Järkyn reunalla, tuon jylhän ulottuvuuden kuopan.
Miksi olen siellä?
Miten sinne jouduin?
En tiedä - haluaisinko edes tietää.
Tuo reuna, jossa järkyn ja hoipun - vainoaa minua kummankin puolen.
Kummalle puolen tipun, en tiedä - enkä haluakaan tietää.
Elämmekö unelmoiden vai unelmassa, jota emme ymmärrä. Kuitenkin, jokainen voi toteuttaa unelmansa - huomatakseen vain eläneensä oman itsensä unelmaa.
Onko tämä sittenkin vain unta?
Unta, jossa jokainen ihminen on oman itsensä ilmentymä. Kun unissa on joku ärsyttävä ihminen, se on piirre itsestäsi - jota et siedä.
Huominen lähestyy, kaikki sitä odottavat - miksi?
En odota huomista, en sitäkään seuraavaa päivää - koska tiedän niiden olevan kaikki samanlaisia.
Odotukset häviää, unelmat särkyy - haaveet murskaantuu.
Kaikki odottavat huomista, tuota oman ulottuvuuden kuoppaa johon takertua, josta pitää kiinni.
Minä jäin eiliseen, sitäkin edelliseen - reunalle, jossa nyt järkyn - hoipun entistäkin kiivaammin.
Kadotin oman huomisen, tuon - johon takertua, pitää kiinni.
Tipunko vai jäänkö paikoilleni järkkyen, hoippuen reunalle - josta pääsee vain alas, oman ulottuvuuden kuoppaan, huomiseen.
Kuinka voisin unohtaa?
Haluaisinko unohtaa - en tiedä - en halua.
Tuo vuoren painoinen taakka murskaa minut alleen - eiliseen, sitäkin edelliseen.
Tipun oman ulottuvuuteni kuoppaan - huomiseen.
Silti olen eilisessä - sitäkin edellisessä.
Kuoppani olikin liian syvä - liian synkkä - liian kylmä.
Silti tunnen - sen olevan turvallisempi.
Enään en tunteillani ajattele, suljen ne - etten enään särkyisi pieniksi palasiksi.
Häviän omaan kuoreeni - ettei jää edes jälkiä.
Joskus on aika vain unohtaa kaikki ne kauniit asiat - joita ei tullut.
Kuoppani on loputon - jatkan huomiseen, sitäkin seuraavaan.
Miksi olen siellä?
Miten sinne jouduin?
En tiedä - haluaisinko edes tietää.
Tuo reuna, jossa järkyn ja hoipun - vainoaa minua kummankin puolen.
Kummalle puolen tipun, en tiedä - enkä haluakaan tietää.
Elämmekö unelmoiden vai unelmassa, jota emme ymmärrä. Kuitenkin, jokainen voi toteuttaa unelmansa - huomatakseen vain eläneensä oman itsensä unelmaa.
Onko tämä sittenkin vain unta?
Unta, jossa jokainen ihminen on oman itsensä ilmentymä. Kun unissa on joku ärsyttävä ihminen, se on piirre itsestäsi - jota et siedä.
Huominen lähestyy, kaikki sitä odottavat - miksi?
En odota huomista, en sitäkään seuraavaa päivää - koska tiedän niiden olevan kaikki samanlaisia.
Odotukset häviää, unelmat särkyy - haaveet murskaantuu.
Kaikki odottavat huomista, tuota oman ulottuvuuden kuoppaa johon takertua, josta pitää kiinni.
Minä jäin eiliseen, sitäkin edelliseen - reunalle, jossa nyt järkyn - hoipun entistäkin kiivaammin.
Kadotin oman huomisen, tuon - johon takertua, pitää kiinni.
Tipunko vai jäänkö paikoilleni järkkyen, hoippuen reunalle - josta pääsee vain alas, oman ulottuvuuden kuoppaan, huomiseen.
Kuinka voisin unohtaa?
Haluaisinko unohtaa - en tiedä - en halua.
Tuo vuoren painoinen taakka murskaa minut alleen - eiliseen, sitäkin edelliseen.
Tipun oman ulottuvuuteni kuoppaan - huomiseen.
Silti olen eilisessä - sitäkin edellisessä.
Kuoppani olikin liian syvä - liian synkkä - liian kylmä.
Silti tunnen - sen olevan turvallisempi.
Enään en tunteillani ajattele, suljen ne - etten enään särkyisi pieniksi palasiksi.
Häviän omaan kuoreeni - ettei jää edes jälkiä.
Joskus on aika vain unohtaa kaikki ne kauniit asiat - joita ei tullut.
Kuoppani on loputon - jatkan huomiseen, sitäkin seuraavaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tekstissä lainausta minun runostani vai luulenko minä vaan?
*odottaa sycon vastausta pää kallallaan*!!!
Ei, ei ole lainauksia.
Puen ajatukseni sanoiksi, jotka mieleni sopukoissa minua vainoaa.
On vain sattumaa, niinkuin kaikki - että sanat saattavat olla samassa järjestyksessä.
En luokittele kirjoituksiani runoiksi - ne ovat vain sanoja, outoja lauseita ilosta, surusta, elämäni kokemuksista - tyhjyydestä.
Mikäli tunnet itsesi loukatuksi, voin lopettaa kirjoitukseni - vain sana riittää.
Ystävällisin terveisin,
sycophantae
Anteeksi epäilykseni :)
Kirjoita kauniita tekstejäsi, varmaan monet pitävät niistä :)
Siispä jatkan outojen ajatuksieni virran pukemista lauseiksi – muiden luettavaksi.
Jotkut saattavat pitää niistä, joillekin muistuu mieleen karvaita muistoja, ehkä mukaviakin - minulle kumpaakin.