Tri Keppe totesi tutkimuksissaan – kuten monet vanhanajan filosofitkin – että todellisuus – kaikki mikä aluksi Luotiin (Luoja loi) oli alkuperäisessä muodossaan sellaisenaan täysin hyvää, kaunista ja totta (vrt. I Mooses 1:31), ennen kuin ihminen puuttui siihen negatiivisesti (paholaiseksi muuttunut x-ylienkeli…). Siten paha ja sairaus ovat vääristymä, jotakin keinotekoista, joka pantiin alulle maailmankaikkeuden luomisen jälkeen.
Tämä on helposti nähtävissä sekä lääketieteessä että fysiikassa. Esimerkiksi sairautta ei sinänsä ole olemassa, on vain enemmän ja vähemmän sairaita yksilöitä (kuka meistä on ”normaali”?). Jotta sairaita ihmisiä olisi olemassa, on sitä ennen täytynyt olla terveitä ihmisiä, jotka sitten sairastuivat. Siten sairaus on terveyden muutos.
Fysiikan lait kertovat, ettei kylmää ole sinänsä olemassa – on vain lämmön puutetta, varjoja ei olemassa paitsi jos puuttuu valoa, jne. Siten hyvää ja pahaakaan ei välttämättä ole olemassa – kaikki on suhteellista – on vain hyvyyttä ja hyvyyden puutetta, jota kutsumme pahuudeksi.
Neuroosit ja psykoosit ovat asenteita, eikä niitä sen vuoksi ole olemassa sinänsä, luonnostaan. Niitä on vain silloin, kun me ja yhteiskunta luomme niitä; ne lakkaavat olemasta heti, kun omaksumme terveemmän asenteen ja voimme elää samoin terveessä yhteiskunnassa. Useimmat ihmiset uskovat, että sairauden syyt ovat joko sisäsyntyisiä (elimistöstämme) tai ulkoperäisiä (ympäristön bakteerit, virukset, myrkyt, jne.); harvat oivaltavat, että useimmat sairaudet aiheutuvat psykososiaalisista ongelmista.
Neuroosit ja psykoosit eivät periydy luonteeseemme. Ne tulevat kuvioihimme mukaan sillä hetkellä, kun omaksumme neuroottisen/psykoottisen asenteen, silloin kun meidät pakotetaan elämään tavalla, joka on ristiriidassa todellisen, luonnollisen tahtomme kanssa (vrt. kukaan ei voi muuttaa toista ihmistä miksikään!). Esimerkiksi, jos teemme työtä epärehellisille tai valtaapitäville instituutioille tai osallistumme mihin tahansa riistävään toimintaan, tai jos olemme laiskoja ja lyömme laimin tehtäviämme, jos elämästämme puuttuvat kulttuuriarvot ja aineellinen hyvinvointi, tai jos riistämme toisia siten, että meille jää enemmän kuin tarvitsemme, jos kiellämme rakkauden tai hyvyyden tai jätämme auttamatta toisia, jos emme ole vapaita päättämään kohtalostamme (vrt. eräiden puolueiden holhousmentaliteetti!) tai jos elämme välittämättä kärsimyksestä tai hävityksestä tai ihmiskunnan kohtalosta, emme voi olla terveitä.
Siten sairaus on tuntemista, ajattelemista ja toimimista tavalla, joka on vastoin perusolemuksemme hyvyyttä, kauneutta ja todellisuutta. Ellei näin olisi, voisimme tehdä mitä ikinä haluaisimme tuntematta pelkoa tai masennusta, emme kärsisi emmekä sairastuisi.
Hegeliläiset ja marxilaiset filosofit kehittivät vastakohtien dialektiikan, väittäen, että teesin ja antiteesin (kyllä/ei, hyvä/paha) täytyy olla olemassa, jos haluamme päästä totuuteen. Se on kuitenkin mahdotonta: olemassa olevan ja olemattoman yhdistäminen kolmanteen elementtiin päästäkseen on käytännössä mahdoton taidonnäyte. Keppeläinen dialektiikka esittääkin sen sijaan, että vain yhdistämällä kaksi todellista ja itsestään olemassa olevaa asiaa – rakkaus ja toiminta, totuus ja vapaus, kauneus ja hyvyys, työ ja hyvinvointi – voimme tavoittaa kolmannen elementin, joka on myös todellinen.
Varhaisesta lapsuudestamme saakka perheellämme, koulullamme ja sosiaalisella ympäristöllämme on ollut meihin voimakas mutta negatiivinen vaikutus, sillä kaikki ne opettavat hyvin sairasta elämänfilosofiaa: taloudellista ja sosiaalista valtaa ylläpitävien rakenteiden palvelemista.
Tällainen filosofia soluttautuu meihin kasvatuksen, esimerkin sekä lakien ja sosiaalisten normien myötä. Ja koska lapsi yleensä matkii läheisten ihmisten neuroottista käyttäytymismallia, heitä, joihin hän luottaa eniten, hän oppii tuntemaan, ajattelemaan ja toimimaan vastoin omaa luonnettaan, omaa ’itseyttään’, yhteiskunnan invertoituneen, toisinpäinkääntyneen rakenteen mukaisesti.
Samaan aikaan on olemassa myös yksilöllisiä ja psykopatologisia tekijöitä, jotka vaikuttavat kehittymiseemme: mm. kateus, itsejumalluuloisuus, arvojen ”häränpylly”, valheellisuus ja fantasiat. Noista tekijöistä voidaan tulla tietoisiksi ja niitä voidaan korjata oikealla kasvatuksella, sillä ne ovat pelkästään poiskitkettävissä olevia asenteita, eivätkä ne ole alitajuisia taipumuksia tai perittyjä vaistoja. Samoin ympäristö voi pahentaa niitä opettamalla ja vahvistamalla patologista käyttäytymistä.
Tämä kierre on jo vuosisatoja vanha: ihminen rakentaa yhä sairaampaa yhteiskuntaa syystä, että se on tehnyt hänestä yhä sairaamman. Yrittäessämme tulla mahtaviksi ”itsejumalallisiksi” seuraamme väärää dialektiikkaa ja luomme fantasiaa, joka ei ole todellisuuden vastakohta, vaan sen kieltämistä, ja siten olematonta.
Voimakkain vallanhalu on havaittavissa psykoottisessa ihmisessä, joka elää suuruuskuvitelmissaan. Ja juuri nämä mahtailevat yksilöt ovat luoneet ”fantasiayhteiskunnan” - vrt. ”hyvinvointiyhteiskunnan”! – sellaiseksi, että se ehkäisee todellisen sosiaalisen järjestelmän kehittymisen (vrt. ”keppeläinen distributismi”). He ovat kaikkein teomaanisimpia yksilöitä, ihmisiä, jotka himoitsevat taloudellista ja sosiaalista valtaa. He ovat kaikkein sairaimpia tai kaikkein kateellisimpia yrittäessään saavuttaa fantasian avulla todellista dialektiikkaa, vastakohtaisuutta.
Fantasian maailma on on nurinkurinen avaruus, jossa ihmisten sisäinen käänteisyys tulee esiin yhteiskunnallisesti. Ihmiset mm. uskovat, että rehellisyys on tyhmiä varten (monet poliitikot!), epärehellisyys on päinvastoin älykkyyttä; että valta tuo onnea ja nöyryys nöyryyttämistä, röyhkeät ovat voimakkaita, ystävälliset ja yksinkertaiset heikkoja (vrt. kovat populistit!), että rakkaus saa aikaan kärsimystä, viha suojaa, että vieraantuminen tuo mukanaan vapauden, työ orjuuden, jne.
Tästä seuraa, että johdamme elämäämme todellisen luontomme vastaisesti, ja näin tehdessämme synnytämme fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset sairaudet. Todellisuudessa siis kenenkään ihmisen ei pitäisi saada valtaa, ellei sitä käytetä pelkästään hyvyyden, totuudellisuuden ja kauneuden, ihmisyyden ylläpitämiseen.
Keppeläisen trilogian, muutostalouden päämääränä on palauttaa ihmiskunta ennalleen sen todelliseen ja alkuperäiseen tilaan ja rakentaa terve, onnellinen ja korkealle kehittynyt yhteiskunta. Mahdoton tehtävä, niinkös?
Ilkka Hyttinen
Tämä on helposti nähtävissä sekä lääketieteessä että fysiikassa. Esimerkiksi sairautta ei sinänsä ole olemassa, on vain enemmän ja vähemmän sairaita yksilöitä (kuka meistä on ”normaali”?). Jotta sairaita ihmisiä olisi olemassa, on sitä ennen täytynyt olla terveitä ihmisiä, jotka sitten sairastuivat. Siten sairaus on terveyden muutos.
Fysiikan lait kertovat, ettei kylmää ole sinänsä olemassa – on vain lämmön puutetta, varjoja ei olemassa paitsi jos puuttuu valoa, jne. Siten hyvää ja pahaakaan ei välttämättä ole olemassa – kaikki on suhteellista – on vain hyvyyttä ja hyvyyden puutetta, jota kutsumme pahuudeksi.
Neuroosit ja psykoosit ovat asenteita, eikä niitä sen vuoksi ole olemassa sinänsä, luonnostaan. Niitä on vain silloin, kun me ja yhteiskunta luomme niitä; ne lakkaavat olemasta heti, kun omaksumme terveemmän asenteen ja voimme elää samoin terveessä yhteiskunnassa. Useimmat ihmiset uskovat, että sairauden syyt ovat joko sisäsyntyisiä (elimistöstämme) tai ulkoperäisiä (ympäristön bakteerit, virukset, myrkyt, jne.); harvat oivaltavat, että useimmat sairaudet aiheutuvat psykososiaalisista ongelmista.
Neuroosit ja psykoosit eivät periydy luonteeseemme. Ne tulevat kuvioihimme mukaan sillä hetkellä, kun omaksumme neuroottisen/psykoottisen asenteen, silloin kun meidät pakotetaan elämään tavalla, joka on ristiriidassa todellisen, luonnollisen tahtomme kanssa (vrt. kukaan ei voi muuttaa toista ihmistä miksikään!). Esimerkiksi, jos teemme työtä epärehellisille tai valtaapitäville instituutioille tai osallistumme mihin tahansa riistävään toimintaan, tai jos olemme laiskoja ja lyömme laimin tehtäviämme, jos elämästämme puuttuvat kulttuuriarvot ja aineellinen hyvinvointi, tai jos riistämme toisia siten, että meille jää enemmän kuin tarvitsemme, jos kiellämme rakkauden tai hyvyyden tai jätämme auttamatta toisia, jos emme ole vapaita päättämään kohtalostamme (vrt. eräiden puolueiden holhousmentaliteetti!) tai jos elämme välittämättä kärsimyksestä tai hävityksestä tai ihmiskunnan kohtalosta, emme voi olla terveitä.
Siten sairaus on tuntemista, ajattelemista ja toimimista tavalla, joka on vastoin perusolemuksemme hyvyyttä, kauneutta ja todellisuutta. Ellei näin olisi, voisimme tehdä mitä ikinä haluaisimme tuntematta pelkoa tai masennusta, emme kärsisi emmekä sairastuisi.
Hegeliläiset ja marxilaiset filosofit kehittivät vastakohtien dialektiikan, väittäen, että teesin ja antiteesin (kyllä/ei, hyvä/paha) täytyy olla olemassa, jos haluamme päästä totuuteen. Se on kuitenkin mahdotonta: olemassa olevan ja olemattoman yhdistäminen kolmanteen elementtiin päästäkseen on käytännössä mahdoton taidonnäyte. Keppeläinen dialektiikka esittääkin sen sijaan, että vain yhdistämällä kaksi todellista ja itsestään olemassa olevaa asiaa – rakkaus ja toiminta, totuus ja vapaus, kauneus ja hyvyys, työ ja hyvinvointi – voimme tavoittaa kolmannen elementin, joka on myös todellinen.
Varhaisesta lapsuudestamme saakka perheellämme, koulullamme ja sosiaalisella ympäristöllämme on ollut meihin voimakas mutta negatiivinen vaikutus, sillä kaikki ne opettavat hyvin sairasta elämänfilosofiaa: taloudellista ja sosiaalista valtaa ylläpitävien rakenteiden palvelemista.
Tällainen filosofia soluttautuu meihin kasvatuksen, esimerkin sekä lakien ja sosiaalisten normien myötä. Ja koska lapsi yleensä matkii läheisten ihmisten neuroottista käyttäytymismallia, heitä, joihin hän luottaa eniten, hän oppii tuntemaan, ajattelemaan ja toimimaan vastoin omaa luonnettaan, omaa ’itseyttään’, yhteiskunnan invertoituneen, toisinpäinkääntyneen rakenteen mukaisesti.
Samaan aikaan on olemassa myös yksilöllisiä ja psykopatologisia tekijöitä, jotka vaikuttavat kehittymiseemme: mm. kateus, itsejumalluuloisuus, arvojen ”häränpylly”, valheellisuus ja fantasiat. Noista tekijöistä voidaan tulla tietoisiksi ja niitä voidaan korjata oikealla kasvatuksella, sillä ne ovat pelkästään poiskitkettävissä olevia asenteita, eivätkä ne ole alitajuisia taipumuksia tai perittyjä vaistoja. Samoin ympäristö voi pahentaa niitä opettamalla ja vahvistamalla patologista käyttäytymistä.
Tämä kierre on jo vuosisatoja vanha: ihminen rakentaa yhä sairaampaa yhteiskuntaa syystä, että se on tehnyt hänestä yhä sairaamman. Yrittäessämme tulla mahtaviksi ”itsejumalallisiksi” seuraamme väärää dialektiikkaa ja luomme fantasiaa, joka ei ole todellisuuden vastakohta, vaan sen kieltämistä, ja siten olematonta.
Voimakkain vallanhalu on havaittavissa psykoottisessa ihmisessä, joka elää suuruuskuvitelmissaan. Ja juuri nämä mahtailevat yksilöt ovat luoneet ”fantasiayhteiskunnan” - vrt. ”hyvinvointiyhteiskunnan”! – sellaiseksi, että se ehkäisee todellisen sosiaalisen järjestelmän kehittymisen (vrt. ”keppeläinen distributismi”). He ovat kaikkein teomaanisimpia yksilöitä, ihmisiä, jotka himoitsevat taloudellista ja sosiaalista valtaa. He ovat kaikkein sairaimpia tai kaikkein kateellisimpia yrittäessään saavuttaa fantasian avulla todellista dialektiikkaa, vastakohtaisuutta.
Fantasian maailma on on nurinkurinen avaruus, jossa ihmisten sisäinen käänteisyys tulee esiin yhteiskunnallisesti. Ihmiset mm. uskovat, että rehellisyys on tyhmiä varten (monet poliitikot!), epärehellisyys on päinvastoin älykkyyttä; että valta tuo onnea ja nöyryys nöyryyttämistä, röyhkeät ovat voimakkaita, ystävälliset ja yksinkertaiset heikkoja (vrt. kovat populistit!), että rakkaus saa aikaan kärsimystä, viha suojaa, että vieraantuminen tuo mukanaan vapauden, työ orjuuden, jne.
Tästä seuraa, että johdamme elämäämme todellisen luontomme vastaisesti, ja näin tehdessämme synnytämme fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset sairaudet. Todellisuudessa siis kenenkään ihmisen ei pitäisi saada valtaa, ellei sitä käytetä pelkästään hyvyyden, totuudellisuuden ja kauneuden, ihmisyyden ylläpitämiseen.
Keppeläisen trilogian, muutostalouden päämääränä on palauttaa ihmiskunta ennalleen sen todelliseen ja alkuperäiseen tilaan ja rakentaa terve, onnellinen ja korkealle kehittynyt yhteiskunta. Mahdoton tehtävä, niinkös?
Ilkka Hyttinen
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä en ole neuroottinen!
Minä en ole psykoottinen!
Olen vain EU:n kannattaja!!!!
Lyhyesti sanottuna "EU:n ahneuden aika" on lisännyt psykosomaattisia sairauksia moninkertaisesti -80-lukuun verrattuna. Nykyään, postmodernismissa, on vallitsevasti yksilöllisyys, joka vähentää sosiaalisia suhteita ja altistaa ainakin joitakin psykoosiin ja/tai neuroosiin. Holistinen ihmiskäsitys on kovin harvoin esillä, joten Keppen pitäisi saada äänensä paremmin esille.
Vanhaan aikaan ja vielä 1800-luvullakin oli mm. fyysistä työtä, joten fyysiset ja sosiaaliset tarpeet täyttyivät kerralla silloisessa yhteisöllisessä yhteiskunnassa. Kasvatustieteen filosofien mukaan nyt yhteiskunta on siirtymässä postmodernismista transmodernismiin, jonka piirteitä ovat mm. humanismi ja yhteisöllisyys.
Odotan jo transmodernismia, sillä kasvatus kohdistuu syvimmiltään ei-näkyvään: kyse on ei-näkyvän vähittäisestä auttamisesta myös näkyvän piiriin. Inhimillisessä kasvussa on toisten ihmisten arvostava kohtaaminen, kun taas postmodernissa itsekasvatuksessa elämä on yhä itsetietoisemmaksi tulemista. Transmoderni kasvatus on toisten auttamista itsetuntemukseen (Skinnari 2004, 102).
Näin ollen tulevaisuudessa pitäisi ennakkotietojen mukaan vähetä psykoosien ja neuroosien määrä, jos siirrytään vanhoihin perinteisiin. Vanha keino parempi (mm. perinteinen työ) kuin pussillinen uusia (mm. liika teollisuusautomaatio).
on koittanut jälleen nykyisessä koneistossa joka tähtää pienen eliitin miellyttämiseen.