ja ärtymyksen tunteensa? Onko kaikki vihan, katkeruuden ja loukatuksi tulemisen tunteet vain nieltävä ja kätkettävä sisäänsä? Olen aina miettinyt että jos joku tuntee olevansa uudestisyntynyt uskossaan tai tuntee halukkuutta tehdä huomattava parannus niin ovatko näkyvät ulkoiset vihanpuuskat(jotka ovat ihmiselle aika luonnollinen reaktio purkaa paha olo)sen jälkeen kiellettyjä tunteenilmaisutapoja? Miten vihaa ja pettymyksiä voi purkaa rakentavasti ilman että enää vaahtoaisi jollekin, viskoisi tavaroita tms. jos on ollut luonteeltaan aina hyvin tempperamenttinen ja kiivas?
Kysynpä tätä ihan vain sen vuoksi koska itselleni on hyvin vaikeaa hillitä itseäni jos joku loukkaa tai suututtaa minua vaikkapa. Inhoan eniten itsessäni tuota voimakasta tempperamenttia, joka on seurannut lapsesta saakka ja minut on tulkittu itsekkääksi ihmiseksi tahtomattani. Helposti tulee muita loukattua vaikka aika pian tunnen siitä syvää syyllisyyttä ja tunnen käyttäytyneeni melko itsekkäästi. :( Uskossa olen ollut aina, mutta kun ihminen uudestisyntyy niin katoaako ne huonot piirteet sitten kuin "taikaiskusta" kun antautuu Jeesukselle sydämestään?...Vai voiko uskonsa kanssa elää vaikkei pääsisikään kokonaan eroon taipumuksistaan ja tavoistaan.
Elämäni on ollut suunnatonta kamppailua itsehillinnän kanssa. Epäilen itselläni olevan mahdollisesti jokin keskittymis- ja motivaatiohäiriö(aivokemiallinen häikkä)asperger-oireyhtymä, ADD kun en tahdo muuttua miksikään rajoittuneisuudestani. Itseäni helpottaa kun olen alkanut tiedostamaan ongelmiani yhä enemmän ja löytää syitä miksi käyttäydyn niin omien kaavojen mukaan. Surua ja masennusta aiheuttavat myöskin oppimisvaikeuteni. En ole menestynyt koulussa koskaan hyvin ja kouluja jäänyt kesken monen yrityksen jälkeen.
Jumalaan olen siis uskonut lapsesta saakka ja raamattuakin koittanut lukea aika ajoin mutta koska en hahmota enkä muista lukemaani kovin hyvin niin tuntuu ettei mitkään opit edes jää päähän. Uskon ja pelastuksen kaikki edellytykset tuntuvat elämässäni äärimmäiseltä mahdottomuudelta toteuttaa käytännössä. Raamatun sanat ja opetukset vilisevät silmissäni sekavana epämääräisenä mössönä ja jutut joita koitan lukea täältä palstoiltakin tuntuvat olevan minulle täyttä hepreaa. En osaa hahmottaa asioita oikein ja käsitän kaiken ihan omalla tavalla.
Olenko täysin epätoivoinen tapaus? :/ Rukoilen kuitenkin jatkuvasti...tai enemmänkin se on ihan vaan keskustelua siitä missä olen epäonnistunut ja kiitosta siitä missä olen onnistunut. Onnellisin tunnen olevani vain kun uskon Jeesukseen ja pidän oman yhteyden Häneen, mutta heti jos koitan opiskella kirjoitettua sanaa niin kaikki jotenkin menee sekavaksi. Spontaanius katoaa kokonaan kun alan lukea raamattua ja minusta tulee kuin orja joka alkaa pelkäämään elämää itsessään, mitä uskallan tehdä ja mitä en etten tekisi syntiä...ja huomaan pian että uskallan tuskin edes hengittää. Muutun tosin onnettomaksi ja neuroottisen epävarmaksi.
Eniten minua askarruttaa uudestisyntymisessä siis se itsensä unohtaminen ja eläminen Herrassa. Minun luonteeni on vain sen verran monimutkainen ettei itseä niin vain unohdeta vaikka välillä haluaisinkin niin käyvän. Elämäni pyörii tiettyjen mielitekojen ja intressien(mm. sisustus) ympärillä jotka ovat minulle äärimmäisen tärkeitä säilyttääkseni viimeisen hippusen mielenterveydestäni. Ne intressit ovat iso osa elämääni ja itseäni vaikka ovatkin maallisia asioita. Jos siis haluan olla uudestisyntynyt niin pitääkö minun luopua kaikesta maallisesta vaikka sillä olisikin täällä eläessä luovan vireyden ylläpidon kannalta merkitystä? Onko oma onneni siis kuvitteellista harhaa josta pitää luopua löytääkseen Jumalan ja toimia hänen kunniakseen...siis pyhittääkseen kaiken vapaa-aikansa vain Hänelle, lukemalla raamattua yms. Olen ihan pihalla millaiseksi minun pitää muuttua että kelpaan Jumalalle ja pelastuisin Taivaan Kotiin. :/
t: ahistunut ujo erakkorapu
Kysynpä tätä ihan vain sen vuoksi koska itselleni on hyvin vaikeaa hillitä itseäni jos joku loukkaa tai suututtaa minua vaikkapa. Inhoan eniten itsessäni tuota voimakasta tempperamenttia, joka on seurannut lapsesta saakka ja minut on tulkittu itsekkääksi ihmiseksi tahtomattani. Helposti tulee muita loukattua vaikka aika pian tunnen siitä syvää syyllisyyttä ja tunnen käyttäytyneeni melko itsekkäästi. :( Uskossa olen ollut aina, mutta kun ihminen uudestisyntyy niin katoaako ne huonot piirteet sitten kuin "taikaiskusta" kun antautuu Jeesukselle sydämestään?...Vai voiko uskonsa kanssa elää vaikkei pääsisikään kokonaan eroon taipumuksistaan ja tavoistaan.
Elämäni on ollut suunnatonta kamppailua itsehillinnän kanssa. Epäilen itselläni olevan mahdollisesti jokin keskittymis- ja motivaatiohäiriö(aivokemiallinen häikkä)asperger-oireyhtymä, ADD kun en tahdo muuttua miksikään rajoittuneisuudestani. Itseäni helpottaa kun olen alkanut tiedostamaan ongelmiani yhä enemmän ja löytää syitä miksi käyttäydyn niin omien kaavojen mukaan. Surua ja masennusta aiheuttavat myöskin oppimisvaikeuteni. En ole menestynyt koulussa koskaan hyvin ja kouluja jäänyt kesken monen yrityksen jälkeen.
Jumalaan olen siis uskonut lapsesta saakka ja raamattuakin koittanut lukea aika ajoin mutta koska en hahmota enkä muista lukemaani kovin hyvin niin tuntuu ettei mitkään opit edes jää päähän. Uskon ja pelastuksen kaikki edellytykset tuntuvat elämässäni äärimmäiseltä mahdottomuudelta toteuttaa käytännössä. Raamatun sanat ja opetukset vilisevät silmissäni sekavana epämääräisenä mössönä ja jutut joita koitan lukea täältä palstoiltakin tuntuvat olevan minulle täyttä hepreaa. En osaa hahmottaa asioita oikein ja käsitän kaiken ihan omalla tavalla.
Olenko täysin epätoivoinen tapaus? :/ Rukoilen kuitenkin jatkuvasti...tai enemmänkin se on ihan vaan keskustelua siitä missä olen epäonnistunut ja kiitosta siitä missä olen onnistunut. Onnellisin tunnen olevani vain kun uskon Jeesukseen ja pidän oman yhteyden Häneen, mutta heti jos koitan opiskella kirjoitettua sanaa niin kaikki jotenkin menee sekavaksi. Spontaanius katoaa kokonaan kun alan lukea raamattua ja minusta tulee kuin orja joka alkaa pelkäämään elämää itsessään, mitä uskallan tehdä ja mitä en etten tekisi syntiä...ja huomaan pian että uskallan tuskin edes hengittää. Muutun tosin onnettomaksi ja neuroottisen epävarmaksi.
Eniten minua askarruttaa uudestisyntymisessä siis se itsensä unohtaminen ja eläminen Herrassa. Minun luonteeni on vain sen verran monimutkainen ettei itseä niin vain unohdeta vaikka välillä haluaisinkin niin käyvän. Elämäni pyörii tiettyjen mielitekojen ja intressien(mm. sisustus) ympärillä jotka ovat minulle äärimmäisen tärkeitä säilyttääkseni viimeisen hippusen mielenterveydestäni. Ne intressit ovat iso osa elämääni ja itseäni vaikka ovatkin maallisia asioita. Jos siis haluan olla uudestisyntynyt niin pitääkö minun luopua kaikesta maallisesta vaikka sillä olisikin täällä eläessä luovan vireyden ylläpidon kannalta merkitystä? Onko oma onneni siis kuvitteellista harhaa josta pitää luopua löytääkseen Jumalan ja toimia hänen kunniakseen...siis pyhittääkseen kaiken vapaa-aikansa vain Hänelle, lukemalla raamattua yms. Olen ihan pihalla millaiseksi minun pitää muuttua että kelpaan Jumalalle ja pelastuisin Taivaan Kotiin. :/
t: ahistunut ujo erakkorapu
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moro
"Olen ihan pihalla millaiseksi minun pitää muuttua että kelpaan Jumalalle ja pelastuisin Taivaan Kotiin. :/ "
Kuules, älä murehdi sitä millaiseksi sinun pitää muuttua. Tai mitä tehdä ja mitä ei. KUN synnyt uudestaan, Kristus muuttaa sinut uudeksi luomukseksi. Silloin kaikki se mihin et nyt pysty tulee mahdolliseksi. Saat Hänen luonteenpiirteitään, kärsivällisyyttä, rakkaudellisuutta... ei välttämättä kuitenkaan "taikaiskusta", mutta siihen tahtiin kun suostut muuttumaan. Ei siis tarvitse muuttua syntyäkseen uudestaan, vaan syntyä uudestaan muuttuakseen. Kuolettakaa lihan teot Hengellä, sanoi jo apostolikin. Eli uudestisyntyneenä vaellat Hengessä. Ja kun vaellat Hengessä tuntuu maalliset asiat turhalta. Etkä silloin tee syntiä vaan Isän tekoja. Ei sun tarvitse muuttua vaan antaa Jeesuksen muuttaa sut.
Siunausta
pai te vei, uskovainen purkaa kiukkuaan niin kuin muutkin, mutta sitä huomaa suuttuvansa harvemmin kuin ennen.
voi vihastua, mutta hän ei kanna kaunaa kellekkään ja Pyhä Henki muistuttaa että pitää antaa anteeksi, eikä edes muistaa sitä.Apostoli Paavalikin sanoo vihastukaa mutta älkää antako auringon laskeutua vihanne ylle, joten me emme saa olla pitkä vihaisia.
Onneksi meitä ihmisiä on monenlaisia. Kyllä tänne sinunlainen ihminen mahtuu.
Liian tasapaksua, jos kaikki samaan muottiin olisi valettu. Se on sitä elämän rikkautta, kun meitä on moneksi.
Kyllä elämä kasvattaa, sitä luonnettakin. Pääasia, että ei paaduta sisintä, että voi erottaa oikean väärästä, eikä jätä vihaa sisälle kasvamaan.
Tarpeettomasta voi aina anteeksi pyytää ja korvata vahingot.
Viha johtuu meidän asenteistamme. Sen voit itsekin todeta. Useimmat vihaan johtavat tilanteet uskova välttää jo niinkin, että siihen johtavat tilanteet jäävät jo etukäteen pois. Kristuksen sisäinen tunteminen muuttaa meitä sisältäkäsin. Näin ärtymisen syytkin muuttuvat.