"Ihmisen terve kehitys oikean ja väärän henkilökohtaiseen erottamiseen häiriintyy ahdasmielisessä uskonlahkossa, jossa pitää vain hyväksyä se mitä ylhäältä päin opetetaan. Omaa ajattelua pidetään vaarallisena, joten on myöskin ymmärrettävää että tuolloin terveen omantunnon ja järkevän käyttäytymisen rajat eivät kehity, vaan hämärtyvät. Vaihtoehdoksi itselleen, uskonyhteisö ilmoittaa usein "saatanan vallassa" olemisen, ja siihen luetaan vahvistukseksi Ilm. 22:15
"ulkona ovat koirat ja velhot, ja huorintekiät ja murhaajat, ja epäjumalan palveliat, ja kaikki ne, jotka valhetta rakastavat ja tekevät."
Jos terveet ihmissuhteet uskonlahkon ulkopuolisiin ihmisiin vielä uupuvat, niin ihminen saattaa tosissaan uskoa tämän aivopesun ja kuvitella että vaihtoehtona on todellakin olla ihminen, jolla ei ole mitään moraalia eikä mitään väliä millään. Itse varjelluin tältä osittain siksi, koska tunsin moraalisesti hyvin korkeatasoisia ateistisen maailmanvakaumuksen omaavia ihmisiä. Huomasin että empaattisuus ja pyrkimys hyvään on jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, joka pikemminkin uupuu ahdistavan uskonlahkon ihmisiltä.
Usein pitkään jatkunut ahdistus kuitenkin purkaantuu paiskautumisena toiseen äärilaitaan. Se on ns. kuminauhailmiö, eli uskonlahkon vaatimukset venyttävät ihmistä kireeksi kuin viulunkieli ja kun noista usein älyttömistä vaatimuksista päästää irti, niin lahkon aikaansaama ahdistuneisuus purkaantuu hallitsemattomasti.
Oma vaikutuksensa on tietysti myös sillä, että luopuuko ihminen tosiaankin uskostaan, vai ainoastaan ahdistavasta uskonlahkosta? Entäpä onko päätös tehty nopeasti ja tunteella, vai pitkään asiaa sulatellen ja pohtien? Päätös irrottautua ahdistavasta uskonlahkosta ei ole helppo ja vaatii kovasti työtä sekä usein myös ammattiauttajan apua. Jos päätös on tehty nopeasti ja vain sen tunteen johdosta ettei uskonlahkon vaatimuksia jaksa, niin vaarana on että kuitenkin edelleen jollain tasolla uskoo aiemmin saamaansa aivopesuun ja alkaa ajattelemaan että hänen kuuluukin olla "paha ihminen".
Aivan eri juttu on, jos ihminen pikkuhiljaa huomaa uskonlahkonsa opetukset paikkansa pitämättömäksi ja moraalisestikin kestämättömiksi (esimerkiksi paljon surua ja ahdistusta aiheuttava ehkäisemättömyysoppi). Ehjä irrottautuminen ahdistavasta uskonlahkosta on pitkä ja työteliäs prosessi. Työnteko ja omien ahdistustensa kohtaaminen kuitenkin kannattaa, sillä siten voi pikkuhiljaa kasvaa ehjään loppuelämään."
"Yhteisön jättäminen oli kuin uskoon tulo, ei uskosta luopuminen. Epäilen, että moni lähtijä luopuu myös uskostaan, jos sitä on edes ollutkaan. "
"ulkona ovat koirat ja velhot, ja huorintekiät ja murhaajat, ja epäjumalan palveliat, ja kaikki ne, jotka valhetta rakastavat ja tekevät."
Jos terveet ihmissuhteet uskonlahkon ulkopuolisiin ihmisiin vielä uupuvat, niin ihminen saattaa tosissaan uskoa tämän aivopesun ja kuvitella että vaihtoehtona on todellakin olla ihminen, jolla ei ole mitään moraalia eikä mitään väliä millään. Itse varjelluin tältä osittain siksi, koska tunsin moraalisesti hyvin korkeatasoisia ateistisen maailmanvakaumuksen omaavia ihmisiä. Huomasin että empaattisuus ja pyrkimys hyvään on jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, joka pikemminkin uupuu ahdistavan uskonlahkon ihmisiltä.
Usein pitkään jatkunut ahdistus kuitenkin purkaantuu paiskautumisena toiseen äärilaitaan. Se on ns. kuminauhailmiö, eli uskonlahkon vaatimukset venyttävät ihmistä kireeksi kuin viulunkieli ja kun noista usein älyttömistä vaatimuksista päästää irti, niin lahkon aikaansaama ahdistuneisuus purkaantuu hallitsemattomasti.
Oma vaikutuksensa on tietysti myös sillä, että luopuuko ihminen tosiaankin uskostaan, vai ainoastaan ahdistavasta uskonlahkosta? Entäpä onko päätös tehty nopeasti ja tunteella, vai pitkään asiaa sulatellen ja pohtien? Päätös irrottautua ahdistavasta uskonlahkosta ei ole helppo ja vaatii kovasti työtä sekä usein myös ammattiauttajan apua. Jos päätös on tehty nopeasti ja vain sen tunteen johdosta ettei uskonlahkon vaatimuksia jaksa, niin vaarana on että kuitenkin edelleen jollain tasolla uskoo aiemmin saamaansa aivopesuun ja alkaa ajattelemaan että hänen kuuluukin olla "paha ihminen".
Aivan eri juttu on, jos ihminen pikkuhiljaa huomaa uskonlahkonsa opetukset paikkansa pitämättömäksi ja moraalisestikin kestämättömiksi (esimerkiksi paljon surua ja ahdistusta aiheuttava ehkäisemättömyysoppi). Ehjä irrottautuminen ahdistavasta uskonlahkosta on pitkä ja työteliäs prosessi. Työnteko ja omien ahdistustensa kohtaaminen kuitenkin kannattaa, sillä siten voi pikkuhiljaa kasvaa ehjään loppuelämään."
"Yhteisön jättäminen oli kuin uskoon tulo, ei uskosta luopuminen. Epäilen, että moni lähtijä luopuu myös uskostaan, jos sitä on edes ollutkaan. "
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuvaatko, tässä roomalaiskatollista kirkkoa, joka on ottanut vallan maailmassa.
Auktoriteetti Paavi.
50 milj. marttyyriä, jotka ovat uskonsa tähden menettäneet henkensä.
Vieläkään ei maailma tajua, vaikka marttyyrien veri huutaa, että turhaanko taistelimme!