Tällaista mietin. Muistan lapsuudestani kun olimme ovelta ovelle työssä, esittelemässä vartiotornia ja herätkää lehtiä ympäri maaseutua, minne menimme tilauslinja-autolla. Olin peloissani ja haluton omalla vuorollani esittelemään julkaisuja ventovieraille oven avanneille ihmisille, mutta minun oli se tehtävä koska vierelläni seisoi isäni, jolla oli minuun voimakas auktoriteetti. Niin kuin siihen aikaan tapana oli. Vaikka niistä ajoista on kulunut jo paljon vuosia, muistan kuitenkin sanasta sanaan esitykseni: Päivää, olen vartiotorni ja traktaattiseuran edustaja ja tarkoitukseni on esittää teille seuramme julkaisuja herätkää ja vartiotorni lehteä .. pennin korvauksesta. Onneksi isäni piti suuremmaksi osaksi huolen puhepuolesta ja minä istuskelin tuolilla ja yritin kurkkia televisiosta tullutta ohjelmaa, jos olimme päässeet sisälle saakka. Kerran sunnuntaina kun piti lähteä kentälle, kokoontuminen oli erään ystävän luona, olin nukkuvani pommiin, enkä mennyt koko kokoontumiseen niin tunsin isäni katkeruuden tempustani. Isäni oli huolissaan parhaasta poika kaveristani, peläten hänen olevan huonoa seuraa minulle, joten hän henkisellä yliotteellaan pakotti minut yhdessä hänen kanssaan kaverini kotiovelle. Isäni tarkoituksena oli puhua Jehovasta ja oikeasta uskonnosta. Plimputimme ovikelloa ja minä pelkäsin, häpesin ja halusin kuolla. Helpotus oli suuri, ovea ei avattu, he eivät olleet kotona. Olin todella iloinen. Jostain syystä emme koskaan uusineet käyntiämme. Kerran pelkäsin suunnattomasti, koska isäni oli joutunut jonkinlaiseen konflikti tilanteeseen saarnamatkallamme, meidät sisään ottaneen miehen uhatessa meitä kirveellä. Luikimme vilkkaasti pihalle tuntien kuinka oikeassa me olemme uskomme kanssa, koska se niin muita vihastuttaa. Nykyään isäni ei noteraa minua millään tavalla, olenhan erotettu, siis tuomittu ikuiseen kadotukseen. (lapsuudestani muistan muun muassa sanan kadotus, kuinka sitä analysoitiin vartiotornin avulla, että kadotus ei ole kidutus, siis johtopäätös helvettiä ei ole). Tämmöistä jutustelua, tätä riittäisi kyllä, jos joku haluaa jatkoa, niin ilmoittele näillä sivuilla. Nyt pitää lähteä mökille....
Jarmo Pelkonen
Suomi - Friday, August 27, 1999 at 14:50:07 (EET DST)
Edellinen kirjoitukseni oli 27.8.1999 iltapäivällä. Kiitos, kiitos, mökillä oli mukavaa. Jatkan siis kun oli kysyntää. Tämä muisto tulee taas vuosien takaa. Olimme ovelta ovelle puuhissa maaseudulla aika nuorina poikina. En ole varma oliko kotiinpäin lähtö mutta me kaverini kanssa päätimme pistää juoksuksi, niin että mustalittoiset salkut vain kainalossa iloisesti heiluivat. Kirmasimme tietä pitkin kunnes kuulimme huudon: pojat, pojat lopettakaa juoksu, kura lentää takaa, housunne ovat aivan loassa. Huutaja oli apulaisseurakunnanpalvelija. Meitä otti päähän, koska oli muka kiire. No, päätimme jatkaa piina ja mennä kylän paariin ostamaan pullot vichyvettä jota kumpikin inhosimme sydämemme pohjasta. Ajattelimme rääkätä itseämme ja juoda vissyä vaikka limonadiakin olisi ollut saatavissa. Jollakin saarnamatkalla olimme taas päässeet isäni kanssa tupaan saakka, jossa oli verenhimoinen koira kytketty patteriin. Se murisi ja näytteli hampaitaan, sekin oli tosi pelottavaa. Usein maaseudulla koirat tapasivat haukkua ja juosta perässä. Tällainenkin tapaus minulle sattui. Olin neljä -viisitoistavuotias pojankolli kun päätin mennä kasteelle, koska kaverinikin taisi mennä. Suurin syy oli vanhempieni miellyttäminen. Mutta se oli varmaankin suurin virheeni mitä tein. Lueskelin jonkin sinisen kirjasen, mikä valmisti tähän suureen tekoon. Sitten kun aika oli tullut niin eikun pikkuautoilla erääseen omakotitaloon missä oli kellaritiloissa kylpyamme. Uimahousut jalkaan ja aaltoihin. Sen jälkeen takaisin konventtipaikalle jossa jo kädestä pitäen onniteltiin teostani. En ymmärtänyt tekoni vakavuutta. Vitsailin nuoremmille onnittelijoille, että tuli käytyä uimassa. Vähän kylläkin omaatuntoani häiritsi puheeni, olin hyvää vauhtia kasvamassa omantunnonaraksi. Konventista kun tuli puhe, niin kerronpa yhden tapauksen vuosi parikin myöhemmin tapahtuneesta jutusta. Yksi tyttö konventissa oli ilmiselvästi iskenyt silmänsä minuun. Minä en ollut erityisemmin kiinnostunut tästä tytöstä, etsiskelin kauniimpaa. Joka tapauksessa ajauduin konventtisalina olevan koulun juhlasalin takasivu penkille, missä tämä tyttö istui. Lyöttäydyin istumaan ja hivuttauduin aina vaan lähemmäksi kunnes olin kosketusetäisyydellä. Nuoren miehen hormonit hyrräsivät ja tahtomattani käteni nousi tytön tissien päälle, joita puristelin hetken aikaa. Kummallista kyllä tyttö ei ajanut pois, vaan itse tulin 'järkiini' ja sain tunnontuskia mitä olin tekemässä. Tämä synti vaivasi mieltäni erittäin kauan. Yritin tunnustaa tekoni äidilleni. Olin päättänyt kertoa hänelle tästä tapahtumasta kävelymatkallamme kokoukseen eräänä torstai iltana. Se tunnustus meni täysin suteen saaden suustani vain sanan tyttö, enkä muuta. Siitä ei puhuttu sen enempää ikinä milloinkaan, elin syvässä omantunnontuskassa. Jos tarinani vielä kiinnostaa niin jatkan toki mielelläni, uskon että, tarinani tulee yhä mielenkiintoisemmaksi. (vastailen kysymyksiin sitten myöhemmin, jos sellaisia ilmaantuu) Hyvää iltapäivän jatkoa.
Jarmo Pelkonen
Suomi - Tuesday, August 31, 1999 at 10:43:37 (EET DST)
Rakas päiväkirja. Ed. kirjoitukset 27.8. 14:50 ja 31.8. 10:43 Taas oli mukava herätä uuteen päivään, tuntien olevansa epäitsekkäämpi ja muiden ihmisten ajatusmaailmaa kunnioittavampi, kuin silloin ollessani jehovantodistajien riveissä. Kouluikäisenä meillä kävi sukulaisia kylässä harvoin. Serkun vanhemmat joskus ilmaantuivat pikavisiitille. Isäni päässä pyöri uskonto, se ainoa oikea, eikä hän tietenkään voinut puhua ilmoista tai sairauksista, vaan puhe ajautui julistamisen puolelle. Anja -sukulainen loukkaantui isäni intoutuessa solvaamaan luterilaista kirkkoa, eritoten sen pappeja. Papit saivat sontaa päähänsä kappa kaupalla. Anja puolustautui raamatun lauseella: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi". Isäni oli varma asiansa oikeellisuudesta, ettei anteeksi pyyntöä tullut, olin pahoillani. Joskus kasteella käyntini jälkeen suunnittelimme kaverini kanssa, joka myös oli haksahtanut kasteelle, ensimmäisen juopottelusession toteuttamista. Perjantaina kävimme ensin kentällä parit vartiotornit ja herätkäät levittämässä. Illalla kaverini tuttu, täys' ikäinen sellainen suostui hakemaan meille kaksi pulloa. muistaakseni karhu viinaa. Piilotimme ne asunnoilta piilossa olevaan tien penkkaan, odottamaan seuraavaa päivää. Aamun valjettua, eikun kevarin satulaan ja jemmapaikalle. Pullot tallella, helpotti. Ajoimme parikymmentä kilometriä maaseudulle, venelaiturille ja siitä soutaen saareen, missä mökki odotti meitä tyhjänä. Kapusimme rannalle muovikassi aarteista kilisten, kun jompikumpi liukastui ja pussi osui kiveen. Pyysimme vittua ja perkelettä avuksemme ja se auttoi puoliksi, toinen pullo oli säilynyt ehjänä. Ryypiskelimme sitä illan mittaan ja puhuimme naisista, kunnes vatsan sisältö pukkasi pajukkoon. Olisipa seurakunnanpalvelija tiennyt, eipä vain saanut koskaan tietää. Johtuikohan yhdessä tehdystä erheestä, ettei tuntokaan paljon ruvennut painamaan. Olisikohan ollut seuraavana kesänä, kun halusin lähteä yksikseni konventtiin Vaasan. Tottumaton matkustaja kun olin jouduin postilinja-autoon ja matka kesti tuplaten kauemmin kuin normaalilla linja-autolla. Perillä konventtipaikalla tunsin olevani yksinäinen piruparka ja harhailin siellä täällä. Iltaa kohden piti konventtipaikan majoituspisteestä löytää yösija. Sainkin osoitteen lähiseudulta ja vieläpä pääsin autokyydillä perille. Väsytti todella. Astuin sisään omakotitaloon, toivoin pääseväni äkkiä huoneeseen peittojen väliin. Talon isäntä tervehti ja ohjasi minut talon takapihalle, missä jökötti pieni vihreä harjateltta. Kyllä kiittelin onnistunutta retkeäni konventtiin ja vielä enemmän jouduttuani teltassa nukkumaan kahden haisevan äijän väliin. Seuraavana aamuna heräsin makuukumppanini tuntitolkulla jatkuvaan kurkun klaaramiseen ja mahdottomaan räkimiseen. Sitten taas konventtipaikalle. Tarkastelin ikäisiäni tyttöjä, kunnes löysinkin yhden kelpaavan. Mietin kuinka voittaisin arkuuteni ja saisin kontaktia. Jahtaus jatkui tuloksettomana iltaan saakka. Lopullisen pisteen katse kontaktia pidemmälle toi puhetta konventtikansalle pitänyt puhevuorossa ollut puhuja. Puhuja ilmoitti, että jopa maailmalliset ihmiset olivat ihmetelleet jehovantodistaja tytöllä olevaa lyhyehköä hametta. Tämä tyttö oli tietenkin minun raakkamani muiden joukosta. No, se 'seurustelu' päättyi siihen, en voinut joutua myös silmätikuksi. Sitten vain normaalilla linja-autolla takaisin isän ja äidin helmoihin. Millainen oli matka, kysyttiin, ihan mukava. Vanhempi veljeni, mukava kaljuuntuva seurakunnan jäsen ihastui seurakunnan johtotehtävissä olevan miehen tyttäreen. Minä jouduin toimimaan kuriirina. He välittivät rakkautta lappusten -laput joihin kirjoitettiin montako lehteä, kirjaa tuntia jne, on kuluvana kuukautena käyttänyt sanan julistamiseen, - takapuolelle kirjoitettuina viesteinä. Olin varma, että suuteluasteelle veljeni meni tämän tytön kanssa. Olin huolissani hänen puolestaan, jos vaikka menee liian pitkälle ja joutuu erotetuksi. Kerroin huoleni hänelle, vastaus oli jotenkin vähättelevä, joten lappurumba minunkin osaltani loppui. Niistä lapuista vielä sananen. Kokouksen edessä julistettiin kuukausittain epäsäännöllisten nimet. He olivat niitä jotka eivät olleet olleet kentällä, eli ovelta ovelle työssä. Se oli kauhistuttava paikka jos sellaiseen joutui, osakseen sai tuomitsevia katseita. Tämä veljeni ehkä ensirakkaus päättyi. Syystä tai toisesta tyttö lähti ei-jehovantodistajamiehen matkaan, siitä kohistiin ja puhuttiin tytön seonneen. Seurauksena tytön isä sai potkut seurakunnan johtotehtävistä. En muista tarkkaan oli potkut tulleet ennen vai jälkeen meidän yhteisen konvettimatkan tilausbussilla. Istuin auton edessä kuljettajan sivupenkillä. Ilmeisesti vilkuilin autoa ympäriinsä, jotakin vain katsellakseni. Päästyämme perille tämä potkut saanut mies ojensi minulle paperilapun jossa luki: "joka silmää iskee, saa aikaan tuskaa". Olin aivan pihalla, myöhemmin pohdiskelin hänen luulleen minun silmäilleen tytärtään, joka hänen vieressään istui. Tämäkin asia jäi sikseen. Jaha pitää taas lopettaa, tavattaneen vielä?
Jarmo Pelkonen
Suomi - Wednesday, September 01, 1999 at 13:33:22 (EET DST)
Edelliset kirjoitukset 27.8./31.8./ 1.9. Hyvää huomenta kirjoitusystäväni. Jos tämä on jonkun mielestä paljastavaa, lopettaakohan hän minut!? Kirjoitan vielä tällaista ikään kuin alustusta, kohti varsinaista kliimaksia. Siis jatkuu samalla radalla. Seuraavanlainen hauska jehovantodistajien keskuudessa tapahtunut tapahtuma sattui minulle: Taas kerran olin vanhempieni kanssa konventissa erään kaupungin jäähallissa. Astuin sisään hallin käytävälle, jäykistyin pystyyn sinisen konventtipukuni kanssa. Edessäni oli elämäni nainen, valkoisiin pukeutunut enkeli, olin myyty. Tilanne kehittyi nopeaan tempoon, tämä tyttö, Pia nimeltään nuoleskeli jäätelötötteröä ja asteli muitta mutkitta tyköni. Kysyi haluatko nuolemispalasta jäätelöstä, totta kai halusin. Olimme koko päivän yhdessä , kävellen hallin reunustoja. Illalla puheiden alkaessa menimme istumaan hallin penkille vierekkäin. Hetken kuluttua Pian äiti syöksyi paikalle tuimana, kädestä riuhtoen veti tytön mukanaan. Jäin hallin pohjoiskaarteeseen penkkirivin puoleenväliin kuin nalli kalliolle. En välittänyt muiden katseista olin vain hölmissäni. Viikon kuluttua sain kotiini kirjeen, jonka oli lähettänyt Pian tyttöystävä, pyytäen minua tapaamaan Piaa, samaiseen konventtikaupunkiin. Tapasin hänet siellä. Menimme suuren kirkon sisääntuloalueelle suutelemaan, kirkkoväen katsellen touhujamme, kunnes meidät johdateltiin suotuisempaan paikkaan. Sen enempää siellä ei tapahtunut, vein tytön kotiinsa ja ajoin minilläni kotiini. Pikkuhiljaa aika kului, kävin kokouksissa ja olin oikeastaan innostunut luonnosta, elämästä yleensä. Työni takia sain mahdollisuuden muuttaa toiseen kaupunkiin ja sen myös teinkin. Opettelin elämään uudessa kaupungissa. Olin kiinni jehovantodistajissa. Soitin samasta kaupungista lähteneelle minua parikymmentä vuotta vanhemmalle perhetuttavallemme, perheellinen, jehovantodistaja tietenkin. Kysyin häneltä, Torstilta, minne valtakunnansaliin minun pitää mennä kokouksiin. Sain jonkun osoitteen, sen jälkeen Torsti ei ottanut yhteyttä. Käväisin kokouksissa, seuraakin minulle oli järjestetty, samanikäisestä pojasta. En oikein saanut kaveruutta aikaiseksi, oli niin teennäistä. Mutta niin tiukasti oli uskonto ja tuomion sekä epäsäännöllisyyden peikko lyöttäytynyt seuraani, että oli pakko ajella kaupungin laidoille ja sujauttaa vartiotorneja ihmisten postilaatikoihin. Kokouksissa en jaksanut olla loppuun saakka, lähdin yleensä väliajalla omille teilleni, kaljalle tai elokuviin. Uudessa työpaikassani jouduin seksiä tihkuvan tyttötyökaverin piirittämäksi. Hän pyyteli minua tavan takaa ulos, uudenvuoden juhliin ja sellaista. Mutta olin uskossa luja enkä antautunut maailmallisen tytön pauloihin. Kunnes sitten kerran hyvällä tuulella kun olin, minä kastettu jehovantodistaja, aseista kieltäytynyt todistaja suostuin tytön pyyntöön. Sovimme tapaamisen läheisessä baarissa. Se oli suuri suostuminen ja merkittävä askel elämässäni mitä sen jälkeen alkoi tapahtua. Näkemisiin ystävät.
Jarmo Pelkonen
Suomi - Thursday, September 02, 1999 at 09:10:44 (EET DST)
Päivää! On ollut kiireitä mutta nyt jatketaan. Niin, jäin siihen kun suostuin tämän kaunokaisen baariin meno kutsuun. Joimme muutamia oluita ja katselimme toisiamme silmiin. Auringon laskiessa päädyimme alivuokralaiskämpilleni. Siellä se tapahtui menetin poikuuteni. Omantunnon tuskat olivat vuoren kokoiset. Aamulla työnteosta ei tahtonut tulla mitään. Pyysin työkaveria tilalleni ja itse matkustin kotikaupunkiini. Kotona yritin löytää sanoja tunnustaakseni syntini, olin nussinut tyttöä. En saanut sanottua asiaani isälleni tai äidilleni, matkustin takaisin työpaikkakaupunkiini. Tapailimme uuden tyttöni kanssa ja jatkoimme harrastustamme. Pelko raskaudesta alkoi kalvaa tyttöystävääni. Matkustimme yhdessä kotiimme sekä veljeni luokse vierailulle. Tosin vierailu veljeni luokse päätyi lyhyeen, he kun olivat lähdössä raamattu kädessä kokoukseen. Isä ja äiti syöttelivät meille ruokaa ja puhelivat mukavia. Viikot jatkuivat tasaiseen tahtiin, kunnes sanoin veljelleni mahdollisesta raskaudesta. Mitään ihmeellistä ei lähisukulaisiltani asian tiimoilta kuulunut. Kävin muutamia kertoja kuukaudessa viikonloppuisin kotonani. Suhde tyttöystävääni loppui ja vuodet kuluivat nuoren miehen normaalilla tyylillä. Löysin tytön johon rakastuin, menimme naimisiin. Saimme lapsen, pojan jota äitini kävi joskus hoitamassa kotonamme, jos oli korvatulehdusta ja sellaista. Kyläilimme kotonani koko perheen voimalla puolin ja toisin. Meille syntyi toinen poika. Isä ja äiti tulivat katsomaan, olivat yötä. Vierailimme toistemme luona ja vanhempi poikamme vietti kesistä muutamia viikkoja mummolassa. Hän viihtyi isoisän seurassa. Taas kului vuosia. Suunnittelimme vaimoni kanssa ulkomaanmatkaa kahdestaan, säästimme rahaa ja sovimme vanhempieni kanssa, että he tulevat meille lomaviikoksemme hoitamaan lapsiamme. Elimme odotuksen aikaa ja haaveilimme mitä kaikkea voimme tehdä kahden lomamatkallamme. Matkaan oli aikaa enää muutama päivä, kun sain kirjeen isältäni. Pääpiirteissään kirje oli seuraava: "täällä isä hei, olemme äidin kanssa tarkkaan harkinneet sitä teille tulemista lomanne aikana. Emme voi tulla teille, koska sinut on erotettu. Raamatussa sanotaan ettei saa seurustella erotettujen kanssa ja että veljesi tekee aivan oikein katkaistessaan myös suhteensa sinuun. Ottakaa yhteyttä paikkakuntanne valtakunnan saliin, niin saatte sieltä todellisen onnen". Olimme järkyttyneitä, ei sen takia, että lomahaaveet kärsivät. Mietin tätä yhtäkkistä suhteen katkaisua, koska mitään uutta tai paljastavaa ei ollut tapahtunut, ihmettelin. Vaimoni oli todella pois tolaltaan. Hän oli suvainnut jehovantodistajia ja ollut ystävällinen vanhemmilleni. Tämä heidän 'temppunsa' muutti kaiken, suhteessa jehovantodistajiin, ei vähiten vaimollani vaan koko hänen laajalla suvullaan. Olimme veljeni kanssa hieman aikaisemmin yhdessä kalastelemassa ja sen jälkeen reippaasti juopottelemassa baarissa ja kotonamme ja nyt äkkinäinen muutos, ihmettelimme. Erottamiseni oli tapahtunut jo monia, monia vuosia aiemmin. Silloin alivuokralaisasuntooni tuli vaalea pojankloppi, ilmeisesti joku seurakunnan vanhimpiin kuitenkin lukeutuva. Hän tenttasi olinko ollut 'sillalailla' tytön kanssa. Tunnustin olleeni ja hän oli tyytyväinen lähtien pois. Ilmeisesti he kokoontuivat herrat keskenään ja päättivät erottaa Jarmo Pelkosen. Luulen herrojen saaneet tietää nussimisestani veljeltäni silloin aikoinaan, hän oli tullut omantunnontuskiin valtavan taakkansa kanssa. Meillä kävi pari vuotta sitten pari jehovantodistajaa myymässä lehtiä, kerroin heille taustani. Vähän myöhemmin paikallinen jehovantodistamies soitti minulle... mutta siitä myöhemmin. Nyt oksettaa jehovantodistajien ylimielisyys, se on niin säälittävää katsella nuoria jehovantodistajia kun he laukut kädessä tekevät mitä on käsketty tehdä. Ainoana syynä pääsy paratiisiin muista ihmisistä, heidän mielipiteistään välittämättä. Palaan asiaan vielä aikajaksolta erottamisen jälkeen, mitä sitten tapahtuikaan............
Jarmo Pelkonen
Suomi - Friday, September 10, 1999 at 09:34:56 (EET DST)
Hyvää iltapäivää kaikki vanhurskaat ja kirjanoppineet. En ole valitettavasti, ainakin omasta mielestäni, voinut kirjoittaa vieraskirjaan pitkään toviin. Enkä voi sitä nytkään tehdä. Olen tässä väliaikana mietiskellyt ja laskes kellut elämänmenoa sekä ystävien tärkeyttä. Itselläni ei tarvita laskentaan kahta kättä, ja nekin ovat nuorempia kuin minä. Onko tämä säälittävää vai iloinen asia joltakin kannalta. Se tarinani on päässä selkeänä odottamassa loppuun kirjoittamista, teen sen kunhan saan potkaistua itseäni persuuksiin. Kirjoittamisiin, Jarmo Pelkonen
Jarmo Pelkonen
Suomi - Wednesday, December 08, 1999 at 15:17:22 (EET)
Koska viimeisestä on kulunut jo niin kauan, tekee vielä mieleni muistella, ikään kuin kertauksen vuoksi, ennen loppupistettä. Näin joulun alla tunnen olevani vieläkin ulkopuolinen, sen valmisteluista ja vietosta. Nuoruusvuosinani saama joulun mollaaminen, vanhempieni eli isäni taholta onnistui hyvin. Televisiosta tuli viikolla ohjelma uskonnon uhreista, jollainen minäkin siis olen. Siinä tuli minullekin uusi näkökulma aiheeseen, kun todettiin lasten, jotka ovat viettäneen nuoruutensa jehovantodistaja perheessä, kielloissa ja säännöissä, joutuvat elämään murrosikänsä vasta vanhemmiten. Mikäli siis ovat eronneet tai onnistuneet tulemaan erotetuiksi. Luulen, että minulle kävi niin, finnejä ei sentään tullut. Menetettyä nuoruuttaan ei koskaan saa takaisin, se on surullista, voi niitä hukkaan heitettyjä vuosia. Kuulin radiosta mieleenpainuvan mietelmän parisen päivää sitten: "kuka tietää elämmekö nyt, vaiko vasta kuoleman jälkeen". No, piti jouluun liittyvistä asioista kertoa. Kouluajoilta tuli mieleeni seuraavanlainen episodi. Kouluissa oli siihen aikaan luokassa tapahtuva, oppilaiden keskeinen pienten joulupakettien jako, opettajan valvonnassa, totta kai. Edellisinä päivinä en voinut, enkä pystynyt asiasta puhumaan, koska tiesin olevan syntiä osallistua jouluiloitteluun. Jotenkin lahjojen jakotilanteessa jouduin huumattuun tilaan ja äkkiarvaamatta kahmaisin penaalini esiin ja otin lyijykynän pätkän ja metallisen harpin, kääräisin ne valkoiseen paperiin ja sujautin sen lahjasäkkiin. En muista kuka onnellinen sai poikkeavan näköisen paketin ikiomakseen. Sehän taas tuotti piinaavia omantunnon tuskia moneksi päiväksi mutta hälveni kuitenkin pikkuhiljaa. Tällainen joulumuisto pukkasi mieleeni, mikä liittyi tervehdyksiin. Jehovan todistajilla oli ainakin siihen aikaan kun itse olin mukana vaikeuksia miten suhtautua hyvän joulun toivotuksiin. Torsten, tyylikäs, aina pukuun pukeutunut todistaja oli ratkaissut ongelman. Hän kehotti vastaamaan joulu toivotuksiin pelkällä kiitoksella, ilman vasta toivotuksia, silloin toivottaja ei huomaa mitään erikoista. Olin riemuissani, nyt pystyin pakoilematta olemaan tilanteissa missä oli vaarana kulua 'hyvää joulua' toivotuksia. Ei tarvinnut kuin vastata kiitos ja omatunto oli puhdas. Teki mieli vastata peräkkäin kiitos, kiitos niin loistava keksintö oli mielestäni. Omatunnosta vielä seuraava juttu. Se taisi olla joulun lähellä ollut työpaikkani vanhemman rouvan miehen 50 -vuotis päivät. Tämä Kerttu toi syntymäpäiviltä jääneitä herkkuja työpaikallemme naposteltaviksi. Minäkin maistelin kakkuja ja leipiä. Monennettako leipää olin mutustamassa, kun kauhukseni huomasin leivällä olevan jotakin makkaraan vivahtavaa. Salaman nopeasti leipä pois käsistä ja vessaan vimmatusti oksennusta yrittämään, olinhan mahdollisesti syönyt lihaa josta veri ei ollut laskettu. Sainko pasteijat porsliinille, sitä en muista mutta pitkä kärsimysnäytelmä siitäkin taas koitui. Tämä meni nyt taas vanhan muisteluun, sukaa se anteeksi, palaan asiaan Edelliset muistelut: 27.08. 31.08. 01.09. 02.09. 10.09. Hyvää viikonloppua t: Jarmo Pelkonen
Jarmo Pelkonen
Suomi - Friday, December 17, 1999 at 08:55:47 (EET)
Hyvää huomenta, Tarinaani kirjoittaessani noukin tilanteita, joita kuvittelen ihmisten haluavan lukea, myös Jehovantodistajien, ainakin mielenkiinnosta. Silläkin ehdolla, että nämä sivut olisivat heiltä kiellettyjä. Tämä örde kiistää olevansa Jehovan todistaja ja toisaalla taas puolustaa uskoaan henkeen ja vereen, liekö jakaantunut persoona. En nyt osoita tätä kirjettäni hänelle vaan, sanoisinko älykkäimmille ihmisille, joita näitäkin sivuja lukevista löytyy. Ensinnäkin vanhempani eivät saaneet koskaan tietää seurusteluistani useimmankin tytön kanssa, kuin tämän yhden josta jäin kiinni. Siitäkään he eivät minulta mitään yksityiskohdista kyselleet. Sama päti myös muuhun 'maailmalliseen' käytökseeni. He kuitenkin vuosien päästä yllätykseksemme kielsivät minun kotona käyntini, ellen sitten palaisin Jehovan todistajiin ja rupeaisi käymään kokouksissa. Tarinaani lukeva saattaa tuomita minut alimpaan helvettiin tai ainakin moittia vahvasti lähestulkoon rikolliseksi, mutta sain siihen tuta nuoruusvuosiltani jolloin vastaavat ördet, kiihkeässä tunnetilassaan ensimmäisinä olivat tuomitsemassa ja kiveen tarttumassa. Kuitenkin kaikkea hyvää lukijoille ja sanoisinko ylemmyyden tunteen tilalle jonkin verran tervettä järkeä ja toisten kunnioittamista ördelle. Terveisin Jarmo Pelkonen
Jarmo Pelkonen
Suomi - Tuesday, April 11, 2000 at 08:39:21 (EET DST)
Hyvää iltaa pitkästä aikaa. Luulin että Örde ja kumppanit olivat saaneet selville vanhempani ja veljeni nimet ja langettaneet rukoillen armottoman koston päälleni. En ole kirjoittanut sitten viime joulukuun. On ollut kaikenlaista milleniumia ja syövänkin sain. Intohimoisimmat tarinani seuraajat muistavat juttuni viimeisimmät vaiheet, joten en niistä sen enempää. Vaimoni suvulla oli juhlat, jonne menimme. Isäni oli soittanut kotiimme ja saanut puhelinnumeron. Menin puhelimeen, tunnistin vanhan miehen äänen, joka oli kuitenkin tuttu. Äiti on joutunut sairaalaan. Mietin pitäisikö huolestua, niin kuin asiaan kuuluu. Hain vastauksia läsnäolijoilta, mutta tunnetta ei vain tullut. Äiti makasi huoneessaan. Näytin kuvia lapsistamme joita hän ei ollut nähnyt vuosiin. Äiti sanoi: lopetit käynnit kotona. Täytyy myöntää, silloin tuli tuskallinen olo. Oliko isä valehdellut. Toisenkin kerran kävin äitiäni katsomassa. Hautajaisiinkin sain kutsun. Jo kotona leikkaamani hiustupsun laitoin arkun seppeleiden punoksiin. Uskoin, äitini oli uskonnon uhri. Hyvää kevättä kaikille, toivottaa Jarmo Pelkonen
Jarmo Pelkonen
Suomi - Friday, March 17, 2000 at 20:42:46 (EET)
Kiitos. No, sehän ei ollut kuin ihosyöpä, mikä ei ole leviävää laatua. Joten turhan dramaattiselta sen sainen kuulostamaan. Jatketaan .....
Jarmo Pelkonen
Suomi - Monday, March 20, 2000 at 15:37:18 (EET)
Jarmo Pelkonen
Suomi - Friday, August 27, 1999 at 14:50:07 (EET DST)
Edellinen kirjoitukseni oli 27.8.1999 iltapäivällä. Kiitos, kiitos, mökillä oli mukavaa. Jatkan siis kun oli kysyntää. Tämä muisto tulee taas vuosien takaa. Olimme ovelta ovelle puuhissa maaseudulla aika nuorina poikina. En ole varma oliko kotiinpäin lähtö mutta me kaverini kanssa päätimme pistää juoksuksi, niin että mustalittoiset salkut vain kainalossa iloisesti heiluivat. Kirmasimme tietä pitkin kunnes kuulimme huudon: pojat, pojat lopettakaa juoksu, kura lentää takaa, housunne ovat aivan loassa. Huutaja oli apulaisseurakunnanpalvelija. Meitä otti päähän, koska oli muka kiire. No, päätimme jatkaa piina ja mennä kylän paariin ostamaan pullot vichyvettä jota kumpikin inhosimme sydämemme pohjasta. Ajattelimme rääkätä itseämme ja juoda vissyä vaikka limonadiakin olisi ollut saatavissa. Jollakin saarnamatkalla olimme taas päässeet isäni kanssa tupaan saakka, jossa oli verenhimoinen koira kytketty patteriin. Se murisi ja näytteli hampaitaan, sekin oli tosi pelottavaa. Usein maaseudulla koirat tapasivat haukkua ja juosta perässä. Tällainenkin tapaus minulle sattui. Olin neljä -viisitoistavuotias pojankolli kun päätin mennä kasteelle, koska kaverinikin taisi mennä. Suurin syy oli vanhempieni miellyttäminen. Mutta se oli varmaankin suurin virheeni mitä tein. Lueskelin jonkin sinisen kirjasen, mikä valmisti tähän suureen tekoon. Sitten kun aika oli tullut niin eikun pikkuautoilla erääseen omakotitaloon missä oli kellaritiloissa kylpyamme. Uimahousut jalkaan ja aaltoihin. Sen jälkeen takaisin konventtipaikalle jossa jo kädestä pitäen onniteltiin teostani. En ymmärtänyt tekoni vakavuutta. Vitsailin nuoremmille onnittelijoille, että tuli käytyä uimassa. Vähän kylläkin omaatuntoani häiritsi puheeni, olin hyvää vauhtia kasvamassa omantunnonaraksi. Konventista kun tuli puhe, niin kerronpa yhden tapauksen vuosi parikin myöhemmin tapahtuneesta jutusta. Yksi tyttö konventissa oli ilmiselvästi iskenyt silmänsä minuun. Minä en ollut erityisemmin kiinnostunut tästä tytöstä, etsiskelin kauniimpaa. Joka tapauksessa ajauduin konventtisalina olevan koulun juhlasalin takasivu penkille, missä tämä tyttö istui. Lyöttäydyin istumaan ja hivuttauduin aina vaan lähemmäksi kunnes olin kosketusetäisyydellä. Nuoren miehen hormonit hyrräsivät ja tahtomattani käteni nousi tytön tissien päälle, joita puristelin hetken aikaa. Kummallista kyllä tyttö ei ajanut pois, vaan itse tulin 'järkiini' ja sain tunnontuskia mitä olin tekemässä. Tämä synti vaivasi mieltäni erittäin kauan. Yritin tunnustaa tekoni äidilleni. Olin päättänyt kertoa hänelle tästä tapahtumasta kävelymatkallamme kokoukseen eräänä torstai iltana. Se tunnustus meni täysin suteen saaden suustani vain sanan tyttö, enkä muuta. Siitä ei puhuttu sen enempää ikinä milloinkaan, elin syvässä omantunnontuskassa. Jos tarinani vielä kiinnostaa niin jatkan toki mielelläni, uskon että, tarinani tulee yhä mielenkiintoisemmaksi. (vastailen kysymyksiin sitten myöhemmin, jos sellaisia ilmaantuu) Hyvää iltapäivän jatkoa.
Jarmo Pelkonen
Suomi - Tuesday, August 31, 1999 at 10:43:37 (EET DST)
Rakas päiväkirja. Ed. kirjoitukset 27.8. 14:50 ja 31.8. 10:43 Taas oli mukava herätä uuteen päivään, tuntien olevansa epäitsekkäämpi ja muiden ihmisten ajatusmaailmaa kunnioittavampi, kuin silloin ollessani jehovantodistajien riveissä. Kouluikäisenä meillä kävi sukulaisia kylässä harvoin. Serkun vanhemmat joskus ilmaantuivat pikavisiitille. Isäni päässä pyöri uskonto, se ainoa oikea, eikä hän tietenkään voinut puhua ilmoista tai sairauksista, vaan puhe ajautui julistamisen puolelle. Anja -sukulainen loukkaantui isäni intoutuessa solvaamaan luterilaista kirkkoa, eritoten sen pappeja. Papit saivat sontaa päähänsä kappa kaupalla. Anja puolustautui raamatun lauseella: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi". Isäni oli varma asiansa oikeellisuudesta, ettei anteeksi pyyntöä tullut, olin pahoillani. Joskus kasteella käyntini jälkeen suunnittelimme kaverini kanssa, joka myös oli haksahtanut kasteelle, ensimmäisen juopottelusession toteuttamista. Perjantaina kävimme ensin kentällä parit vartiotornit ja herätkäät levittämässä. Illalla kaverini tuttu, täys' ikäinen sellainen suostui hakemaan meille kaksi pulloa. muistaakseni karhu viinaa. Piilotimme ne asunnoilta piilossa olevaan tien penkkaan, odottamaan seuraavaa päivää. Aamun valjettua, eikun kevarin satulaan ja jemmapaikalle. Pullot tallella, helpotti. Ajoimme parikymmentä kilometriä maaseudulle, venelaiturille ja siitä soutaen saareen, missä mökki odotti meitä tyhjänä. Kapusimme rannalle muovikassi aarteista kilisten, kun jompikumpi liukastui ja pussi osui kiveen. Pyysimme vittua ja perkelettä avuksemme ja se auttoi puoliksi, toinen pullo oli säilynyt ehjänä. Ryypiskelimme sitä illan mittaan ja puhuimme naisista, kunnes vatsan sisältö pukkasi pajukkoon. Olisipa seurakunnanpalvelija tiennyt, eipä vain saanut koskaan tietää. Johtuikohan yhdessä tehdystä erheestä, ettei tuntokaan paljon ruvennut painamaan. Olisikohan ollut seuraavana kesänä, kun halusin lähteä yksikseni konventtiin Vaasan. Tottumaton matkustaja kun olin jouduin postilinja-autoon ja matka kesti tuplaten kauemmin kuin normaalilla linja-autolla. Perillä konventtipaikalla tunsin olevani yksinäinen piruparka ja harhailin siellä täällä. Iltaa kohden piti konventtipaikan majoituspisteestä löytää yösija. Sainkin osoitteen lähiseudulta ja vieläpä pääsin autokyydillä perille. Väsytti todella. Astuin sisään omakotitaloon, toivoin pääseväni äkkiä huoneeseen peittojen väliin. Talon isäntä tervehti ja ohjasi minut talon takapihalle, missä jökötti pieni vihreä harjateltta. Kyllä kiittelin onnistunutta retkeäni konventtiin ja vielä enemmän jouduttuani teltassa nukkumaan kahden haisevan äijän väliin. Seuraavana aamuna heräsin makuukumppanini tuntitolkulla jatkuvaan kurkun klaaramiseen ja mahdottomaan räkimiseen. Sitten taas konventtipaikalle. Tarkastelin ikäisiäni tyttöjä, kunnes löysinkin yhden kelpaavan. Mietin kuinka voittaisin arkuuteni ja saisin kontaktia. Jahtaus jatkui tuloksettomana iltaan saakka. Lopullisen pisteen katse kontaktia pidemmälle toi puhetta konventtikansalle pitänyt puhevuorossa ollut puhuja. Puhuja ilmoitti, että jopa maailmalliset ihmiset olivat ihmetelleet jehovantodistaja tytöllä olevaa lyhyehköä hametta. Tämä tyttö oli tietenkin minun raakkamani muiden joukosta. No, se 'seurustelu' päättyi siihen, en voinut joutua myös silmätikuksi. Sitten vain normaalilla linja-autolla takaisin isän ja äidin helmoihin. Millainen oli matka, kysyttiin, ihan mukava. Vanhempi veljeni, mukava kaljuuntuva seurakunnan jäsen ihastui seurakunnan johtotehtävissä olevan miehen tyttäreen. Minä jouduin toimimaan kuriirina. He välittivät rakkautta lappusten -laput joihin kirjoitettiin montako lehteä, kirjaa tuntia jne, on kuluvana kuukautena käyttänyt sanan julistamiseen, - takapuolelle kirjoitettuina viesteinä. Olin varma, että suuteluasteelle veljeni meni tämän tytön kanssa. Olin huolissani hänen puolestaan, jos vaikka menee liian pitkälle ja joutuu erotetuksi. Kerroin huoleni hänelle, vastaus oli jotenkin vähättelevä, joten lappurumba minunkin osaltani loppui. Niistä lapuista vielä sananen. Kokouksen edessä julistettiin kuukausittain epäsäännöllisten nimet. He olivat niitä jotka eivät olleet olleet kentällä, eli ovelta ovelle työssä. Se oli kauhistuttava paikka jos sellaiseen joutui, osakseen sai tuomitsevia katseita. Tämä veljeni ehkä ensirakkaus päättyi. Syystä tai toisesta tyttö lähti ei-jehovantodistajamiehen matkaan, siitä kohistiin ja puhuttiin tytön seonneen. Seurauksena tytön isä sai potkut seurakunnan johtotehtävistä. En muista tarkkaan oli potkut tulleet ennen vai jälkeen meidän yhteisen konvettimatkan tilausbussilla. Istuin auton edessä kuljettajan sivupenkillä. Ilmeisesti vilkuilin autoa ympäriinsä, jotakin vain katsellakseni. Päästyämme perille tämä potkut saanut mies ojensi minulle paperilapun jossa luki: "joka silmää iskee, saa aikaan tuskaa". Olin aivan pihalla, myöhemmin pohdiskelin hänen luulleen minun silmäilleen tytärtään, joka hänen vieressään istui. Tämäkin asia jäi sikseen. Jaha pitää taas lopettaa, tavattaneen vielä?
Jarmo Pelkonen
Suomi - Wednesday, September 01, 1999 at 13:33:22 (EET DST)
Edelliset kirjoitukset 27.8./31.8./ 1.9. Hyvää huomenta kirjoitusystäväni. Jos tämä on jonkun mielestä paljastavaa, lopettaakohan hän minut!? Kirjoitan vielä tällaista ikään kuin alustusta, kohti varsinaista kliimaksia. Siis jatkuu samalla radalla. Seuraavanlainen hauska jehovantodistajien keskuudessa tapahtunut tapahtuma sattui minulle: Taas kerran olin vanhempieni kanssa konventissa erään kaupungin jäähallissa. Astuin sisään hallin käytävälle, jäykistyin pystyyn sinisen konventtipukuni kanssa. Edessäni oli elämäni nainen, valkoisiin pukeutunut enkeli, olin myyty. Tilanne kehittyi nopeaan tempoon, tämä tyttö, Pia nimeltään nuoleskeli jäätelötötteröä ja asteli muitta mutkitta tyköni. Kysyi haluatko nuolemispalasta jäätelöstä, totta kai halusin. Olimme koko päivän yhdessä , kävellen hallin reunustoja. Illalla puheiden alkaessa menimme istumaan hallin penkille vierekkäin. Hetken kuluttua Pian äiti syöksyi paikalle tuimana, kädestä riuhtoen veti tytön mukanaan. Jäin hallin pohjoiskaarteeseen penkkirivin puoleenväliin kuin nalli kalliolle. En välittänyt muiden katseista olin vain hölmissäni. Viikon kuluttua sain kotiini kirjeen, jonka oli lähettänyt Pian tyttöystävä, pyytäen minua tapaamaan Piaa, samaiseen konventtikaupunkiin. Tapasin hänet siellä. Menimme suuren kirkon sisääntuloalueelle suutelemaan, kirkkoväen katsellen touhujamme, kunnes meidät johdateltiin suotuisempaan paikkaan. Sen enempää siellä ei tapahtunut, vein tytön kotiinsa ja ajoin minilläni kotiini. Pikkuhiljaa aika kului, kävin kokouksissa ja olin oikeastaan innostunut luonnosta, elämästä yleensä. Työni takia sain mahdollisuuden muuttaa toiseen kaupunkiin ja sen myös teinkin. Opettelin elämään uudessa kaupungissa. Olin kiinni jehovantodistajissa. Soitin samasta kaupungista lähteneelle minua parikymmentä vuotta vanhemmalle perhetuttavallemme, perheellinen, jehovantodistaja tietenkin. Kysyin häneltä, Torstilta, minne valtakunnansaliin minun pitää mennä kokouksiin. Sain jonkun osoitteen, sen jälkeen Torsti ei ottanut yhteyttä. Käväisin kokouksissa, seuraakin minulle oli järjestetty, samanikäisestä pojasta. En oikein saanut kaveruutta aikaiseksi, oli niin teennäistä. Mutta niin tiukasti oli uskonto ja tuomion sekä epäsäännöllisyyden peikko lyöttäytynyt seuraani, että oli pakko ajella kaupungin laidoille ja sujauttaa vartiotorneja ihmisten postilaatikoihin. Kokouksissa en jaksanut olla loppuun saakka, lähdin yleensä väliajalla omille teilleni, kaljalle tai elokuviin. Uudessa työpaikassani jouduin seksiä tihkuvan tyttötyökaverin piirittämäksi. Hän pyyteli minua tavan takaa ulos, uudenvuoden juhliin ja sellaista. Mutta olin uskossa luja enkä antautunut maailmallisen tytön pauloihin. Kunnes sitten kerran hyvällä tuulella kun olin, minä kastettu jehovantodistaja, aseista kieltäytynyt todistaja suostuin tytön pyyntöön. Sovimme tapaamisen läheisessä baarissa. Se oli suuri suostuminen ja merkittävä askel elämässäni mitä sen jälkeen alkoi tapahtua. Näkemisiin ystävät.
Jarmo Pelkonen
Suomi - Thursday, September 02, 1999 at 09:10:44 (EET DST)
Päivää! On ollut kiireitä mutta nyt jatketaan. Niin, jäin siihen kun suostuin tämän kaunokaisen baariin meno kutsuun. Joimme muutamia oluita ja katselimme toisiamme silmiin. Auringon laskiessa päädyimme alivuokralaiskämpilleni. Siellä se tapahtui menetin poikuuteni. Omantunnon tuskat olivat vuoren kokoiset. Aamulla työnteosta ei tahtonut tulla mitään. Pyysin työkaveria tilalleni ja itse matkustin kotikaupunkiini. Kotona yritin löytää sanoja tunnustaakseni syntini, olin nussinut tyttöä. En saanut sanottua asiaani isälleni tai äidilleni, matkustin takaisin työpaikkakaupunkiini. Tapailimme uuden tyttöni kanssa ja jatkoimme harrastustamme. Pelko raskaudesta alkoi kalvaa tyttöystävääni. Matkustimme yhdessä kotiimme sekä veljeni luokse vierailulle. Tosin vierailu veljeni luokse päätyi lyhyeen, he kun olivat lähdössä raamattu kädessä kokoukseen. Isä ja äiti syöttelivät meille ruokaa ja puhelivat mukavia. Viikot jatkuivat tasaiseen tahtiin, kunnes sanoin veljelleni mahdollisesta raskaudesta. Mitään ihmeellistä ei lähisukulaisiltani asian tiimoilta kuulunut. Kävin muutamia kertoja kuukaudessa viikonloppuisin kotonani. Suhde tyttöystävääni loppui ja vuodet kuluivat nuoren miehen normaalilla tyylillä. Löysin tytön johon rakastuin, menimme naimisiin. Saimme lapsen, pojan jota äitini kävi joskus hoitamassa kotonamme, jos oli korvatulehdusta ja sellaista. Kyläilimme kotonani koko perheen voimalla puolin ja toisin. Meille syntyi toinen poika. Isä ja äiti tulivat katsomaan, olivat yötä. Vierailimme toistemme luona ja vanhempi poikamme vietti kesistä muutamia viikkoja mummolassa. Hän viihtyi isoisän seurassa. Taas kului vuosia. Suunnittelimme vaimoni kanssa ulkomaanmatkaa kahdestaan, säästimme rahaa ja sovimme vanhempieni kanssa, että he tulevat meille lomaviikoksemme hoitamaan lapsiamme. Elimme odotuksen aikaa ja haaveilimme mitä kaikkea voimme tehdä kahden lomamatkallamme. Matkaan oli aikaa enää muutama päivä, kun sain kirjeen isältäni. Pääpiirteissään kirje oli seuraava: "täällä isä hei, olemme äidin kanssa tarkkaan harkinneet sitä teille tulemista lomanne aikana. Emme voi tulla teille, koska sinut on erotettu. Raamatussa sanotaan ettei saa seurustella erotettujen kanssa ja että veljesi tekee aivan oikein katkaistessaan myös suhteensa sinuun. Ottakaa yhteyttä paikkakuntanne valtakunnan saliin, niin saatte sieltä todellisen onnen". Olimme järkyttyneitä, ei sen takia, että lomahaaveet kärsivät. Mietin tätä yhtäkkistä suhteen katkaisua, koska mitään uutta tai paljastavaa ei ollut tapahtunut, ihmettelin. Vaimoni oli todella pois tolaltaan. Hän oli suvainnut jehovantodistajia ja ollut ystävällinen vanhemmilleni. Tämä heidän 'temppunsa' muutti kaiken, suhteessa jehovantodistajiin, ei vähiten vaimollani vaan koko hänen laajalla suvullaan. Olimme veljeni kanssa hieman aikaisemmin yhdessä kalastelemassa ja sen jälkeen reippaasti juopottelemassa baarissa ja kotonamme ja nyt äkkinäinen muutos, ihmettelimme. Erottamiseni oli tapahtunut jo monia, monia vuosia aiemmin. Silloin alivuokralaisasuntooni tuli vaalea pojankloppi, ilmeisesti joku seurakunnan vanhimpiin kuitenkin lukeutuva. Hän tenttasi olinko ollut 'sillalailla' tytön kanssa. Tunnustin olleeni ja hän oli tyytyväinen lähtien pois. Ilmeisesti he kokoontuivat herrat keskenään ja päättivät erottaa Jarmo Pelkosen. Luulen herrojen saaneet tietää nussimisestani veljeltäni silloin aikoinaan, hän oli tullut omantunnontuskiin valtavan taakkansa kanssa. Meillä kävi pari vuotta sitten pari jehovantodistajaa myymässä lehtiä, kerroin heille taustani. Vähän myöhemmin paikallinen jehovantodistamies soitti minulle... mutta siitä myöhemmin. Nyt oksettaa jehovantodistajien ylimielisyys, se on niin säälittävää katsella nuoria jehovantodistajia kun he laukut kädessä tekevät mitä on käsketty tehdä. Ainoana syynä pääsy paratiisiin muista ihmisistä, heidän mielipiteistään välittämättä. Palaan asiaan vielä aikajaksolta erottamisen jälkeen, mitä sitten tapahtuikaan............
Jarmo Pelkonen
Suomi - Friday, September 10, 1999 at 09:34:56 (EET DST)
Hyvää iltapäivää kaikki vanhurskaat ja kirjanoppineet. En ole valitettavasti, ainakin omasta mielestäni, voinut kirjoittaa vieraskirjaan pitkään toviin. Enkä voi sitä nytkään tehdä. Olen tässä väliaikana mietiskellyt ja laskes kellut elämänmenoa sekä ystävien tärkeyttä. Itselläni ei tarvita laskentaan kahta kättä, ja nekin ovat nuorempia kuin minä. Onko tämä säälittävää vai iloinen asia joltakin kannalta. Se tarinani on päässä selkeänä odottamassa loppuun kirjoittamista, teen sen kunhan saan potkaistua itseäni persuuksiin. Kirjoittamisiin, Jarmo Pelkonen
Jarmo Pelkonen
Suomi - Wednesday, December 08, 1999 at 15:17:22 (EET)
Koska viimeisestä on kulunut jo niin kauan, tekee vielä mieleni muistella, ikään kuin kertauksen vuoksi, ennen loppupistettä. Näin joulun alla tunnen olevani vieläkin ulkopuolinen, sen valmisteluista ja vietosta. Nuoruusvuosinani saama joulun mollaaminen, vanhempieni eli isäni taholta onnistui hyvin. Televisiosta tuli viikolla ohjelma uskonnon uhreista, jollainen minäkin siis olen. Siinä tuli minullekin uusi näkökulma aiheeseen, kun todettiin lasten, jotka ovat viettäneen nuoruutensa jehovantodistaja perheessä, kielloissa ja säännöissä, joutuvat elämään murrosikänsä vasta vanhemmiten. Mikäli siis ovat eronneet tai onnistuneet tulemaan erotetuiksi. Luulen, että minulle kävi niin, finnejä ei sentään tullut. Menetettyä nuoruuttaan ei koskaan saa takaisin, se on surullista, voi niitä hukkaan heitettyjä vuosia. Kuulin radiosta mieleenpainuvan mietelmän parisen päivää sitten: "kuka tietää elämmekö nyt, vaiko vasta kuoleman jälkeen". No, piti jouluun liittyvistä asioista kertoa. Kouluajoilta tuli mieleeni seuraavanlainen episodi. Kouluissa oli siihen aikaan luokassa tapahtuva, oppilaiden keskeinen pienten joulupakettien jako, opettajan valvonnassa, totta kai. Edellisinä päivinä en voinut, enkä pystynyt asiasta puhumaan, koska tiesin olevan syntiä osallistua jouluiloitteluun. Jotenkin lahjojen jakotilanteessa jouduin huumattuun tilaan ja äkkiarvaamatta kahmaisin penaalini esiin ja otin lyijykynän pätkän ja metallisen harpin, kääräisin ne valkoiseen paperiin ja sujautin sen lahjasäkkiin. En muista kuka onnellinen sai poikkeavan näköisen paketin ikiomakseen. Sehän taas tuotti piinaavia omantunnon tuskia moneksi päiväksi mutta hälveni kuitenkin pikkuhiljaa. Tällainen joulumuisto pukkasi mieleeni, mikä liittyi tervehdyksiin. Jehovan todistajilla oli ainakin siihen aikaan kun itse olin mukana vaikeuksia miten suhtautua hyvän joulun toivotuksiin. Torsten, tyylikäs, aina pukuun pukeutunut todistaja oli ratkaissut ongelman. Hän kehotti vastaamaan joulu toivotuksiin pelkällä kiitoksella, ilman vasta toivotuksia, silloin toivottaja ei huomaa mitään erikoista. Olin riemuissani, nyt pystyin pakoilematta olemaan tilanteissa missä oli vaarana kulua 'hyvää joulua' toivotuksia. Ei tarvinnut kuin vastata kiitos ja omatunto oli puhdas. Teki mieli vastata peräkkäin kiitos, kiitos niin loistava keksintö oli mielestäni. Omatunnosta vielä seuraava juttu. Se taisi olla joulun lähellä ollut työpaikkani vanhemman rouvan miehen 50 -vuotis päivät. Tämä Kerttu toi syntymäpäiviltä jääneitä herkkuja työpaikallemme naposteltaviksi. Minäkin maistelin kakkuja ja leipiä. Monennettako leipää olin mutustamassa, kun kauhukseni huomasin leivällä olevan jotakin makkaraan vivahtavaa. Salaman nopeasti leipä pois käsistä ja vessaan vimmatusti oksennusta yrittämään, olinhan mahdollisesti syönyt lihaa josta veri ei ollut laskettu. Sainko pasteijat porsliinille, sitä en muista mutta pitkä kärsimysnäytelmä siitäkin taas koitui. Tämä meni nyt taas vanhan muisteluun, sukaa se anteeksi, palaan asiaan Edelliset muistelut: 27.08. 31.08. 01.09. 02.09. 10.09. Hyvää viikonloppua t: Jarmo Pelkonen
Jarmo Pelkonen
Suomi - Friday, December 17, 1999 at 08:55:47 (EET)
Hyvää huomenta, Tarinaani kirjoittaessani noukin tilanteita, joita kuvittelen ihmisten haluavan lukea, myös Jehovantodistajien, ainakin mielenkiinnosta. Silläkin ehdolla, että nämä sivut olisivat heiltä kiellettyjä. Tämä örde kiistää olevansa Jehovan todistaja ja toisaalla taas puolustaa uskoaan henkeen ja vereen, liekö jakaantunut persoona. En nyt osoita tätä kirjettäni hänelle vaan, sanoisinko älykkäimmille ihmisille, joita näitäkin sivuja lukevista löytyy. Ensinnäkin vanhempani eivät saaneet koskaan tietää seurusteluistani useimmankin tytön kanssa, kuin tämän yhden josta jäin kiinni. Siitäkään he eivät minulta mitään yksityiskohdista kyselleet. Sama päti myös muuhun 'maailmalliseen' käytökseeni. He kuitenkin vuosien päästä yllätykseksemme kielsivät minun kotona käyntini, ellen sitten palaisin Jehovan todistajiin ja rupeaisi käymään kokouksissa. Tarinaani lukeva saattaa tuomita minut alimpaan helvettiin tai ainakin moittia vahvasti lähestulkoon rikolliseksi, mutta sain siihen tuta nuoruusvuosiltani jolloin vastaavat ördet, kiihkeässä tunnetilassaan ensimmäisinä olivat tuomitsemassa ja kiveen tarttumassa. Kuitenkin kaikkea hyvää lukijoille ja sanoisinko ylemmyyden tunteen tilalle jonkin verran tervettä järkeä ja toisten kunnioittamista ördelle. Terveisin Jarmo Pelkonen
Jarmo Pelkonen
Suomi - Tuesday, April 11, 2000 at 08:39:21 (EET DST)
Hyvää iltaa pitkästä aikaa. Luulin että Örde ja kumppanit olivat saaneet selville vanhempani ja veljeni nimet ja langettaneet rukoillen armottoman koston päälleni. En ole kirjoittanut sitten viime joulukuun. On ollut kaikenlaista milleniumia ja syövänkin sain. Intohimoisimmat tarinani seuraajat muistavat juttuni viimeisimmät vaiheet, joten en niistä sen enempää. Vaimoni suvulla oli juhlat, jonne menimme. Isäni oli soittanut kotiimme ja saanut puhelinnumeron. Menin puhelimeen, tunnistin vanhan miehen äänen, joka oli kuitenkin tuttu. Äiti on joutunut sairaalaan. Mietin pitäisikö huolestua, niin kuin asiaan kuuluu. Hain vastauksia läsnäolijoilta, mutta tunnetta ei vain tullut. Äiti makasi huoneessaan. Näytin kuvia lapsistamme joita hän ei ollut nähnyt vuosiin. Äiti sanoi: lopetit käynnit kotona. Täytyy myöntää, silloin tuli tuskallinen olo. Oliko isä valehdellut. Toisenkin kerran kävin äitiäni katsomassa. Hautajaisiinkin sain kutsun. Jo kotona leikkaamani hiustupsun laitoin arkun seppeleiden punoksiin. Uskoin, äitini oli uskonnon uhri. Hyvää kevättä kaikille, toivottaa Jarmo Pelkonen
Jarmo Pelkonen
Suomi - Friday, March 17, 2000 at 20:42:46 (EET)
Kiitos. No, sehän ei ollut kuin ihosyöpä, mikä ei ole leviävää laatua. Joten turhan dramaattiselta sen sainen kuulostamaan. Jatketaan .....
Jarmo Pelkonen
Suomi - Monday, March 20, 2000 at 15:37:18 (EET)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.