Keinu

Loppukesän aurinko alkoi painua jo mailleen, kun iloinen joukko ihmisiä alkoi kerääntyä hotellin tanssipaikan ovelle. Ovi alkoi käydä tiuhaan tahtiin ja toinen toistaan hienompia daameja ja herroja alkoi soljua sisälle ovesta.
Jouduimme puikkelehtimaan vastaantulevien ihmisten välistä ja melkein häpesin arkista asuani. Kohta olimmekin jo ulkona raittiissa ja hämärtyvässä illassa, minä ja rakkaani. Vähän matkan päästä ulko-ovesta oli puukeinu, sellainen jossa istuimet ovat vastakkain toisiinsa nähden. Vedin hänet keinuun istumaan. ”Tule, istutaan tässä hetken aikaa”
Keinuimme hiljaa, hän poltellen samalla savuketta ja hyväillen sääriäni omillaan.

On kulunut joitakin vuosia, en muista enää montako, ja nyt tuo samainen keinu on taas kerran silmieni edessä. Tällä kertaa vain hieman eri merkeissä. Samalla kun näin sen, kaikki muistot rävähtivät mieleeni. Vielä sillä hetkellä pystyin hillitsemään tunteeni, mutta nyt kotimatkalla purskahdin itkuun.

Matka edistyy tätä kirjoittaessani ja keinu jää yhä kauemmaksi taakseni. Sinäkin olet kaukana, siellä jossain, aivan kuten tuo keinu nyt. Toivottavasti et tunne itseäsi enää niin yksinäiseksi kuin silloin, kaiken hyörinän keskellä.
Mutta tiedätkö mitä? Sinä jätit minut yksinäiseksi keskelle kaiken hyörinän.