Monille meistä on virkistävää, kun saamme tutustua uusiin ihmisiin. Pinnallinen tuttavuus ei tosin yleensä aina nosta edes ristiriidan aiheita esiin, kun taas syvällinen tutustuminen vaatii aikaa ja vaivaa, ja ateistille se on vielä kaiken lisäksi riskialtista. Itseensä tutustuminen voi olla ateistille vielä vaivalloisempi tutkimusmatka, vaikka siitä olisikin hänelle paljon hyötyä. Kun hän oppisi tuntemaan oman talonsa pimeät nurkat ja valoisat salit, suljetut ovet ja tuuletetut ovet, se huojentaisi ja auttaisi häntä viihtymään paremmin itsessään.
Monelle ateistille tällainen itsensä tutkiminen on kuitenkin liian uhkarohkea teko, ainakin liian suurina annoksina. Itsekeskeinen ihminenhän on luonut vuosien varrella itsensä omaksi lempilapsekseen, joka pyörii vain omien asioidensa ympärillä. Tämän lempilapsen erinomaisuuttahan kukaan ei sitten saa kyseenalaistaa. Ja niin tällainen henkilö mieluummin vaikka valehtelee omaan pussiinsa, sievistelee ja etsii sopivia alibeja, kuin tunnustaa omat virheensä.
Sisin minämme on näkymätön ulkopuolisten katseilta. Se on usein kätketty itseltämmekin. Emme tiedä kaikkea itsestämme, emmekä aina ole asiantuntijoita edes oman elämämme hallinnassa. Sanojen ja tekojen peili näyttää vain osan olemuksestamme. Tie itsensä tuntemukseen on pitkä, ja tällä pitkällä ja vaivalloisella matkalla auttavatkin ja lohduttavat silloin Paavalin viisaat ja opettavaiset sanat: "Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista".
Kun tulemme uskoon tai olemme uskossa, niin vapauttavaa on kuitenkin se, että meidän ei tarvitse olla suuria, menestyviä ja onnistuvia. Meidän ei tarvitse silloin enää jatkuvasti verrata itseämme toisiin jotta näkisimme kuinka hyviä olemme. Jos olisimme antaneet itsemme rappeutua valheellisiksi olennoiksi, joka vastaisi vain ihannekuvaa itsestämme, voisikin käydä niin, että kuulisimme Jumalan kerran sanovan meille: En tunne sinua".
Jos kiinnitämme liikaa huomiota omaan erinomaisuuteemme, etäännymme Jumalan armosta ja rauhasta. Kirkkokäsikirjassa sanotaankin oivallisesti: "Oikea itsensä tunteminen näkyy nöyryytenä ottaa vastaan armo yksin Jumalan lahjana". Tässä on se itsensä tutkiskelun siunaus, joka johtaa meidät turvautumaan Vapahtajaan.
Monelle ateistille tällainen itsensä tutkiminen on kuitenkin liian uhkarohkea teko, ainakin liian suurina annoksina. Itsekeskeinen ihminenhän on luonut vuosien varrella itsensä omaksi lempilapsekseen, joka pyörii vain omien asioidensa ympärillä. Tämän lempilapsen erinomaisuuttahan kukaan ei sitten saa kyseenalaistaa. Ja niin tällainen henkilö mieluummin vaikka valehtelee omaan pussiinsa, sievistelee ja etsii sopivia alibeja, kuin tunnustaa omat virheensä.
Sisin minämme on näkymätön ulkopuolisten katseilta. Se on usein kätketty itseltämmekin. Emme tiedä kaikkea itsestämme, emmekä aina ole asiantuntijoita edes oman elämämme hallinnassa. Sanojen ja tekojen peili näyttää vain osan olemuksestamme. Tie itsensä tuntemukseen on pitkä, ja tällä pitkällä ja vaivalloisella matkalla auttavatkin ja lohduttavat silloin Paavalin viisaat ja opettavaiset sanat: "Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista".
Kun tulemme uskoon tai olemme uskossa, niin vapauttavaa on kuitenkin se, että meidän ei tarvitse olla suuria, menestyviä ja onnistuvia. Meidän ei tarvitse silloin enää jatkuvasti verrata itseämme toisiin jotta näkisimme kuinka hyviä olemme. Jos olisimme antaneet itsemme rappeutua valheellisiksi olennoiksi, joka vastaisi vain ihannekuvaa itsestämme, voisikin käydä niin, että kuulisimme Jumalan kerran sanovan meille: En tunne sinua".
Jos kiinnitämme liikaa huomiota omaan erinomaisuuteemme, etäännymme Jumalan armosta ja rauhasta. Kirkkokäsikirjassa sanotaankin oivallisesti: "Oikea itsensä tunteminen näkyy nöyryytenä ottaa vastaan armo yksin Jumalan lahjana". Tässä on se itsensä tutkiskelun siunaus, joka johtaa meidät turvautumaan Vapahtajaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä en ole koskaan ollut suuri, menestyvä, onnistuja, tai muutakaan.
Paremminkin sellanen joka toisinaan aattelee helppoja tapoja päästä tästä paskasta.
Ehkäpä se Jumala tuntee minut ja elämänasenteeni ja tapani jo niin hyvin ettei auta enää mikään?
Siltä ainaki tuntuu.
Saahan sitä käsiä ristiin pistää ja pyytämällä pyytää mutta jos on,(niinku näyttäny pahasti jo vuosia)sieltä ylhäältä pää käännetty poispäin niin ihan sama.
Joskus penskana muistan että muka vastas,tai että ainaki uskoin niin.
Siinä se meiän armahtava Jumala.
En oo katkera mutta olenpahan kumminkin.. :(