Kysymys kaikille kristityille

yleisesti ottaen teemme.
Pidämme varastamista ja valehtelemista väärin, ym.
Yleensä ateistikin ulottaa moraalikantansa koskettamaan muita kuin itseään, pitäen naapurinsa epämoraalisia ratkaisuja jopa siinä määrin paheksuttavina että puuttuu niihin vähintään sanallisesti, joko suoraan naapurille tai ainakin, useimmiten, kotona jurnuttaa niistä perheelleen ja arvostelee selän takana.
Tämä on tyypillistä käyttäytymistä.

Tavallaan aloituksen kysymys jo sisältää moraalisen kannanoton.
---> Ehdottomien kantojen ottaminen muita ihmisiä koskeviin moraalikysymyksiin on paheksuttavaa.

Tiukimman tulkinnan mukaan aloituksesikin on siis moralistinen kannanotto toisten, tässä tapauksessa kristittyjen elämäntapaan ja moraalikysymyksiin!

Ennen muuta kristityillä on "syytä" ottaa moraalikysymyksiin kantaa, koska he uskovat absoluuttisen, ehdottoman totuuden eli Jeesuksen Kristuksen olemassaoloon, joka on kaikkien arvojen todellinen alkuperä ja oikea mittari.

Moraalisia käsityksiä voidaan kuitenkin ilmaista ja tuoda julki monella tapaa...
Uskovina meidät on kutsuttu julistamaan Jeesusta. Evankeliumi ei ole moraalista elämäntapaa ja hyveitä vaan on Jeesuksen Kristuksen kuolema ja ylösnousemus. Uskonelämä on tämän todellisuuden tuntemista. Se on elämää Hänen yhteydessään. Joten julistuksen ydin on omakohtaisesti koettu pelastus.

Että uskovina pidämme varastamista ja valehtelemista väärin ei ainoastaan pragmaattisen näkemyksen mukaisesti, jossa "oikea" ja "väärä" perustuvat itse valittuihin arvoihin ja asioiden käytännöllisten seurausten arviointeihin, niin että se mikä parhaiten palvelee yhteistä hyvää arvioidaan kulloinkin eniten oikeaksi, vaan koska uskomme asioiden yläpuolella olevaan Jumalaan, jonka mukaan varastaminen ja valehteleminen on väärin arvioinneistamme riippumatta, ei tarkoita että meidän kuuluisi julistaa ihmisille heidän syntisyyttään kuten esimerkiksi juuri varastamista ja valehtelua, ikäänkuin näistä asioista luopuminen itsessään olisi evankeliumin vastaanottamista, vaan julistamme Jeesusta Kristusta jonka edessä jokainen - myös minä joka puhun - on syntinen ja saa lahjaksi pelastuksen.
Armo menee syvemmälle kuin moralismi, koskettaen asioiden lähtökohtaa, ydintä.

Lähimmäisten paheisiin puuttuminen jääkin pelkäksi ulkokohtaiseksi moralismiksi jos kristityltä puuttuu rakkaus lähimmäistään kohtaan. On helppo tuomita ihminen ja kärkevillä kannanotoilla työntää hänet luotaan jotta ei joutuisi kohtaamaan elämän moninaisuuteen liittyvää kipeyttä. Kohdatessamme lähimmäisen joudumme kohtaamaan itsemme. Juuri niissä tilanteissa saan oppia tuntemaan syvemmin Jumalaa ja kasvan ihmisenä. Armoton tuomitseminen ja kiihkomoralismi uskonnollisessa kentässä perustuu kait siihen ettei henkilö itse ole uskaltautunut armon varaan ja omaa rikkinäisyyttään kohtaamaan?

Esimerkiksi, olen ehdottomasti sitä mieltä että homous on luonnoton ominaisuus, joko kehittynyt tai hankittu taipumus, ilmenemismuotona synnillinen ja väärä, rikkoen Jumalan suunnitelmaa ja tahtoa vastaan. Siitä huolimatta tahdon kohdata tällaisen suuntautuneisuuden/taipumuksen omaavan lähimmäiseni yhtä rakkaana kuin kenet tahansa. Homous ei tee hänestä yhtään ENEMPÄÄ syntistä kuin joku muu, koska KAIKKI olemme syntisiä. Ensisijaisesti tahdon kertoa hänelle Jeesuksesta joka on syntien sovittaja ja pelastaja. Vasta sen jälkeen hänen ja Jumalan väliseksi asiaksi jää kuinka hän homouteensa suhtautuu. Samoin on kaiken seksuaalisuuden laita joka menee ulkopuolelle Jumalan tarkoituksen ja niin tuottaa tuhoa ja rikkinäisyyttä.
Nettipornoa harrastavalle uskovalle tahdon vakuuttaa että Jeesus on ulospääsy tuosta sitovasta paheesta, synnistä. Rohkaisen häntä parannuksen tekoon ja parantumiseen.
Nettipornoa harrastavan ei-uskovan kohdalla en puutu niinkään hänen paheisiinsa ja tekosynteihinsä vaan yleiseen syntisyyteensä, että hän JOKA TAPAUKSESSA on erossa Jumalasta ja tarvitsee pelastusta.
Kristillinen elämäntapa hengellisesti kestävine valintoineen löytyy armon myötä.

Ennen uskoontuloani lähes kaikki kristittyjen mielipiteet olivat mielestäni ulkokohtaista moralismia. Suvaitsevaisuutta peräänkuuluttaessani en lainkaan huomannut kuinka suvaitsematon itse olin uskovaisia kohtaan. Olin hyvin närkästynyt ja pidin paheksuttavana kun joku uskalsi väittää tuntevansa totuuden. Pah, ajattelin, kuinka yksioikoista ja typerää! Jokaisellahan on oma totuutensa...
Sellainen oli näkemykseni.

Minulle oli turha tulla selittämään että tämä tai tuo asia elämässäni on syntiä. En hyväksynyt koko synti-käsitettä. Suurin osa uskovaisten syntilistan asioista näytti minusta suoraan sanoen naurettavilta, umpipöhköiltä. Mutta uskoontultuani Jumala alkoi läsnäolollaan vaikuttaa elämässäni että sisäisen muuttumisen kautta myös ulkoinen elämäni muuttui. Aloin nähdä ja kokea asioita uudella tavalla. Muuttuminen ei ollut väkivaltaista itsen ahtamista johonkin muottiin vaan sisäistä. Muutoksen perustana oli ja on evankeliumin todellisuus.

Tämä on hyvä muistaa.
Kristittyinä saamme ja mielestäni meidän tuleekin kertoa kuinka uskomme asioiden olevan Jumalan näkökulmasta. Varsinkin selkeissä syntikysymyksissä jotka voidaan Raamatun pohjalta varsin yksiselitteisesti todeta.
Kuitenkaan emme saa keskittyä ihmisten synteihin vaan Jeesukseen ja evankeliumiin, muuten juutumme uskonnolliseen tapakäyttäytymiseen ja ulkonaiseen moralismiin, tulemme sokeiksi omalle muutoksen tarpeelle ja pakenemme itsen kohtaamista toisten sormellaosoitteluun.

Eräs vanha lähetystyöntekijä sanoi mielestäni osuvasti:
- Menkää ja julistakaa evankeliumia kaikille, tarvittaessa käyttäkää myös sanoja.

Lauseeseen sisältyy hienoista, lempeää ironiaa, ehkä jopa näpäytys. Kristitty on ihminen joka elää Jeesusta todeksi. Sellainen elämä näkyy ja kuuluu rakkautena, lähimmäisen kunnioittamisena silloinkin, kun ei voi hyväksyä hänen tekojaan. Jos moraalisista kannanotoistamme puuttuu rakkaudellinen asenne olemme itse (vähintäänkin) moraalisen ojennuksen tarpeessa.

Kiitos aloituksesta. Hyvää keskiviikkopäivän jatkoa!

Koska saatanaa jumalaan palveleva olis ottanut toisia huomioon?