Oon nyt aika vähän tuntenut pahaa oloa verrattuna muihin lukemiini juttuihin. Olen myös todella nuori (kohta 18 wee) ja koulussa menee hyvin ja saan tosi hyviä arvosanoja, seurustelen, vanhempien kanssa suhteet toimii, en ole menettänyt ketään ja ystäviäkin on. Luonteeltani erittäin herkkä ja ujo. En polta tupakkaa enkä ole koskaan ollut kännissä. Erittäin harvinaista ystäviini verrattuna.
Kun tapasin poikaystäväni, olin aivan varma, että hän on mun unelmien mies ja sai mut tuntemaan maailman onnellisemmaksi naiseksi.
Se kesti kuukauden ja sen jälkeen on alkanut alamäki.
Poikaystävälläni on ollut töitä ja muita menoja nyt kolme kuukautta eikä siis ole päässyt minun luokse ja todella harvoin pystyy soittamaan. Hän ensin sanoo tulevansa mutta monta kertaa sanoo viime tipalla ettei pääsekkään tulemaan. Tällä viikolla hänellä on erittäin korkea kuume eikä yhtään ääntä. Hyvin läheinen ja onnellinen ja rakastava suhde on muuttunut kaukosuhteeksi, jota en ole koskaan halunnut..
Viimesetkin ystäväni ovat alkaneet polttamaan tupakkaa eikä halua viettää mun kans viikonloppuja jos he haluavat juoda. Olen siis aina yksin.
Olen siis joka päivä yksin kotona omaan huoneeseen lukittuna (paitsi silloin kun olen koulussa). Yritän rentoutua, mutta ajatukset piinaa mun mielessä koko ajan. Enimmäkseen ajatukset ovat kohdistettu poikaystävääni. En halua menettää häntä. Pelkään että jos kerron hänelle tunteistani, hän ei kestä enää minua. Tiedän että on vaikeeta olla masentuneen seurassa. Teen mielestäni väärin aina kun hän soittaa tai jos minä soitan. Teen aina jotain väärää ja pelkään että hän saa enemmän syytä jättää minut. Olen ollut normaalipainoinen ja välillä harrastanut liikuntaa. Nyt lihon koko ajan enemmän. Haluaisin vaikuttaa asiaan, mutten pysty enkä jaksa. Koulu tuntuu jotenki kauhean vaikealta ja koko ajan pitää pinnistellä että saa arvosanoja, joita haluaa. Ennen se oli helpompaa. Tavoitteeni on ehkä liian korkea, koska haluan kohottaa keskiarvoani. Ajattelen myös että hyvää täytyy odottaa ja siksi odotan koko ajan poikaystävääni tänne vaikka se kuinka särkisi mun sydämen. Nytten olen yhden kuukauden ehkä miettinyt toista vaihtoehtoa.. itsemurhaa. Silloin ei tarvitsisi odottaa ketään, ei tarvitsisi ajatella koulua koko ajan, ei tarvitsisi olla yksin. Tiedän vaan, että se olisi vain läheisilleni erittäin vaikeata ja siirtäsin sillä pahan oloni heihin. Tiedän siis että minun on taisteltava pahan oloni kanssa itse.
Joka perjantai vanhempani ryyppäävät täällä. He ovat tehneet sitä koko elämäni ajan. Nykyisin en enää jaksa kuunnella sitä ja varsinkin jos he alkavat laulamaan karaokea täysillä mikrofoniin, olen agressiivinen omassa huoneessani. Itken, heilun ja hypin kunnes olen niin väsynyt, etten jaksa muuta kuin maata ja itkeä. Saan nukuttua vasta kun kaikki on jo olleet nukkumassa pari tuntia. Tätä ei ole tapahtunut ennen ja olen hyvin rauhallinen ihminen muuten.
En tiedä onko tämä masennusta, mutten jaksaisi itkeä joka päivä yksikseni tätä pahaa oloani. En ole jutellut kenellekkään, mutta pelkään että jos tämä jatkuu, satutan muita ihmisiä ja varsinkin läheisiäni. En enää osaa olla itsestäni millään tavalla ylpeä niin kuin ennen. Kaunis on nyt ruma, mukava on nyt tyhmä, lapsellinen ja inhottava. Haluaisin vain nukkua, mutta uni ei aina tule. Mennessäni iltaisin nukkumaan, minulla on aina nenäpaperi kädessäni, koska itken joka kerta.
Olen yhdeltä tutulta kysynyt, miten hän haki apua masentuneisuuteen ja juteltuan vähän minun tilastani hän sanoi että tää voi olla vaa normaalia ja menee äkkiä ohi. Tämä tuntui todella pahalta enkä uskonut hänen ymmärtävän mun tilannetta ja mun oloa.
Onko nämä merkkejä oikeaan sairauteen? Pitäisikö minun vaan odottaa lisää, jos oloni jossain vaiheessa menisi ohi ja elämänhaluni palaisi takaisin?
Kun tapasin poikaystäväni, olin aivan varma, että hän on mun unelmien mies ja sai mut tuntemaan maailman onnellisemmaksi naiseksi.
Se kesti kuukauden ja sen jälkeen on alkanut alamäki.
Poikaystävälläni on ollut töitä ja muita menoja nyt kolme kuukautta eikä siis ole päässyt minun luokse ja todella harvoin pystyy soittamaan. Hän ensin sanoo tulevansa mutta monta kertaa sanoo viime tipalla ettei pääsekkään tulemaan. Tällä viikolla hänellä on erittäin korkea kuume eikä yhtään ääntä. Hyvin läheinen ja onnellinen ja rakastava suhde on muuttunut kaukosuhteeksi, jota en ole koskaan halunnut..
Viimesetkin ystäväni ovat alkaneet polttamaan tupakkaa eikä halua viettää mun kans viikonloppuja jos he haluavat juoda. Olen siis aina yksin.
Olen siis joka päivä yksin kotona omaan huoneeseen lukittuna (paitsi silloin kun olen koulussa). Yritän rentoutua, mutta ajatukset piinaa mun mielessä koko ajan. Enimmäkseen ajatukset ovat kohdistettu poikaystävääni. En halua menettää häntä. Pelkään että jos kerron hänelle tunteistani, hän ei kestä enää minua. Tiedän että on vaikeeta olla masentuneen seurassa. Teen mielestäni väärin aina kun hän soittaa tai jos minä soitan. Teen aina jotain väärää ja pelkään että hän saa enemmän syytä jättää minut. Olen ollut normaalipainoinen ja välillä harrastanut liikuntaa. Nyt lihon koko ajan enemmän. Haluaisin vaikuttaa asiaan, mutten pysty enkä jaksa. Koulu tuntuu jotenki kauhean vaikealta ja koko ajan pitää pinnistellä että saa arvosanoja, joita haluaa. Ennen se oli helpompaa. Tavoitteeni on ehkä liian korkea, koska haluan kohottaa keskiarvoani. Ajattelen myös että hyvää täytyy odottaa ja siksi odotan koko ajan poikaystävääni tänne vaikka se kuinka särkisi mun sydämen. Nytten olen yhden kuukauden ehkä miettinyt toista vaihtoehtoa.. itsemurhaa. Silloin ei tarvitsisi odottaa ketään, ei tarvitsisi ajatella koulua koko ajan, ei tarvitsisi olla yksin. Tiedän vaan, että se olisi vain läheisilleni erittäin vaikeata ja siirtäsin sillä pahan oloni heihin. Tiedän siis että minun on taisteltava pahan oloni kanssa itse.
Joka perjantai vanhempani ryyppäävät täällä. He ovat tehneet sitä koko elämäni ajan. Nykyisin en enää jaksa kuunnella sitä ja varsinkin jos he alkavat laulamaan karaokea täysillä mikrofoniin, olen agressiivinen omassa huoneessani. Itken, heilun ja hypin kunnes olen niin väsynyt, etten jaksa muuta kuin maata ja itkeä. Saan nukuttua vasta kun kaikki on jo olleet nukkumassa pari tuntia. Tätä ei ole tapahtunut ennen ja olen hyvin rauhallinen ihminen muuten.
En tiedä onko tämä masennusta, mutten jaksaisi itkeä joka päivä yksikseni tätä pahaa oloani. En ole jutellut kenellekkään, mutta pelkään että jos tämä jatkuu, satutan muita ihmisiä ja varsinkin läheisiäni. En enää osaa olla itsestäni millään tavalla ylpeä niin kuin ennen. Kaunis on nyt ruma, mukava on nyt tyhmä, lapsellinen ja inhottava. Haluaisin vain nukkua, mutta uni ei aina tule. Mennessäni iltaisin nukkumaan, minulla on aina nenäpaperi kädessäni, koska itken joka kerta.
Olen yhdeltä tutulta kysynyt, miten hän haki apua masentuneisuuteen ja juteltuan vähän minun tilastani hän sanoi että tää voi olla vaa normaalia ja menee äkkiä ohi. Tämä tuntui todella pahalta enkä uskonut hänen ymmärtävän mun tilannetta ja mun oloa.
Onko nämä merkkejä oikeaan sairauteen? Pitäisikö minun vaan odottaa lisää, jos oloni jossain vaiheessa menisi ohi ja elämänhaluni palaisi takaisin?
Vastaukset 10
Vanhimmat
jatkuneet vähintään kaksi viikkoa ennen kuin voidaan puhua masennuksesta sairautena.
Kertomuksestasi saa sen käsityksen, että sinun olisi tarpeen päästä puhumaan ongelmistasi. Kun olet vielä koulussa, niin yksi mahdollisuus olisi aloittaa kouluterveydenhoitajan luota (tai koulupsykologin). Koita varata aika jommalle kummalle ja päästä puhumaan tuntemuksistasi. Ne osaavat sitten kyllä neuvoa eteenpäin, jos se on tarpeellista tapauksessasi.
Tuskin siitä haittaakaan olisi jos kävisit koulun terveydenhoitajalla kertomassa olostasi. Hän sitten ohjaa varmaan sinut eteenpäin jos katsoo tarpeelliseksi.
Kerron tässä vain oman näkemykseni, mikä perustuu tuohon kertomaasi. Tilannettasi sen enempää tietämättä.
Mutta vähän tuli sellainen olo, että olisit nyt ns. tienristeyksessä. Että nyt voisit vielä valita mihin suuntaan alat elämääsi viemään.
Eli vaihtoehto A) Jatkat tuota samaa rataa ja olosi pahenee päivä päivältä.
Vaihtoehto B) Teet asialle jotain. Kartoita ne pahimmat ongelmat, ja ala muuttamaan niitä yksi kerrallaan.
Esim.
- Jos vanhempien käytös on kertakaikkiaan kestämätöntä, niin etsi oma asunto.
- Jos ns ystäväsi ovat niin pinnallisia, etteivät halua olla sinun kanssasi koska et polta/juo, niin etsi uusia ystäviä. Oikeita ystäviä, ketkä välittävät juuri sinusta sellaisena kuin olet. Etsi esim. joku harrastus, mistä löydät samanhenkisiä ihmisiä (esim. kuntonyrkkeily :) , sieltä saisi itsevarmuuttakin roppa kaupalla ).
- Ainakin jos ei mitään muuta ja oma huone tympii, niin lähde ulos. Kävelylle. Juoksemaan. Sauvakävelylle. Ihan mitä vain, mutta älä homehdu neljän seinän sisällä.
Poikaystävä-asia on sitten ihan oma lukunsa. Suhteessa on kyllä pahasti jotain vialla jos ei voi olla oma itsensä. Jos kokoajan joutuu pohtimaan, että nytkö se jättää jos teen näin tai jätän tekemättä. Että tuo oravanpyörä pitäisi saada kuriin tavalla tai toisella. Ihan itsesi takia.
Tuossa iässä alkaa se oman paikan etsiminen elämässä, pitää vain olla uskoa, että se kyllä löytyy.
Mutta tosiaan menisin jo maanantaina juttelemaan koulun terkalle. Jos ei hän ota sinua tosissaan tms. niin sitten terveyskeskukseen omalle lääkärille. Tsemppiä!
Kuvasit oloasi mielestäni todella hyvin ja minun mielestäni sinun ei kannattaisi enää odottaa, sillä kaikki merkit viittaavat masennukseen. Pelkästään jo se että ajattelet itsemurhaa kertoo sen että olosi on todella huono. En kannata ajatusta että jäisit enää odottelemaan hoitoon hakeutumista vaan tee se pian. Mene käymään vaikka terveyskeskuksen lääkärin luona, hän kyllä ohjaa sinut eteen päin ja saat tarvittavaa apua. Jos puhuminen lääkärille tuntuu vaikealta ni tulosta kirjoituksesi ja anna se lääkärillesi.
Tämä kuulostaa ehkä aika kliseeltä mutta juttele poikaystäväsi kanssa tilanteestasi ja jos pelkäät miten hän suhtauu niin uskon että hyvin ja jos ei sinä ansaitset paremman poikaystävän joka rakastaa sinua kaikkine puolinesi.
Itse sairastuin 19 vuotiaana masennukseen ja nyt kun olen kohta 23 on masennukseni helpottanut niin paljon että pärjään ilman lääkkeitä. En olisi uskonut että ikinä sanon näin: Elämänhalun voi saada takaisin asianmukaisilla hoidoilla!
Niin piti vielä sanomani vanhempiesi juomisesta, helpottaisiko tilanne jos muuttaisit pois kotoa?
Mutta nyt heti maanantaina haet itsellesi apua!
Voimia sinne ja jos tulee joitain kysymyksiä niin vastaan mielelläni parhaani mukaan!
Kiitän nyt todella auttavista vastauksista.
Tämä ole enemmän kuin osasin odottaa ja ideat hyviä.
Oma kämppä on ollut myös omassa mielessä, mutta ongelma on vain rahanlähde. En kestäisi ilta- ja viikonlopputöitä nyt kun pelkkä opiskelukin vie voimia niin paljon eikä silloin olisi aikaa millekkään muullekkaan. En saa tukea mistään, koska vanhempani ovat sen verran hyvätuloisia, mutta en saa rahaa myöskään heiltä. He kyllä maksavat koulun, koulumatkat ja e-pilleritkin, ja uskon myös mahdolliset muutkin lääkkeet, mutta oman asunnon vaatiminen olisi varmasti heidän mielestään jo liikaa, kun on tämmöinen "toimiva" koti, jossa saa kaiken ilmaseksi...
Ideoita tähän?
Onko koulusi ihan loppusuoralla vai kuinka paljon on vielä opiskeltavaa?
Oletko selvittänyt mahdolliset tukiasiat sen mukaan, että olet kohta 18v? Eli missä menee täysi-ikäisyyden raja, ettei enää huomioida vanhempien tuloja? 18v? 21v? Onko rajat samat oletko koulussa ja missä koulussa (ammattikoulu/ammattikorkeakoulu tms)?
Onko mitään mahdollisuutta saada sossusta mitään?
Oletko puhunut vanhemmillesi? Sanoit ekassa viestissäsi, että välinne ovat kuitenkin ihan ok. Jospa kertoisit heille olostasi? Tai jotenkin rakentavassa sävyssä kysyisit tuosta omasta asunnosta, josko he avustaisivat jotenkin?
Nimim. "Paljon kysymyksiä ;) "
Tarkistin kelan tuet uudelleen, mutta tukea saadaan huomioimatta vanhempien tuloa saadaan vasta 20 vuotiaana. Täysi-ikäisenä saisin kyllä lainaa, mutta pelkään taloushuolia, kun opiskeluni päättyy.
Suhde vanhempiini on kyllä hyvä. He ovat monesti kehuneet mua ja ovat tukena ja juttelevat jos meen niitten kanssa jutteleen. En vain koskaan ole jutellut heidän kanssaan tämmöisestä. Pelkään niiden reaktiota ja kieltäytymistä.
En tiedä miten saisin aloitettua tämmöisen keskustelun...
Moi taas "ap"!
Siitä lainasta ensiksi. Kun itse jouduin ottamaan opintolainaa, niin mietin ihan samaa. Mutta käytännössä asiat sitten lutviutui ihan hyvin, muistaakseni meni useampi vuosi koulun päätyttyä, ennenkuin piti maksaa ensimmäistäkään erää ja erä itsessään oli todella pieni, jotain 100mk/kk. Eli kävisin pankissa juttelemassa, että jos lainaan päädyt niin mitkä ovat takaisinmaksuehdot ja -erä/kk. Kun tulot vakiintuivat nostin kuukausimaksua, jotta sain maksettua lainan nopeammin takaisin.
Sitten tuo vanhemmille puhuminen. Itse tunnet heidät parhaiten ja tiedät miten asia kannattaisi tuoda esille.
Esim. jos puhuminen on vaikeaa niin kirjoita. Sinulla kun on tuo kirjoitusanti tosi hyvä. Valitse joku hyvä hetki, jolloin kenelläkään ei ole mitään menoa (mahdollisimman pian tietenkin) ja sanot, että olisi hieman asiaa ja ojennat kirjeen.
Tai sitten vaan ilman sen kummempia miettimisiä käsket kaikki istumaan ja annat tulla.
Kertomasi perusteella he ovat kyllä tukenasi ja auttavat minkä pystyvät.
Voimia!
Onkohan 2 viikkoa liikaa? Ajattelin vain, kun mulla on lääkäriaika silloin e-pillerien takia, niin voisin siinä ottaa asian esille.
Välillä kyllä tuntuu että yksikin päivä on liikaa.
Tälläkin hetkellä itken, vaikkein oikeastaan tiedä miksi.
Itsemurha-ajatuksia ei tule joka päivä, joten tilanne ei ole päässyt liian hälyttäväksi.. vai?
Lääkäritilannehan on siis niin aika paha eikä täällä pääse tapaamaan ketään ilman ajanvarausta enkä yksityisellekkään rahan takia halua mennä, kun en ole pystynyt sanomaan vanhemmille mitään.
Ainahan tänne voi kirjoittaa vai mitä?
Ja jos kamala kriisi tulee ni puhelimen kanssa soittamaan jonnekkin..
Olen aloittanut kirjoittamaan päiväkirjaa välillä ja tekstiä on tullu paljon kun läppärillä kirjotan. (kynällä kirjoittaminen ei onnistunut)
En vain tiedä mitä sanon lääkärille...
"Mulla ois muutaki.. musta vähä tuntuu et mua masentaa"??
Entä jos silloin ei just tunnu niin pahalta? Ja sitten sen jälkeen taas tuntuu..
"Mä haluaisin sit myös mielipiteen tästä" ja annan kirjottamani tekstin..?
Miten tää etes menee eteenpäin..
tuntematon pelottaa.. pelottaa se että sanon jotenkin miten en tarkota ja se menee änkyttämiseksi..(änkyttäminen on yksi paha tapani)
noi ehdotukset ei oikeen tunnu kovin luontevalta..
entä jos mä en saa vaa sanottua..
alkaa pelottaa enemmän..
huominenkin ahdista.. ei jaksais nousta kouluun. en oo päivääkään lintsannu.. oisko nyt aika pitää vapaata? Voinko mä antaa itselleni luvan olla poissa? Sanoisin kaikille että iski tää flunssa, kun en pysty sanomaan, että on vaan niin ahistavaa ja paha olla. Tiedän että paha olo tulee jo siitä kun koulussa nään ystäväni.. jos he älyävät kysyä mitenpäs mulla viikonloppu meni ja tuliko Mikko (mun poikaystävä) multa lähtee taas voimat.. Mä en jaksais muistaa..
toivottavasti joku huomaa vastata mulle ennen aamua..
lääkäriin ja kerro tuo kaikki.Tuskin lääkärissä on aihetta pelätä esim. änkyttämistä.Varmaan saat apua.
Mulla on sama tilanne edessä, ollut kylläkin jo vuosikaudet. Tiedän, että lääkärille pitäisi puhua, mutta menen aina lukkoon kun siinä lääkäriä vastapäätä istun. Sitten esitän vahvaa ja iloista. Kun lähtiessä suljen oven on siinä ja siinä etten romahda siihen paikkaan.
Eli siis ymmärrän täysin tuon, että mitenkä aloittaisin ja että änkyti-änkyti. Ja myös tuon, että mitä jos juuri sillä hetkellä on parempi olo, kun siinä penkissä istuu. Kun vielä on perusoptimisti, niin sitä toivoo kovasti, että se paha olo tosiaankin olisi mennyt ohi.
Eli siis kerron jos keksin tuohon vastauksen ;) ...
Aikaisemmin olen aina jäsentänyt ajatuksia paperille kun on ollut joku iso ongelma. Eli saatan kirjoittaa samaa asiaa 4-5 kertaa läpi muokkaillen sitä ymmärrettäväksi. Koska minulla on sama fiilis, että jos vain suoraan alan puhumaan, niin se on niin sekavaa tekstiä, ettei siinä ole päätä eikä häntää. Mutta tuo konsti on toiminut.
Ja viime kerralla lääkärillä vieraillessa käytin ensimmäistä kertaa tuota kirjoittamis-konstia. Kirjoitin kaikki oireet paperille ja annoin sen suoraan lekurille. Eipä tarvinnut jännittää käyntiä/puhumista. Ja lääkäri oli tyytyväinen. Harmi vain, että jätin henkisen puolen mainitsematta. Ja se on siis vielä edessä, mutta ajattelin jatkaa samaa linjaa. Siinä on sitten ainakin se hyöty, että kun kirjoittaa juuri silloin kun on pahin olla, niin tuntemukset tulee kuvattua oikein. Ei tarvitse pohtia tuota asiaa että jospa onkin hyvä päivä juuri lekuripäivänä. Hyvä olohan siis on vain hyvä asian, mutta jos se ei ole pysyvä olotila, niin ei asia etene, jos sitä ei saa purettua mitenkään.
Pura tosiaan tänne viimeistään oloasi, jos ei mitään muuta konstia tule mieleen! Onhan tämäkin eräänlaista jäsentelyä, kun saat ajatukset järjestykseen omassa päässäsi, ongelman ytimet yms, niin on myös helpompi alkaa niistä puhumaan.