tapahtumia käsittelevästä esityksestä, jonka evankeliumien toimittajat ovat sijoittaneet Jeesuksen suuhun, ei tässä yhteydessä ole syytä puhua. Se ei näet ole Jeesuksen pitämä puhe, vaan alun perin kirjallinen esitys, jonka on mahdollisesti laatinut joku alkukirkon profeetoista kokoamalla tulevaisuutta koskevia ennustuksia eri lähteistä, sekä Vanhantestamentin sisältämästä että muusta ilmestyskirjallisuudesta. Tämä on ilmeistä esimerkiksi sillä perusteella, että "puheeseen" sisältyy lause: "Joka tämän lukee, se tarkatkoon" (Matt. 25:15 ja Mk. 13:14).

Jeesuksen käsitykset luonnon tapahtumakulussa esiintyvistä häiriöistä eli ihmeistä, hänen muut luonnontieteelliset uskomuksensa, hänen tulevaisuutta koskevat käsityksensä eivät olleet joka kohdassa erehtymättömiä. Niihin sisältyy harvinaislaatuista viisautta, mutta ne eivät ole ehtona Jumalan tarkoittaman-ihmisyyden saavuttamiseksi. Kristillinen usko ei ole uskoa ihmeisiin eikä uskoa Jeesuksen käsityksiin. Kristillinen usko ei ylipäänsä ole uskoa joihinkin uskottaviin asioihin.

Monen mielessä herää kysymys, eikö sentään vaadita Jeesuksen ihmeellisen, jumalallisen luonnon tunnustamista kaikkine siihen liittyvine uskonkappaleineen. Ennen muuta silloin keskittyy huomio kirkollisessa lehdistössä vilkkaan keskustelun kohteeksi joutuneeseen neitseestäsyntymisoppiin. Monien käsityksen mukaan juuri neitseestäsyntyminen on perustavaa laatua oleva uskonkohde, johon koko kristinoppi nojaa.

Olen jo aiemmin osoittanut, että on vahvoja perusteita olla erityisesti luottamatta Jeesuksen lapsuudesta kerrottuihin kertomuksiin historiallisessa mielessä. Neitseestäsyntymisopin perusteet sijaitsevat juuri näillä legendaarisen aineksen kuormittamilla Uuden testamentin alueilla. Minulla on käsitys, jonka mukaan pelkästään tieteellisen historiankirjoituksen ja ennakkoluulottoman Uuden testamentin tutkimuksen kannalta opilla neitseestäsyntymisestä on äärimmäisen heikot perusteet.



Tärkein näkökohta neitseellisyyskeskustelussa nousee kuitenkin itse uskosta käsin. Oppi neitseellisestä syntymästä edellyttää, että jumaluutta pidetään fyysisenä asiana, joka perintötekijöitten avulla voi periytyä kuten punainen tukka tai paha sisu. Tämä on jyrkässä ristiriidassa kristillisen jumalakäsityksen kanssa, jossa nähdään selvästi ero luodun luonnon ja sen näkymättömän, sanomattoman Luojan välillä. Kreikkalaisten ajatusmaailmassa se on ymmärrettävä, sillä heidän jumalakäsityksensä oli ratkaisevasti toinen. Kreikkalaisen käsityksen mukaan kenestä tahansa kunnon miehestä saattoi tulla jumala; stoalaiset jopa opettivat, että heidän oppiensa mukaisesti kohtaloonsa alistuva viisas on suurempi kuin jumalat.

Toisestakin näkökulmasta oppi neitseestäsyntymisestä on kristillisen jumalakäsityksen kannalta vaarallinen. Jos jumaluus on jotakin, joka ihmeellisen siittämisen kautta voidaan siirtää toiseen henkilöön, joko ollaan periaatteellisessa monijumalaisuudessa tai luovutaan käsittämästä Jumala persoonaksi.

Oppi neitseestäsyntymisestä sitä paitsi vaarantaa myönteisen arvostuksen, jonka juutalaisuus yhtä hyvin kuin Jeesuskin antoi sukupuolisuudelle. Ihmisenä olemisen ongelma nähdään samoin kuin monissa pakanuuden uskonnollisissa filosofioissa siinä, että sukupuoliolentoina etsimme toista ihmistä yhtyäksemme häneen ruumiillisesti. Sukupuoliyhteys nähdään saastaavana toimituksena, jonka kautta sukupuolisen himon lika tahraa uuden ihmiselämän. Syntikin nähdään näin ollen perinnöllisesti sukupolvesta toiseen siirtyvänä fyysisenä asiana. Syntiin lankeaminen muuttuu kemialliseksi tai geneettiseksi reaktioksi, jonka väistäminen ei ole mahdollista yhdellekään maailmaan syntyvälle ihmiselle. Siksi maailman Vapahtajan tämän käsityksen mukaan onkin synnyttävä "ilman miehen himoa", jotta hän itse synnistä vapaana voisi syntiset pelastaa.

Johdonmukaisesti ajatellen näistä kannoista päädytään ihmisen eettisen vastuun kieltämiseen. Neitseestäsyntymisoppiin liittyy perisyntioppi, joka tekee synnistä kohtalon; kenellekään normaalin sukupuoliyhteyden tuloksena syntyvälle ihmiselle ei ole mahdollista sitä välttää. Synnin käsitteestä, joka kristinuskossa on eettinen, ihmisen pahaa tahtoa ja kovaa sydäntä ilmaiseva käsite, tulee pakanafilosofin metafyysinen syntikäsite. Sillä tarkoitetaan ihmisen luonnon saastuneisuutta.

Terveen kristillisen luomisuskon mukaan maailma on hyvä, mutta ihmisten kovuus ja piittaamattomuus toinen toisistaan orjuuttaa ihmiskuntaa. Ihmiskunnan toivo on siinä, että ihmiset muuttavat mielensä (sana, joka suomalaisessa Uudessa testamentissa on käännetty parannukseksi, tarkoittaa mielen muuttamista). Neitseestäsyntymislegendoihin johtaa käsitys, että maailma on paha ja on onnettomuus syntyä maailmaan. Ihmisen ydin B kutsuttiinpa sitä vaikka sieluksi B on hyvä. Ihmiskunnan toivo on siinä, että ihmiset pääsevät pakoon maailmasta ja irti omasta maailman saastuttamasta ruumiistaan. Tämä pakanallinen ja kreikkalaisten filosofien suosima ajatuskaavio tunkeutui jo varhain kristilliseen uskoon ja enemmän kuin arvaammekaan vaikuttaa käsityksiimme pakanallistuttavasti. Perimmältään se on luomisuskon kieltämistä epäuskoista pessimismiä ja luonnollisen ihmisen yritystä väistyä vastuustaan maailmasta.

Maailmaa ei muuteta syyttämällä maailmaa, omaa ruumista tai sukupuoliviettiä. Maailma muuttuu sillä, että ihmisissä tapahtuu mielenmuutos, että he eivät enää etsi pahaa toinen toistansa vastaan vaan etsivät sen sijaan toisiaan veljinä ja sisarina. Me emme tarvitse uutta, sukupuoletonta ruumista, me tarvitsemme uudistuneen mielen. Maailma on hyvä ja sukupuolisuus on yksi elämän suurista lahjoista, me olemme pahoja ja hitaita muuttumaan.

Mitkä seikat lienevät olleet vaikuttamassa Jeesuksen neitseellistä syntymää koskevan perimätiedon muodostumiseen?



Vanhin evankeliumeista, Markuksen evankeliumi, ei ole ollenkaan kiinnostunut Jeesuksen varhaisvaiheista. "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, evankeliumin alku" on hänelle Johannes Kastajan toiminta erämaassa ja Jeesuksen sen aikana tapahtuva astuminen julkisuuteen. Sama pitää paikkansa Johanneksen evankeliumista.

Markuksella ja Johanneksella ei ole ollut tiedossaan Jeesuksen lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä asianhaaroja, jotka olisivat olleet heidän mielestään Jeesuksen olemuksen ja kutsumuksen kannalta keskeisiä. Neitseestäsyntymisoppi ei siis alun pitäenkään ole ollut kaikille kristityille yhteinen käsitys. Markukselle ja Johannekselle Jeesuksen julkinen toiminta, kaikki mitä hän puhui, mitä hän teki ja mitä kohtaloita hän joutui kokemaan, riitti tekemään hänen merkityksensä ymmärrettäväksi. He eivät tarvinneet oletusta, että Jeesus olisi ollut Jumalan fyysistä sukua.

Markuksen evankeliumi kirjoitettiin noin vuonna 70, Johanneksen evankeliumi noin vuonna 100 ja molemmat muut evankeliumit näiden välisenä aikana. Niin ollen Jeesuksen lapsuutta koskeva perimätieto on syntynyt tai ainakin tullut laajalti hyväksytyksi vasta Markuksen evankeliumin ilmestymisen jälkeen ja silloinkin se sisälsi keskenään ristiriitaista ainesta (neitseestäsyntyminen, isänpuoleiset sukutaulut). Toisaalta vielä Johanneksen evankeliumin kirjoittamisaikana näitä lapsuuskertomuksia ei yksimielisesti arvostettu kristillisessä kirkossa, koska Johannes niistä tyystin vaikenee.

Noin vuoden 70 jälkeen siis syystä tai toisesta alkoi Jeesuksen silloisten oppilaiden keskuudessa herätä opettajan elämään kohdistuva uteliaisuus. Kun sopivaa materiaalia sen tyydyttämiseksi ei ollut, syntyi hurskaan mielikuvituksen voimasta legendoja. Näissä legendoissa tahdottiin antaa kirkon palvelemalle Herralle hänen arvoistaan loistoa jo lapsuudesta saakka.

Uteliaisuuden ja inhimillisen mielenkiinnon lisäksi outojen käsitysten syntymiseen vaikutti epäterveitä jumaluusopillisia katsomuksia. Mielenkiinto siirtyi Jeesuksen julistamasta Jumalan valtakunnasta ja hänen avaamistaan inhimillisen elämän mahdollisuuksista teologiseen abstraktioon, joka vähitellen alkoi kadottaa niitä inhimillisiä piirteitä, joita Jeesus Nasaretilaisella oli. Uskottiin kunnioitettavan Jeesusta ylösnousseena Herrana, mutta Herra, jota kunnioitettiin, alkoi erkaantua Jeesuksen historiallisesta kuvasta. Alkoi Jeesukselle annettujen arvonimien huomaamaton sisällöllinen muutos. Jeesuksesta käytettiin samoja nimiä kuin ennenkin, mutta niihin omaksuttiin vierasta sisältöä.

Luulen käsitteen "Jumalan Poika" voimakkaasti vaikuttaneen Jeesuksen fyysisen jumaluuden olettamiseen. Tätä arvonimeä lienee alettu käyttää Jeesuksesta vasta hänen kuolemansa jälkeen, sillä huolellisissa evankeliumitekstien erittelyissä ei ole voitu löytää yhtäkään todennäköisesti aitoa Jeesuksen sanaa, jossa hän itse käyttäisi itsestään tätä nimitystä tai vaatisi sitä itsestään käytettäväksi. Se kuitenkin esiintyy jo Markuksen evankeliumissa. Kun Jeesuksesta käytettiin tällaista arvonimeä, ei kai mikään ollut luonnollisempaa kuin alkaa kertoa tapahtumaa, jossa Jumalan Henki todella siittää Jeesuksen.

Nykyisessä uskonnollisessa kielessä käsite Jumalan Poika korostaa Jumalan ja Jeesuksen läheistä yhteyttä nimenomaan sukulaisuuden, jopa samuuden merkityksessä. Jumalan Poika ja jumala voivat tulla vaihdannaiskäsitteiksi. Juutalaisessa kielenkäytössä – olettaen että sanaa alettiin käyttää Jeesuksesta jo juutalaisessa alkuseurakunnassa B sillä tarkoitettiin Jeesuksen Jumalalta saamaa tehtävää, lähettilään virkaa, joka erotti hänet kaikista muista ihmisistä. Fyysisen sukulaisuuden ja samuuden ajatus olisi juutalaisista ollut loukkaava.



Jos edellä esitettyihin perusteisiin yhdytään, lienee itsestään selvää, että edes sellaisen monien keskeisenä pitämän opinkappaleen kuin neitseestäsyntymisen totena pitäminen ei voi olla Jumalan valtakuntaan pääsemisen ehto. Itse asiassa neitseestäsyntymisen opettamista on pidettävä historiallisten tosiasioiden, teologisten näkökohtien ja eettisten perusperiaatteitten kannalta arveluttavana, keskeisistä uskontotuuksista harhaantuneen ajatusperinteen ylläpitämisenä.



Ylösnousemus ei ole uskonkappale



Kun käydään huolella analysoiden läpi kaikki evankeliumien kohdat, joissa Jeesus Nasaretilainen soveltaa itseensä tai jotkut muut soveltavat häneen niin kutsuttuja uskonnollisia arvonimiä B esimerkiksi sanoja Jumalan Poika, Jumala, Messias, Ihmisen Poika B todetaan monen mielestä yllättävä asia. Yksikään nykyisessä sanamuodossaan aidoksi tunnustettava teksti ei pakota olettamaan, että Jeesus olisi julkisesti soveltanut tai vaatinut sovellettavaksi itseensä ylipäänsä mitään näistä nimityksistä.

Yksityiskohtaista esitystä Jeesuksen arvonimistä ei tässä ole tarjottava. Käsitettä Ihmisen Poika ei kuitenkaan voi sivuuttaa. Tärkeimmissä yhteyksissä, joissa se evankeliumeissa esiintyy, Jeesus käyttää sitä viittaamaan tulevaan aikaan ja puhuu silloin kolmannessa persoonassa. Tämä antaa ymmärtää, ettei Jeesus omistanut itselleen edes tätä arvonimeä, vaan tarkoitti sillä tulevaisuuden henkilöhahmoa, jonka mukana Jumalan todellisuus lopullisesti koittaisi.

Jeesus ei siis pitänyt tehtävänään vaatia itselleen uskonnollisia arvonimiä eikä asettanut seuraamisensa ehdoksi jonkin tietyn persoonaansa koskevan teologisen käsitteen omaksumista. Hän ymmärsi olevansa Jumalan valtakunnan asialla, ja hänen julistuksensa ja toimintansa keskittyi tämän maailmaan murtautumassa olevan todellisuuden kirkastamiseen. Se ei ollut vaatimattomuutta. Jeesuksella oli korkea käsitys omasta merkityksestään niissä historiaa mullistavissa tapahtumissa, joiden kuuluttajaksi hän itsensä ymmärsi.

Hänen kutsumustietoisuutensa tulee näkyviin siinä, että hän katsoi kohtaamilleen ihmisille perimmäisen merkitykselliseksi, miten he häneen ja hänen sanomaansa suhtautuisivat. Niinpä hän muun muassa väitti että ihmisen hylkäävä tai hyväksyvä kannanotto hänen persoonaansa vaikuttaa ratkaisevasti siihen, minkälaisen kannan Ihmisen Poika saapuessaan on ottava tähän ihmiseen. Jeesus oli merkki murtautumaisillaan olevasta Jumalan ajasta. Se joka hänet ja hänen sanomansa hylkäsi, osoitti olevansa Jumalan valtakunnan vihollinen. Ihminen, joka riemuiten avautui Jeesuksen sanomalle ja toimi sen mukaisesti itse asiassa jo astui Jumalan valtakuntaan. Hän omisti sen lupauksessa ja lupauksen tuottamassa riemussa.

Jeesus näki, kuinka hänen sanansa mursi uuden olemassaolon mahdollisuuden sairaitten, toisistaan erilleen ajautuneitten, vihan, väkivallan, syyllisyyden ja pelon orjuuttamien ihmisten maailmaan. Siksi hän rohkeni väittää Jumalan todellisuuden jo tapahtuvan. Ihmisen luovaa iloa kärkkyvät riivaajat väistyivät, ja Jeesuksen oppilaiden joukossa oli välähdyksittäin nähtävissä uuden, Jumalansa ja lähimmäisensä kanssa avoimina elävien ihmisten yhteyden ydin. Jumalan valtakunta oli jo vajaasti, katkelmallisesti, tulevaisuuteen viittaavasti tapahtumassa, mutta sen täyteys vielä odotti edessäpäin.



Sitä, kuinka täsmälleen Jeesus oli itselleen määritellyt oman asemansa tapahtumaketjussa, jonka hän pani alulle, on vaikea käytössä olevien lähteitten pohjalta ratkaista. Oli sen laita miten oli, Jumalan valtakunta oli hänen pohdintojensa polttopiste. Opetuslasten laita oli toisin. Evankeliumeista saa sen käsityksen, että he kuluttivat paljon voimiaan hautomalla mielessään kysymystä, kuka heidän opettajansa lopultakin mahtoi olla. Aika oli läpikotaisin tulevaisuuden odotusten kyllästämää, ja monenlaiset teoriat ja fantasiat saivat kannatusta. Jumalan Voidellun, Messiaan B näillä tarkoitettiin tulevaisuuden kuningasta B odottaminen oli vireätä hyvin monenlaisissa muodoissa. Tarjokkaita arvonimen haltijoiksi oli esiintynyt useita, ja monia uljaasti alkaneita, mutta teloituspaikoille johtaneita messiaanisia valloitusretkiä tapahtui. Oli väistämätöntä, että Jeesuksen oppilaat sovelsivat eri teorioita Jeesukseen.

Evankeliumissa on joitakin jälkiä keskusteluistakin, joita käyty kysymyksestä Jeesuksen ja oppilaiden välillä. Historiallisen ytimen löytäminen niistä tuottaa suuria vaikeuksia. Huomionarvoista on kuitenkin, ettei Jeesus niistä yhdessäkään ota riemastuneesti vastaan tarjottuja Messiaan rooleja.

Evankeliumeissa korostetaan vähän väliä, että Jeesus tiesi ennakolta lopullisen kohtalonsa. Siihen ei mitään okkultistista selvänäköisyyttä tarvittukaan. Jokainen järkevä ihminen, joka tarkkaili Jeesuksen puheita ja toimia, saattoi ennustaa, että tuo galilealainen uskonnon ja hyvien tapojen pilkkaaja tulisi lopulta päätymään voimassa olevan hurskauden ja poliittisen vallan kanssa väkivaltaiseen yhteenottoon. Jeesuksen puheet, joissa hän säälimättömän terävin, ivallisin sanoin ruoski julkista hurskautta ja juutalaisten kokosydämisimmin uskonnolle antautunutta kansanosaa, fariseuksia ja kirjanoppineita, hänen välinpitämättömyytensä perinnäistavoista, julkisesta järjestyksestä ja jopa Raamatun käskyistä ja lopulta hänen rohkeat sanansa temppeliä vastaan eivät voineet muuhun johtaa.

Eikä Jeesus väistänyt konfliktia. Hänelle oli ilmeistä, että Jumalan tahtoma ihmisyys ei voinut toteutua uskonnollisessa ja moraalisessa järjestelmässä, jolle pyhät arvot olivat ihmistä tärkeämpiä, joka perinteen nimissä kävi sotaa ihmisten yhteyttä vastaan ja rakensi raja-aitoja Jumalan kunniaksi. Viimeinen matka Jerusalemiin B ja jos synoptiset evankeliumit ovat oikeassa, Jeesuksen ainoa matka sinne B oli merkitykseltään selvä kaikille Jeesuksen seurueen jäsenille: se oli lopullisen ratkaisun etsimistä.

Villit toiveet, joita matka viritti Jeesuksen oppilaissa, saivat monia ilmenemismuotoja. Toivo, että Jeesuksen marssi Jerusalemiin merkitsi messiaanisen kuninkaan tuloa kaupunkiin ja astumista valtaistuimelle, herätti keskustelun arvosijojen jaosta messiaanisen valtakunnan hallinnossa: Sebedeuksen pojat pyysivät paikkoja Jeesuksen valtaistuimen kummaltakin puolelta muiden opetuslasten suureksi närkästykseksi. Kansanjoukko kulki Jeesuksen edellä laulaen kunniaa Daavidin pojalle – nimityksellä tarkoitettiin Kuningasta, Messiasta B ja heitteli tielle vaatteita.

Minkälaista ratkaisua Jeesus odotti? Jos Jeesuksen vastaus parhaita paikkoja varaaville Sebedeuksen pojille on aitoperäinen edes ytimeltään, hän lupasi heille mieluummin kärsimyksiä kuin voiton riemun. Samoin aasin valitseminen eläimeksi, jolla hän ratsasti Jerusalemiin joukkojen juhliessa kuningastaan, oli ele, jolla hän ilmaisi kansan käsittäneen väärin tapahtuman. Hän luultavasti ymmärsi, että yhteenotossa järjestelmän kanssa hän henkilökohtaisesti tulisi tuhoutumaan.

Miten hän ulkonaisen tappionsa tulkitsi, sitä ei voi enää saada selville. Saattaa olla niin kuin on väitetty, että hän odotti Jumalan valtakunnan puhkeavan välittömästi kuollessaan; saattaa olla että jokin muu teoria on paremmin paikkansa pitävä. Kertomuksilla siitä mitä hän puhui ja mitä hänelle tapahtui oikeudenkäynnin ja varsinkin ristillä olon aikana, ei ole vankkaa historiallista pohjaa. Pääosiltaan nämä kertomukset ovat syntyneet jälkeenjääneen opetuslapsijoukon yrityksinä tulkita opettajan häpeällisen kuoleman merkitys.



Jeesuksen kuoleman tuottama turhautuminen, jännittyneiden odotusten raukeaminen tyhjiin, rakastetun opettajan, oppilaittensa rohkeimpien toiveitten kohteen menettäminen hajotti oppilasjoukon. Jos Jeesus olisi niin selvin sanoin ilmoittanut ylösnousemuksestaan kuin evankeliumit antavat ymmärtää, tämä pettymys ja katkeroituminen olisivat ajateltavaksi mahdottomia. Ilmeisesti opetuslasten uskollisuus ei riittänyt edes kuolemantuomiopaikalle saakka.

Mestarin kieltämisen traagisuus on evankeliumien taustalla oleva kipeä tosiasia. Kaikki opetuslapset kielsivät Jeesuksen. Jopa Pietari, myöhemmän kirkon pylväs, evankeliumin kertomuksen mukaan petti opettajansa piikatytön pelottamana. Se, että Jeesuksen kuolema hajotti hänen opetuslapsensa ja riisti heidän toivonsa, on evankeliumien historiallisesti luotettavimpia asioita. Perättömänä sellaista tarinaa ei olisi kerrottu niistä kahdestatoista, joiden perustukselle koko kirkko rakentui ja joiden arvo nopeasti ajan kuluessa kohosi yli kaikkien ihmismittojen.

Sitä suurempi historiallinen yllätys on, että vähän ajan kuluttua pettynyt ja hajalleen riepottunut opetuslasten joukkoon jälleen koossa rohkeana, kaihtamatta opettajan saaman kohtelun uhkaa, julistaen samaa uskoa Jumalan valtakuntaa kuin Jeesuskin. Psykologit selittäkööt sen miten parhaiten taitavat ihmisen tarvedynamiikalla, siihen he ovat saaneet koulutuksen, ja se on heidän velvollisuutensa. Jos muita selittämiseen halukkaita alojen ammattimiehiä tarjoutuu esittämään selityksiään, heitä kuunneltakoon. Jos heidän selityksensä on asiantunteva, se kyllä omalta osaltaan saattaa auttaa ymmärtämään tapahtunutta.

Maailmanhistorian ja meidän nykyään elävien ihmisten ihmisyyden kannalta näillä eri alojen asiantuntijoitten selityksillä ei kuitenkaan ole viimeistä, ratkaisevaa merkitystä. Rohkeutensa jälleen voittanut opetuslasten joukko ilmoitti kohdanneensa opettajan, jota kuolema, jota näennäinen tappio väkivallan edessä ei voinut tuhota. Perimmältään on yhdentekevää, mitä ylösnousemuskokemusten viimeinen tieteellinen selitys tulee olemaan. Tärkeätä on, että kuolema ei voinut voittaa Jumalan vapauttamaa ihmisyyttä, joka Jeesuksella oli.

Jälleen kerran ohi katsova oikeaoppisuus ja toisaalta puolitiehen pysähtyvä älyllinen rehellisyys tarjoavat keinoja väistää olennaista todellisuutta. Oikeaoppisille tulee tärkeäksi varmistaa, että ihmiset ylipäänsä ja samanuskoiset erittäinkin järjellään käsittävät ja sydämellään tunnustavat ylösnousemuksen uskottavana tosiasiana; puolitiehen jäävä rehellisyys tuijottaa silmänsä sokeaksi kertomuksen ennenkuulumattomuuteen; molemmat väistävät tarjona olevan Jumalan lapseuden.

Raitis, keskeiseen pitäytyvä tarkastelutapa on mahdollista saavuttaa huolellisesti vertailemalla Uuden testamentin kertomuksia ylösnousseen ilmestymisistä. Kaikki kertojat ovat yksimielisiä siitä, että Jeesuksen oppilaat saivat jollakin tavalla vakuuden opettajan elämästä. Kuinka se itse asiassa tapahtui, missä se tapahtui, keille ja missä järjestyksessä se tapahtui, näistä kysymyksistä Uudesta testamentista on löydettävissä monia keskenään yhteen sopimattomia, toisistaan olennaisesti poikkeavia käsityksiä. Parhaat yhdenmukaisimmat tiedot ovat Paavalin elämyksistä Damaskon tiellä, jossa ylösnoussut sanoi hänelle: "Saul, Saul, miksi vainoat minua." Tapaus on kerrottu kolme kertaa Apostolien teoissa. Kertomuksissa esiintyy siitä kaksi eri versiota: toisessa Paavalin seuralaiset näkevät elämykseen liittyvän kirkkaan valoilmiön, mutta eivät kuule Paavalin kuulemaa ääntä, toisessa he kuulevat kyllä äänen, mutta eivät näe valoilmiötä.



On ilmeistä, ettei Paavalin kokemukselle Damaskon tiellä varhaiskirkossa yleisesti myönnetty samaa perustavaa laatua olevaa merkitystä kuin Jeesusta jo tämän elämän aikana seuranneiden oppilaiden kokemuksille. Paavali itse kyllä katsoo niiden olevan samanarvoisia, vain ajallisesti erilaisia asioita. Elämystään hän käytti yhtenä aseenaan alkukirkon repivässä kirkkopoliittisessa taistelussa. Apostolin arvoa, jota Paavali tavoitteli, hänelle ei myönnetty. Hänestä tätä arvonimeä käyttivät hänen lisäkseen tuskin muut kuin omat oppilaat. Apostolien teoissakin, joka huomattavalta osalta lienee muodostunut Paavalia lähellä olevissa piireissä, käytetään hänestä apostolin nimitystä vain kerran, ikään kuin vahingossa.

Uuden testamentin ylösnousemuskertomuksissa on ilmeisesti edustettuna useita perimätiedon toisiaan seuraavia kerroksia. Käsitykseni mukaan perustana on ollut varsin yksinkertaisia Jeesuksen oppilaiden todistuksia, joissa he ilmoittivat saaneensa vakuuden Jeesuksen ylösnousemuksesta. Nämä alkavat vähitellen perimätiedossa kietoutua yhä rikkaampien yksityiskohtien sekamelskaan, myyttisiä piirteitä alkaa esiintyä yhä runsaammin, perimätiedossa alkaa näkyä haarautumista erilaisiin traditioihin ja aletaan etsiä aistillisia perusteita tapahtumalle B tyhjä hauta, vartiomiesten lahjominen, epäilevän Tuomaan vakuuttaminen jne. Aletaan myös puhua tapahtumasarjasta: ylösnouseminen ja ajan naiivin maailmankuvan mukainen taivaaseenastuminen B ilmaan kohoaminen opetuslapsien silmien edessä B eroavat toisistaan erillisiksi tapahtumiksi.

Uuden testamentin todistuksen yksimielisyys Jeesus Nasaretilaisen ylösnousemuksen todellisuudesta ja toisaalta sen kirjavuus ylösnousemuskokemusten yksityiskohdissa keskittää katseen olennaiseen. Se estää jumalattoman uteliaisuuden tunkeutumisen kirkon rohkeuden lähteen syvyyksiin. Väärien, kouraantuntuvien tukipuiden hakeminen kristittyjen tulevaisuuden uskolle merkitsisi puolesta ja vastaan esitetyistä näkökohdista loputtomasti käytävää jahkailua, kovasydämisen oikeaoppisuuden ja helpon ateismin esiinmarssia.

Monille tämän päivän kristityille ylösnousemusajatus on päätä rasittava dogmi. Toiset selviävät venyttämällä mielikuvitustaan äärimmille rajoille, toiset pakenevat uskonnollisen auktoriteetin syliin tai antautuvat ajattelua syrjivän uskonnollisen tunteen riepoteltaviksi.

Jeesuksen oppilaille kysymys ei ollut näin tyhjänpäiväinen. Jeesuksen ilmestymisen taustana oli kivistävä tietoisuus siitä, että he olivat kieltäneet opettajansa silloin, kun tämän elämän ahdistavin hetki tuli. Heillä oli muistissaan Jeesuksen jyrkkä sana: ken ikinä kieltää hänet, sen Ihmisen Poika tulee tullessaan kieltämään. Jeesuksen kuoleman jälkeinen oppilasjoukko oli menettänyt opettajansa, toinen toisensa ja, mikä hirvittävintä, tulevaisuuden toivon.

Jeesuksen ilmestyminen merkitsi heille riemastuttavaa, vaikeasti vastaanotettavaa vakuutusta, että heitä ei ollut hylätty uskottomuutensa tähden. Heidän mestarinsa tunnustautui oppilaidensa yhteyteen, mikä heidän puoleltaan oli pirstoutunut.

Oppilaiden ylösnousemususko synnytti alkukirkon. Jeesuksen tunnustautuminen petollisten ystäviensä yhteyteen kokosi nämä toisistaan eksyneet ihmiset yhteen. Ylösnousemuskokemusten välittömänä seurauksena oli, että Jeesuksen oppilaat lähtivät perheineen, omaisuus mukanaan, Jerusalemiin, jossa he elivät yhteistä elämää odottaen lupausten toteutumista.



Uudelleen kokoon tullut Jeesuksen oppilaiden joukko näki opettajan tappion ja tuhoutumisen aiheuttamien epäilysten ajan olevan ohi. Jumala oli herättänyt Jeesuksen kuolleista ja siten tunnustautunut hänen työhönsä. Jumala oli painanut sinettinsä Jeesuksen hänen nimissään antamiin rohkeisiin lupauksiin. Toiveet, jotka Jeesukseen oli kiinnitetty, olivat saaneet vahvistuksen, tosin muodossa, joka oli kaikkien odotusten vastainen. Rikkaat elämän mahdollisuudet, joiden oli koettu avautuvan oppilaan yhteydessä Jeesukseen, eivät olleet näennäisiä. Ne eivät olleet kiihkeitten toiveitten ja voimakkaiden mutta ohimenevien tunteiden kuohua; eivät hourekuvia, joiden pitikin kariutua todellisuuden karkeuteen. Elämä Jeesusta seuraten oli todellakin Jumalan tahtomaa elämää, edessäpäin olevan ennakointia, avautumista Jumalan vastaanottamiseen.

Yllättävien kokemusten aiheuttamista oivalluksista oli kuitenkin tämä ratkaisevin: Jeesus itse oli se Ihmisen Poika, jonka tulemista hän oli luvannut. Ihmisen Poika, jonka mukana Jumalan luvattu todellisuus lopullisesti voittaisi maailmassa, oli sama Jeesus, jonka he olivat tunteneet, jonka kanssa he olivat vaeltaneet ja jonka lähettäminä he olivat kulkeneet Jumalan valtakuntaa ja Jumalan tahtomaa parannusta saarnaamassa.

Kun oppilaat muistelivat yhteisen vaelluksen aikana sattuneita tapahtumia ja kaikkia niitä Jeesuksen opetuksia, joita he olivat huolellisesti painaneet mieleensä, moni asia kirkastui heille aivan uudessa valossa. He ymmärsivät, että Jeesuksen omassa henkilössä ja työssä oli Jumalan valtakunta ollut heidän keskellään, ja kaikki Jumalan valtakunnan tuntomerkit olivat nähtävissä hänen piirteissään. Juuri siksi kukaan sellainen, joka ei hyväksynyt Jeesusta ja hänen toimintaansa, ei voinut ottaa vastaan Jumalan valtakuntaa sitten, kun se kerran oli oleva ilmeinen.

Ajan maailmankuvalle ominaisten apokalyptisten kuvitelmien kärki taittui Jeesuksen oppilaspiirissä. Jumalan tulevaisuus, jota he odottivat, ei ollutkaan ennen kaikkea myyttisten hahmojen täyttämä, elämälle vieras sensaatio, vaan todellisuus, johon Jeesuksen oppilaat jo olivat tutustuneet. He eivät kulkeneet kohti pimeässä olevaa, vaarallisten yllätysten täyttämää huomispäivää, vaan kohti Jeesus Nasaretilaista, jonka tunsivat.

Mitä ylösnousemususko voi tänään merkitä? Ei missään tapauksessa uskottavaa uskomusta, jota ryhtyisimme puolustamaan esittämällä järkiperusteita, historiallista todisteaineistoa tai näkemällä aukkoja vastustajien näkökohdissa. Ei sen totuutta voi koetella lähteitä seulomalla tai alistamalla siihen tunnustautuvat psykologien testeihin. Sen totuuden voi koetella vain tekemällä siitä käytännölliset johtopäätökset, mukautumalla sen aikaansaamiin uusiin olosuhteisiin maailmassa.

Kristillisen kirkon ylösnousemususko ei ole teoreettinen käsitys josta toisinajattelevien kanssa kiistellään. Se on jokaiselle ihmiselle tarjolla oleva uuden elämän mahdollisuus, joka voidaan toteuttaa elämällä se todeksi. Ylösnousemus ei ole asia, jota todistellaan epäluuloiselle maailmalle, vaan se on asia, josta todistetaan ennen kaikkea uskaliaalla elämällä ja sitten myös sanalla, joka kutsuu uuteen rohkeuteen.

Niin kauan kuin Jeesus oli yksi meistä, galilealainen parantaja, saarnaileva kulkuri jossakin maailman kolkassa, saattoi Jumalan valtakunnan kahleita katkova todellisuus tulla osaksi vain niille, jotka elivät hänen kanssaan samanaikaisesti, jotka ymmärsivät hänen kieltään, jotka olivat selvillä hänen kotimaansa uskonnollisista oloista ja vallitsevista yleisistä maailmankäsityksistä. Hänen seuraamisensa oli mahdollista vain eräille harvoille, jotka osuivat hänen tielleen ja jotka hän itse kutsui jättämään yhteiskunnallisen elämän oikeudet ja velvollisuudet, omaisuuden ja perheen ja antautumaan vaeltelevaan elämään yhteiskunnan ulkopuolella.



Vasta kun Jeesus oli kuollut, saattoi Jumala herättää hänet mahdollisuudeksi meille kaikille. Eläessään Jeesus esimerkiksi kieltäytyi toimimasta pakanain keskuudessa; syyrofoinikialaisen avunpyyntöön hän aluksi vastasi jyrkästi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö."[1] Vasta naisen taivuttelu sai hänet lopulta toimimaan. Kuolemansa Jälkeen Jeesusta eivät sido kansalliset, uskonnolliset, poliittiset rajoitukset tai ajan, paikan ja maailmankuvan siteet.

Ylösnousseen Jeesuksen, seurakunnan Herran tunnustaminen ja häneen lyöttäytyminen ei edellytä jonkin kansan jäsenyyttä, uskonnollista taustaa, joittenkin moraalisten normien pyhyyden tunnustamista, jonkin muinaisen tai nykyaikaisen myyttisen tai tieteellisen maailmankuvan omaamista. Se merkitsee vain sitä, että liittyy Jeesuksen oppilaiden joukkoon, jotka heittäytyen lupauksenvaraiseen elämään inhimillisen viisauden näkökohdista piittaamatta koettelevat Jumalan luotettavuutta. On kylläkin luultavaa, että ko. teksti on peräisin pakanalähetystyötä vastustavasta juutalaiskristillisestä ryhmästä.

Vielä kerran: ylösnousemususko ei ole uskomus muiden maailmassa uskottujen uskomusten joukossa. Jeesuksen ylösnousemuksesta ei voi todistaa maailmalle jankuttamalla sitä todeksi ja paksuniskaisesti kieltäytymällä kuulemasta vastaanväittäjien järkiperusteita. Jeesuksen ylösnousemuksen vakavasti ottaminen ja käytännöllisten johtopäätösten vetäminen siitä on koko elämää koskeva uskalias kokeilu, johon kutsuu luottamus Jeesuksen henkilöön ja hänen sanojensa vastustamaton totuudellisuus. Sen puolesta voi puhua vain sellaisesta elämästä käsin, jossa ei noudateta tämänaikaisen maailman lainalaisuuksia, vaan eletään todeksi Jumalan todellisuuden lainalaisuuksia.

Jeesuksen ylösnousemuksen ottaa vakavasti se, joka antautuu elämään Jeesuksen uskon, toivon ja rakkauden varassa, ei se, joka sitä kuuluvimmin hokee. Jeesuksen elämästä todistaa yhteisö, joka rakastaa kaikista ihmisten pystyttämistä rajoista ja välimatkoista riippumatta; joka tekee ratkaisut rohkeasti ja pyhinä pidetyistä käsityksistä, perinnäistavoista, taktisista näkökohdista piittaamattomasti niin kuin hän ne teki Jumalan lupaukseen luottaen; joka uskaltaa olla avoin tulevaisuudelle ja odottaa sieltä Jumalan suuria tekoja silloinkin kun tilanne näyttää toivottomalta.

Kirkko, joka elää konjunktuureihin katsoen, taktikoivasti viisauden varassa kannatustaan laskelmoiden, yhteiskunnan turvaan ja talouteensa luottamuksen rakentaen, maailmalta moraaliset normit lainaten, itsekkäiden kansojen äänitorveksi antautuen, menneisyyteen tuijottaen ja tulevaisuutta peläten häpäisee Jeesuksen oppilaiden ylösnousemususkon.

Ylösnousemususko on uhmakas protesti ihmistä orjuuttavia lainalaisuuksia kohtaan, niitä lainalaisuuksia, joita ihmisviisaus, arkuus ja epäusko pitävät yllä. Ylösnousemususko on kurottumista siihen elämään, mikä vasta on tulossa, mikä vasta on luvassa. Ylösnousemususkonsa varassa tämän maailman jumalia kumartamasta kieltäytyvä Jeesuksen opetuslapsijoukko on kohta, jossa tuleva, luvattu koskettaa vanhaa todellisuutta sitä luovasti muovaten.

http://www.terhopursiainen.fi/uusintestamentti.htm