Järkyn reunalla, tuon jylhän ulottuvuuden kuopan.
Miksi olen siellä?
Miten sinne jouduin?
En tiedä - haluaisinko edes tietää.
Tuo reuna, jossa järkyn ja hoipun - vainoaa minua kummankin puolen.
Kummalle puolen tipun, en tiedä - enkä haluakaan tietää.
Elämmekö unelmoiden vai unelmassa, jota emme ymmärrä. Kuitenkin, jokainen voi toteuttaa unelmansa - huomatakseen vain eläneensä oman itsensä unelmaa.
Onko tämä sittenkin vain unta?
Unta, jossa jokainen ihminen on oman itsensä ilmentymä. Kun unissa on joku ärsyttävä ihminen, se on piirre itsestäsi - jota et siedä.
Huominen lähestyy, kaikki sitä odottavat - miksi?
En odota huomista, en sitäkään seuraavaa päivää - koska tiedän niiden olevan kaikki samanlaisia.
Odotukset häviää, unelmat särkyy - haaveet murskaantuu.
Kaikki odottavat huomista, tuota oman ulottuvuuden kuoppaa johon takertua, josta pitää kiinni.
Minä jäin eiliseen, sitäkin edelliseen - reunalle, jossa nyt järkyn - hoipun entistäkin kiivaammin.
Kadotin oman huomisen, tuon - johon takertua, pitää kiinni.
Tipunko vai jäänkö paikoilleni järkkyen, hoippuen reunalle - josta pääsee vain alas, oman ulottuvuuden kuoppaan, huomiseen.
Kuinka voisin unohtaa?
Haluaisinko unohtaa - en tiedä - en halua.
Tuo vuoren painoinen taakka murskaa minut alleen - eiliseen, sitäkin edelliseen.
Tipun oman ulottuvuuteni kuoppaan - huomiseen.
Silti olen eilisessä - sitäkin edellisessä.
Kuoppani olikin liian syvä - liian synkkä - liian kylmä.
Silti tunnen - sen olevan turvallisempi.
Enään en tunteillani ajattele, suljen ne - etten enään särkyisi pieniksi palasiksi.
Häviän omaan kuoreeni - ettei jää edes jälkiä.
Joskus on aika vain unohtaa kaikki ne kauniit asiat - joita ei tullut.
Miksi olen siellä?
Miten sinne jouduin?
En tiedä - haluaisinko edes tietää.
Tuo reuna, jossa järkyn ja hoipun - vainoaa minua kummankin puolen.
Kummalle puolen tipun, en tiedä - enkä haluakaan tietää.
Elämmekö unelmoiden vai unelmassa, jota emme ymmärrä. Kuitenkin, jokainen voi toteuttaa unelmansa - huomatakseen vain eläneensä oman itsensä unelmaa.
Onko tämä sittenkin vain unta?
Unta, jossa jokainen ihminen on oman itsensä ilmentymä. Kun unissa on joku ärsyttävä ihminen, se on piirre itsestäsi - jota et siedä.
Huominen lähestyy, kaikki sitä odottavat - miksi?
En odota huomista, en sitäkään seuraavaa päivää - koska tiedän niiden olevan kaikki samanlaisia.
Odotukset häviää, unelmat särkyy - haaveet murskaantuu.
Kaikki odottavat huomista, tuota oman ulottuvuuden kuoppaa johon takertua, josta pitää kiinni.
Minä jäin eiliseen, sitäkin edelliseen - reunalle, jossa nyt järkyn - hoipun entistäkin kiivaammin.
Kadotin oman huomisen, tuon - johon takertua, pitää kiinni.
Tipunko vai jäänkö paikoilleni järkkyen, hoippuen reunalle - josta pääsee vain alas, oman ulottuvuuden kuoppaan, huomiseen.
Kuinka voisin unohtaa?
Haluaisinko unohtaa - en tiedä - en halua.
Tuo vuoren painoinen taakka murskaa minut alleen - eiliseen, sitäkin edelliseen.
Tipun oman ulottuvuuteni kuoppaan - huomiseen.
Silti olen eilisessä - sitäkin edellisessä.
Kuoppani olikin liian syvä - liian synkkä - liian kylmä.
Silti tunnen - sen olevan turvallisempi.
Enään en tunteillani ajattele, suljen ne - etten enään särkyisi pieniksi palasiksi.
Häviän omaan kuoreeni - ettei jää edes jälkiä.
Joskus on aika vain unohtaa kaikki ne kauniit asiat - joita ei tullut.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Puet sanoiksi - tosin järkyttävän samankaltaisella tavalla kuin minä ajattelen - tiettyjä asioita.
Olen kauan seikkaillut samanlaisissa erämaissa, kokenut ja tuntenut itseni tosin hyvin voimattomaksi.
Unelmoinko unelmasta, jota ei ole? Miksi odotan huomista, vai odotanko oikeastaan - minun pitäisi olla onnellinen -?
Uuden aamun pitäisi olla uuden alku. Näin ei ole, ei tunnu siltä.Elämä jatkuu kaikkineen saman kaavan mukaan. Poikettuani kaavasta olen joutunut kärsimään hetken onnen ja unelmien synnyn ,ja kuoleman, jälkeen.
Olen yrittänyt uskoa kauniiseen ja hyvään.
Jokin minussa vie sen uskon ja toivon pois.
Kaiken kauniin, jota en haluaisi unohtaa.
Mikään ei ole enää konkreettista, ei onni, ei unelmat – ei ikinä ole ollutkaan.
Vaikka kuinka yrittää ja toivoo poiketa edes hieman samasta kaavasta, hetken onnesta.
Joka ei koituisi kivuliaaksi tuskaksi joka syö kaiken sisältä – jopa luonteen, tunteen ja elämän.
Kaikki romahtaa.
Ehkä tämä on väärä paikka kirjoittaa ajatuksiani, joka toisaalta kuuluisi päiväkirja-osastolle. Kuitenkin, tämä on toisaalta syvä anteeksipyyntö eräältä henkilöltä - toisaalta ei.
ei eräältä - vaan eräälle.
"Kun synnyin, itkin. Jokainen päivä opettaa minua t i e t ä m ä ä n miksi"
....vuosilta 1993-97. Kuuntelen parasta aikaa ja hyvin skulaa. Onko otettu vaikutteita kenties?
en usko ottaneeni vaikutteita apulannasta/tehosekoittimesta - puen vain ajatukseni ja kokemukseni sanoiksi.
Hyvin kirjoitat tuntemuksiasi. Toivon, että kirjoittaminen auttaa sinua. Minua ainakin usein.
Jokaisella ihmisellä on omat "kriisiaikansa", jolloin miettii elämäänsä tarkemmin. Taidat olla omassasi nyt? Joillekin koko elämä voi olla, ainakin tuntua siltä, siirtymistä kriisistä seuraavaan. Itse kuulun näihin ihmisiin..
Kaikki eivät ajattele kovin syvällisesti - elämä voi tietysti silloin tuntua jollain tapaa helpommalta. Minä ajattelen, että jokainen meistä on oman elämänsä asiantuntija ja loppujen lopuksi kaikki täällä menee niin kuin tarkoitettu on...