Muutos on mahdollinen

Euroopan parlamenttiin syntyi tämän vuoden tammikuussa uusi poliittinen ryhmittymä "Identiteetti, perinne ja suvereniteetti-ryhmä (ITS) uusfasismia lähellä olevista puolueista. Siihen kuuluu äärioikeiston edustajia Ranskasta (FN), Italiasta (Azione Sociale), Belgiasta (Vlaams belang), Itävallasta (FPÖ), Britanniasta (UK Independence Party), Bulgariasta (Ataka) ja Romaniasta (PRM).

Kyseisen 20 edustajan johtoon valittiin ranskalainen Bruno Gollnisch (FN). Hän on hankkinut kyseenalaista kuuluisuutta esittäessään epäilyjä siitä, että natsit eivät olisi murhanneet juutalaisia kaasulla toisen maailmansodan aikana tuhoamisleireillä. Hänen toimiaan tutkitaan ranskalaisessa oikeudessa.

Toinen ryhmän kuuluisa edustaja on Benito Mussolinin lapsenlapsi, Alessandra Mussolini, joka on viime aikoina herättänyt huomiota homovastaisuudellaan. "On parempi olla fasisti kuin homo", hän totesi viime vuonna.

Avointa uusfasistista linjaa edustaa Suur-Romania-puolueen (Romania Mare-PRM) edustaja Dumitru Dragomir, joka on avoimesti esittänyt juutalaisten työstämistä saippuaksi.

Bulgarialaisen Ataka-puolueen EU-parlamentaarikko Dimitar Stojanow aiheutti skandaalin vastustaessaan unkarilaisen romanitaustaisen naisedustajan valintaa vuoden parlamentaarikoksi toteamalla, että Bulgariassa monia kauniita "mustalaisnaisia" voi ostaa ja "kauneimmat ovat kalliimpia, 5000 europa kappale." Ryhmän varsinaisena taustavaikuttajana on Andreas Mölzer, joka on toiminut aikoinaan Jörg Haiderin johtaman FPÖ:n pääideologina. Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikon toteamukseen "Oikeistoryhmä jäänee lyhytikäiseksi" (17.1.2007) voi yhtyä ja erityisesti kirjoituksessa todettuun tosiasiaan uuden ryhmän hyvin vähäisestä vallasta.

Paljon vakavamman haasteen demokratialle tulee aiheuttamaan uuden, modernia äärioikeistolaisuutta edustavat puolueet (Aleanza Nationale, Vlaams Belang, FPÖ), jotka kokoontuivat marraskuussa 2005 Wieniin keskustelemaan yhteisestä listasta vuoden 2009 EU-parlamenttivaaleihin. Tässä ns."kansallispatrioottisten puolueiden" Wienin tapaamisessa oli edustajia niin Länsi-kuin Itä-Euroopasta. Näiden äärioikeistolaisten puolueiden yhtenäisyys on mm. siinä, että muutamin vähäisin poikkeuksin ne ovat ottaneet selvästi etäisyyttä historialliseen fasismiin ja uusfasismiin. Ne vetoavat ultraliberalistiseen protektionistiseen kapitalismiin, hyväksyvät muodollisesti parlamentaarisen demokratian ja pluralismin ja vaativat institutionaalisten ehtojen modernisointi niiden murtamisen sijasta. Yhteistä niille on rasismi, joka sisältää vaatimuksen poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien rajaamisesta etnisyyden pohjalta määritetyille kansalaisille, monikulttuurisen yhteiskunnan täydellinen kieltäminen ja sen näkeminen "kansanruumiin" uhan lähteenä, vaatimus ei-eurooppalaisten kansalaisten karkottamisen ja kasvavassa määrin islamfobia.

Keskusteltaessa eurooppalaisesta äärioikeistosta törmätään melkoiseen käsitesekamelskaan. Puhutaan mm. fasismista, uusfasismista, äärioikeistosta, oikeistoradikalismista ja oikeistopopulismista. On vaikea käsitteellisesti ja myös nykyistä poliittisia käytänteitä ajatellen vaikea aina täysin määritellä puhtaasti jonkin poliittisen puolueen tai liikkeen luonne. Yritän nyt hieman ideaalityyppisesti käydä näitä käsitteitä lävitse ajatellen eurooppalaista äärioikeistoa.

Historiallisesti fasismi-termi varataan usein Italiassa ensimmäisen maailmansodan aikana syntyneelle poliittiselle, kansallis- ja sosiaalivallankumoukselliselle liikkeelle, joka johtajana Mussolini toimi. Kansallissosialismi nähdään taas monesti spesifisesti saksalaisena ilmiönä, vaikka niiden kesken todetaankin olleen lukuisia yhteisiä piirteitä. Saksalaisen fasismitutkijan Ernst Nolten mukaan fasismi- käsite on kuitenkin verrattavissa parlamentarismi-käsitteeseen, jonka piiriin sopivat hyvinkin erilaiset porvarillis-demokraattisesti hallitut maat kansanedustuslaitoksiin.

Fasismi oli ja on terroristinen herruusjärjestelmä, joka pyrkii demokraattisten, parlamentaaristen ja oikeusvaltioon kuuluvien instituutioiden täydelliseen ja lopulliseen likvidoimiseen sekä erilaisten oppositiovoimien organisaatioiden murskaamiseen. Fasistisen ideologian ydin oli ja on radikaali sosiaalidarwinismi, joka sisäpolitiikassa merkitsee autoritarismia, militarismia ja johtajaperiaatteen dominanssia sekä ulkopolitiikassa äärinationalismia, rasismia ja imperialismia.

Fasismi on oman itseymmärryksensä mukaan ennen kaikkea poliittis-yhteiskunnallinen vastaliike kehitykselle, jonka lähtökohtana on valistuksen ja Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen vastaisuus. Fasismi oli ja on yritys vastata niihin ongelmiin, jotka syntyivät Ranskan vallankumouksen, porvarillisen yhteiskunnan ja teollisen massayhteiskunnan myötä. Fasismi pyrki tarjoamaan pysyvän vastauksen modernin teollis-kapitalistisen yhteiskunnan sisäisiin ja ulkoisiin ristiriitoihin oikealta. Fasismi hylkää universalismin ja esittää yhteiskunnallisen ihannetilan rakentamista pienelle etuoikeutetulle ihmisryhmälle (kansa, rotu) terrorin, toisten ihmisten/kansojen riiston ja sorron avulla.

Nykyinen uusfasismi erotuksena oikeistoradikalismista voidaan määritellä liikkeeksi, jonka ideologiassa liberaalisuuden ja universaaleiksi ymmärrettyjen ihmisoikeusajattelun kaikki rippeet on hävitetty. Uusfasististen ryhmittymille väkivalta ja terroristiset toimintamenetelmät ovat käytännön politiikan erottamaton osa. Heille toiminnan lähtökohtana eivät ole oikeusvaltion normit, jonka puitteissa taas oikeistoradikalistiset ja -populistiset puolueet pyrkivät toimimaan. Uusfasismin ideologiassa nationalismi, rasismi, väkivalta ja ulkomaalaisvihamielisyys ovat 'puhtaassa' ja äärimmäisessä muodossa. Varsinaiset uusfasistiset ryhmittymät ovat menettäneet lähes täysin poliittisen merkityksensä ja vaikutuksensa sosiaaliseen ja poliittiseen todellisuuteen. Uhan uusfasistiset puolueet ja ryhmät muodostavat ennen kaikkea yksittäisten ihmisten fyysiselle koskemattomuudelle.

Uusfasismin vaara ei ole kuitenkaan täysin poistunut poliittisen tulevaisuuden horisontista. Mutta missään tapauksessa historiallisen fasismin ratkaisut eivät ole 21. vuosisadan mahdollisen uusfasismin ratkaisuja. Se tulee ainakin eroamaan 20. vuosisadan fasismista siinä, että sen keskeisenä sisältönä ei tule olemaan
yhden kansakunnan visio maailmanherruudesta, jota tavoitellaan aggression avulla. Hitler määritteli "Mein Kampf"-teoksessaan fasistisen Saksan tavoitteen seuraavasti: "Joko Saksasta tulee maailmanvalta tai se ei ylipäätänsä enää ole olemassa." Uusfasismin uhka kasvaa nykyisin enemmänkin hyvinvointisovinismista, globaalisen eriarvoisuuden kasvusta ja ekologisesta kriisistä. Fasismin vaara kasvaa tulevaisuudessa, jos rikkaiden pohjoisten teollisuusyhteiskuntien eri yhteiskuntaluokat ja -kerrokset ovat valmiita turvaamaan oman hyvinvointinsa pyrkimyksellä sementoida globaalinen eriarvoisuus eli tilanne, jossa 10 prosenttia maailman väestöstä käyttää 80 - 90 prosenttia maapallon energiasta ja raaka-aineesta. Mikäli rikkaan pohjoisen vastaus näihin ongelmiin on omien resurssien turvaamisen nimissä maailmanlaajuinen apartheid-politiikka ja oman sisäisen hyvinvoinnin säilyttämiseksi pystytettävä linnake, tulevat fasismi ja rasismi voimistumaan läntisissä teollisuusyhteiskunnissa. Nykyisen uusfasismin ja myös oikeistoradikalismin edustajat valmistautuvat tulevaisuuden roolinsa, sillä he ymmärtävät itsensä itsekkään ja hyvinvoivan Pohjoisen esitaistelijoiksi.

Uusfasismin johtavassa teoreettisessa lehdessä Nation und Europa esitettiin ajatus seuraavasti: "Euroopan vapautta, sen hyvinvointia ja sen sosiaalista turvallisuutta on puolustettava kolmannesta maailmasta tulevan ryntäyksen pysäyttävällä suojamuurilla." Tämä ajatus löytyy muodossa tai toisessa lähes kaikilta äärioikeistolaisilta ryhmittymiltä. Uusoikeistolaisessa alkuperäisessä visiossa esitetään linnake-Eurooppa lopullisena tavoitteena, joka olisi federatiivisesti ja diktatorisesti hallittu 'kansojen Eurooppa', joka olisi "kolmas maailmanmahti" (Alain de Benoist).

Toinen tekijä, joka tulee vaikuttamaan 21. vuosisadan mahdollisen fasismin muotoutumiseen, on ekologisen kriisin kärjistyminen. Historiallinen fasismi oli taloudellisen kasvun ajan fasismia. Useat nykyiset uusfasismin ja oikeistoradikalismin teoreetikot näkevät tulevaisuuden fasismin diktatuurin olevan ekodiktatuuria. Uusfasismin teoreetikot yhdistivät jo varhain rasismin ja ulkomaalaisvastaisuuden ympäristökysymyksiin. Vuonna 1982 asian ilmaisi silloinen Saksan liittotasavallan uusfasistien johtohenkilö Michael Kühnen seuraavasti: "...ympäristön tuhoutumisesta puhuttaessa tullaan enemmin tai myöhemmin rotukysymykseen... Kansallissosialistisen liikkeen pääpaino tulee olemaan ... ulkomaalaiskysymyksessä." Hän vaati ympäristön tuhoutumisen ja ulkomaalaiskysymyksen yhdistämistä.

Yksi useimmin siteerattuja näkemyksiä ekofasismin toteutumisesta on esittänyt Wolfgang Venohr, jonka mukaan ihmiskunnalla ei enää ole varaa parlamentaarisen järjestelmän kyvyttömyyteen kasvavien ekologisten ongelmien maailmassa. Parlamentaarinen demokratia, joka ei ole tarpeeksi "oppimiskykyinen" ratkaistakseen esiin nousevat ongelmat, tulee "murtumaan ekologisen kriisin paineesta." Venohr jatkaa: "Se, joka uskoo, että me voimme jatkaa edelleen toimettomuuden luksusta huolimatta maailman laajojen alueiden jatkuvasta aavikoitumisesta, yhä vähenevistä raaka-aineista, niukkenevasta vedestä ja elintarvikkeista, ei tunne historiaa tai on uneksija." Tähän tilanteeseen hänen mukaansa ainoa vastaus on ekodiktatuuri ja vahva valtio: "Kun kokonaisia kansoja uhkaa joutuminen tulvan alle tai kuoleminen janoon, joukkomyrkytys tai joukkoepidemia, ei voida kysyä yksilön intressiä eikä ole aikaa puoluepoliittisille keskusteluille." Ekodiktatuuri tulee Venohrin mukaan "toteutumaan vuosien 2002 ja 2020 välillä." Hän mukaansa "sitä on mahdoton estää."

Ekologisen kysymyksen horisontti on myös keskeisellä äärioikeiston ideologilla Alain de Benoistilla. Hänelle keskeisen solmukohdan ekodiktatuurikonseptiossa muodostaa näkemys toisen maailmansodan jälkeisen luokkakompromissin purkautumisesta, joka tulee johtamaan poliittisen järjestelmän murtumiseen. Läntisten teollisuusvaltioiden yhteiskunnallisen vakauden perustan ovat muodostaneet jatkuva taloudellinen kasvu, hyvinvoinnin lisääntyminen, laajan kuluttajajoukkojen syntyminen ja lähes aukoton sosiaalinen turvaverkko. Se on nojautunut uusiutumattomien luonnonvarojen irrationaaliseen käyttöön ja ympäristön kuormituksen jatkuvaan kasvuun. Hinta on ollut kallis. Kehitys on vaarantanut luonnon palautuvuuden reunaehdot. Ympäristön saastuminen on muuttamassa puheet jatkuvasta taloudellisesta kasvusta läntisen sivilisaation suureksi illuusioksi ja horjuttaa vakavasti sodan jälkeisen luokkakompromissin perusteita. Alain de Benoist toteaa, että "liberaali talous on muuttanut edistyksen ideologian kasvun uskonnoksi". Mutta realiteetti on Benoistin mukaan siinä, että "rajallisten resurssien maailmassa kasvun taantuminen on ihmiskunnan väistämätön odotushoristontti".


"Autoritaarisuuden vuosisata ei ole välttämättä kaikkien epätodennäköisin ennuste 21. vuosisadalle", on todennut kuuluisa saksalainen, Oxfordissa, vaikuttava sosiologi Ralf Dahrendorf . " Globalisaatio, kasvava sosiaalinen epävarmuus, ulkomaalaiskysymys, monikulttuurisen yhteiskunnan ongelmat, etniset jännitteet, keskiluokan tulevaisuudenpelko ja ns alaluokan toivottomuus odottavat poliittisella agendalla ratkaisuaan samalla historiallisella hetkellä. Niinpä nykyinen yhteiskuntapoliittinen tilanne on otollinen uusille antidemokraattisille oikeistoradikalistisille liikkeille ja puolueille.

Oikeistoradikalismi ei ole mikään yhtenäinen ja monoliittinen ideologis-poliittinen suuntaus. Sen piiristä on löydettävissä "autoritaaris-konservatiinen", "kansallis-vallankumouksellinen", kansallis-rasistinen" suuntaus ulottuen aina "uusfasistiseen". Huolimatta oikeistoradikalismille voidaan löytää yhteisiä sen ideologialle ja politiikalle tyypillisiä piirteitä, joista voidaan mainita mm. seuraavat:

. "biologistinen eriarvoisuuden ideologia"

. "aggressiivinen nationalismi"

. "olemassaolon taistelun painottaminen"

. "antisemitismi ja rasismi"  antisemitismi on usein hyvinkin
peitellyssä muodossa. Oikeistopopulistisilla puolueilla sen saattaa puuttua täysin kuten esim. hollantilaiselta Pim Fortuyn listalta ja norjalaiselta edistyspuolueelta.

. "militarismi"

. pyrkimys 'voimakkaan johtajan' ja ehdottoman alistumisen järjestelmään"

. "sivilisaatiokritiikki"

. "taipumus salaliittolaisteorioihin"

. "latentti valmius tavoitteiden väkivaltaiseen toteuttamiseen".

Oikeistoradikalististen puolueiden käytännön politiikassa yllämainitut ideologiset peruselementit muodostavat ristiriitaisen kokonaisuuden, koska niiden käytännön poliittinen toiminta edellyttää parlamentarismin ja oikeusvaltion periaatteiden tietynasteista hyväksymistä. Erotuksena uusfasistisiin liikkeisiin oikeistoradikalistiset puolueet ovat pitkälti katkaisseet napanuoransa historiallisen fasismin eri muotoihin.

Oikeistoradikalismin lisäksi usein käytetty termi on oikeistopopulismi, joka orientoituu omassa politiikassaan "kantapöytä"-diskurssiin ja operoi ihmisten vihalla, pettymyksellä ja yllytettävyydellä. Oikeistopopulistisilla puolueilla ja virtauksilla kuten Sveitsin Blocherin johtamalla SVP, Umberto Bossin Lega Nord tai Skandinaviassa vaikuttavat norjalainen Carl Hagenin "Edistyspuolue" ja tanskalainen Dansk Folkeparti Pia Kjaersgaadin johdolla ei ole yhteyttä historialliseen fasismiin ja natsismiin. Ne ratsastavat ulkomaalaisvastaisuudella ja lisääntyvässä määrin islamilaisuuden pelolla, mutta pyrkivät välttämään avointa rasismia ja antisemitismiä.

Yhteistä oikeistoradikalistisille ja -populistisille liikkeille Romaniasta Hollantiin ja Tanskaan, Andaluusiasta Kärnteniin ja Brandenburgiin on äärimmäinen ulkomaalaisvastaisuus ja rasistinen maailmankuva.

Nykyiselle oikeistoradikalististen ja -populistisisten puolueiden rasismi hylkää täysin sellaisen puheen, jota esimerkiksi uusfasistinen NS Kampfruf-lehti edustaa kirjoittaessaan: "Afrikkalaisia ali-ihmisiä voidaan verrata arjalaisiin kansoihin, jotta voidaan tehdä selväksi tietämättömille lukijoille tämä rodullinen tosiasia". Tämä perinteinen rasistinen ajattelu, joka perustuu väitteeseen rotujen olemassaolosta ja niiden biologisesta erilaisuudesta ja tähän pohjautuvasta ja fyysisin, esteettisin, psyykkisin, sosiaalisin tai kulttuurisin kriteerein tapahtuvasta arvottamisesta, kuuluu menneisyyteen tässä muodossa. Ranskalainen uusoikeiston keskeinen ideologi Alain de Benoist toteaa olevan mahdotonta löytää "rotujen välillä mitään absoluuttisia eroja". Hänen mukaansa rotu-käsitteen historiallinen painolasti on niin raskas, että pelkästään sana tuottaa tiettyjä pelkoreaktiota. Hän on jopa valmis hylkäämään "etnisyyden" käsitteen sen herättämän "rauhattomuuden" vuoksi puheella kansakunnasta, jolla tarkoitetaan biologisesti ja kulttuurisesti yhtenäistä kokonaisuutta.

Benoist julistaa taistelevansa ns. universalistista rasismia vastaan ja edustavansa siten "differentialistista antirasismia". Taustalla on ennen kaikkea pyrkimys puolustautua ihmisten synnynnäiseen erilaisuuteen perustavan antirasismin nimissä sellaista kritiikkiä vastaan, joka yhdistää uusoikeiston rasismiin, fasismiin ja kansallissosialismiin.

"Differentialistisen antirasismin" taustalla on etnopluralismin teoria, jossa "kansanyhteisö" selitetään inhimillisen yhdessäolon luontaiseksi muodoksi. Yhteisen ihmiskunnan tilalle nostetaan etnisesti homogeeniset, rinnakkaiset yhteiskunnat. Näin voidaan ensinnäkin kieltää universaali tasa-arvoperiaate ja toisaalta selittää sosiaaliset ja yhteiskunnalliset konfliktit luonteeltaan etnisiksi.

Etnopluralismikonseption keskeisenä lähtökohtana on "ihmisten (ja kansojen/rotujen) biologis-geneettinen ja/tai kulttuurisesti määräytyvä erilaisuus". Hallitsevana ei ole enää puhe biologisista perintötekijöistä, vaan teesi kulttuurisista eroista, jotka ovat syntyneet "heimohistoriallisen" kehityksen kulussa. Jokaisella kansalla olisi siten omat ominaisuutensa, kykynsä ja kulttuurinsa, jotka olisivat tulosta erilaisesta elinympäristöstä, "heimohistoriasta" ja kulttuurista. Jokainen kansa on etnopluralistisen konseption mukaan syntynyt ja kehittynyt sosiaalidarwinistisessa olemassaolotaistelussa, jossa on ollut välttämätöntä "määrittää rajat ulospäin ja kehittää sisäistä solidaarisuutta" oman alueen puolustamiseksi. Olennainen ero vanhaan rasismiin on siinä, että etnopluralismissa ei enää puhuta rotujen / etnisten ryhmien / kansakuntien hierarkkisesta järjestyksestä, vaan eri ryhmien tasavertaisuudesta kaikessa erilaisuudessaan.

Kansojen eloonjäämisen edellytyksenä on etnopluralistien mukaan niiden oman kulttuurisen identiteetin säilyttäminen, ja sillä he perustelevat myös rasistisen ulkomaalaisvastaisuuden universaalina luonnollisena toimintana. Eri etnisten ryhmien sekoittuminen johtaa heidän mukaansa siihen, että kulttuurit "degeneroituisivat maailmanlaajuiseksi sivilisaatioksi ja sen mukana hajoaisi ihmiskunnan elonjäämiselle elintärkeä moninaisuus". Etnopluralismin ideologit painottavat, että tasa-arvolle perustuvat aatteet, jotka eivät huomioi etnisten ryhmien erilaisuutta ja sen merkitystä ihmiskunnan kehitykselle, johtavat pyrkimykseen organisoida koko maailma yhden yhtäläisen mallin mukaan ja siten viime kädessä totalitarismiin.

Oikeistoradikalismin ja - populismin edustajien rasismin objekti on myös muuttunut. Nyt sille on ominaista enemmänkin virulentti musliminvastainen rasismi, joka perustuu Euroopassa tapahtuvaan radikaalin islamin vallankasvun ja islamin olemassaolon apokalyptiseen näkyyn. Anti-arabialaisesta rasismista ja islamfobiasta on tullut äärimmäisen oikeiston lähes kaikkien muotojen propagandan keskeinen teema. Eurooppa nähdään jopa "Eurabiana", joka on menettänyt kristillisen identiteettinsä ja on kolonisoitumassa siten, että siitä on tulossa arabialaisen maailman osa islamilaistumisen tiellä.