Luin tämän sivun kaikki aloitukset ja viestit ja eipä voi muuta sanoa kuin että jos tämä vastaa nykyvanhempien todellisuutta siitä, millä tavalla vanhempi sukupolvi heihin ja heidän vanhemmuuteensa asennoituu, niin kyllä surullinen tilanne on nykyvanhemmilla.
Vaikka sitä arvostelua on puolin ja toisin, niin kyllä noita viestejä, joissa lasten vanhemmat arvostavat ja kiittävät anoppejaan ja isovanhempiaan, löytyy enemmän kuin niitä viestejä joissa isovanhemmat arvostavat ja kiittävät nuoremman sukupolven vanhemmuutta.
Monissa viesteissä peräänkuulutetaan isovanhempien arvostamista, ja nimenomaan nuoremman sukupolven, lasten vanhempien taholta. Isovanhempia ja anoppeja arvostelevien viestien lisäksi täältä löytyy useita viestejä jotka kuuluvat näin: "Arvostakaa isovanhempianne!" "Olkaa onnellisia kun teidän lapsilla on isovanhemmat!" "Minulla on ihana anoppi!"
Mutta en löytänyt ainuttakaan - siis en ainuttakaan - viestiä jossa isovanhempi sanoisi jotakin positiivista lastenlastensa vanhemmista ja nimenomaan vanhemmuudesta!
Se on aika järkyttävää.
Äidiksi ja isäksi tuleminen on yksi elämän suurimmista mullistuksista, ja luulisi, että isovanhemmat itsekin sen aikoinaan kokeneena, tajuaisivat tämän. Lapsen saaminen ja kasvattaminen aiheuttaa monissa uusissa vanhemmissa paljon epävarmuutta itsestä ja omista kyvyistä, koska kaikki on uutta.
He tarvitsevat silloin jonkun joka uskoo siihen että he pystyvät hyvään vanhemmuuteen. Jonkun, joka laittaa heidät kantamaan sen oman vastuunsa itse, koska he siihen ihan oikeasti pystyvät eikä heidän tarvitse sitä vastuutaan paeta virheiden tekemisen pelossa. Vain vastuun kantamisen kautta vanhemmat voivat saada onnistumisen kokemuksia ja vain sitä kautta se itsetunto ja itsevarmuus tulee.
Jos uudet vanhemmat eivät sitä tukea saa (tarkoitan nimenomaan henkistä tukea), vaan saavat jatkuvasti osakseen pelkkää kritisointia, se johtaa siihen, ettei sitä jaksa enää edes yrittää. Miksi yrittää kun tekee kaiken koko ajan väärin?
Jos ihmiselle taotaan päähän jatkuvasti sitä, kuinka huono hän on, ihminen alkaa käyttäytyä sen mukaan. Jos esimerkiksi isovanhemmat lopettavat isovanhempana olemisen ja ryhtyvät vanhemmiksi lastenlapsilleen, ei se ole mitään muuta kuin karhunpalvelus nuoremmille sukupolville. Sellainen holhoaminen viestittää lasten omille vanhemmille sitä, ettei heidän kykyihinsä uskota, ja on omiaan nakertamaan uskottavuutta heidän vanhemmuudeltaan.
Lisäksi se ei todellakaan rakenna vanhempien ja heidän lastensa välejä paremmaksi, kun lapset vaistoavat etteivät isovanhemmatkaan arvosta eivätkä kunnioita lasten omia vanhempia. Lapset oppivat siitä, ettei heidän vanhempia tarvitse kunnioittaa. Se johtaa monenlaisiin konflikteihin lasten ja vanhempien välillä, kun vanhempien auktoriteetti on kyseenalaistettu lasten silmissä.
Se vanha malli, jossa kunnioitus menee vain yhteen suuntaan - nuoremmilta vanhemmille - on todettu jo ajat sitten toimimattomaksi. Kunnioituksen tulee olla aina molemminpuolista, koska vain silloin se toimii ja sillä on positiivinen vaikutus. Hyvin helposti vanhempi ihminen odottaa nuoremmaltaan kunnioitusta itselleen vaikka itse käyttäytyy ja asennoituu täysin ala- arvoisesti ja epäkunnioittavan vähättelevästi nuorempaansa. Tämä pätee niin vanhempien ja lasten välillä kuin isovanhempien ja heidän aikuisten lastensa välillä.
Vaikka sitä arvostelua on puolin ja toisin, niin kyllä noita viestejä, joissa lasten vanhemmat arvostavat ja kiittävät anoppejaan ja isovanhempiaan, löytyy enemmän kuin niitä viestejä joissa isovanhemmat arvostavat ja kiittävät nuoremman sukupolven vanhemmuutta.
Monissa viesteissä peräänkuulutetaan isovanhempien arvostamista, ja nimenomaan nuoremman sukupolven, lasten vanhempien taholta. Isovanhempia ja anoppeja arvostelevien viestien lisäksi täältä löytyy useita viestejä jotka kuuluvat näin: "Arvostakaa isovanhempianne!" "Olkaa onnellisia kun teidän lapsilla on isovanhemmat!" "Minulla on ihana anoppi!"
Mutta en löytänyt ainuttakaan - siis en ainuttakaan - viestiä jossa isovanhempi sanoisi jotakin positiivista lastenlastensa vanhemmista ja nimenomaan vanhemmuudesta!
Se on aika järkyttävää.
Äidiksi ja isäksi tuleminen on yksi elämän suurimmista mullistuksista, ja luulisi, että isovanhemmat itsekin sen aikoinaan kokeneena, tajuaisivat tämän. Lapsen saaminen ja kasvattaminen aiheuttaa monissa uusissa vanhemmissa paljon epävarmuutta itsestä ja omista kyvyistä, koska kaikki on uutta.
He tarvitsevat silloin jonkun joka uskoo siihen että he pystyvät hyvään vanhemmuuteen. Jonkun, joka laittaa heidät kantamaan sen oman vastuunsa itse, koska he siihen ihan oikeasti pystyvät eikä heidän tarvitse sitä vastuutaan paeta virheiden tekemisen pelossa. Vain vastuun kantamisen kautta vanhemmat voivat saada onnistumisen kokemuksia ja vain sitä kautta se itsetunto ja itsevarmuus tulee.
Jos uudet vanhemmat eivät sitä tukea saa (tarkoitan nimenomaan henkistä tukea), vaan saavat jatkuvasti osakseen pelkkää kritisointia, se johtaa siihen, ettei sitä jaksa enää edes yrittää. Miksi yrittää kun tekee kaiken koko ajan väärin?
Jos ihmiselle taotaan päähän jatkuvasti sitä, kuinka huono hän on, ihminen alkaa käyttäytyä sen mukaan. Jos esimerkiksi isovanhemmat lopettavat isovanhempana olemisen ja ryhtyvät vanhemmiksi lastenlapsilleen, ei se ole mitään muuta kuin karhunpalvelus nuoremmille sukupolville. Sellainen holhoaminen viestittää lasten omille vanhemmille sitä, ettei heidän kykyihinsä uskota, ja on omiaan nakertamaan uskottavuutta heidän vanhemmuudeltaan.
Lisäksi se ei todellakaan rakenna vanhempien ja heidän lastensa välejä paremmaksi, kun lapset vaistoavat etteivät isovanhemmatkaan arvosta eivätkä kunnioita lasten omia vanhempia. Lapset oppivat siitä, ettei heidän vanhempia tarvitse kunnioittaa. Se johtaa monenlaisiin konflikteihin lasten ja vanhempien välillä, kun vanhempien auktoriteetti on kyseenalaistettu lasten silmissä.
Se vanha malli, jossa kunnioitus menee vain yhteen suuntaan - nuoremmilta vanhemmille - on todettu jo ajat sitten toimimattomaksi. Kunnioituksen tulee olla aina molemminpuolista, koska vain silloin se toimii ja sillä on positiivinen vaikutus. Hyvin helposti vanhempi ihminen odottaa nuoremmaltaan kunnioitusta itselleen vaikka itse käyttäytyy ja asennoituu täysin ala- arvoisesti ja epäkunnioittavan vähättelevästi nuorempaansa. Tämä pätee niin vanhempien ja lasten välillä kuin isovanhempien ja heidän aikuisten lastensa välillä.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Ei voi mitään, minkäs teet kun nykyäidit ovat niin itsekeskeisiä, ilkeitä ja pahansuopia, ettei todellakaan ole yhtäkään positiivista asiaa sanottavana kenelläkään. Menkää katsomaan sinne kuuluisaan peiliin, te pienten lasten äidit.
Olivatko nämä nykyajan vanhemmat, ne teidän omat lapsenne jo lapsina "vaikeita", "ongelmallisia", "itsekkäitä", "pahansuopia" mielestänne?
Vai muuttuivatko he sellaisiksi ihan yhtäkkiä heti, kun heistä tuli aikuisia?
Eikö isovanhempien sukupolvella ole sitten minkäänlaista osaa eikä arpaa siinä, millaisia aikuisia te itse olette omista lapsistanne kasvattaneet? Se on kaikkien muiden tekijöiden syytä kuin teidän? Teidän sukupolvella ei ole sitten minkäänlaista VASTUUTA siinä asiassa?
Jos nykyajan vanhemmat pakoilevat vastuutaan omien lastensa suhteen, niin se näyttää olevan asia, joka on periytynyt sukupolvelta toiselle.
Myös isovanhempien sukupolvi tekee selvästi samaa.
Aikuinen kantaa vastuunsa omista asioistaan. isovanhempien ei kuulu kantaa vastuuta aikuisista lapsistaan, joilla on lapsia. isovanhemmilla ei ole vastuuta kantaa myöskään lastenlapsista, joiden hoitoa laiminlyödään.
Herää todellisuuteen. Aikuisella ihmisellä on aikuisen vastuu. Anna lapsesi huostaan, kun et pysty hoitamaan ja mene itkemään mielenterveystoimistoon.
Minä en ole puhunut omasta tilanteestani mitään. Omat suhteeni vanhempiin on kunnossa tältä osin.
"Aikuinen kantaa vastuunsa omista asioistaan. isovanhempien ei kuulu kantaa vastuuta aikuisista lapsistaan, joilla on lapsia. isovanhemmilla ei ole vastuuta kantaa myöskään lastenlapsista, joiden hoitoa laiminlyödään."
Tuosta olen täysin samaa mieltä. Jos olet lukenut viestini kunnolla, olet sen myös huomannut. Minä en ole missään vaiheessa puolustellut vanhempia jotka laiminlyövät lapsiaan. Olen sen sijaan peräänkuuluttanut isovanhempien omaa vastuuta siinä mihin suostuvat ja mihin eivät.
Mutta kyllä näitä isovanhempien juttuja lastenlastensa vanhemmista ja asenteesta yleensäkin nuorempaan sukupolveen, niihin kuuluisiin "nuoriin äiteihin", on sitten surullista lukea. Omien lasten vanhemmuuden halveksunnalla ei näytä olevan mitään rajaa. Heidän syntilistansa näyttää olevan loputon, mutta miten on sen oman syntilistan? Pitäisikö sitäkin välillä vilaista?
Tietysti asiaan voisi suhtautua hiukan rakentavamminkin kuin virheiden osoittelun muodossa.
Jos tuo edellinen kommentti oli isovanhemman viesti minulle, niin ihmettelen missä on sinun arvokkuutesi ja iän tuoma viisaus ja kypsyys?
"Anna lapsesi huostaan, kun et pysty hoitamaan ja mene mielenterveystoimistoon itkemään"
Tuolla tavallako sinä puhut myös omille lapsillesi, lastenlastesi vanhemmille? Häpeä!
Jos isovanhempien henkinen tuki ja kannustus on tuota luokkaa, en epäile yhtään etteikö pienten lasten vanhemmilla olekin sinne mielenterveystoimistoon lopulta asiaa. Sieltä on moni löytänyt ensimmäistä kertaa elämässään vanhemmuutta tukevan ja kannustavan ihmisen, kun sitä ei omilta sukulaisilta ole saanut.
Onneksi täällä sentään on öööö niin tosiaan tuo yksi (??) Mummu 65- v jolla on hyvät välit miniään ja joka on tuout sen myös esille. Niitä soisi olevan hiukan enemmän.
Olisipa hienoa lukea välillä kirjoitus jossa isovanhempi kertoisi edes jostakin HYVÄSTÄ asiasta omissa lapsissaan, ja heidän tavassaan olla vanhempia lapsenlapsille.
Suomessa huostaan otot lisääntyvät koko ajan. sosiaaliset ongelmat ja lasten häiriintyneisyys lisääntyy päivä päivältä. Miksiköhän isovanhemmat yrittävät neuvoa, valistaa ja auttaa?
Jos olet itse elänyt pumpulissa seuraa lehtiä ja lue vaikka yksi päivä biovanhempien palstaa.
Isovanhemmilla on hätä noiden lastenlastensa puolesta. Mutta niin kauan kuin sinunlaisiasi isovanhempien syyttelijöitä ja epäsosiaalisuuden hyväksyviä ja silmänsä ongelmilta sulkijoita riittää, niin kauan sosiaaliset ongelmat vain lisääntyy.
Ja aikuisten lasten epäsosiaalisesta käytöksestä on turha syyttää elämänsä työllä ja asiansa aina hoitaneita isovanhempia. Kaikenlaisia huumekauppiaita vaanii lapsia ja nuorisoa jokapuolella kaupungeissa ja se voi osua sinunkin lapsesi kohdalle. Ja tiedoksi, ne eivät ensimmäisenä esitteli itseään kauppiaiksi. Se huumekuriiriksi houkuttelu alkaaa hurmaavalla käytöksellä ja et edes sinä sellaista tunnistaisi.
Sinun viestisi on täynnä niitä samoja yleistyksiä joita viljellään muutenkin nuorempaa sukupolvea syyllistäen.
Viesteissäsi näkyy selvästi se, kuinka isovanhempien sukupolvi nähdään sataprosenttisen hyvänä, esimerkillisenä ja moitteettomana, sukupolvena joka ei koskaan tehnyt ainuttakaan virhettä, ja joka teki kaiken aina oikein. Nuorempi sukupolvi taas nähdään sataprosenttisen huonona, kelvottomana, josta ei löydy ainuttakaan hyvää ihmistä joka hoitaa työnsä ja asiansa kunnolla.
Tällaisia yleistyksiä ovat esim. nämä:
"Ja aikuisten lasten epäsosiaalisesta käytöksestä on turha syyttää elämänsä työllä ja asiansa aina hoitaneita isovanhempia."
Että kaikki isovanhemmat ovat absoluuttisesti samaa sarjaa? Jokaikinen isovanhempi on aina hoitanut asiansa kunnolla? Isovanhempien sukupolvella ei ollut sitten minkäänlaisia ongelmia koskaan jotka vaikuttivat heidän lapsiinsa, niinkö?
Alkoholismia ei koskaan ollut missään perheessä?
Perheväkivaltaa ei koskaan ollut missään perheessä?
Henkistä väkivaltaa ei koskaan ollut missään perheessä?
Seksuaalista väkivaltaa ei ollut koskaan missään?
Se, ettei tuollaisia asioita räävitty ennen lehtien lööpeissä eikä niitä räväytetty jokaisen kaduntallaajan silmille joka päivä, ei tarkoita ollenkaan sitä etteikö isovanhempien sukupolvella ollut ongelmia jotka vaikuttivat heidän lapsiinsa.
Se on helppo nyt hurskastella niillä negatiivisilla asioilla, joista nykyään pidetään meteliä. Tosiasiassa kuitenkin nykysukupolvien ongelmat ovat pelkkiä heijasteita edellisiltä sukupolvilta. Samat ongelmat ovat siirtyneet sukupolvien ajan eteenpäin, ja saaneet aina vain eri ilmenemismuotoja.
Esim. lapsiin kohdistuvaan perheessä tapahtuvaan väkivaltaan alettiin uskaltaa puuttua kunnolla yhteiskunnan taholta vasta 70- luvun jälkeen. Siihen asti lapsia sai "kurittaa" sekä fyysisesti että psyykkisesti ihan miten vain kenenkään siihen puuttumatta, koska katsottiin, että perheen sisäisiin asioihin ei ulkopuolisen sovi puuttua.
Nykyajan huostaanotot EIVÄT kieli niitä "kultaisia" entisaikoja huonommista ihmisistä, vaan ne kielivät siitä että yhteiskunta on alkanut puuttua perheiden sisäisiin asioihin rohkeammin, ja myös siitä että näistä asioista voidaan nykyään puhua ääneen. Entisaikoina ei tullut kuuloonkaan vanhempien syyllistäminen vaikka siihen olisi ollut aihetta kuinka paljon tahansa, koska vanhemmuus oli pyhä lehmä johon ei saanut kajota. Nykyään taas vanhemmuutta saa vapaasti arvostella.
"Isovanhemmilla on hätä noiden lastenlastensa puolesta."
Ettäkö yhtäkään isovanhempaa ei löydy jonka lapsenlapsilla olisi sellaiset vanhemmat ettei lapsenlapsista tarvitse olla huolissaan?
Jos sinulla itselläsi on tilanne jossa joudut olemaan huolissasi lapsenlapsistasi, niin olen pelkästään pahoillani, että tilanteen on annettu mennä niin pitkälle. Mutta kai ymmärrät etten minä ole puhunut juuri sinusta ja juuri sinun tilanteestasi, enhän minä juuri siitä mitään tiedä.
Minä aloitin tämän keskustelun aiheesta "miksi TÄLLÄ PALSTALLA ei ole ainuttakaan kirjoitusta jossa sanotaan jotain positiivista lastenlasten vanhemmista, niistä teidän omista lapsistanne". Lisäksi mietin, että surullista on, jos tämä kuvaa yleisemminkin nykyvanhempien ja heidän lastensa isovanhempien suhteita.
Siinä missä ennen vanhemmuus oli asia johon ei saanut kajota, nykyään isovanhemmuus näyttää olevan samanlainen pyhä lehmä.
Isovanhemmat eivät ole mitään julmien lastensa viattomia uhreja, vaan he ovat osa ihan samaa sukupolvien ketjua kuin nykyvanhemmatkin.
"niin kauan kuin sinunlaisiasi isovanhempien syyttelijöitä ja epäsosiaalisuuden hyväksyviä ja silmänsä ongelmilta sulkijoita riittää, niin kauan sosiaaliset ongelmat vain lisääntyy."
Se on tosi ikävää jos olet kokenut minun viestini isovanhempien syyttämisenä. Olen reagoinut tässä ainoastaan isovanhempien itse harrastamaan nuoremman sukupolven syyttelemiseen ja siihen että sieltä sukupolviketjun vanhemmasta päästä saadaan kuulla ainakin tällä palstalla pelkästään nuoremman sukupolven halveksuntaa, eikä sitten yhtikäs mitään positiivista.
Kerronpas tässä yhden esimerkin isovanhemmuuden koskemattomuudesta tässä yhteiskunnassa.
Olen seurannut läheltä erästä huostaanottotapausta. Siihen liittyvät henkilöt ovat ihan lapsesta asti olleet minun elämässäni mukana, ja siksi tiedän asiasta paljon. Huostaanotetun lapsen oma äiti on sairastunut henkisesti, ja hänen omilla vanhemmillaan, siis lapsen isovanhemmilla, on ollut siihen eittämättä hyvin suuri vaikutus. Isovanhemmat harrastivat hyvin raakaa henkistä väkivaltaa ja myös fyysistä omaa lastaan kohtaan aikoinaan ja lynttäsivät tämän oman lapsensa totaalisesti lyttyyn. Kun hän sitten myöhemmin sai oma lapsen hän ei sitä pystynytkään hoitamaan, koska se oma henkinen terveys oli oman lapsuuden ja nuoruuden jälkeen niin heikko.
Ja kas kummaa, lapsi huostaanotettiin, ja uudet lapsen huoltajat ovat nämä isovanhemmat! Henkinen lyttyyn lynttääminen on alkanut, sellaisia perusasioita kuin hygienia, ja ruokavalio, laiminlyödään selkeästi, ja se kaikki on alkanut näkyä lapsen itsetunnossa ja olemuksessa.
Asiaan vain ei puututa, koska isovanhempien edessä täytyy kumarrella, heitä ei saa kritisoida mistään. Isovanhemmuuteen kajoaminen on niin suuri tabu tässä yhteiskunnassa että hyvin dramaattisia asioita täytyy ensin tapahtua, ennenkuin isovanhempien toimintaan puututaan - jos silloinkaan. He voivat aina vedota tunteisiin siinä, kuinka he ovat uhrautuneet oman lapsenlapsensakin vuoksi, kun se heidän oma "aina kelvoton ollut" lapsensa ei edes omaa lastaan pystynyt hoitamaan. Isovanhempien suhtautuminen tämän lapsen äitiin on ollut ala- arvoista ja se on vaikuttanut myös siihen miten tämä lapsi suhtautuu omaan äitiinsä.
Lapsen oma äiti, isovanhempien oma lapsi, on ollut aina kaikkien jätesäkki, sylkykuppi joka laitetaan kantamaan kaikkien synnit harteillaan. Hän on se "ongelma" kun isovanhemmat taas saavat paistatella yhteiskunnan silmissä urheina sankareina jotka ovat pelastaneet lapsenlapsensa tämän kelvottoman henkisesti sairastuneen lapsen äidin vaikutuksesta. Isovanhempien omat teot jotka ovat olleet vuosien varrella erityisesti tätä omaa lasta, lapsen äitiä kohtaan monesti hyvinkin törkeitä, sivuutetaan täysin. Vain siksi koska he ovat isovanhempia, heitä kohdellaan silkkihansikkain.
Nyt vain sitten odotellaan sitä hetkeä, kun he saavat pilattua lapsenlapsensakin itsetunnon, terveyden ja elämän. Kunhan lapsi alkaa oireilemaan niin syy löytyy taas tämän omasta äidistä ja siitä huostaanotosta ja milloin mistäkin - kaikkialta muualta paitsi niistä henkilöistä joiden kanssa lapsi elää. Isovanhemmat ovat "täysin viattomia".
Isovanhemmat ja heidän laiminlyontinsä kuitataan heidän "uupumuksellaan" (mikä on sekin aina ollut hyvin valikoivaa - energiaa kyllä riittää kaikkialle muualle paitsi tämän heidän huostaansa uskotun lapsen perusasioiden hoitamiseen)
Tosiasiahan on että jos nämä isovanhemmat olisivat vähäisimmässäkään määrin hoitaneet ja kasvattaneet sen oman tyttärensä ihmismäisesti ja asennoituneet häneen vähemmän tuhoavasti, ei mitään huostaanottoa olisi koskaan tarvinnut tehdä koska lapsen oma äiti olisi kyennyt hoitamaan itse oman lapsensa.
Jos sinun asiasi ovat hyvin, tuskin täällä sitä täällä sitä onneasi joka päivä jaksat todistella ja terrorisoida sellaisten isovanhempien keskusteluja, joissa isovanhemmat yrittävät pyytää tukea TOISILTAAN. Sinun tavoitteesi tuntuu olevan vain sen oman paskan tärkeytesi ja omasta mielestäsi erinomaisuutesi esilletuonti.
Anna isovanhempien, joilla on murheita kirjoitella rauhassa toisilleen, sinun näsäviisauksia ei ongelmaisten lastenlasten isovanhemmat kaipaa. Ja en muuten jaksa edes lukea viisastelujasi, että hukkaan menivät.
Pitkätossun kirjoituksessa oli paljon sellaista joka laittoi ajattelemaan, vaikka omat asiani isoäitinä onkin hyvin.
Useamman lapsen äitinä kun ei voi tietää mitä elämä kunkin lapsen kohdalta tuo tullessaan.
Tottakai aina on ollut ongelmia, niin entisaikaan kuin nykypäivänäkin. Samanlaisia ihmisiähän me olemme, ei se evouutio niin nopeasti etene.
Parempaan suuntaanhan ne lastenkasvatus asiatkin on kokoajan menneet, kun miettii aikaa sadoissa vuosissa. Ongelmia tulee silti aina olemaan, niin kauan kun ihminen on vähääkään nykyisenlainen.
Lukekaa peppitossun kirjoitukset ajatuksella, ilman ärtymystä.
Useinmiten mielenterveyden ongelmat jotka alkavat vasta aikuisuuden kynnyksellä, ovat sellaisia joiden syy löytyy aivojen välittäjäaineista.
Nykyaikaiset mielialalääkkeet vaikuttavat juuri siksi aivojen välittäjäaineisiin. Voisit mielessäsi verrata kyseisiä sairauksia, aivan tavalliseen kansansairauteen, diabetekseen ja siinä olevaan insuliinin puutteeseen. Tämä vertaus siksi, jotta ymmärtäisit paremmin.
Siispä sairastuneen aivoissa olevia välittäjäaineita ei ole vanhemmat, sisarukset, koulutoverit, elämänkumppani tai joku ulkopuolinen ihminen sinne sairastuneen aivoihin lisännyt tai ottanut pois.
Älä nyt ihan toivoasi menetä.
Tuossa alempana joku haluaa apua vanhempiensa hillittömään auttamisintoon.
Kyllä niitä auttavaisia sukulaisiakin on.
Omalta kohdaltani 60-luvulta voin kertoa, että ns. turvaverkkoa ei minulla ollut edes yhdestä ihmisestä. Jos jouduin lähtemään liikkeelle, oli otettava kaksi lasta mukaan. Menin sitten minne tahansa.
Kotiäitinä ei ollut omaa rahaa.
Lasten harrastusmahdollisuudet olivat nolla.
Työhön mentyäni lapset olivat keskenään iltapäivät. Kukaan ei heitä olisi auttanut, jos jotain olisi tapahtunut.
Minulla ei ole koskaan ollut hätää lastenlasteni puolesta, sillä heille löytyi hoitopaikat, heidän vanhemmillaan on ystäviä ja tuttavia, me sukulaiset asumme lähellä, heillä on toisensa ja perheensä. Heillä on myös työpaikka, joten ei minun ole tarvinnut pelätä heidän elävän puutteessa, niin kuin itse olen joutunut elämään.
Kaikkeni tein, että lapsilleni ei olisi jäänyt sitä muistoa, että heillä olisi ollut kurjempaa kuin muilla. En tiedä, kuinka onnistuin, mutta ainakin he ovat hyviä vanhempia itse. Siitä päätellen voin toivoa, että eivät ole saaneet kotoaan huonoa esimerkkiä.
Kotikadussa, isovanhemmat haluavat pitää lapsenlapset itsellään eivätkä usko omaa tytärtään. Mutta on silläkin tavalla tehty väärin ettei ole ollenkaan otettu sukua ja isovanhempia huomioon, vaan on annettu huostaanotettu tai orvoksi jäänyt lapsi ventovieraille. Sekin on väärin.
tämänhetken muotiajattelua joka on kehitetty lääketehtaiden omistajia rikastuttamaan. Kautta aikojen on tiedetty kuinka lapsuus vaikuttaa ihmiseen (ja eläimeenkin), juuri siksihän rakastavia äitejä (ja emoja) on olemassa. Se on todistettu monin rottakokein rotanpoikasia ja varmaan simpanssinpoikasiakin kiduttaen.Myös Romanian lastenkotien unohdetut lapset ovat esimerkki miten myös henkiset laiminlyönnit ja pahoinpitelyt vahingoittavat. Voihan se sitten olla mitattavissa niiden välittäjäaineiden pitoisuuksissa, mutta se on seurausta, ei syy..
Eli siis jos ihmisen lapsuus oli esim. henkistä ja fyysistä väkivaltaa, heitteillejättöä, laiminlyöntiä, suoranaista sadismia, ja hän aikuisena sairastuu psyykkisesti, syy löytyy aivojen välittäjäaineista?
Tai geeneistä.
Syytä ei ole yhtään siinä, miten häntä kohdeltiin lapsena?
Jokainen nykyihminen tietää aivojen välittäjäaineet, geenit, ADHD:t ja muut aivoperäiset mielen ongelmat. Vähättelemättä niiden vaikutusta, on pakko todeta, että niitä käytetään myös häikäilemättä tekosyynä joka ongelmaan, joissa syy saattaisikin löytyä ihan jostain muualta kuin aivojen kemioista.
Karrikoiden voisi sanoa että homma näyttää menevän yhä enenevässä määrin siihen suuntaan, että jos lyöt lasta, ja hän siihen reagoi ja alkaa oireilemaan, voit aina mennä aivokemioiden taakse piiloon. En se minä ollut, vaan noi aivokemiat. Vika on lapsessa itsessään, ei vanhemmassa.
Aivojen välittäjäaineiden asema ihmisen mielen häiriöissä on vielä suhteellisen uusi asia. Esimerkiksi siitä on montaa näkemystä ovatko aivojen välittäjäaineiden häiriöt syy vai seuraus.
On tiedossa esimerkiksi, että lapsen aivojen kehityksen kannalta kosketus, läheisyys, hellyys yms. asiat ovat ratkaisevan tärkeitä, ja niillä on yhteys ihan suoraan aivojen rakenteeseen. Erityisen tärkeänä aikana nykytietämyksellä pidetään varhaislapsuutta. Ääriesimerkkinä voidaan pitää vaikkapa Romanian lastenkotien lapsia, joista monet ovat käytännössä kehitysvammaisia vain laiminlyönnin seurauksena. Jos he olisivat saaneet asianmukaista huolenpitoa ja hellyyttä heistä olisi kasvanut normaaleita ja terveitä ihmisiä.
On olemassa näkemyksiä joiden mukaan aivojen kemioiden häiriöitä voidaan monissa tapauksissa verrata pahoinpitelyn seurauksena aiheutettuun fyysiseen vammaan, joka vain sattuu olemaan aivoissa.
Monien ihmisten lapsuuden kokemukset alkavat oireilla vasta aikuisena. Toiset taas sinnitteleät jopa aikuiselämänsä läpi ja alkavat oireilla lapsuuttaan vasta vanhempana. Mutta ihan liian usein se paha olo oksennetaan sen nuoremman sukupolven niskaan, ja ne ongelmat nähdään nuorissa silloin, kun se katse pitäisi kääntää taaksepäin, menneisyyden suhteisiin, erityisesti suhteisiin omiin vanhempiin ja niissä vaikuttaneisiin ongelmiin.
Näillä aivokemioilla on turha spekuloida koska asioista ei ole vielä tarpeeksi faktatietoa. Tärkeimpänä ja oleellisimpana asiana lapsen elämän suunnan suhteen pidetään edelleenkin lapsuuden sosiaalisia suhteita, ja niiden laatua, eikä aivojen kemioita.
Onneksi näitä fiksuja isovanhempiakin on.
Teidän ansiosta kehitys menee eteenpäin eikä jämähdä paikalleen, koska osaatte ottaa asiat asioina, ettekä ota kaikkea itseenne. Sinunlaistesi isovanhempien ansiosta me seuraavan sukupolven edustajat saamme viedä sitä hyvää eteenpäin, mitä teiltä olemme itse saaneet. Kyl se vaan niin menee, että vain sitä voi antaa eteenpäin mitä itse on saanut. Sitä taas ei voi antaa mitä ei ole itse saanut.
:-)
ensimmäisen lapsen, että äitini ja anoppini ovat osanneet aina kaiken täydellisesti ja onnistuneet kaikessa ja että heidän tapansa olla perheenäiti on ainoa oikea. En siihen aikaan osannut ollenkaan vielä kyseenalaistaa sitä oliko itseäni ja sukupolveani kohdeltu lapsena oikein. Sitten oman lapsen kasvaessa huomasin etten taida kaikessa pärjätä ainakaan helposti, kysyin anopilta, tekivätkö heidän sukupolvensa virheitä lasten kanssa. Anoppi sanoi hiljaa mutta painokkaasti: tehtiin. Olin hyvilläni tuostakin vastauksesta mutta olisin toivonut että hän olisi kertonut myös mitä ja minkälaisia ne virheet olivat olleet, olisin voinut sitten vertailla asioita omiini ja luoda kuvaa itsestäni äitiyden suorittajana ja -haltijana ja vaikkapa välttyä omalla kohdallani joltakin, mutta ei kertonut enkä kehdannut kysyä. Olikohan ne kipeitä asioita hänelle(kin)?
että tämä armas suomalainen yhteiskunta harrasti kollektiiviväkivaltaa lapsiin, Alko ja siis = yhteiskunta piti yli kymmenen vuotta kansalta salassa varman tutkimustiedon siitä, että sikiön aivot vaurioituu äidin juodessa alkoholia. Voi voi, ettei alkoholinmyyntituotot ja verotulot olis pienentyneet.
Tämän palstan-kävijä-mummoista sanoisin, että luultavasti ainakin osa heistä pitää itsestäänselvyytenä sitä että tykkäävät lapsistaan ja lapsenlapsistaan etteivät sitä tule erikseen maininneeksi, ei kai he muuten tämännimistä palstaa lukisikaan..
Noin rankat kokemukset, mistä yritit kertoa, ovat siinä tapauksessa sairastauttaneet kyseisen lapsen jo ennen aikuisikää, ja tuskin on edes äiti.
Kun olin tuore äiti n. 20 vuotta sitten, niin sain anopilta pelkästään huonoa palautetta ja kommentointia äitiydestäni. Uskon, että hän näki siinä jotakin hyvääkin (tai ainakin olisi voinut nähdä jos olisi halunnut katsoa tarkkaan), mutta mitään myönteistä hän ei sanonut.
Uskon, että hän ei tarkoittanut pahaa ja jos hän johonkin sillä kaikella tähtäsi, niin yritti koulia minusta parempaa äitiä. Hän käytti sitä tapaa ja niitä keinoja, jotka hänellä omasta mielestään oli.
Se hänen ikävä suhtautumisensa ja kärkevä huomauttelu lähes kaikesta kulutti ja rasitti minua paljon. Näin ja koin selvästi, kuinka se kaikki teki minusta huonomman äidin. Olin epävarmempi, olin varuillani, uskoin kyllä itseeni mutta minun olisi ollut paljon helpompi uskoa, jos hänkin olisi näyttänyt, että uskoo. Ja kuinka paljon voimia meni niitten moninaisten mielipahojen voittamiseen. Ne voimat olisi ollut tärkeämpää suunnata lapsiin.
Uskon, että olen ihan hyvä äiti, mutta olisin parempi ja olisin sitä vahvasti ja iloisesti, jos olisin siltäkin suunnalta saanut tukea enkä lokaa. Olisin tarvinnut anopilta asenteen, että lastenhoito ja kasvatus on kova urakka, mutta te selviätte siitä kyllä. Ja olisin ollut varmempi ja vahvempi.
Se mitä sain, oli virheiden ja puutteiden etsimistä ja niiden dramaattista paisuttelua. Ja sekin oli virhe, jos vaan näkemykseni tai painotukseni oli toinen kuin hänen.
Yksi esimerkki vielä loppuun. Kolmen lapsen perheessä on vääjäämättä flunssaa silloin tällöin. Anoppi nosti siitä aina hirveän haloon, että taas ne on sairaana ja eikö ole puettu tarpeeksi ym ym. Eli että minä aiheutin nuhat huonolla hoidolla. Tiesin kyllä, että nuhia tulee ja yskiä menee, se on lapsiperheen arkea välillä. Yritin olla välittämättä anopin keuhkoamisesta. Mutta kyllä se rasitti. Olisin kaivannut häneltä viisautta ja ymmärtämystä: nyt on rankkaa kun lapset sairaana valvottaa, mutta kyllä se siitä.
Jos lapseni saavat lapsia, niin osaankohan tukea heitä? Toivon, että osaan.
olla toistamatta itseä kohtaan lapsena tehdyt loukkaukset, sitten vahingosssa suoraan selkärangasta, varsinkin kiireessä, väsyneenä ja stressin alaisissa tilanteissa, toistaa ne lapselleen, tiedostamattomat, lapsena häpeällisimmiksi koetut ja siksi itseltä salatuimmat loukkaukset vielä entistä pahempina kuin itse oli joutunut kohtaamaan.
Pelkään että halu olla toistamatta isovanhempien asenteita ei onnistu sekään, vaan itse isovanhempana
tekee samoja virheitä huomaamattaan, jopa sukupolvien takaisia. Vaikka viiveellä huomaisikin, niin sanottua ja tehtyä ei saa takaisin, vahinko toteutui jo.
Onko siis toivotonta yrittää oppia omista ja toisten virheistä ja ponnistella kehittyäkseen ihmisenä? Yrittää viisastua ja toimia oikein?
Haluan uskoa, että virheistä oppiminen on mahdollista. Täydellistä ei tietenkään tule kenestäkään ikinä, mutta edes pikkiriikkistä kehitystä tapahtuisi - uskon siihen.
Ja näiltäkin keskustelupalstoilta kyllä saa aineksia ajattelemiseen ja oivalluksiin.
Itse huomasin äskettäin sen, kuinka helposti täällä käsitetään väärin ja loukkaannutaan. Tai käsitetään tahallaan väärin - siltä ainakin vaikuttaa. Ja vaikka ei olisi väärinkäsityksiäkään, niin tuntemattomien ihmisten sanat loukkaavat kovin helposti. Ei siis ole ihme, jos lähipiirin sivallukset ja ajattelemattomat puheet tuntuvat raskailta ja pahan kierre alkaa helposti.
Elämä on vaikea laji. Ihminen on toisaalta niin hauras, mutta toisaalta ihmeen vahva.
tutkimaan, onko se toivotonta. Luulenpa että Freud ja ehkä A.Millerkin päätyivät näkemään sen toivottomana. Ja minä. Olen kaikkeni yrittäneenä ja hyvään pyrkineenä tehnyt niin kauhean paljon silti väärin. Jälkiviisaana ja seuraustenkin tultua näkyviin se avautuu eteeni ja sitä on vaikea kestää. Kaikkia tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni en edes ole vielä ymmärtänyt enkä ehkä koskaan ymmärräkään. Kun kerran tätä surkeana miniälle valittelin niin hän sanoi niin ihmeen positiivisesti :) "se vaan on niin". Minä en kyllä onnistu kaivamaan itsestäni tuollaista positiivisuutta, joko enään tai ainakaan vielä.
Olen ainakin tuonut esille, että suhteet miniään ovat kohdallaan. Kaikki toimii paremminkin kaveri pohjalla, mutta apua tulee puolin ja toisin.
Mitenkäs se sanonta kuuluu, että kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse!
ei ole tarvetta kirjoitella tänne.
Toisaalta jos kirjoittaa jotain hyvistä suhteista, saa heti useamman epäilevän viestin kirjoitukseensa.
Ne epäilijät ei aina ole isovanhempia, myös katkerat miniät katsoo asiakseen pottulla niille joilla menee hyvin.