Olli Saarelan ohjaama Suden vuosi on hieno elokuva.Se kertoo koskettavan tarinan kirjallisuuden opiskelijasta, epilepsiaa sairastavasta Sari Karaslahdesta (Krista Kosonen) ja hänen opettajastaan dosentti Mikko Gromanista (Kari Heiskanen).
Kummallakin heistä on vaikeuksia: Sari on sulkeutunut sairauteensa, on umpimielinen, vaikeasti avautuva tyttö. Grtomanilla taas on vaikeuksia avioliitossaan, joka lopulta särkyy, sekä ihmissuhteissaan.
Nämä kaksi raukkaa, kaksi eksynyttä löytävät toisensa, muuttavat yhteen ja aiheuttavat pahennusta kotiväessä ja yliopistopiireissä. Näiltä osin elokuva liittyy samaan kateuden ja juoruamisen teemaan, jota Helena Saarikoski on asiantuntevasti käsitellyt kirjassaan Kateus, juoru, kiusaaminen.
Saarela on meidän parhaimpia elokuvaohjaajiamme. Hän uskaltaa luottaa kuvaan. Elokuvan tempo on kiirehtimättömän rauhallinen ja keskittyy painokkaasti näihin kahteen tietyllä tavalla säikkyyn ihmiseen. Saarela jättää tarkoituksellisesti yliopiston kireät ihmissuhteet taka-alalle, mutta antaa niistä toki kirpeitä pikavälähdyksiä: kilpailu ja toisten panettelu ovat arkipäivää. Herkullinen on myös joulupöytäkohtaus, jossa muu perhe hyökkää Gromania vastaan mutta saa samalla takaisin tuimia piiskansivalluksia uhrilta. Se on ironian juhlaa.
Kari Heiskanen tekee dosentistaan säntillisen, mutta osaavan miehen mutokuvan, joka lopulta uskaltaa tunnustaa rakastavansa. Krista Kosonen on hauras, säikky tyttö, mutta kasvaa henkisesti puolustamaan itseään, minuuttaan.
Kameratyö (Robert Nordström) elokuvassa on parasta pitkään aikaan. Upeita ovat epilepsiakohtauksiin liittyvät symboliset vesielemntit, lähikuvat uimassa olevasta Sarista, samoin hyvin monimielisesti nähdyt Suurkirkon apostolienpatsaat.
Oiva Lohtander sivuosassa olevana laitoksen professorina on komea työ: vähäeleisin piirroin tehty kalsea kuva laitoksen jämäkällä tavalla leipiintyneestä miehenköriläästä.
Katsokaa tämä filmi. Siinä uskalletaan kerrankin luottaa kuvan voimaan, kuvien pysäyttävään virtaan.
Kummallakin heistä on vaikeuksia: Sari on sulkeutunut sairauteensa, on umpimielinen, vaikeasti avautuva tyttö. Grtomanilla taas on vaikeuksia avioliitossaan, joka lopulta särkyy, sekä ihmissuhteissaan.
Nämä kaksi raukkaa, kaksi eksynyttä löytävät toisensa, muuttavat yhteen ja aiheuttavat pahennusta kotiväessä ja yliopistopiireissä. Näiltä osin elokuva liittyy samaan kateuden ja juoruamisen teemaan, jota Helena Saarikoski on asiantuntevasti käsitellyt kirjassaan Kateus, juoru, kiusaaminen.
Saarela on meidän parhaimpia elokuvaohjaajiamme. Hän uskaltaa luottaa kuvaan. Elokuvan tempo on kiirehtimättömän rauhallinen ja keskittyy painokkaasti näihin kahteen tietyllä tavalla säikkyyn ihmiseen. Saarela jättää tarkoituksellisesti yliopiston kireät ihmissuhteet taka-alalle, mutta antaa niistä toki kirpeitä pikavälähdyksiä: kilpailu ja toisten panettelu ovat arkipäivää. Herkullinen on myös joulupöytäkohtaus, jossa muu perhe hyökkää Gromania vastaan mutta saa samalla takaisin tuimia piiskansivalluksia uhrilta. Se on ironian juhlaa.
Kari Heiskanen tekee dosentistaan säntillisen, mutta osaavan miehen mutokuvan, joka lopulta uskaltaa tunnustaa rakastavansa. Krista Kosonen on hauras, säikky tyttö, mutta kasvaa henkisesti puolustamaan itseään, minuuttaan.
Kameratyö (Robert Nordström) elokuvassa on parasta pitkään aikaan. Upeita ovat epilepsiakohtauksiin liittyvät symboliset vesielemntit, lähikuvat uimassa olevasta Sarista, samoin hyvin monimielisesti nähdyt Suurkirkon apostolienpatsaat.
Oiva Lohtander sivuosassa olevana laitoksen professorina on komea työ: vähäeleisin piirroin tehty kalsea kuva laitoksen jämäkällä tavalla leipiintyneestä miehenköriläästä.
Katsokaa tämä filmi. Siinä uskalletaan kerrankin luottaa kuvan voimaan, kuvien pysäyttävään virtaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Itse odotan innolla !
Se rakkaustarina oli ihana, iällä ei todellakaan oo välii. Itsekin ihastuin 19 vuotta vanhempaan mieheen, perheelliseen. Meillä oli jonkinlainen suhde. Jokin samankaltaisuus meidät toi yhteen, mutt...Ei mulla ollut sitt välii. Ajattelin ett oonpa tyhmä, kuinka muka yli 40 voisi haluta olla mun ikäisen naisen kaa ystävä viel kaiken jälkeen. En tiiä...
P.S. Uus tulevaisuuden tähti on Krista Kosonen, kiinnostuin hänestä näyttelijänä.
Saarelan elokuvan visuaalisuus ei riitä korvaamaan sitä että replikointi on aika surkeaa. Jos mietitään sitä miksi elokuvassa syntyy tämä koko ajan esilletuleva ristiriita hienon visuaalisuuden ja näyttelijätyön kökköyden välille, voisiko selityksenä olla yksinkertaisesti se että elokuvaan, hyväänkin elokuvaa, hiipii nyt salkkariperinne?
Ehkä me emme enää edes oikein tajua mitä hyvä tarina ja psykologisesti perusteltu replikointi ovat. Viihteellisyys on purrut meihin niin että pidämme jäykistelyä vakavoitumisena ja huonoa psykologiaa syvällisyytensä.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000023548388
Tuossakin ollaan oikeilla jäljillä.
siiä miten Olli Saarela sai niin hienot tuet Suomen Elokuvasäätiöltä. Elokuvaa mainostettiin joka tuutista.
Suomen Elokuvasäätiö on Suomen Opetuministeriön alainen säätiö. Ja yllätys yllätys Saarelan oma vaimo on siellä ylimmässä virassa.
Raikuvat aplodit!
Kehoitan tutustumaan Suomen Elokuvasäätiön tukipäätösmenettelyyn lähemmin. Siinä ei kulttuuriministerillä ole mitään sanaa.
Ilmeisesti jokin salaliitto on myös seuraavien tukipäätösten takana :
FC Venus 620000
Game Over 670000
Kaksipäisen kotkan varjossa 505000
Keisarikunta 675000
Rock'n'roll never dies 600000
Matti 500000
Vai onko niin että nämä yllämainitut elokuvat edustavat sitä kotimaista laatuosastoa jota on syytä tukea kaikin voimin? Tai että Matti-elokuvan ei odotettu vetävän väkeä?
Ehkäpä te marisijat voisitte hyväksyä sen että ilman veikkausvaroilla pyörivää Elokuvasäätiötä Suomessa ei tehtäisi ainuttakaan teknisesti korkealaatuista pitkää elokuvaa. Lipputulot tän kokoisessa maassa eivät kata mitään kuluja.
Jokainen kotimainen elokuva saa tuntuvat tuet Elokuvasäätiöltä ja siinä ei ole mitään ihmeellistä.
>> Ehkäpä te marisijat voisitte hyväksyä sen että ilman veikkausvaroilla pyörivää Elokuvasäätiötä Suomessa ei tehtäisi ainuttakaan teknisesti korkealaatuista pitkää elokuvaa.
Tämä on todella veikeästi sanottu. Koskahan täällä vain tehtäisiin se ensimmäinen ei-vain-teknisesti korkeatsoinen elokuva?
Kyllä se niin on että elokuvataiteen tukirahojen jakoon pitäisi poliittiselta puolelta panna nykymenolle toppi ja ihan uusi oordninki täytäntöön. Ja sen henki pitäisi määritellä niin että valtio tukee taiteellisesti korkeatasoista ja kokeilevaa elokuvatuotantoa. Ja siihen lakiin voitaisiin ihan vaikka kirjoittaa nimellä että seliniläistä teinipornoa ja mattinykäselokuvaa ei sitten tueta. Ja vähintään puolet valtion elokuvatuesta pitäisi kategorisesti suunata vain uusille tekijöille, ja sillä nimenomaisella ehdolla että he voivat tehdä ihan omanäköisiään elokuvia. Siis yhdenkään liikemiehen määrämättä kuinka paljon paljasta pintaa pannaan mukaan.
Kehoitan todella tutustumaan siihen säätiön tukikäytäntöön, on selvää että liikut nyt itsellesi aivan tuntemattomalla alueella.
Ota selvää mitkä ovat tuen myöntämisen kriteerit, kuka tuista päättää, ja mistä ne rahat tulevat.
Ennen kaikkea ota selvää siitä mikä on koko tukijärjestelmän olemassaolon syy. Miksi ylipäätään tukea kotimaista elokuvaa kun elokuvia tehdään joka tapauksessa ulkomailla? Kun ymmärrät tämän, ymmärrät myös sen miksi suuri osa elokuvatuesta suunnataan elokuville joilla katsotaan olevan mahdollisuuksia saada yleisöä. (joskus valinta onnistuu, joskus ei).
Ei sillä että henkilökohtaisesti haluaisin nähdä enää ainuttakaan Levottomat-sarjan elokuvaa tai Matin jatko-osaa, mutta ennen kuin lauot totuuksia ("Kyllä se niin on") niin ota asioista selvää : www.ses.fi
Kummalle tuen myöntämisperusteet olivat epäselviä, missiministeri Karpela-Saarelalle vai Jörn Donnerille, joka eduskunnan kyselytunnilla peräsi selvyyttä opetusministeriön elokuvasäätiölle antamaan ohjeistukseen? Tähän ohjeistukseen Donnerin mukaan kuuluu, että otetaan alusta alkaen huomioon elokuvan katsojatavoite.
Että siitä vaan siis Karpelan ohjeiden mukaan myöntämään tukea elokuville joiden voi odottaa myyvän hyvin. Lisää mattinykäsfilmejä ja duudsoneita. Ja valtio maksaa. Sillä laillahan se suomalainen elokuva kehittyy. Mihin vielä ehtiikään kun oikein panostetaan.