9/11 ja sodanjulistus
Vuoden 2001 syyskuun 11.päivänä toteutetut terrori-iskut Yhdysvaltojen itärannikolla käynnistivät nopeasti Yhdysvaltojen laajamittaisen globaalin vastaiskun – sodan terrorismia vastaan. 9/11 jälkeistä aikaa on kuvattu samanlaisin painotuksin kuin aikanaan kylmän sodan loppumista: olemme siirtyneet uuteen aikakauteen, jossa sodankäyntiin tai sotilaallisen voiman käyttöön pätevät uudet säännöt. Noin viikon kuluttua iskuista presidentti George W. Bush julisti Kongressin istunnossa ”vapauden vihollisten julistaneen sodan Yhdysvalloille syyskuun yhdentenätoista päivänä.” Samalla hän itse tarkensi julistamansa terrorismin vastaisen sodan suuntaviivoja: Al Qaida olisi tämän sodan ensimmäinen päävastustaja, mutta sodan olisi mentävä Al Qaidan tuhoamista pidemmälle. Terrorismin vastainen sota loppuisi ”vasta kun kaikki globaalisti toimivat terroristijärjestöt on löydetty ja tuhottu.”
Julistaessaan terrorismin vastaisen sodan presidentti Bush totesi samaan hengenvetoon tämän uuden sodan poikkeava merkittävästi edeltäneen vuosisadan sodista – ainakin poliittis-strategisella tasolla. Kamppailu maa-alasta (toinen maailmansota), nopeat ja tehokkaat operaatiot (Persianlahden sota 1991) tai selkeästi määriteltävissä oleva vihollinen (kylmä sota) kuuluisivat menneisyyteen. Sodan pitkäkestoisuus, uhkien vaikea ennakointi ja kaikkien käytössä olevien keinojen monipuolinen hyödyntäminen kuvastaisivat terrorismin vastaista sotaa paremmin kuin vastakkain ryhmitettyjen valtiotoimijoiden asevoimien välinen voimien mittelö selkeästi määriteltävällä taistelukentällä. Sodan kohteeksi julistettiin terroristiorganisaatioiden ja yksittäisten terroristien lisäksi terrorismin leviämistä tukevat valtiot. Pian terrorismin vastaisen sodan julistamisen jälkeen asevoimien hyökkäyksen kohteena olikin Taliban -hallinnon hallussa ollut Afganistan, joka kukistui parissa kuukaudessa. Rauha ei tosin Afganistaniin palannut yhtä nopeasti.
Afganistan – ensimmäinen taistelu
Käytännön toimeenpanon tasolla sodankäynti Afganistanissa istuu hyvin 1990-luvulla kehittyneeseen läntiseen (yhdysvaltalaiseen) sodankäyntitapaan, joka on korostanut ilmatoimintaa, täsmähyökkäyksiä, informaatioylivoimaa, liikkuvuutta ja omien tappioiden minimointia. Sotakokemukset Persianlahdelta (1991), Bosniasta (1995), Irakista (Operation Desert Fox 1998) ja Kosovosta (1999) saivat tässä mielessä ’loogisen’ jatkon lokakuussa 2001 käynnistyneellä Afganistanin sotaretkellä. Vaikka teknologian kehittyminen olikin taas ottanut aimo harppauksen eteenpäin, verrattaessa esimerkiksi Kosovon sotaan, oli myös sodan käsitteellisellä puolella tapahtunut 9/11 vaikutuksesta muutos: tappioherkkyys ei ollut enää Somalian (1993) opetusten jälkeisen ajan alhaisella – lähes nollatoleranssia korostavalla – tasolla. Erikoisjoukkoja ja muita maavoimien osia otettiin aiempaa hanakammin käyttöön. Myös Keskustiedustelupalvelun CIA:n puolisotilaalliset agentit toteuttivat sodan päämäärän kannalta olennaisia ’operaatioita’ Afganistanin kamaralla ostamalla paikallisia sotaherroja puolellaan dollarisalkuilla. Vain paria vuotta aiemmin Kosovoon oli hyökätty ennalta päätetyn suunnitelman mukaisesti ilman maavoimien toimintaa – juuri tappioherkkyydestä johtuen. Myös matalatoiminta taisteluhelikoptereilla oli Kosovossa jäissä kyseisestä syystä – vaikka kalustoa alueelle kuljetettiinkin. Koska Yhdysvallat oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi omalla maaperällään vain kuukautta ennen hyökkäystä Afganistaniin, oli omien tappioiden sietokyky 1990-luvun humanitaarisia interventioita selkeästi korkeammalla.
Irak – sodan toinen vaihe
Pian Taliban –hallinnon kaaduttua alkoi Yhdysvaltojen sisällä debatti terrorismin vastaisen sodan seuraavasta taistelupaikasta. Irak nostettiin keskusteluissa nopeasti esille, mutta myös Pohjois-Korea ja Iran julistettiin ”pahan akselille”. Vaikka Irakin yhteyksistä terroristiorganisaatioihin ei julkista näyttöä saatukaan, löytyi ’riittävät’ todisteet Irakin vaarallisuudesta sen omasta menneisyydestä: kemiallisten aseiden käyttö Iranin ja Irakin välisessä sodassa 1980-luvulla, vuoden 1988 kaasuhyökkäys Halabjassa ja Persianlahden sodan aikana paljastuneet kemialliset ja biologiset aseet. Muiden länsimaiden – ja YK:n – hangoitellessa vastaan Irakin vastaista sotakoalitiota koottaessa, oli Yhdysvallat valmis toteuttamaan syyskuussa 2002 julkaistua kansallisen turvallisuuden strategiaansa, jossa unilateraalinen ennaltaehkäisevä hyökkäys todettiin mahdollisena vaihtoehtona terrorismin vastaisessa sodassa.
Joulukuussa 2002 alkaneet laajat joukkojen keskitykset Irakin ympäristöön merkitsivät yhä suuremmalla varmuudella sodan syttymistä, vaikkakin YK yritti ratkoa ongelmaa diplomatian keinoin. Maaliskuussa 2003 alkoi sota Irakia vastaan ja jo puolitoista kuukautta hyökkäyksen alkamisesta julisti presidentti Bush laajamittaiset taistelutoimet päättyneiksi. Tosin tälläkään kertaa ei rauhaa ole saatu aikaan sodan ’loputtua’. Sekä Afganistanissa että Irakissa on vastarinta ja väkivalta jatkunut ainoalla mahdollisella tavalla – epäsymmetrisen sodankäynnin menetelmin. Tienvarsipommit, itsemurhaiskut, kaappaukset ja ulkomaisten ’sivullisten’ teloittaminen ovatkin osa miehitystä vastustavien ääriryhmien toimintamenetelmiä molemmilla terrorismin vastaisen sodan päänäyttämöillä. Kehittyneinkään sotateknologia tai modernit joukkojen käyttöperiaatteet eivät pysty täysin estämään yksittäisiä pommi-iskuja joiden tarkoituksena on ainoastaan yhteiskuntarauhan rikkominen, epäjärjestyksen lietsominen ja miehityshallinnon legitimiteetin kyseenalaistaminen.
Sodan ’uusi’ luonne
On toki syytä muistaa, että terrorismin vastaista sotaa käydään kahden varsinaisen päänäyttämön – Afganistanin ja Irakin – ulkopuolellakin. Keinovalikoimaan kuuluvat taloudellisten kytkentöjen seuranta ja terroristien rahankeruun vaikeuttaminen, tiedustelutoiminta, viranomaisten välinen yhteistyö kansallisilla ja kansainvälisellä tasoilla, sekä ’perinteiset’ poliisin, rajavalvontaviranomaisten ja tulliviranomaisten rikostutkintatoimet. Onnistumiset näissä terrorismin vastaisissa toimissa jää usein raportoimatta, koska salaamisnäkökohdat estävät monissa tapauksissa viranomaisia julkistamasta saavutettua lopputulosta, käytettyjä menetelmiä tai mahdollisesti estetyn uhkaavan tilanteen todellista vakavuutta.
Yksi terrorismin vastaisen sodan luonteeseen kuuluvista ongelmista liittyy vihollisen – terrorismin – luonteeseen. Koska sotaa terrorismia vastaan voidaan pitää onnistuneena ainoastaan silloin, kun terrori-iskuja ei tapahdu, riittää yhdenkin ’onnistuneen’ iskun toteuttaminen kyseenalaistamaan valitun terrorismin vastaisen strategian toimivuuden. Lisäksi on täysin mahdotonta varmuudella sanoa miksi jokin asia ei tapahdu. Tähän ongelmaan törmättiin kylmän sodan ajan ydinpeloteajattelussa. Ydinpelotetta pidettiin toimivana, koska ydinsotaa ei syttynyt. Toisaalta ydinpelotepolitiikka oli osaltaan luomassa ja kiristämässä jännitettä supervaltojen välillä koko kylmän sodan ajan. Peloteteoria ja pelotepolitiikka ’irtautuivat’ osaltaan kylmän sodan todellisuudesta ja alkoivat luoda tätä todellisuutta: pelotepolitiikasta tuli itseään toteuttava ennustus.
Vaikka terrorismin vastaisen sodan on katsottu merkitsevän uuden aikakauden esiinnousua kylmän sodan jälkeisellä ajalla, on kansainvälisen järjestelmän puitteissa löydettävissä myös jatkuvuuden elementtejä. Selvimmin havaittavat ’uudet’ piirteet 9/11-tapahtumien jälkeen liittyvät uhkakuviin. Vaikka terrorismi on nostettu uhkaksi aikaisemminkin – erityisesti kylmän sodan lopun jälkeen – on tällä hetkellä Yhdysvalloissa tehty uusi uhkamäärittely johtanut laajamittaisiin asevoimia ja muita viranomaisia koskeviin uudelleenjärjestelyihin. Myös asevoimien toiminnan turvaamiseksi käytetyt lisämiljardit ja sotatoimet Afganistanissa ja Irakissa ovat esimerkkejä terrorismin vastaisen sodan konkreettisista vaikutuksista. Myös Naton Washingtonin sopimuksen (1949) viidennen artiklan aktivointi terrori-iskujen jälkeen kuvastaa terrorismin aiheuttaman uhkan voimakkuutta: Kylmän sodan uhkakuvia vastaan rakennettu artikla otettiin ensimmäisen kerran käyttöön yli vuosikymmen kylmän sodan päättymisen jälkeen.
Myös Euroopan unioni on joutunut asemoimaan paikkaansa suhteessa terrorismiin sen kehittäessä sotilaallista kriisinhallintakykyään. Viimeaikainen nopea kehitys unionin taisteluosastojen luomisessa joutuu ottamaan huomioon myös terrorismin aiheuttaman uhkan – esimerkiksi joukoille kriisinhallintaoperaatioissa. Lisäksi kolmansien maiden tukeminen terrorismin torjunnassa on otettu unionin tehtäväkenttään.
Jatkuvuutta – muutoksen kautta
Terrorismin vastaisen sodan jatkuvuuden elementit liittyvät toimintamenetelmiin terrorismin muodostamaa uhkaa vastaan. Vaikka johtamisjärjestelmä- ja aseteknologiat kehittyvät jatkuvasti huimaa vauhtia, periytyvät tämän päivän sodankäyntivälineet ja –menetelmät kylmän sodan ajalta ja sitä seuranneelta vuosikymmeneltä. Erityisesti 1990-luvulla esiin nostettu ajatus nopeasta informaatioteknologian kehittymisestä johtuvasta sodankäynnin vallankumouksesta (Revolution in Military Affairs, RMA) on valjastettu Yhdysvalloissa terrorismin vastaisen sodan käyttöön. Persianlahden sodan (1991) on väitetty nostaneen sodankäynnin vallankumouksen mahdollisuudet esille – täsmäaseiden, satelliittien ja tiedonsiirtoyhteyksien muodossa. Lisäksi 1990-luvun sotakokemukset Bosniasta ja Kosovosta osoittavat sodankäynnin vallankumoukseen uskoville lisätodisteita siitä, kuinka korkea teknologia muuttaa sodankäynnin luonnetta nopeasti tavalla, joka hyödyttää kehittyneitä teollisuusmaita – erityisesti Yhdysvaltoja.
Sodankäynnin vallankumouksen perusajatuksena on korkean teknologian nopean kehittymisen johtavan asevoimien käyttöperiaatteiden ja joukkojen organisaatioiden kehittymisen kanssa syvällekäyvään sodankäynnin muutokseen. Yhdysvaltojen puolustushallinnossa on sodankäynnin vallankumousta tutkittu puolentoista vuosikymmenen ajan. Vuodesta 1997 lähtien on sodankäynnin vallankumouksen valjastaminen nostettu Yhdysvaltojen puolustusstrategian ja vuodesta 1999 lähtien myös Yhdysvaltojen kansalliseen turvallisuusstrategiaan. Ennen valintaansa presidentiksi ensimmäiselle kaudelleen, presidenttiehdokas George W. Bush totesikin puheessaan, että ”… joukkojemme rakentamisessa meidän tulee turvautua sodankäynnin teknologian vallankumoukselliseen kehittymiseen. Sodan uudelleenmäärittely omilla ehdoillamme mahdollistaa rauhan ylläpitämisen.”
Terrorismin vastainen sota onkin tavallaan Yhdysvalloissa tehty sodan uudelleenmäärittely, joka on kiinteässä yhteydessä 1990-luvulla vakiintuneeseen ajatukseen korkean teknologian mullistavasta vaikutuksesta sodankäynnille. Yhdessä nämä kaksi strategisen tason ’aloitetta’ muodostavatkin kylmän sodan jälkeisen ajan tärkeimmät sodankäyntiin liittyvät muutostekijät. Niiden puitteissa Yhdysvallat ei ole ainoastaan pyrkinyt käsitteellistämään sotaa uudella – kylmän sodan ajasta poikkeavalla – tavalla, vaan on myös suunnannut merkittävästi resursseja toimeenpannakseen sodankäynnin muutokseen liittyviä konkreettisia kehitysaloitteita ja materiaalihankkeita.
Nato ja Euroopan unioni ovat osaltaan joutuneet pääasiassa reagoimaan Yhdysvalloista kumpuaviin sodan kuvaan ja asevoimien tehtäviin vaikuttaviin aloitteisiin. 1990-luvun lopulla Yhdysvallat pyrki voimakkaasti vaikuttamaan teknologiapainotteisen sodankäyntikyvyn luomiseen Euroopassa. Naton puitteissa hyväksyttiinkin sotilaallisten voimavarojen kehittämisaloite (Defence Capabilities Initiative, DCI) 1999. Se sai uusia ’parannettuja’ muotoja vuonna 2002 Naton Prahan huippukokouksessa (Prague Capabilities Committment, PCC). Samassa kokouksessa hyväksyttiin Naton nopean toiminnan joukkojen (Nato Response Force, NRF) perustaminen. Nämä joukot on määritetty Naton muutoksen ’keihäänkärjeksi’ ja ne varustetaan korkealla teknologialla. Yhteistoimintakyky Yhdysvaltojen asevoimien kanssa on ollut ensisijainen vaatimus näiden joukkojen kehittämisessä.
Myös Euroopan Unionin kehittyvä puolustusulottuvuus rakentuu pitkälti sodankäynnin vallankumoukseen liittyvän keskustelun pohjalta. Tavoitteena ei ole sodankäynnin vallankumouksen hyödyntäminen samassa mittakaavassa kuin Yhdysvalloissa, mutta joukkojen luomisen perusteet kumpuavat sodankäynnin vallankumouksen ’logiikasta’. Euroopan unioni on päättänyt sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kehittämisestä ja noin tusinan taisteluosaston (á n. 1500 sotilasta) perustamisesta. Joukkojen on oltava nopeasti liikuteltavia, pienistä modulaarisista osista ’rakennettavia’ sekä teknologisesti pitkälle kehittyneillä ase- ja johtamisjärjestelmillä varustettuja. Joukkojen on oltava käytettävissä myös Euroopan alueen ulkopuolella. Taisteluosastojen kehittämisen osalta korostetaan jälleen yhteistyökyvyn merkitystä – tällä kertaa lähinnä Naton kanssa.
Terrorismin vastaisen sodan julistamisen jälkeen ovat Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaiset erityisesti ja kaikki Euroopan valtiot yleisemminkin joutuneet reagoimaan Yhdysvalloissa tehtyyn sodan uudelleenmäärittelyyn. Terrorismin muodostama uhka on nostettu Naton ja Euroopan unionin uhka-arvioiden ’kärkeen’. Vaikka Euroopassa ei sotilaallisesta voimankäytöstä ole muodostunut yhtä olennaista osaa terrorismin vastaisessa toiminnassa kuin Yhdysvalloissa, on valmiuksia aiempaa tehokkaampaan sotilaalliseen toimintaan myös terroristeja vastaan alettu kehittää. Myös muiden viranomaisten yhteistyötä ja toimintamenetelmiä on Euroopassa kehitetty 9/11 jälkeen.
Lopuksi
Yhdysvallat on koko kylmän sodan jälkeisen ajan pyrkinyt ’hallitsemaan’ sodankäynnin yleistä muutosta sen omista lähtökohdistaan. Erityisesti tämä on merkinnyt teknologian merkityksen korostamista. 9/11 jälkeen julistettu terrorismin vastainen sota voidaan käsittää eräänlaisena jatkumona tällä sodankäynnin ’hallinnalle’. Vaikka Yhdysvaltojen johtaman terrorismin vastaisen sodan päämääränä on terrori-iskujen vähentäminen ja terroristiorganisaatioiden tuhoaminen, on tämä ”uuden vuosituhannen ensimmäinen sota” vaikuttanut asevoimien käyttöperiaatteiden muutoksen valmisteluun myös Euroopassa – esimerkiksi Naton ja Euroopan unionin puitteissa.
Terrorismin vastainen sota ei ole kuitenkaan ongelmaton kokonaisuus. Kuten esimerkiksi hyökkäys Irakiin vuoden 2003 keväällä osoitti, ei edes ennen niin yhtenäisessä ’lännessä’ päästy yhteisymmärrykseen tämän terrorismin vastaisen sodan yhden taistelun tärkeydestä. Kamppailu sodan luonteesta siis jatkuu – tosin pääosin Yhdysvaltojen uudelleenmäärittely-yritysten perusteella.
Vuoden 2001 syyskuun 11.päivänä toteutetut terrori-iskut Yhdysvaltojen itärannikolla käynnistivät nopeasti Yhdysvaltojen laajamittaisen globaalin vastaiskun – sodan terrorismia vastaan. 9/11 jälkeistä aikaa on kuvattu samanlaisin painotuksin kuin aikanaan kylmän sodan loppumista: olemme siirtyneet uuteen aikakauteen, jossa sodankäyntiin tai sotilaallisen voiman käyttöön pätevät uudet säännöt. Noin viikon kuluttua iskuista presidentti George W. Bush julisti Kongressin istunnossa ”vapauden vihollisten julistaneen sodan Yhdysvalloille syyskuun yhdentenätoista päivänä.” Samalla hän itse tarkensi julistamansa terrorismin vastaisen sodan suuntaviivoja: Al Qaida olisi tämän sodan ensimmäinen päävastustaja, mutta sodan olisi mentävä Al Qaidan tuhoamista pidemmälle. Terrorismin vastainen sota loppuisi ”vasta kun kaikki globaalisti toimivat terroristijärjestöt on löydetty ja tuhottu.”
Julistaessaan terrorismin vastaisen sodan presidentti Bush totesi samaan hengenvetoon tämän uuden sodan poikkeava merkittävästi edeltäneen vuosisadan sodista – ainakin poliittis-strategisella tasolla. Kamppailu maa-alasta (toinen maailmansota), nopeat ja tehokkaat operaatiot (Persianlahden sota 1991) tai selkeästi määriteltävissä oleva vihollinen (kylmä sota) kuuluisivat menneisyyteen. Sodan pitkäkestoisuus, uhkien vaikea ennakointi ja kaikkien käytössä olevien keinojen monipuolinen hyödyntäminen kuvastaisivat terrorismin vastaista sotaa paremmin kuin vastakkain ryhmitettyjen valtiotoimijoiden asevoimien välinen voimien mittelö selkeästi määriteltävällä taistelukentällä. Sodan kohteeksi julistettiin terroristiorganisaatioiden ja yksittäisten terroristien lisäksi terrorismin leviämistä tukevat valtiot. Pian terrorismin vastaisen sodan julistamisen jälkeen asevoimien hyökkäyksen kohteena olikin Taliban -hallinnon hallussa ollut Afganistan, joka kukistui parissa kuukaudessa. Rauha ei tosin Afganistaniin palannut yhtä nopeasti.
Afganistan – ensimmäinen taistelu
Käytännön toimeenpanon tasolla sodankäynti Afganistanissa istuu hyvin 1990-luvulla kehittyneeseen läntiseen (yhdysvaltalaiseen) sodankäyntitapaan, joka on korostanut ilmatoimintaa, täsmähyökkäyksiä, informaatioylivoimaa, liikkuvuutta ja omien tappioiden minimointia. Sotakokemukset Persianlahdelta (1991), Bosniasta (1995), Irakista (Operation Desert Fox 1998) ja Kosovosta (1999) saivat tässä mielessä ’loogisen’ jatkon lokakuussa 2001 käynnistyneellä Afganistanin sotaretkellä. Vaikka teknologian kehittyminen olikin taas ottanut aimo harppauksen eteenpäin, verrattaessa esimerkiksi Kosovon sotaan, oli myös sodan käsitteellisellä puolella tapahtunut 9/11 vaikutuksesta muutos: tappioherkkyys ei ollut enää Somalian (1993) opetusten jälkeisen ajan alhaisella – lähes nollatoleranssia korostavalla – tasolla. Erikoisjoukkoja ja muita maavoimien osia otettiin aiempaa hanakammin käyttöön. Myös Keskustiedustelupalvelun CIA:n puolisotilaalliset agentit toteuttivat sodan päämäärän kannalta olennaisia ’operaatioita’ Afganistanin kamaralla ostamalla paikallisia sotaherroja puolellaan dollarisalkuilla. Vain paria vuotta aiemmin Kosovoon oli hyökätty ennalta päätetyn suunnitelman mukaisesti ilman maavoimien toimintaa – juuri tappioherkkyydestä johtuen. Myös matalatoiminta taisteluhelikoptereilla oli Kosovossa jäissä kyseisestä syystä – vaikka kalustoa alueelle kuljetettiinkin. Koska Yhdysvallat oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi omalla maaperällään vain kuukautta ennen hyökkäystä Afganistaniin, oli omien tappioiden sietokyky 1990-luvun humanitaarisia interventioita selkeästi korkeammalla.
Irak – sodan toinen vaihe
Pian Taliban –hallinnon kaaduttua alkoi Yhdysvaltojen sisällä debatti terrorismin vastaisen sodan seuraavasta taistelupaikasta. Irak nostettiin keskusteluissa nopeasti esille, mutta myös Pohjois-Korea ja Iran julistettiin ”pahan akselille”. Vaikka Irakin yhteyksistä terroristiorganisaatioihin ei julkista näyttöä saatukaan, löytyi ’riittävät’ todisteet Irakin vaarallisuudesta sen omasta menneisyydestä: kemiallisten aseiden käyttö Iranin ja Irakin välisessä sodassa 1980-luvulla, vuoden 1988 kaasuhyökkäys Halabjassa ja Persianlahden sodan aikana paljastuneet kemialliset ja biologiset aseet. Muiden länsimaiden – ja YK:n – hangoitellessa vastaan Irakin vastaista sotakoalitiota koottaessa, oli Yhdysvallat valmis toteuttamaan syyskuussa 2002 julkaistua kansallisen turvallisuuden strategiaansa, jossa unilateraalinen ennaltaehkäisevä hyökkäys todettiin mahdollisena vaihtoehtona terrorismin vastaisessa sodassa.
Joulukuussa 2002 alkaneet laajat joukkojen keskitykset Irakin ympäristöön merkitsivät yhä suuremmalla varmuudella sodan syttymistä, vaikkakin YK yritti ratkoa ongelmaa diplomatian keinoin. Maaliskuussa 2003 alkoi sota Irakia vastaan ja jo puolitoista kuukautta hyökkäyksen alkamisesta julisti presidentti Bush laajamittaiset taistelutoimet päättyneiksi. Tosin tälläkään kertaa ei rauhaa ole saatu aikaan sodan ’loputtua’. Sekä Afganistanissa että Irakissa on vastarinta ja väkivalta jatkunut ainoalla mahdollisella tavalla – epäsymmetrisen sodankäynnin menetelmin. Tienvarsipommit, itsemurhaiskut, kaappaukset ja ulkomaisten ’sivullisten’ teloittaminen ovatkin osa miehitystä vastustavien ääriryhmien toimintamenetelmiä molemmilla terrorismin vastaisen sodan päänäyttämöillä. Kehittyneinkään sotateknologia tai modernit joukkojen käyttöperiaatteet eivät pysty täysin estämään yksittäisiä pommi-iskuja joiden tarkoituksena on ainoastaan yhteiskuntarauhan rikkominen, epäjärjestyksen lietsominen ja miehityshallinnon legitimiteetin kyseenalaistaminen.
Sodan ’uusi’ luonne
On toki syytä muistaa, että terrorismin vastaista sotaa käydään kahden varsinaisen päänäyttämön – Afganistanin ja Irakin – ulkopuolellakin. Keinovalikoimaan kuuluvat taloudellisten kytkentöjen seuranta ja terroristien rahankeruun vaikeuttaminen, tiedustelutoiminta, viranomaisten välinen yhteistyö kansallisilla ja kansainvälisellä tasoilla, sekä ’perinteiset’ poliisin, rajavalvontaviranomaisten ja tulliviranomaisten rikostutkintatoimet. Onnistumiset näissä terrorismin vastaisissa toimissa jää usein raportoimatta, koska salaamisnäkökohdat estävät monissa tapauksissa viranomaisia julkistamasta saavutettua lopputulosta, käytettyjä menetelmiä tai mahdollisesti estetyn uhkaavan tilanteen todellista vakavuutta.
Yksi terrorismin vastaisen sodan luonteeseen kuuluvista ongelmista liittyy vihollisen – terrorismin – luonteeseen. Koska sotaa terrorismia vastaan voidaan pitää onnistuneena ainoastaan silloin, kun terrori-iskuja ei tapahdu, riittää yhdenkin ’onnistuneen’ iskun toteuttaminen kyseenalaistamaan valitun terrorismin vastaisen strategian toimivuuden. Lisäksi on täysin mahdotonta varmuudella sanoa miksi jokin asia ei tapahdu. Tähän ongelmaan törmättiin kylmän sodan ajan ydinpeloteajattelussa. Ydinpelotetta pidettiin toimivana, koska ydinsotaa ei syttynyt. Toisaalta ydinpelotepolitiikka oli osaltaan luomassa ja kiristämässä jännitettä supervaltojen välillä koko kylmän sodan ajan. Peloteteoria ja pelotepolitiikka ’irtautuivat’ osaltaan kylmän sodan todellisuudesta ja alkoivat luoda tätä todellisuutta: pelotepolitiikasta tuli itseään toteuttava ennustus.
Vaikka terrorismin vastaisen sodan on katsottu merkitsevän uuden aikakauden esiinnousua kylmän sodan jälkeisellä ajalla, on kansainvälisen järjestelmän puitteissa löydettävissä myös jatkuvuuden elementtejä. Selvimmin havaittavat ’uudet’ piirteet 9/11-tapahtumien jälkeen liittyvät uhkakuviin. Vaikka terrorismi on nostettu uhkaksi aikaisemminkin – erityisesti kylmän sodan lopun jälkeen – on tällä hetkellä Yhdysvalloissa tehty uusi uhkamäärittely johtanut laajamittaisiin asevoimia ja muita viranomaisia koskeviin uudelleenjärjestelyihin. Myös asevoimien toiminnan turvaamiseksi käytetyt lisämiljardit ja sotatoimet Afganistanissa ja Irakissa ovat esimerkkejä terrorismin vastaisen sodan konkreettisista vaikutuksista. Myös Naton Washingtonin sopimuksen (1949) viidennen artiklan aktivointi terrori-iskujen jälkeen kuvastaa terrorismin aiheuttaman uhkan voimakkuutta: Kylmän sodan uhkakuvia vastaan rakennettu artikla otettiin ensimmäisen kerran käyttöön yli vuosikymmen kylmän sodan päättymisen jälkeen.
Myös Euroopan unioni on joutunut asemoimaan paikkaansa suhteessa terrorismiin sen kehittäessä sotilaallista kriisinhallintakykyään. Viimeaikainen nopea kehitys unionin taisteluosastojen luomisessa joutuu ottamaan huomioon myös terrorismin aiheuttaman uhkan – esimerkiksi joukoille kriisinhallintaoperaatioissa. Lisäksi kolmansien maiden tukeminen terrorismin torjunnassa on otettu unionin tehtäväkenttään.
Jatkuvuutta – muutoksen kautta
Terrorismin vastaisen sodan jatkuvuuden elementit liittyvät toimintamenetelmiin terrorismin muodostamaa uhkaa vastaan. Vaikka johtamisjärjestelmä- ja aseteknologiat kehittyvät jatkuvasti huimaa vauhtia, periytyvät tämän päivän sodankäyntivälineet ja –menetelmät kylmän sodan ajalta ja sitä seuranneelta vuosikymmeneltä. Erityisesti 1990-luvulla esiin nostettu ajatus nopeasta informaatioteknologian kehittymisestä johtuvasta sodankäynnin vallankumouksesta (Revolution in Military Affairs, RMA) on valjastettu Yhdysvalloissa terrorismin vastaisen sodan käyttöön. Persianlahden sodan (1991) on väitetty nostaneen sodankäynnin vallankumouksen mahdollisuudet esille – täsmäaseiden, satelliittien ja tiedonsiirtoyhteyksien muodossa. Lisäksi 1990-luvun sotakokemukset Bosniasta ja Kosovosta osoittavat sodankäynnin vallankumoukseen uskoville lisätodisteita siitä, kuinka korkea teknologia muuttaa sodankäynnin luonnetta nopeasti tavalla, joka hyödyttää kehittyneitä teollisuusmaita – erityisesti Yhdysvaltoja.
Sodankäynnin vallankumouksen perusajatuksena on korkean teknologian nopean kehittymisen johtavan asevoimien käyttöperiaatteiden ja joukkojen organisaatioiden kehittymisen kanssa syvällekäyvään sodankäynnin muutokseen. Yhdysvaltojen puolustushallinnossa on sodankäynnin vallankumousta tutkittu puolentoista vuosikymmenen ajan. Vuodesta 1997 lähtien on sodankäynnin vallankumouksen valjastaminen nostettu Yhdysvaltojen puolustusstrategian ja vuodesta 1999 lähtien myös Yhdysvaltojen kansalliseen turvallisuusstrategiaan. Ennen valintaansa presidentiksi ensimmäiselle kaudelleen, presidenttiehdokas George W. Bush totesikin puheessaan, että ”… joukkojemme rakentamisessa meidän tulee turvautua sodankäynnin teknologian vallankumoukselliseen kehittymiseen. Sodan uudelleenmäärittely omilla ehdoillamme mahdollistaa rauhan ylläpitämisen.”
Terrorismin vastainen sota onkin tavallaan Yhdysvalloissa tehty sodan uudelleenmäärittely, joka on kiinteässä yhteydessä 1990-luvulla vakiintuneeseen ajatukseen korkean teknologian mullistavasta vaikutuksesta sodankäynnille. Yhdessä nämä kaksi strategisen tason ’aloitetta’ muodostavatkin kylmän sodan jälkeisen ajan tärkeimmät sodankäyntiin liittyvät muutostekijät. Niiden puitteissa Yhdysvallat ei ole ainoastaan pyrkinyt käsitteellistämään sotaa uudella – kylmän sodan ajasta poikkeavalla – tavalla, vaan on myös suunnannut merkittävästi resursseja toimeenpannakseen sodankäynnin muutokseen liittyviä konkreettisia kehitysaloitteita ja materiaalihankkeita.
Nato ja Euroopan unioni ovat osaltaan joutuneet pääasiassa reagoimaan Yhdysvalloista kumpuaviin sodan kuvaan ja asevoimien tehtäviin vaikuttaviin aloitteisiin. 1990-luvun lopulla Yhdysvallat pyrki voimakkaasti vaikuttamaan teknologiapainotteisen sodankäyntikyvyn luomiseen Euroopassa. Naton puitteissa hyväksyttiinkin sotilaallisten voimavarojen kehittämisaloite (Defence Capabilities Initiative, DCI) 1999. Se sai uusia ’parannettuja’ muotoja vuonna 2002 Naton Prahan huippukokouksessa (Prague Capabilities Committment, PCC). Samassa kokouksessa hyväksyttiin Naton nopean toiminnan joukkojen (Nato Response Force, NRF) perustaminen. Nämä joukot on määritetty Naton muutoksen ’keihäänkärjeksi’ ja ne varustetaan korkealla teknologialla. Yhteistoimintakyky Yhdysvaltojen asevoimien kanssa on ollut ensisijainen vaatimus näiden joukkojen kehittämisessä.
Myös Euroopan Unionin kehittyvä puolustusulottuvuus rakentuu pitkälti sodankäynnin vallankumoukseen liittyvän keskustelun pohjalta. Tavoitteena ei ole sodankäynnin vallankumouksen hyödyntäminen samassa mittakaavassa kuin Yhdysvalloissa, mutta joukkojen luomisen perusteet kumpuavat sodankäynnin vallankumouksen ’logiikasta’. Euroopan unioni on päättänyt sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kehittämisestä ja noin tusinan taisteluosaston (á n. 1500 sotilasta) perustamisesta. Joukkojen on oltava nopeasti liikuteltavia, pienistä modulaarisista osista ’rakennettavia’ sekä teknologisesti pitkälle kehittyneillä ase- ja johtamisjärjestelmillä varustettuja. Joukkojen on oltava käytettävissä myös Euroopan alueen ulkopuolella. Taisteluosastojen kehittämisen osalta korostetaan jälleen yhteistyökyvyn merkitystä – tällä kertaa lähinnä Naton kanssa.
Terrorismin vastaisen sodan julistamisen jälkeen ovat Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaiset erityisesti ja kaikki Euroopan valtiot yleisemminkin joutuneet reagoimaan Yhdysvalloissa tehtyyn sodan uudelleenmäärittelyyn. Terrorismin muodostama uhka on nostettu Naton ja Euroopan unionin uhka-arvioiden ’kärkeen’. Vaikka Euroopassa ei sotilaallisesta voimankäytöstä ole muodostunut yhtä olennaista osaa terrorismin vastaisessa toiminnassa kuin Yhdysvalloissa, on valmiuksia aiempaa tehokkaampaan sotilaalliseen toimintaan myös terroristeja vastaan alettu kehittää. Myös muiden viranomaisten yhteistyötä ja toimintamenetelmiä on Euroopassa kehitetty 9/11 jälkeen.
Lopuksi
Yhdysvallat on koko kylmän sodan jälkeisen ajan pyrkinyt ’hallitsemaan’ sodankäynnin yleistä muutosta sen omista lähtökohdistaan. Erityisesti tämä on merkinnyt teknologian merkityksen korostamista. 9/11 jälkeen julistettu terrorismin vastainen sota voidaan käsittää eräänlaisena jatkumona tällä sodankäynnin ’hallinnalle’. Vaikka Yhdysvaltojen johtaman terrorismin vastaisen sodan päämääränä on terrori-iskujen vähentäminen ja terroristiorganisaatioiden tuhoaminen, on tämä ”uuden vuosituhannen ensimmäinen sota” vaikuttanut asevoimien käyttöperiaatteiden muutoksen valmisteluun myös Euroopassa – esimerkiksi Naton ja Euroopan unionin puitteissa.
Terrorismin vastainen sota ei ole kuitenkaan ongelmaton kokonaisuus. Kuten esimerkiksi hyökkäys Irakiin vuoden 2003 keväällä osoitti, ei edes ennen niin yhtenäisessä ’lännessä’ päästy yhteisymmärrykseen tämän terrorismin vastaisen sodan yhden taistelun tärkeydestä. Kamppailu sodan luonteesta siis jatkuu – tosin pääosin Yhdysvaltojen uudelleenmäärittely-yritysten perusteella.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.