Näin naistenpäivänä kun kaikenmaailman feministit vouhottavat tasa arvoillaan pitää muistuttaa siitä mitä Raamattu sanoo naisten asemasta. Ensiksi on eroitettava yksi sana pappeus joka on tullut suomenkieleen väärä käsitys oikeasti pitäsi puhua seurakunnan paimenesta eikä papista.
Raamatussa aivan selvästi kielletään nais seurakunta paimenet. Sanotaan että akat vaietkoon seurakunnassa aivan selvästi. Eikö jo tyhmenmänkin pitäisi silloin tajuta että nainen ei saa olla seurakunnan paimenena. Nainen on kelvoton jakamaan sanaa ja sakramenttia. Naisen jakama ehtoollinen ei ole ehtoollinen eikä naisen suorittama kaste ole kaste, että paljon on suomessakin kastamattomia pakanoita tällähetkellä.
Älä mene kirkkoon kun siellä on naipappi. Älä anna naispapin kastaa lastasi, sillä se ei ole kaste. Älä mene ehtoolliselle jos sitä naispappi toimittaa.
Raamatussa aivan selvästi kielletään nais seurakunta paimenet. Sanotaan että akat vaietkoon seurakunnassa aivan selvästi. Eikö jo tyhmenmänkin pitäisi silloin tajuta että nainen ei saa olla seurakunnan paimenena. Nainen on kelvoton jakamaan sanaa ja sakramenttia. Naisen jakama ehtoollinen ei ole ehtoollinen eikä naisen suorittama kaste ole kaste, että paljon on suomessakin kastamattomia pakanoita tällähetkellä.
Älä mene kirkkoon kun siellä on naipappi. Älä anna naispapin kastaa lastasi, sillä se ei ole kaste. Älä mene ehtoolliselle jos sitä naispappi toimittaa.
Vastaukset 19
Vanhimmat
..ilokseni sanoja mahtuu maailmaan, eikä niitä tarvitse ottaa vakavasti. Äänisaastetta riittää ja saasteen tuottajia vaikka kuinka paljon :)
Onneksi minut kastoi miespappi. Ei tarvitse mennä uudelleen kastettavaksi. Naispappia en käy kuuntelemassa, enkä syömässä ehtoollista häneltä.
...entäs sitten ne "virkamies homopapit"???
Ovatko he sitten kelvollisempia kuin naispapit???
RAAMATUN MUKAAN KUMAINENKAAN EI VOI TOIMIA SEURAKUNNAN PAIMENEN TEHTÄSISSÄ!
Homot ovat Raamatullisesti täysin kelvottomia mihinkään Kristillisen seurakunnan "virkaan"!
Täysin KELVOTTOMIA!!! *seurakunnan* =(kreik,(ecclesian)-paimeniksi!!!
Raamattu sanoo ,että seurakunnan paimenen tulee olla - *yhden vaimon mies*!!!
Siis MIES! ja HETERO!!! EI SIIS NAINEN!!!
>>1 Timoteus 3
1. Varma on tämä sana: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, niin hän haluaa jaloon toimeen.
2. Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, YHDEN VAIMON MIES, raitis, maltillinen, säädyllinen, vieraanvarainen, taitava opettamaan,
3. ei juomari, ei tappelija, vaan lempeä, ei riitaisa, ei rahanahne,
4. vaan sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina;
5. sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta?
6. Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi.
7. Ja hänellä tulee myös olla hyvä todistus ulkopuolella olevilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä perkeleen paulaan.
8. Niin myös seurakuntapalvelijain tulee olla arvokkaita, ei kaksikielisiä, ei paljon viinin nauttijoita, ei häpeällisen voiton pyytäjiä,
9. vaan sellaisia, jotka pitävät uskon salaisuuden puhtaassa omassatunnossa.
10. Mutta heitäkin koeteltakoon ensin, sitten palvelkoot, jos ovat nuhteettomat.
11. Samoin tulee vaimojen olla arvokkaita, ei panettelijoita, vaan raittiita, uskollisia kaikessa.
12. Seurakuntapalvelija olkoon YHDEN VAIMON MIES, lapsensa ja kotinsa hyvin hallitseva.
En hyväksy myöskään hinttari pastoria.
AIVAN!!! Tässä nyt tietysti tulee kysymykseen se! että onko kirkko-YLIPÄÄTÄÄNKÄÄN? OIKEA!!! Jumalan seurakunta!? Kristillisestä "imagostaan" huolimatta.
Eihän kukaan voi tietää onko joku pappi homo/lesbo vai ei,kun on jakamassa tuota ehtoollista,ellei häntä TUNNETA! erikseen sellaiseksi.
Ja että onko pappi joka jakaa ehtoollista,uskossa olava pappi?onko hänellä edes "lupaa" Jumalan edessä ehtoolista toimittaa???
Ja toisekseen,onko mitään "järkeä" edes kuulua sellaiseen yhteisöön joka selvästi toimii Jumalan sanan ja opetuksen vastaisesti,ja vieläpä niinkin julkisesti kuin kirkko instituuttiot yleensä!
Itse kuuluin aikoinaan ev,lut,kirkkoon ja kun sain armon tulla Jumalan sanan yhteyteen ja tehdä uskon ratkaisun,ja vaikka en koskaan käynyt kirkossa alakoulun jälkeen ja olin "julkijumalaton" ennen uskoontuloani ,oli valinnan teko todella vaikeaa kun piti ratkaisua tehdä *Jumalan seurakunnan* ja kirkon välillä!
Mutta kun tunnustin nuo tietyt TOSIASIAT! ja havaintoni Raamatun opetuksen vastaisuuksista Jumalan edessä,niin loppujenlopuksi Jumala antoi "voiman" tehdä oikea ratkaisu,josta olen nyt hyvin hyvin helpottunut! *EROSIN JUMALATTOMASTA EV,LUT KIRKOSTA POIS*!
>virkapappeus
>Naispappeus
>homo/lesbo pappeus
>vauvakaste
>ehtoollisen jakaminen Jumalan vastustajille = "uskottomille"!jne...
Edellämainituissa asioissa kirkko toimii - TÄYSIN RAAMATUN OPETUKSEN VASTAISESTI!!! Siksi koska kirkko on - HENGELLISESTI TÄYSIN SOKEA!!!
Ihnmiset jotka koko elämänsä ajan ovat siihen "mukautuneet",eivät näe olevansa "kirkollisuuden vankeja" .
Ihmettelen että "tunnustukselliset" suuntaukset jotka haarautuvat kirkosta omiin "looseihinsa" eivät huomaa -KIRKON! Jumalattomuutta.
Ehkäpä juuri siksi kun kirkon "vaikutus" on ollut koko elämänkaaren - vaikuttajana!- vanhempien kautta,jotka ovat itsekin olleet samaisen instituution vaikutuksen piirissä.
Itse tein kolmevuotta rukous-"työtä" KO,asia vuoksi ennenkuin asia minulle lopullisesti valkeni. Kuten sanoin ,vaikka olin aikaisemmin uskosta osaton ja julki jumalaton,niin eroaminen teki kovasta töitä minussa ,joka on osoitus siitä ,että KIRKOLLINEN VAIKUTUS! on "juurtunut" suomalaiseen ajattelutapaan todella sitkeästi ,ja siksi siitä on VAIKEA päästä eroon!
Mutta kun olemme "suoraselkäisiä" näissä asioissa ja seisomme rohkeasti Jumalan edessä,niin Jumala antaa voiman tehdä oikeat ratkaisut,joista tulee sitten myös todelliset siunaukset!
AIVAN!!! Tässä nyt tietysti tulee kysymykseen se! että onko kirkko-YLIPÄÄTÄÄNKÄÄN? OIKEA!!! Jumalan seurakunta!? Kristillisestä "imagostaan" huolimatta.
Eihän kukaan voi tietää onko joku pappi homo/lesbo vai ei,kun on jakamassa tuota ehtoollista,ellei häntä TUNNETA! erikseen sellaiseksi.
Ja että onko pappi joka jakaa ehtoollista,uskossa olava pappi?onko hänellä edes "lupaa" Jumalan edessä ehtoolista toimittaa???
Ja toisekseen,onko mitään "järkeä" edes kuulua sellaiseen yhteisöön joka selvästi toimii Jumalan sanan ja opetuksen vastaisesti,ja vieläpä niinkin julkisesti kuin kirkko instituuttiot yleensä!
Itse kuuluin aikoinaan ev,lut,kirkkoon ja kun sain armon tulla Jumalan sanan yhteyteen ja tehdä uskon ratkaisun,ja vaikka en koskaan käynyt kirkossa alakoulun jälkeen ja olin "julkijumalaton" ennen uskoontuloani ,oli valinnan teko todella vaikeaa kun piti ratkaisua tehdä *Jumalan seurakunnan* ja kirkon välillä!
Mutta kun tunnustin nuo tietyt TOSIASIAT! ja havaintoni Raamatun opetuksen vastaisuuksista Jumalan edessä,niin loppujenlopuksi Jumala antoi "voiman" tehdä oikea ratkaisu,josta olen nyt hyvin hyvin helpottunut! *EROSIN JUMALATTOMASTA EV,LUT KIRKOSTA POIS*!
>virkapappeus
>Naispappeus
>homo/lesbo pappeus
>vauvakaste
>ehtoollisen jakaminen Jumalan vastustajille = "uskottomille"!jne...
Edellämainituissa asioissa kirkko toimii - TÄYSIN RAAMATUN OPETUKSEN VASTAISESTI!!! Siksi koska kirkko on - HENGELLISESTI TÄYSIN SOKEA!!!
Ihnmiset jotka koko elämänsä ajan ovat siihen "mukautuneet",eivät näe olevansa "kirkollisuuden vankeja" .
Ihmettelen että "tunnustukselliset" suuntaukset jotka haarautuvat kirkosta omiin "looseihinsa" eivät huomaa -KIRKON! Jumalattomuutta.
Ehkäpä juuri siksi kun kirkon "vaikutus" on ollut koko elämänkaaren - vaikuttajana!- vanhempien kautta,jotka ovat itsekin olleet samaisen instituution vaikutuksen piirissä.
Itse tein kolmevuotta rukous-"työtä" KO,asia vuoksi ennenkuin asia minulle lopullisesti valkeni. Kuten sanoin ,vaikka olin aikaisemmin uskosta osaton ja julki jumalaton,niin eroaminen teki kovasta töitä minussa ,joka on osoitus siitä ,että KIRKOLLINEN VAIKUTUS! on "juurtunut" suomalaiseen ajattelutapaan todella sitkeästi ,ja siksi siitä on VAIKEA päästä eroon!
Mutta kun olemme "suoraselkäisiä" näissä asioissa ja seisomme rohkeasti Jumalan edessä,niin Jumala antaa voiman tehdä oikeat ratkaisut,joista tulee sitten myös todelliset siunaukset!
AIVAN!!! Tässä nyt tietysti tulee kysymykseen se! että onko kirkko-YLIPÄÄTÄÄNKÄÄN? OIKEA!!! Jumalan seurakunta!? Kristillisestä "imagostaan" huolimatta.
Eihän kukaan voi tietää onko joku pappi homo/lesbo vai ei,kun on jakamassa tuota ehtoollista,ellei häntä TUNNETA! erikseen sellaiseksi.
Ja että onko pappi joka jakaa ehtoollista,uskossa olava pappi?onko hänellä edes "lupaa" Jumalan edessä ehtoolista toimittaa???
Ja toisekseen,onko mitään "järkeä" edes kuulua sellaiseen yhteisöön joka selvästi toimii Jumalan sanan ja opetuksen vastaisesti,ja vieläpä niinkin julkisesti kuin kirkko instituuttiot yleensä!
Itse kuuluin aikoinaan ev,lut,kirkkoon ja kun sain armon tulla Jumalan sanan yhteyteen ja tehdä uskon ratkaisun,ja vaikka en koskaan käynyt kirkossa alakoulun jälkeen ja olin "julkijumalaton" ennen uskoontuloani ,oli valinnan teko todella vaikeaa kun piti ratkaisua tehdä *Jumalan seurakunnan* ja kirkon välillä!
Mutta kun tunnustin nuo tietyt TOSIASIAT! ja havaintoni Raamatun opetuksen vastaisuuksista Jumalan edessä,niin loppujenlopuksi Jumala antoi "voiman" tehdä oikea ratkaisu,josta olen nyt hyvin hyvin helpottunut! *EROSIN JUMALATTOMASTA EV,LUT KIRKOSTA POIS*!
>virkapappeus
>Naispappeus
>homo/lesbo pappeus
>vauvakaste
>ehtoollisen jakaminen Jumalan vastustajille = "uskottomille"!jne...
Edellämainituissa asioissa kirkko toimii - TÄYSIN RAAMATUN OPETUKSEN VASTAISESTI!!! Siksi koska kirkko on - HENGELLISESTI TÄYSIN SOKEA!!!
Ihnmiset jotka koko elämänsä ajan ovat siihen "mukautuneet",eivät näe olevansa "kirkollisuuden vankeja" .
Ihmettelen että "tunnustukselliset" suuntaukset jotka haarautuvat kirkosta omiin "looseihinsa" eivät huomaa -KIRKON! Jumalattomuutta.
Ehkäpä juuri siksi kun kirkon "vaikutus" on ollut koko elämänkaaren - vaikuttajana!- vanhempien kautta,jotka ovat itsekin olleet samaisen instituution vaikutuksen piirissä.
Itse tein kolmevuotta rukous-"työtä" KO,asia vuoksi ennenkuin asia minulle lopullisesti valkeni. Kuten sanoin ,vaikka olin aikaisemmin uskosta osaton ja julki jumalaton,niin eroaminen teki kovasta töitä minussa ,joka on osoitus siitä ,että KIRKOLLINEN VAIKUTUS! on "juurtunut" suomalaiseen ajattelutapaan todella sitkeästi ,ja siksi siitä on VAIKEA päästä eroon!
Mutta kun olemme "suoraselkäisiä" näissä asioissa ja seisomme rohkeasti Jumalan edessä,niin Jumala antaa voiman tehdä oikeat ratkaisut,joista tulee sitten myös todelliset siunaukset!
Parempi kun tapetaan vaan kaikki ämmät yhteen läjään saunan takana, ollaan me miehet paljon pyhempiä Luojan luomia kuin naiset. Aatami oli eka ihminen. Olisi nussinut vaikka seeproja vaan ennemmin, eikä ruikuttanut yksinäisyyttään. Me päästään paratiisiin takaisin kun kaikki akat on teurastettu.
Sanoinhan jo vuosia sitten, että pian ääri-islam houkuttaa nykyajan keskivertomiestä Euroopassa.
Fundamentalistinen islam on vastaus nykymiehen perusarvojen kaipuuseen.
Miksi jätin pappisviran?
Entisen "naispapin" todistus ja tunnustus Ruotsin kirkko toteutti
pappisviran avautumisen naisille 1958. Seurauksena oli "30-vuotinen sota"
eikä suinkaan kiistakysymyksen unohtuminen tai kirkollisen ajattelun
yhdenmukaistuminen. Ulla Hindbeckin, entisen naispapin "todistus" on
herättänyt paljon keskustelua Ruotsissa.
Papppiskoulutus liberaaliteologian turmelema
Valmistuin teologian kandidaatiksi Upsalassa keväällä 1976. Koulutuksen
aikana opin, että kaikkea Raamatussa olevaa oli koeteltava. Ei ollut varmaa,
että kaikki, mitä siinä oli, olisi totta ja tärkeää. Koska ihmiset olivat
sen kirjoittaneet, olivat he myös
laittaneet siihen omat arvostuksensa ja oman aikansa yhteiskuntanäkemyksen.
Raamattu sisälsi legendoja, myyttejä ja jopa satuja. Eihän nykyaikaisen ja
valistuneen ihmisen tarvitse sellaisia niin vakavasti ottaa. Raamattua tuli
tulkita ymmärryksellä, järjellä.
Minulla ei ollut aikaisempaa lujaa uskoa Raamattuun täydellisenä
auktoriteettina. Siksi minusta oli jännittävää tutkia Raamattua järjen
keinoin ja yrittää erottaa siinä oleva jumalallinen ja inhimillinen.
Jumalallinen saisi jäädä jäljelle, mutta historian ja muun
epätäydellisen voisi muuttaa tai yksinkertaisesti sivuuttaa. On mahdotonta,
että tällainen raamattunäkemys voisi luoda pohjan
aidolle uskolle. Mutta olin ymmärtänyt, ettei se, kummallista kyllä, ollut
tarkoituskaan.
Raamatullisia perusteita ei kysytty
Tammikuussa 1977 minut vihittiin papiksi Tukholman hiippakuntaan. Oikeastaan
en ollut aikonut tulla "papiksi", vaan ehkä
seurakuntasihteeriksi tai mahdollisesti diakonissaksi. En ollut
päämäärätietoinen. "Pappi" oli jotakin saavuttamatonta; en
uskonut selviäväni siitä. Minulla oli sellainen käsitys, että papiksi
ryhtyminen asettaisi minulle sellaisia kysymyksiä ja vaatimuksia, joihin en
ollut kypsä. Mutta kun valmistuin, näyttivät vaihtoehdot kutistuneen. Niin
seurakuntasihteereille kuin
diakonissoillekin oli vähän töitä tarjolla. Papin virkoja sitävastoin oli
runsaasti. Minut ylipuhuttiin aloittamaan kokeeksi ja osoittautuikin, ettei
minkäänlaisia ongelmia ilmaantunut. Kukaan ei kysynyt, olinko ajatellut
asian perinpohjaisesti, tiesinkö,
oliko kutsumukseni oikealla perustalla, tiesinkö edes, mikä perustan tuli
olla. Ihan kuin olisin mennyt mihin tahansa työhön. Minulla oli koulutus,
joten olin myös siihen sopiva.
Minulla ei ollut mitään vaikeuksia saada niitä virkoja, jotka halusin.
Seurakuntatyö sujui hyvin. Pidin tätä vahvistuksena
kutsumukselleni. Aivan samoin muutamat ihmiset sanoivat minulle, kun halusin
jättää viran: Kun kerran menee hyvin, kun se toimii, se ei voi olla väärin.
Mutta nyt Jumalan Sana puhuukin sitä vastaan, että nainen voisi olla paimen-
ja opetusvirassa. Tämä ei liikuttanut minua vähääkään sen raamattunäkemyksen
pohjalta kuin minulla oli viranhoitoni alussa. Vasta muutaman vuoden
virassaolon jälkeen, kun olin kypsynyt tehtävässäni, minulle alkoi selvitä,
ettei se voinut olla oikein.
Kirkko ei tarvitse raamattu-uskollisia
Erään tunnustususkollisen papin ansiosta tulin tietoiseksi siitä vaikeasta
asemasta, jossa raamattu- ja tunnustususkolliset ovat Ruotsin kirkossa.
Ihmettelin sitä, mikä heidät sai kaikesta huolimatta jatkamaan naispappeuden
vastustamista.
Kenelläkään raamattu- ja tunnustususkollisella papilla ei ole
mahdollisuuksia tulla nimitetyksi piispaksi. Kukaan siltä laidalta ei
pääse kirkossa korkeampiin virkoihin. Heiltä kielletään jopa pappisvihkimys.
Ihmeellistä on se, että Ruotsin kirkko torjuu kaikki raamattu- ja
tunnustususkolliset vain siksi, että he ovat uskollisia Jumalan Sanalle ja
kirkon Herralle, Kristukselle. Tämä on itse
asiassa aivan järjetöntä. Jos kirkko torjuisi jotkut, niin eikö ennemmin ne,
jotka eivät usko. Mutta kun sanomme, että
uskollisuutemme Jumalan Sanalle ja Herralle Kristukselle vaatii meitä
vastustamaan naispappeutta, tapahtuu tämä järjetön asia, uskolliset ajetaan
pois ja vain uskottomat jätetään.
Ennen kaikkea lukemalla "Nya Väcktaren"- lehteä, sain syvempää ymmärrystä
siitä, mitä Raamattu - uskollisuus merkitsee ja
miten sieltä käsin nähdään Ruotsin kirkon kriisi, sen syvyys ja sen syyt.
Naispappia ei kehoiteta kuuntelemaan tai lukemaan mitään, mikä tulee nk.
"korkeakirkolliselta" suunnalta. Hehän ovat naispappeuden vastustajia ja
siksi heidän näkemyksensä
ovat yleensä vanhanaikaisia, epärealistisia ja vähän typeriä. Ja ennen
kaikkea ne eivät sisällä mitään naispappeja ja heidän
kannattajiaan kiinnostavaa. Kaikki tämä perustuu siihen, että pelätään tulla
kosketukseen totuuden kanssa. Sillä kun luin mm."Nya Väcktaren"-lehteä,
josta minulla oli tällaisia ennakkoluuloja, havaitsin, että se, mitä siinä
sanottiin oli hyvin perusteltua,
viisasta ja järkevää. Ihminen ei voi, olipa miten järkevä tahansa, olla
Jumalan yläpuolella. Ihminen ei voi olla Jumalaa parempi,
kun on kysymys taivaallisista asioista.
Kristuksen kirkko hädässä
Kokemukset omasta virastani osoittivat, että "korkeakirkollisuuden"
kritiikki oli kaikin tavoin aiheellista. Meidän maassamme
Kristuksen kirkko on todella suuressa hädässä. Eräs perustavanlaatuinen syy
tähän olin minä itse ja minun naispapin virkani.
Jos Kristuksen kirkko uudestaan pystytetään - mikä on välttämätöntä - sen on
tapahduttava Raamatun ja tunnustuksen
perusteella. Se ei voi tapahtua, jos nainen edelleen pyrkii pitämään kiinni
pappisvirasta, joka sotii Raamattua ja tunnustusta
vastaan.
Keväällä -85 G.A.Danell piti Nyköpingissä esitelmän aiheesta "Uskon
perusteet". Olin siellä, kuuntelin ja tulin
vakuuttuneeksi, että Jumalaan voi täysin luottaa. Jumala on totuus ja
Jumalan Sana on läpikotaisin totta. Jumalan Sana
seisoo vahvana ja horjumattomana, eikä sitä saa muuttaa, eikä sitä tarvitse
asettaa kyseenalaiseksi.
Se oli minulle uutta. Se oli uskoa eikä epäilystä ja se tuli minulle
valtavan merkittäväksi. Se antoi kokonaan uusia näkökulmia.
Kristuksen kirkon tulisi kai kuitenkin olla uskova eikä epäilevä kirkko.
Tänään Ruotsin kirkon papeilta ja piispoilta odotetaan,
että heidän on epäiltävä Herraa Kristusta tai jopa kiellettävä Hänet.
Muutoin heillä ei ole asiaa kirkon virkaan. Tässä täytyy olla
kysymys siitä, että sahataan sitä oksaa, jolla itse istutaan, että kaiken
alta viedään perustus.
Kansankirkko - uskova kirkko
Tänään Ruotsin kirkko on jakautunut. Toisaalta on "kansankirkko", jossa
epäily on uskoa arvokkaampaa, toisaalta on "uskova
kirkko".
"Kansankirkossa" poliittisesti valitut ihmiset päättävät siitä, mikä on
kirkon oppi. Ei-kristillisellä esivallalla on auktoriteettiasema
ja se myös nimittää piispat. "Kansankirkossa" ei ole tärkeintä se, mitä
Jumala opettaa Sanassaan, vaan se, mitä ihmiset
ajattelevat ja haluavat. Jumalan Sana on siltä varalta, että sitä
satuttaisiin tarvitsemaan. "Kansankirkossa" voi uskoa kristilliseen
oppiin niiltä osin kuin haluaa tai olla kokonaan uskomatta. Hyvin menee joka
tapauksessa. Mutta uskottavuuden
säilyttämiseksi on välttämätöntä pitää kiinni tasa-arvosta ja kirkon
demokratiasta. Maallikon sana painaa enemmän kuin papin.
On välttämätöntä kuulua poliittiseen puolueeseen voidakseen olla mukana
päättämässä kirkollisista ja seurakunnallisista
kysymyksistä. Raamattu- ja tunnustususkollisuus on Ruotsin kirkossa jotakin
hyvin rumaa, eikä sitä saa esiintyä. Voisi luulla,
että "kansankirkon" pilakuva näyttää tältä. Mutta pahinta on se, että tämä
on pohjimmiltaan aivan totta. Tässä turmeltuneessa
kirkossa toimivat kaikki naispapit. Vain täältä löytyvät heidän
kannattajansa.
"Uskovassa kirkossa" Jumalan Sana on korkein auktoriteetti ja Kristus on
Herra kirkossaan. Täällä edellytetään uskoa ja
uskollisuutta Jumalan Sanalle. Täällä kestävänä perustuksena on Raamattu ja
tunnustus. Uskova kirkko on vähemmistö ja
enemmistön "kansankirkko" painostaa sitä voimakkaasti. Uskovassa kirkossa ei
ole naispappeja, koska se on Jumalan Sanan
ja tunnustuksen vastaista.
Joskus sanotaan, ettei naispappeus ole kirkolle mikään suuri kysymys. Se
kysymys on nyt jätettävä ja kaikkien on
hyväksyttävä, että kirkko on avannut pappisviran naisille. Mutta Jumalan
Sana puhuu asiasta ja puhuu sitä vastaan. Ja
Jumalan Sanan puhuessa on kaikki tärkeää. Jumalan Sana on kaikkien
ideologisten virtausten yläpuolella. Jumalan Sana
sitoo kaikkia kristittyjä kaikkina aikoina.
Ei tasa-arvokysymys
1 Kor.14 luvussa Apostoli Paavali lausuu Pyhässä Hengessä Herran tahdon,
että naisen tulee vaieta
seurakuntakokouksessa eikä hänen ole lupa puhua. Tämä tulee Herralta, sanoo
apostoli; se ei ole mikään tasa-arvokysymys.
On vain niin, että tämä on Herran Kristuksen pyhä tahto, eikä meidän
tarvitse käsitellä tätä tasa-arvokysymyksenä.
Kansankirkon edustajat ja epäkristillinen hallitus muuttavat apostolin sanat
vastakohdakseen ja kutsuvat naisen puhumaan
seurakunnassa. Tämä on järjetöntä.
He luulevat selvästi, että apostoli Paavalilla oli jotakin naisia vastaan.
He luulevat selvästi olevansa rakkaudellisempia naisia
kohtaan kuin apostoli Paavali, niin, rakkaudellisempia kuin Herra Kristus
itse, sillä Hän onse, joka puhuu apostolin kautta. 1
Tim:ssä kielletään suoraan naisen toimiminen opetusvirassa. Se ei voi olla
Kristuksen tosi kirkko, joka ei välitä tästä mitään.
Naispappeus ei ole koskaan ollut Kristuksen tosi kirkolle mikään
tasa-arvokysymys. Herra on kaikkien nykyaikaisten
ideologioittemme yläpuolelle. Hänelle tasa-arvo ei ole mikään ongelma, eikä
ole Hänen kirkollensakaan.
Jeesuksen valinta
Kun Herra Kristus osoittaa kirkkonsa suuntaviivat, antaa Hän paimen- ja
opetusviran miehille, kutsumiensa apostolien
välityksellä.
Koska Hän on Tosi Jumala Tosi Jumalasta ja yhtä Jumalan Isän Kaikkivaltiaan
kanssa, olisi Herra Kristus ilman muuta valinnut
naisen apostoliksi, jos se olisi ollut Hänen tarkoituksensa. Meidän ei
tarvitse koskaan epäillä, etteikö Hän olisi voinut tehdä
niin oman aikansa naisnäkemyksestä huolimatta. Sillä on syvempi merkitys,
kun Hän antaa paimen- ja opetusviran miehille.
Nainen saa toisia tehtäviä.
Erilaiset tehtävät
Jumala loi ihmisen joko mieheksi tai naiseksi ja antoi heille eri tehtävät.
Samoin Herra kristus antaa kirkossaan miehelle ja
naiselle eri tehtävät. Se on Hänen tahtonsa ja Hänen hyvän järjestyksensä
mukaista. Hän tietää, mikä on parasta meille ja mikä
on parasta Hänen kirkolleen. Se, että jotkut naiset eivät tyydy omiin
tehtäviinsä, jotka heille on uskottu, ei ole Herran
Kristuksen vaan heidän oma vikansa. Naispappeus on puhdasta
tottelemattomuutta Herraa kohtaan. Täytyy olla väärin, että
Ruotsin kirkko tekee tottelemattomuudesta lain, joka koskee kaikkia
kirkossa.
Samaistuttava Raamatun naisiin
Kaikki 12 valittua apostolia, paimen- ja opetusviran perusta, olivat miehiä.
Myös kaikki heidän seuraajansa olivat miehiä.
Jumalanpalveluksessa pappi on apostolien, Kristuksen sijainen. Mistä
naispapit löytävät identiteettinsä? Tämä on
kokonaisuuden kannalta tärkeätä. Raamatussa on monia naisia, jotka
opetuslapsina seurasivat ja palvelivat Herraa. Kukaan
heistä ei hoitanut paimen- tai opetusvirkaa. Kristityt naiset tekevät oikein
samaistuessaan Raamatun naisiin eikä sen miehiin.
Ei syrjinnästä kysymys
Lehdistössä ja TV:ssä puhutaan silloin tällöin naispapeista, joilla on
vaikeuksia virkansa hoitamisessa. Sen kerrotaan johtuvan
siitä, että heidän miespuoliset "korkeakirkolliset" kolleegansa vastustavat
heitä ja kohtelevat heitä huonosti. Naispappeuden
vastustamisen yhteydessä käytetään mielellään sellaisia sanoja kuin syrjintä
ja naisviha.
On arvotonta käyttää sellaisia sanoja tässä yhteydessä. Se on pahan
puhumista. Naispappeuden vastustaminen ei perustu
naisvihaan, syrjintään eikä mihinkään pahaan, vaan johonkin aivan muuhun,
johonkin hyvään, minkä ei pitäisi olla
tuntematonta niille, jotka tekevät työtä kirkossa. Jumala on syynä
naispappeuden vastustamiseen. Se on rakkauden teko
Herraa Kristusta ja lähimmäisiä, naispappeja kohtaan.
Naisen toimiminen paimen- ja opetusvirassa on rikkomus Herran ilmoitettua
tahtoa vastaan. Se on tottelemattomuutta
Jumalaa kohtaan. Ne, joita kutsutaan "naispappeusystävällisiksi", eivät
välitä siitä, että heidän naispuoliset kolleegansa elävät
vaarallisesti.
Vastustaminen on rakkauden ilmaus
Naispappeuden vastustaminen on Kristillisen rakkauden ilmaus. Kristittyinä
uskomme iankaikkiseen elämään, mutta myös
iankaikkiseen rangaistukseen. Meidän on pidettävä hyvää huolta omasta ja
toistemme autuudesta. Jos joku on joutunut
harhaan, tottelemattomuudessa pois Jumalan luota, on häntä ojennettava,
jotta hän voisi, jos mahdollista, tulla autetuksi
kääntymykseen. On rakkaudetonta laiminlyödä sitä velvollisuutta, joka meillä
on toisiamme kohtaan.
Raamatun vakavasti ottaminen johti eroon
Kun minä "pappina", uuden raamattunäkemykseni pohjalta, halusin opettaa,
että Jumala on Totuus, että Jumalan Sana on
Totuus, että meidän on otettava Jumalan Sana vakavasti, että meidän tulee
uskoa Herraan Kristukseen ja seurata Häntä
kuuliaisuudessa, havaitsin kaiken kestämättömäksi. Koko tilanteeni oli
kestämätön. Ymmärsin, miten vähän uskottava minun
täytyi olla totisessa julistuksessa, jos halusin olla "oikea opettaja".
Minähän olin ristiriidassa itseni kanssa. Minä olin pappina
itse todiste siitä, etten ottanut Jumalaa vakavasti. Minähän osoitin, etten
itse uskonut siihen, mitä sanoin. Silloin en voinut
odottaa, että kukaan muukaan ottaisi julistustani vakavasti. Ja siloinhan
kaikki oli aivan turhaa. Kun otin Jumalan Sanan
vakavasti, minun oli pakko jättää pappisvirkani. Sen tein joulukuussa 1985.
Naispappi ei ole koskaan "oikea opettaja"
On mahdotonta, että naispappi voisi olla "oikea opettaja". Hän ei voi tuntea
oikeaa oppia, koska silloin hän ei olisi pappi. Hän
ei ole julistuksessaan uskottava. Oikeastaan yhdenkään seurakunnista ei
pitäisi suostua ottamaan vastaan naista
paimenekseen. Herra ei ole häntä kutsunut eikä hänellä ole oikeutusta. Mutta
näin kuitenkin tehdään ja usein
Raamattu-uskollisten "oikeiden opettajien" kustannuksella. Meillä Ruotsissa
ei millekään muulle aseteta niin matalia
vaatimuksia kuin kirkolle. Matalat vaatimukset ovat halveksunnan eräs muoto.
Ei uskota, että kirkko voisi täyttää mahdolliset
vaatimukset. Kirkko on epätäydellinen ja tulee sitä olemaankin, koska se
koostuu epätäydellisistä ihmisistä. Mutta ei ole
oikein tyytyä tähän. Kirkon Herra on täydellinen. Hänen kirkkonsa täytyy
kaikin tavoin pyrkiä täydellisyyteen. pitää sitä
päämääränään ja lähtökohtanaan. Kirkko ei saa tyytyä vähään. Kristuksen
kirkon on pyrittävä siihen, että se on oikea kirkko ja
että siellä on kuuliaisuus kirkon oikealle Herralle, joka on Kristus.
Alkuperä: Ulla Hindbeck: Varför jag lämnade prästämbetet. Käännös: Marjo
Ahlqvist.
Perusta-lehti 3/1988 Väliotsikointi toimituksen.
Valoa ristiltä 4/1997
Miksi sinulle kelpaa vajavaisen naisen sopertelu TÄSSÄ yhteydessä? Tämä kirjoitus on nähty netissä ennenkin, ja vieläkin pidät sen painoarvoa korkeana. Eikö löytynyt MIESteologin jämerää sanaa tämän asian tiimoilta?
elävän Jumalan sanasta!
Mikä on Kristuksen KIRKKO?
Mainitaanko Raamatussa sanaa KIRKKO?
Pelastutaanko liittymällä kirkkoon? Jos katsoo mihin nykyajan kirkko on mennyt niin eipä voi juuri muuta todeta kuin, että se halveksuu Jumalan Sanaa! Sen mitä ihmiset ovat Pyhän Hengen johdattamina kirjoittaneet Raamattuun, asetetaan kyseenalaiseksi ja tutkitaan tieteen valossa ja vieläpä 'ihmisen' järjen avulla. Ihmislapsi kun sattuu olemaan kaikkitietävä...
Näin saatana pyrkii kyseenalaistamaan Jumalan Sanan, jotta hän saisi ihmiset luopumaan elävän Jumalan Sanasta. Ja kuinka muuten saatana voisi tehdä tämän paremmin kuin Kirkon (entisen seurakunnan) sisältä käsin? Hajoittamalla ja raastamalla seurakuntaa eri tavoin. Hänellä kun sattuu olemaan viisaus ja voima, mutta loput 5 ominaisuutta puuttuvat jotka Jeesuksella Kristuksella meidän Herrallamme on. Jokainen joka tuntee Jumalan Sanan tietää mitä tämä tarkoittaa.
Matt.24:12-13. Ja sen tähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien
rakkaus. Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.
Voi ihmislapsia luopumuksen tähden! Sillä pimeys vallitsee ympärillämme.
Jes.13:10. Hes.32:7. Jooel 2:10. 3:15. Aamos 5:8,17,20. Miika 3:3-6.
Matt.24:29. Ap.t.2:20. Ilm.6:12,13.
Vastustaja, tuo perkele jota saatanaksi kutsutaan,
tuo tekonsa ilmi suurella voimallansa ja viisaudellansa.
2.Kor.11:14-16. Eikä ihme, sillä saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi. Ei ole
siis paljon, jos hänen palvelijansakin tekeytyvät vanhurskauden palvelijoiksi,
mutta heidän loppunsa on olevan heidän tekojensa mukainen. Fil.3:19.
Heidän loppunsa on kadotus, vatsa on heidän jumalansa, heidän kunnianaan
on heidän häpeänsä, ja maallisiin on heidän mielensä. Hoos.4:7,8.
Room.8:5,6. 16:18. Kol.3:2.
Room.8:5,6. Sillä niillä, jotka elävät lihan mukaan, on lihan mieli,
mutta niillä, jotka elävät Hengen mukaan, on Hengen mieli. 1Kor.2:14. Kol.3:2.
Sillä lihan mieli on kuolema, mutta Hengen mieli on elämä ja rauha; Room.6:21.
Gal.6:8.
Room.16:18. Sillä sellaiset eivät palvele meidän Herraamme Kristusta,
vaan omaa vatsaansa, ja he pettävät suloisilla sanoilla ja
kauniilla puheilla vilpittömien sydämet. Hes.13:18, Fil.3:18,19. 2Piet.2:3.
Kol.3:2. Olkoon mielenne siihen, mikä ylhäällä on, älköön siihen, mikä
on maan päällä. Matt.6:33. Room.8:5.
2.Tess.2:7-12. Sillä laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa; jahka vain tulee
tieltä poistetuksi se, joka nyt vielä pidättää, niin silloin ilmestyy tuo
laitoin, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava
tulemuksensa ilmestyksellä,
Tuo, jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla
ja tunnusteoilla ja ihmeillä ja kaikilla vääryyden viettelyksillä niille,
jotka joutuvat kadotukseen, sen tähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta
totuuteen, voidaksensa pelastua. 2Kor.4:3. 2Tim.4:4. Ilm.13:13. Ilm.16:14. 20:9.
Ja sen tähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen,
että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet
vääryyteen. 2Tess.2:9-12.
Eksytyksen voima on nykyään suuri. Uusien uskontojen virtaukset ovat kasvaneet 1900-luvun jälkeen. Ja nyt pimeys ympäröitsee ihmislapset.
Onko ihmisillä aikaa hiljentyä ja kuunnella mitä Jeesuksella Kristuksella on sanottavana?
On minulla miespappienkin kirjoituksia tuosta asiasta. HALUATKO? Oikein viimeisen kunnon piispa Rimpiläisen kirjoituksia.
On minulla miespappienkin kirjoituksia tuosta asiasta. HALUATKO? Oikein viimeisen kunnon piispa Rimpiläisen kirjoituksia.
On minulla miespappienkin kirjoituksia tuosta asiasta. HALUATKO? Oikein viimeisen kunnon piispa Rimpiläisen kirjoituksia.
Vaikeata on keskustelu
Esim. tuo raamatunkohta, jossa puhutaan naisen vaikenemisesta seurakunnassa, ei ole aitoa Paavalin sanomaa, vaan se on lisätty alkuteksteihin myöhemmin sivuhuomautuksena. On myös voitu osoittaa, että eräät Paavalin kirjeet eivät ole lainkaan hänen itsensä kirjoittamia.
Naispappeuden kumoaminen
ei ole mahdoton ajatus
Latviassa naispappeus on jo kumottu
Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen edustaja, Paavalin synodin hallituksen puheenjohtaja Sakari Korpinen ei pidä mahdottomana ajatuksena, että naispappeus kumottaisiin Suomessa, kuten tehtiin Latvian luterilaisessa kirkossa kommunismin kaatumisen jälkeen.
"Kirkon historiassa on ennenkin ollut järkyttäviä alennustiloja, joista on noustu välillä. Jokaiseen kirkkokuntaan, johon on tullut naispappeus, on tullut laaja oppositio. Jos se tukahdutetaan määrätietoisesti, käy kehnosti", Korpinen ennustaa.
Naispappeutta jyrkästi vastustava Paavalin synodi edustaa ns. kirkon vanhauskoisia. Se vetoaa kannassaan Raamattuun.
"Nimenomaan Raamatussa kielletään naispappeus selvin sanoin. Luterilaisessa kirkossa on papistoa ja kirkkokansaa, joka luottaa, että Raamattu on Jumalan sanaa. Siksi vastustamme naisten pappeutta. Voimme jossain määrin olla lainsuojattomia, mutta kaksituhatvuotista käytäntöä ei pitäisi mennä muuttamaan yhtäkkiä", Korpinen sanoo.
Hänen mielestään Raamattua ei voi naispappeuskysymyksessä tulkita ajan ja nyky-yhteiskunnan mukaisesti
______________________________________________________________________
Kiukainen 22.3.1997 Paastonajan Kirkkopäivät
Paavalin Synodin Tuki ry:n puheenjohtaja pastori, teol.lis Sakari Korpinen:
VALMISTAUDUMMEKO VIIMEISEEN TAISTOON?
Naispappeus tuli, vanhurskauttamisoppia viedään
"Alkää siis heittakö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä "vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen". Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi", Hebr. 10:35-39
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoirnittaja Pentti Sadeniemi kirjoitti lehtensä alakerrassa 27.1. 97 aiheesta Kirkko ja muutos: "Kirkot instituutioina ovat kuitenkin hyvin pysyviä. Niiden opetus siis seisoo vahvana, se vain venyy kuin kumi ja muuntuu kuin kameleontti."
Sadeniemi on väärässä siinä, että kirkot instituutioina olisivat tänään edelleen pysyviä ja vahvoja. Vanhan kristikunnan perinteiset kirkot ja erityisesti protestanttiset valtiokirkot natisevat liitoksissaan. On tunnettu tosiasia, etta Englannin kaupungeissa vain puolet ihmisistä kuuluu johonkin kristilliseen kirkkoon. Seurakunnat ovat suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Ranskassa on niin voimakas muslimien invaasio, etta ennusteiden mukaan vuoteen 2000 mennessä joka toisen ranskalaisen äiti tai isä on muslimi. Saksan yleisprotestanttisen kirkon (EKD) verotulot pienenevät jatkuvasti, koska erityisesti veroja maksavat isät jättävät kirkon. Entisessä Itä-Saksassa vain noin 10% väestöstä kuuluu johonkin kristilliseen kirkkokuntaan, vaikka DDR:n kaatumiseen vaikutti keskeisesti kirkko. Viron ev.lut. kirkko on jäänyt vaatimattomaksi, eikä tunnu enää saavuttavan sitä asemaa, joka sillä oli ennen miehitystä. Sama tilanne on Latvian ev.lut. kirkolla. Rooman kirkolla on siellä täällä Euroopassa erittäin vahvoja linnakkeita (esim. Puola), mutta sekin on joutunut suureen kriisiin vastoin Vatikaanin II kirkolliskokouksen toiveita.
Voimme myös perustellusti osoittaa, että oma kirkkomme on syvässä kriisissä. Kun jo takavuosina, erityisesti arkkipiispa Mikko Juvan kaudella, valtaan pääsi kirkkopoliittinen liberalismi, joka ei ole koskaan pitänyt kirkkomme tunnustuspykälästä, luvattiin kaikkea kaunista. Tänä talvena julkaistu tuore nelivuotiskertomus (1992-1995) kertoo selvää kieltään epäonnistumisesta.
Tässä tilanteessa on nähtävissä vanhassa kristikunnassa kaksi ilmiötä. Ensimmäiseksi on todettava, että hurmahenkiset ilmiöt ovat saaneet viime vuosina suuria kannattajajoukkoja, vaikkakaan tämä ei ole tullut esiin suomalaisissa tilastoissa.
Toiseksi kirkkojen viralliset elimet, jotka ovat usein koottu pelkästään puoluepoliittisin ja (näennäis)demokraattisin keinoin, pyrkivät palauttamaan kahdella eri tavalla menetetyn institutionaalisen vahvuuden: suostumalla muuttamaan uskon sisältöä ajan uskonnollisten käsitysten mukaiseksi sekä etsimään ekumeenisuuden nimellä kirkkoliittoja ja tekemällä yhteistyösopimuksia.
Yleisesti on todettava, että monien ekumenian nimellä kulkevien pyrkimysten ja hurmahenkisyyden välillä on tietty yhteys, sillä molemmat ovat välinpitämättömiä tai mielivaltaisia pyhään Raamattuun ja tunnustukseen nähden.
1. KIRKKOJEN MUKAUTUMINEN YLEISPROTESTANTISMIN VAATIMUKSIIN
Ehkä sukellan nyt liiaksi historiaan, mutta mielestäni katsaus Saksan luterilaisuuden luhistumiseen auttaa meitä näkemään oman kirkkomme nykyistä syöksykierrettä luterilaisuudesta kohti yleisprotestantismia - ja yleisuskonnollisuutta:
On tunnettu tosiasia, että luterilaisten tunnustuskirjojen kruunu, Yksimielisyyden ohje eli Sovinnon kaava (1577) liitti yhteen suurimman osan Saksan kansasta. Messua vietettiin kaikkialla olennaisilta osiltaan samanlaisena eri maakirkoissa rikkain liturgisin muodoin Jumalan sanaan tarkasti pitäytyen, kaste toimitettiin Lutherin "Pienen kastekirjan" mukaisesti eksorkismeineen. Yksityisrippi ei myöskään ollut samanlainen harvinaisuus kuin tänään. Ihania luterilaisia virsiä syntyi ja virret opeteltiin ulkoa sekä niitä veisattiin myös kotihartauksien yhteydessä. Brandenburgin vaaliruhtinas Iyötti rahan reunukseen: Gottes Wort und Luthers Lehr wird vergehen nimmermehr! Mutta pian tilanne alkoi muuttua lähinnä reformoitujen ruhtinassukujen voimasta hiukan eri tavoin ja aikatauluin eri maakirkoissa. Malliesimerkkinä voidaan pitää Brandenburg-Preussin kohtaloa:
1613 Johann Sigismund siirtyi reformoituun kirkkoon
1617 Frakfurtin (a.d. Oder) yliopiston teologinen tiedekunta reformoitujen haltuun
1662 opiskelu kiellettiin Wittenbergissä
1664 kiellettiin vaaliruhtinaan kirkkopolitiikan arvostelu
1707 syntyi ensimmäinen luterilaisten ja reformoitujen yhdistynyt kirkko
1736 kiellettiin luterilainen liturgia ja sen mukainen opetus
1808 valtio otti kirkon johdon käsiinsä
1815 Wittenberg siirtyi Preussin puolelle ja Wittenbergin yliopisto suljettiin
1922 perustettiin Preussin alaisena Saksan evankelinen kirkkoliitto
1933 kirkkoliitto muutettiin Evankeliseksi kirkoksi Saksassa
1948 Saksan evankelinen kirkko, jonka yhtenäiskirkollinen luonne on yhä selvempi. Selkeän opin puuttuessa pluralistinen linja
1957 ns. Arnoldsheimin ehtoollisteesit, jotka valmistelivat tietä laajaan sekaoppiseen ehtoolliskäytäntöön
1971-73 Leuenbergin konkordia, jossa solmittiin lopullisesti Saksan evankelisen kirkon maakirkkojen valille saarna- ja ehtoollisyhteys. Geneven ekumeenisten instanssien ajamana luterilaiset ja reformoidut yhteen "evankeliseksi kansan kirkoksi".
Ajan vaatimukset sanelivat siis aiemmin ruhtinaat ja heidän ohjaamansa kirkollinen esikunta. Valitettavasti juuri ruhtinassuvut siirtyivät varsin pian reformoituun uskoon, - usein poliittisista syistä. Vasta tällä vuosisadalla on vaikuttanut toinen, suorastaan lyömätön mahti, media. Se on etsimällä etsinyt myös teologisista tiedekunnista kaikkein liberaaleimmat edustajat vastaamaan ajan uskonnollisten virtausten mukaisesti median kysymyksiin. Mutta tätä Saksan kirkkohistorian siivua tutkistellessa nousee vaistämättä ajatus, miksi luterilaiset eivät ryhtyneet sen laajempiin kamppailuihin.? Joitakin marttyyreja on tullut, muka loppujen lopuksi luterilaiset ovat juuri olleet sellaisia, jotka ovat suostuneet yllättävän helposti kaikkeen. Vahva opetus "hengellisestä esivallasta" (esim. keisari oli samalla vanhapreussilaisen unionin summus episcopus) on säädellyt toimintoja yleisprotestatismin voitoksi. Kirkko-oppia on sävyttänyt koko ajan myös institutionaalisen ja parokiaalisen yhteyden ylikorostus.
Tottahan koko ajan tapahtui taistelua. Esimerkiksi Klaus Harms julkaisi 31.10.1817 kuuluisat taisteluteesit vanhaluterilaisten katsomusten puolesta unionihankkeita vastaan. Herätyshuutona ne kaikuivat yli Saksan.
Ehkä kuuluisimpia tunnustukselle uskollisten taisteluja tapahtui Schleesiassa 1830-1840 (Breslau-liike). Vainottuja luterilaisia auttoi mm. F.G. Hedberg. Rovasti Johan Gottfrid Scheibel, prof. Henrik Steffens ja juristi Edvard Huschke johtivat tuskallista taistelua. Kun mikään muu ei auttanut, he perustivat itsenäisen luterilaisen kirkon. Tästä kamppailusta on ollut seurauksena myös muuttoliikkeet Australiaan ja Amerikkaan sekä itsenäisten luterilaisten kirkkojen perustamiset uusilla alueilla.
Adolf von Harless (1806-1879) oli Saksan luterilaisen tunnustuksellisuuden kärkihahmoja. Hän yritti aikaansaada vielä 1870 entisille vanhoille luterilaisille maakirkoille oikeudellista asemaa itsenäisinä kirkkoina, koska mukautuminen yleisprotestantismiin alkoi näkyä kaikkialla. Nimittäin pakkoyhdistamisen aikoina esimerkiksi Preussin luterilaisessa kirkossa oli ollut yli 7000 seurakuntaa. Niiden rinnalla oli vain 125 saksalais-reformoitua seurakuntaa (Reininmaa) ja 34 ranskalais-reformoitua seurakuntaa. Mutta von Harlessin yrityksistä huolimatta luterilaisesta kodista lähtöisin oleva Otto von Bismarck (1815-1898) ei suostunut edes keskustelemaan asiasta, vaan jatkoi unionipolitiikkaa häikäilemättömästi.
Suuri luterilainen taistelija, Australiaan muuttanut professori Hermann Sasse (1895-1976) on täysin oikeassa: Pieniä luterilaisia tunnustuksellisia ryhmiä ja luterilaisia pieniä vapaakirkkoja lukuunottamatta Harlessin peIko on järkyttävällä tavalla jo toteutunut: reformoitu kristillisyys ja unionipolitiikka sysäsi syrjään varsin pian luterilaisuuden. Harless oli sanonut Bismarckille: "Saatamme vain hyvin haikein mielin ajatella loppuun sen ajatuksen, että luterilaisen kirkon kynttilänjalka on kaadettu Saksassa, jossa tämä kirkko oli hengenelämän parhain hedelmä ja jaloin kaunistus."
2. KIRKKOJEN MUKAUTUMINEN YLEISUSKONNOLLISUUDEN VAATIMUKSIIN
Modernit liberaaliteologiset näkemykset ja poliittinen, yleisuskonnollinen ajattelu ovat aika päiviä sitten tunkeutuneet yhdessä yleisprotestantismin kanssa vanhan kristikunnan kirkkoihin. Monessa elintärkeässä kysymyksessä kirkot ovat antautuneet ja mukautuneet usein lehdistön ja yleisen mielipiteen painostuksesta modernin maailman arvoihin, sen sijaan että olisivat pitäneet kiinni apostolisesta opetuksesta.
Jo vuonna 1958 Ruotsin kirkko avasi paimenen viran naisille. Tästä olikin jo seuraavana askeleena se, että 1992 piispainkokous päätti, ettei vanhalla kannalla olevia miehiä voida vihkiä enää lainkaan papeiksi. Ruotsissa on erityisesti nähtävissä liberaalin yhteiskunnan ja sen median painostus kirkon muuttamiseksi yleisuskonnollisuuden kirkoksi.
Pitkin 1970-lukua tunnustuskirkollinen yhteys heräsi Suomessa, kun raamattukysymys erityisesti kirkollisen viran alueella alkoi jakaa papistoa ja kirkkokansaa. Naispappeutta ei olisi saatu varmastikaan vielä tällä vuosisadalla läpi, mutta nerokkaasti keksitty vaalilain muutos takasi sen, että suuret seurakunnat saivat enemmän valtaa kirkolliskokousedustajia valittaessa. Lehdistö oli koko ajan viemässä feminististä linjaa läpi ja tilanne muuttui pian.
Maarian avokummikiista 1980 ja koko vuosikymmenen tapahtunut naispappeuden ajaminen, mikä toteutui 1986 vastoin luterilaisia raamattuperusteita enemmistömielipiteen ja tiedotusvälineiden tuella osoittivat, että kovan paikan tullen kirkkomme on valmis myymään pala palalta uskonsa ja oppinsa.
Tilanne on jatkunut kiihtyvällä vauhdilla pois Jumalan sanasta yleisuskonnollisuutta kohti. Muutama vuosi sitten kohdattiin homoseksualismin hyöky kirkon sisällä. Ja nyt eduskuntamme lakivaliokunta valmistelee Jumalan luomisjärjestyksen vastaisia lakeja. Äänestykseen nämä säädökset olisivat tulleet jo ajat sitten, mutta sitä on viivyttänyt eri puolilla esiin tulleet pedofiilien järkyttävät teot.
3. KIRKKOJEN SOPIMUKSIA INSTITUTIONAALISEN VAHVUUDEN PALAUTTAMISEKSI
Yksi merkittävimmistä viime vuosina syntyneistä ekumeenisista sopimuksista on Englannin ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen, Skandinavian perinteisten valtiokirkkojen sekä Viron ev.lut. kirkon viime syksynä juhlajumalanpalveluksissa allekirjoittama Porvoon julkilausuma. Koska julkilausuman allekirjoittajakirkot tunnustavat toistensa sakramentit ja viran sekä sitoutuvat varsin käytännölliseen yhteistoimintaan, julkilausumalla on välttämättä myös kirkko-oikeudellinen luonne. Toinen suuri ekumeeninen asiakirja odottaa jo hyväksymistään: Room.kat. kirkon kanssa työstetty asiakirja vanhurskauttamisopista (JD eli Joint Declaration on the Doctrine of Justification), joka tähtää laaja-alaiseen muutokseen luterilaisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon välillä. On siis huomattava, että yleisprotestantismin lisäksi on syntynyt tarvetta yrittää päästä jonkinlaiseen muodolliseen yhteyteen Rooman kanssa, jossa on modernismia ajava vahva siipi. En pääse siitä vaikutelmasta, että hyväksyessään tämän asiakirjan kirkolliskokouksemme ei varsinaisesti sittenkään johda meitä Roomaan, mutta Suomen ev.lut kirkon opillinen rappeutuminen vain jatkuu yleisprotestantismia ja yleisuskonnollisutta kohti. Uuden Luther-tutkimuksen vääristymät legimitoidaan tällä tavalla kirkolliskokouksessamme. Arkkipiispa John Vikstrom on pannut suorastaan henkilökohtaisen arvovaltansa peliin näiden ja eräiden muidenkin kirkkojen välisten asiakirjojen hyväksymiseksi. Hän ajaa yhteyksiä milloin mihinkin-, niin Roomaan kuin Geneveen jne. Mutta ainoa taho, josta hän varoittaa mitä voimakkaimmilla sanoilla, on hänen mielestään se, joka ei voi hyväksyä naispappien viranhoidon pätevyyttä.
Tiedämme hyvin, että Jeesus Kristus, iankaikkinen ylimmainen pappi, rukoilee meidän kaikkien puolesta, "että he olisivat yhtä", Joh. 17:21. Mutta tähän rukoukseen liittyy erottamattomasti toinen rukous: "Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus" Joh. 17:17.
4. VAIN JÄLKIJOUKON VASTARINTAA?
Sadeniemi jatkaa alussa mainitsemassani Helsingin Sanomien alakerrassa: "Ne ihmiset, joiden mielestä moraali vailla järkkymätöntä kivijalkaa ei ole moraalia ollenkaan, joko kieltäytyvät näkemästä kirkkonsa kameleontin piirteitä tai kääntyvät niiden vuoksi sitä vastaan. Eronneiden vihkiminen, naispappeus, seksuaalisten vähemmistöjen hyväksyminen ja teologien avoliitot ovat kaikki törmänneet katkeran jälkijoukon vastarintaan" (vahvennus minun).
Kaikissa skandinaavisissa luterilaisissa kirkoissa, mutta myös Englannin anglikaanikirkossa on pieniä uudistusryhmiä, jotka eivät pidä itseaan Sadeniemen mainitsemana "jälkijoukkona" -ei varsinaisesti konservatiivisina vaan konfessionaalisina ryhminä. Totta on, että parinkymmenen vuoden ajan kirkolliskokouksemme ajamiin uudistuksiin (uutuuksiin) torjuvasti suhtautuneet, ovat lähes poikkeuksetta joutuneet jonkun vuoden viiveellä tappiolle. Skandinaaviset uudistusliikkeet puhuvat oppijatkumosta, kirkon uudistumisesta sen omista lähtökohdista käsin. Suomessa tällaista tunnustuksellista rintamaa on edustanut Oulun piispan johtama Paavalin synodi, jonka työyhteyteen kuuluu erityisesti kirkkomme herätysliikkeissä toimivia pappeja, saarnaajia ja kirkkokansaa. Evankelisesta herätysliikkeesta (SLEY), rukoilevaisuudesta ja viidennen herätysliikkeen piiristä (Kansanlähetys) on ensisijaisesti papistoa mukana, mutta myös seurakuntapappeja, jotka eivät kuulu mihinkään herätysliikkeeseen. Norjassa on laajempi, yli 400 pappia käsittävä, hyvin sitoutunut uudistusrintama Forening for Bibel og Bekjennelse (FBB), Ruotsissa emerituspiispa Bo Giertzin perustama Kyrklig Samling. Kaikissa näissä skandinaavisissa uudistusliikkeissä on torjuttu uskonopillisista syistä mm. naispappeus.
Myös useimmat raamatullis-tunnustukselliset liikkeet ovat torjuneet viime aikojen ekumeeniset asiakirjat, vaikka tässä onkin ilmennyt myös toisenlaista linjaa. Laajaa julkisuutta sai Porvoon sopimusta vastaan tehty skandinaavis-baltialainen asiakirja TÄMÄ EI OLE TIE. Luterikunnan suurimmassa viikottain ilmestyvässä lehdessä Christian Newsissä julkaistiin asiakirjamme kokonaisuudessaan etusivulta alkaen. Kirkollisten lehtien lisäksi mm. Helsingin Sanomat ja useimmat ruotsinkieliset päivälehdet kommentoivat tätä.
Pohjoismaiset kirkkojen sisäpuolella olevat raamatullis-tunnustukselliset uudistusliikkeet eivät usko laajaan kirkolliseen uudistukseen "ylhäältä käsin", kirkon virallisista valtarakenteista käsin tapahtuvana ilmiönä. Mutta onko suuri kirkollinen uudistus enää mahdollista "alhaaltakaan käsin"? Onko mahdollista, että lapsemme saavat oikean rippikoulun ja konfirmaation? Kun maassamme on jo n. 700 naispappia, kuinka vaikeaa onkaan löytää apostolisen järjestyksen mukaisia jumalanpalveluksia. Sairaaloissa ja vanhainkodeissa kuolemaa tekevät kristityt ovat joutuneet suorastaan uskonnollisen terrorin kohteeksi, koska pyynnöistään huolimatta eivät ole saaneet ripittäytyä ja nauttia Herran Ehtoollista Jumalan sanan mukaisesti. Yhä vaikeampia ovat sukulaisten kastejuhlat, hautajaiset ja häät, joissa saattaa olla milloin tahansa Iisebel.
5. EMME ALISTU SIIHEN, ETTÄ DOGMIT OVAT NYKYÄÄN VAIN KÄSITYKSIÄ JA MIELIPIDEASIOITA
Kun Peter Brunner Heidelbergin yliopistosta sanoi, että Euroopan kansalliset kirkot ovat olleet jo täysin alttiita harhaoppisille vaikutteille kahden vuosisadan ajan, hän ilmaisi asian, jonka jokainen "e-ikirkkohistorioitsija" hyväksyy. Kansallisten kirkkojen piispoilla ja papeilla sekä erityisesti teologisten tiedekuntien opettajilla on ollut laaja vapaus kieltää lähes kaikki klassisen kristinuskon opit. Tästä vapaudesta on tullut suoranainen välttämättömyys, koska uralla etenemisessa on tärkeää, ettei kukaan vain nimitä "taantumukselliseksi" tai "tuomitsevaksi". Näitä termejä osaa käyttää erityisesti media, joka yltää suoranaiseen journalistiseen falsettiin ottaessaan käsittelyynsä klassista kristinuskoa puolustavia pappeja. Se mikä hallitsee tosiasiallisesti kaikissa suurimmissa kirkoissa, voidaan osuvasti nimittää teologiseksi moniarvoisuudeksi (pluralismi). Sen ainoat rajat näyttävät nykyään suuntautuvan kohti harvoja jäljelläolevia luterilaisuuden uskollisia -uhaten jopa koko heidän olemassoloaan.
Tämän teologisen moniarvoisuuden vallitessa kirkolliskokouksissa ja ekumeenisissa neuvotteluissa uskonopilliset kysymykset (dogmit) ovat vain mielipiteitä tai käsityksiä. Olennaista ei enää olekaan, mitä me uskomme, opetamme ja tunnustamme ja minkä hylkäämme. Kysymys raamatullisesta totuudesta ei näytä hallitsevan. Valta ja institutionaalinen vahvuus ratkaisevat. Mutta emme saa alistua tähän lainkaan. Nyt on Jumalan sanaan pitäytyvän kirkkokansan tuotava esiin, että dogmit ovat meille elämän ja kuoleman kysymyksiä. Nyt punnitaan erityisesti, mitä uskomme ja opetamme vanhurskauttamisesta.
Emme syyllisty rakkaudettomaan partikularismiin puolustaessamme syntisen vanhurskauttamista sola gratia, sola fide. Hermann Sasse sanoo oikein: "Me emme voi tehdä suurempaa palvelusta maan päällä elävälle kristikunnalle emmekä toisten tunnustuskuntien kristityille, jotka eivät tänään vielä ymmärrä meitä, kuin sen, että opetamme tätä uskonkohtaa puhtaasti ja selkeästi. Se on nimittäin arvokkain panos, minkä voimme antaa hajanaisen kristikunnan tosi ykseydeksi, niin kuin Yksimielisyyden ohje sanoo Lutherin kanssa: Mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana ja aivan yksimielisenä, ilman lahkoja. Jos taas tämä ei ole puhtaana, ei pystytä torjumaan mitään harhaa, ei yhtään lahkolaista."
6. EMME ALISTU VÄÄRÄÄN KIRKKO-OPPIIN
Hebrealaiskirje puhuu pysymisestä "järkähtämättä toivon tunnustuksessa", valvomisesta ja sanoo sitten: "Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niin kuin muutamien on tapana..." 10:25. Koska Suomessakin on ollut vallalla parokiaalinen eli maantieteellinen seurakuntajako, monille on merkinnyt suuria vaikeuksia lähteä kauemmaksi jumalanpalvelukseen. "Episynagoge hemon" ei kuitenkaan puhu mistään oman alueen seurakunnan kokoontumisesta. Ratkaisevaa on juuri tunnustuksen oppi. Se ratkaisee, mihin messuun ja hengelliseen kokoukseen voimme mennä. Luterilaisen tunnustuksemme kirkkoartiklassa tähdennetään sitä, että jokaisessa paikallisseurakunnassa ja paikalliskirkossa täytyy olla oikeat armonvälineet ja oikeita uskovia (uskovien yhteisö, armonvälineiden yhteisö). Molemmat puolet kuuluvat seurakunnan/kirkon olemukseen, eivätkä ole sen idea, ihanne tms. Armonvälineisiin liittyy kiinteästi kirkon virka, josta on selvät Jumalan sanan kohdat. Tunnustusrintamamme on taisteltava edelleen virkakysymyksessä päättäväisesti eikä pelättävä letkautuksia "poliisina olemisesta", "sopeutumattomuudesta", "jyrkkyydesta" jne. Pyhä kasteemme vie päivittäiseen rajankäyntiin.
Ilmeisesti meidän tulisi päästä pois parokiaalisesta seurakuntajäsenyydestä. Eräillä seuduin se auttaisi hengellisen elämän nousuun. Mutta jo nyt tulisi rohkeammin järjestää esimerkiksi rukoushuoneissa messuja. Papin puuttuessa Sanan jumalanpalveluksia voisivat hoitaa herätysliikkeiden maallikkosaarnaajat. Vaihtoehdot on oltava selvät.
Norjan tunnustusrintamassa eletään aivan uutta vaihetta. Kautokeinossa tullaan vihkimään piispaksi 6.4.97 kirkkoherra Börre Knudsen. Tämän vihkimyksen suorittavat papit, jotka ovat ilmoittaneet, etteivät he tunnustuksellisista syistä voi seurata enää naispiispaansa tai tunnustuksen torjuvia piispojaan. Kyseinen o.t.o. piispa, papit sekä eräät seurakunnat ovat ilmoittaneet, etteivät he lähde mihinkään Norjan kirkosta, vaan tulevat jatkamaan uudessa asemassa hengellista kilvoitusta.
Päivälehdissä asiaa on käsitelty laajasti. Yllättävää on ollut se, että naispappeuden torjuva korkeakirkollinen yhdistys (SKG) on halunut estää vihkimyksen, koska varsinaista ordinaatiota ei toimita piispa tai piispat. Heille apostolinen suksessio on suoranainen välttämättömyys. Pohjoismaiden kirkolliset liikkeet ovat saaneet paljon vaikutteita Englannista ja Oxford-liikkeeltä. Siksi kirkko-opillisissa paalutuksissa painotetaan kohtuuttomasti Roomaan siirtyneiden John Henry Newmanin ja kardinaali Manningin kehittelemää apostolista suksessiota.
Norjan tunnustusrintaman suunnitelma näyttää oikealta. Meilläkin keskustelussa on ollut liian paljon anakronista "Johnin kirkon, Tiililän kirkon, Sarelän kirkon ja Paavin kirkon" punnintaa. Mutta ratkaisevaa on tutkia radikaaleja toimenpiteitä omalla paikallamme tunnustuksen voimaan saattamiseksi. Silloin saamme nähdä ehkä enemmänkin: Jumalan erehtymätön ja muuttumaton sana on edelleen voimallinen synnyttämään ja uudistamaan elämää evankeliumin voimalla.
In te, Domine, speravi: non confundar in aeternum.
Sinuun, Herra, olen pannut toivoni: en joudu häpeään iankaikkisesti. (Te Deumin loppuosa)
Naispappeuden kumoaminen
ei ole mahdoton ajatus
Latviassa naispappeus on jo kumottu
Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen edustaja, Paavalin synodin hallituksen puheenjohtaja Sakari Korpinen ei pidä mahdottomana ajatuksena, että naispappeus kumottaisiin Suomessa, kuten tehtiin Latvian luterilaisessa kirkossa kommunismin kaatumisen jälkeen.
"Kirkon historiassa on ennenkin ollut järkyttäviä alennustiloja, joista on noustu välillä. Jokaiseen kirkkokuntaan, johon on tullut naispappeus, on tullut laaja oppositio. Jos se tukahdutetaan määrätietoisesti, käy kehnosti", Korpinen ennustaa.
Naispappeutta jyrkästi vastustava Paavalin synodi edustaa ns. kirkon vanhauskoisia. Se vetoaa kannassaan Raamattuun.
"Nimenomaan Raamatussa kielletään naispappeus selvin sanoin. Luterilaisessa kirkossa on papistoa ja kirkkokansaa, joka luottaa, että Raamattu on Jumalan sanaa. Siksi vastustamme naisten pappeutta. Voimme jossain määrin olla lainsuojattomia, mutta kaksituhatvuotista käytäntöä ei pitäisi mennä muuttamaan yhtäkkiä", Korpinen sanoo.
Hänen mielestään Raamattua ei voi naispappeuskysymyksessä tulkita ajan ja nyky-yhteiskunnan mukaisesti
______________________________________________________________________
Kiukainen 22.3.1997 Paastonajan Kirkkopäivät
Paavalin Synodin Tuki ry:n puheenjohtaja pastori, teol.lis Sakari Korpinen:
VALMISTAUDUMMEKO VIIMEISEEN TAISTOON?
Naispappeus tuli, vanhurskauttamisoppia viedään
"Alkää siis heittakö pois uskallustanne, jonka palkka on suuri. Sillä te tarvitsette kestäväisyyttä, tehdäksenne Jumalan tahdon ja saadaksenne sen, mikä luvattu on. Sillä "vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele; mutta minun vanhurskaani on elävä uskosta, ja jos hän vetäytyy pois, ei minun sieluni mielisty häneen". Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi", Hebr. 10:35-39
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoirnittaja Pentti Sadeniemi kirjoitti lehtensä alakerrassa 27.1. 97 aiheesta Kirkko ja muutos: "Kirkot instituutioina ovat kuitenkin hyvin pysyviä. Niiden opetus siis seisoo vahvana, se vain venyy kuin kumi ja muuntuu kuin kameleontti."
Sadeniemi on väärässä siinä, että kirkot instituutioina olisivat tänään edelleen pysyviä ja vahvoja. Vanhan kristikunnan perinteiset kirkot ja erityisesti protestanttiset valtiokirkot natisevat liitoksissaan. On tunnettu tosiasia, etta Englannin kaupungeissa vain puolet ihmisistä kuuluu johonkin kristilliseen kirkkoon. Seurakunnat ovat suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Ranskassa on niin voimakas muslimien invaasio, etta ennusteiden mukaan vuoteen 2000 mennessä joka toisen ranskalaisen äiti tai isä on muslimi. Saksan yleisprotestanttisen kirkon (EKD) verotulot pienenevät jatkuvasti, koska erityisesti veroja maksavat isät jättävät kirkon. Entisessä Itä-Saksassa vain noin 10% väestöstä kuuluu johonkin kristilliseen kirkkokuntaan, vaikka DDR:n kaatumiseen vaikutti keskeisesti kirkko. Viron ev.lut. kirkko on jäänyt vaatimattomaksi, eikä tunnu enää saavuttavan sitä asemaa, joka sillä oli ennen miehitystä. Sama tilanne on Latvian ev.lut. kirkolla. Rooman kirkolla on siellä täällä Euroopassa erittäin vahvoja linnakkeita (esim. Puola), mutta sekin on joutunut suureen kriisiin vastoin Vatikaanin II kirkolliskokouksen toiveita.
Voimme myös perustellusti osoittaa, että oma kirkkomme on syvässä kriisissä. Kun jo takavuosina, erityisesti arkkipiispa Mikko Juvan kaudella, valtaan pääsi kirkkopoliittinen liberalismi, joka ei ole koskaan pitänyt kirkkomme tunnustuspykälästä, luvattiin kaikkea kaunista. Tänä talvena julkaistu tuore nelivuotiskertomus (1992-1995) kertoo selvää kieltään epäonnistumisesta.
Tässä tilanteessa on nähtävissä vanhassa kristikunnassa kaksi ilmiötä. Ensimmäiseksi on todettava, että hurmahenkiset ilmiöt ovat saaneet viime vuosina suuria kannattajajoukkoja, vaikkakaan tämä ei ole tullut esiin suomalaisissa tilastoissa.
Toiseksi kirkkojen viralliset elimet, jotka ovat usein koottu pelkästään puoluepoliittisin ja (näennäis)demokraattisin keinoin, pyrkivät palauttamaan kahdella eri tavalla menetetyn institutionaalisen vahvuuden: suostumalla muuttamaan uskon sisältöä ajan uskonnollisten käsitysten mukaiseksi sekä etsimään ekumeenisuuden nimellä kirkkoliittoja ja tekemällä yhteistyösopimuksia.
Yleisesti on todettava, että monien ekumenian nimellä kulkevien pyrkimysten ja hurmahenkisyyden välillä on tietty yhteys, sillä molemmat ovat välinpitämättömiä tai mielivaltaisia pyhään Raamattuun ja tunnustukseen nähden.
1. KIRKKOJEN MUKAUTUMINEN YLEISPROTESTANTISMIN VAATIMUKSIIN
Ehkä sukellan nyt liiaksi historiaan, mutta mielestäni katsaus Saksan luterilaisuuden luhistumiseen auttaa meitä näkemään oman kirkkomme nykyistä syöksykierrettä luterilaisuudesta kohti yleisprotestantismia - ja yleisuskonnollisuutta:
On tunnettu tosiasia, että luterilaisten tunnustuskirjojen kruunu, Yksimielisyyden ohje eli Sovinnon kaava (1577) liitti yhteen suurimman osan Saksan kansasta. Messua vietettiin kaikkialla olennaisilta osiltaan samanlaisena eri maakirkoissa rikkain liturgisin muodoin Jumalan sanaan tarkasti pitäytyen, kaste toimitettiin Lutherin "Pienen kastekirjan" mukaisesti eksorkismeineen. Yksityisrippi ei myöskään ollut samanlainen harvinaisuus kuin tänään. Ihania luterilaisia virsiä syntyi ja virret opeteltiin ulkoa sekä niitä veisattiin myös kotihartauksien yhteydessä. Brandenburgin vaaliruhtinas Iyötti rahan reunukseen: Gottes Wort und Luthers Lehr wird vergehen nimmermehr! Mutta pian tilanne alkoi muuttua lähinnä reformoitujen ruhtinassukujen voimasta hiukan eri tavoin ja aikatauluin eri maakirkoissa. Malliesimerkkinä voidaan pitää Brandenburg-Preussin kohtaloa:
1613 Johann Sigismund siirtyi reformoituun kirkkoon
1617 Frakfurtin (a.d. Oder) yliopiston teologinen tiedekunta reformoitujen haltuun
1662 opiskelu kiellettiin Wittenbergissä
1664 kiellettiin vaaliruhtinaan kirkkopolitiikan arvostelu
1707 syntyi ensimmäinen luterilaisten ja reformoitujen yhdistynyt kirkko
1736 kiellettiin luterilainen liturgia ja sen mukainen opetus
1808 valtio otti kirkon johdon käsiinsä
1815 Wittenberg siirtyi Preussin puolelle ja Wittenbergin yliopisto suljettiin
1922 perustettiin Preussin alaisena Saksan evankelinen kirkkoliitto
1933 kirkkoliitto muutettiin Evankeliseksi kirkoksi Saksassa
1948 Saksan evankelinen kirkko, jonka yhtenäiskirkollinen luonne on yhä selvempi. Selkeän opin puuttuessa pluralistinen linja
1957 ns. Arnoldsheimin ehtoollisteesit, jotka valmistelivat tietä laajaan sekaoppiseen ehtoolliskäytäntöön
1971-73 Leuenbergin konkordia, jossa solmittiin lopullisesti Saksan evankelisen kirkon maakirkkojen valille saarna- ja ehtoollisyhteys. Geneven ekumeenisten instanssien ajamana luterilaiset ja reformoidut yhteen "evankeliseksi kansan kirkoksi".
Ajan vaatimukset sanelivat siis aiemmin ruhtinaat ja heidän ohjaamansa kirkollinen esikunta. Valitettavasti juuri ruhtinassuvut siirtyivät varsin pian reformoituun uskoon, - usein poliittisista syistä. Vasta tällä vuosisadalla on vaikuttanut toinen, suorastaan lyömätön mahti, media. Se on etsimällä etsinyt myös teologisista tiedekunnista kaikkein liberaaleimmat edustajat vastaamaan ajan uskonnollisten virtausten mukaisesti median kysymyksiin. Mutta tätä Saksan kirkkohistorian siivua tutkistellessa nousee vaistämättä ajatus, miksi luterilaiset eivät ryhtyneet sen laajempiin kamppailuihin.? Joitakin marttyyreja on tullut, muka loppujen lopuksi luterilaiset ovat juuri olleet sellaisia, jotka ovat suostuneet yllättävän helposti kaikkeen. Vahva opetus "hengellisestä esivallasta" (esim. keisari oli samalla vanhapreussilaisen unionin summus episcopus) on säädellyt toimintoja yleisprotestatismin voitoksi. Kirkko-oppia on sävyttänyt koko ajan myös institutionaalisen ja parokiaalisen yhteyden ylikorostus.
Tottahan koko ajan tapahtui taistelua. Esimerkiksi Klaus Harms julkaisi 31.10.1817 kuuluisat taisteluteesit vanhaluterilaisten katsomusten puolesta unionihankkeita vastaan. Herätyshuutona ne kaikuivat yli Saksan.
Ehkä kuuluisimpia tunnustukselle uskollisten taisteluja tapahtui Schleesiassa 1830-1840 (Breslau-liike). Vainottuja luterilaisia auttoi mm. F.G. Hedberg. Rovasti Johan Gottfrid Scheibel, prof. Henrik Steffens ja juristi Edvard Huschke johtivat tuskallista taistelua. Kun mikään muu ei auttanut, he perustivat itsenäisen luterilaisen kirkon. Tästä kamppailusta on ollut seurauksena myös muuttoliikkeet Australiaan ja Amerikkaan sekä itsenäisten luterilaisten kirkkojen perustamiset uusilla alueilla.
Adolf von Harless (1806-1879) oli Saksan luterilaisen tunnustuksellisuuden kärkihahmoja. Hän yritti aikaansaada vielä 1870 entisille vanhoille luterilaisille maakirkoille oikeudellista asemaa itsenäisinä kirkkoina, koska mukautuminen yleisprotestantismiin alkoi näkyä kaikkialla. Nimittäin pakkoyhdistamisen aikoina esimerkiksi Preussin luterilaisessa kirkossa oli ollut yli 7000 seurakuntaa. Niiden rinnalla oli vain 125 saksalais-reformoitua seurakuntaa (Reininmaa) ja 34 ranskalais-reformoitua seurakuntaa. Mutta von Harlessin yrityksistä huolimatta luterilaisesta kodista lähtöisin oleva Otto von Bismarck (1815-1898) ei suostunut edes keskustelemaan asiasta, vaan jatkoi unionipolitiikkaa häikäilemättömästi.
Suuri luterilainen taistelija, Australiaan muuttanut professori Hermann Sasse (1895-1976) on täysin oikeassa: Pieniä luterilaisia tunnustuksellisia ryhmiä ja luterilaisia pieniä vapaakirkkoja lukuunottamatta Harlessin peIko on järkyttävällä tavalla jo toteutunut: reformoitu kristillisyys ja unionipolitiikka sysäsi syrjään varsin pian luterilaisuuden. Harless oli sanonut Bismarckille: "Saatamme vain hyvin haikein mielin ajatella loppuun sen ajatuksen, että luterilaisen kirkon kynttilänjalka on kaadettu Saksassa, jossa tämä kirkko oli hengenelämän parhain hedelmä ja jaloin kaunistus."
2. KIRKKOJEN MUKAUTUMINEN YLEISUSKONNOLLISUUDEN VAATIMUKSIIN
Modernit liberaaliteologiset näkemykset ja poliittinen, yleisuskonnollinen ajattelu ovat aika päiviä sitten tunkeutuneet yhdessä yleisprotestantismin kanssa vanhan kristikunnan kirkkoihin. Monessa elintärkeässä kysymyksessä kirkot ovat antautuneet ja mukautuneet usein lehdistön ja yleisen mielipiteen painostuksesta modernin maailman arvoihin, sen sijaan että olisivat pitäneet kiinni apostolisesta opetuksesta.
Jo vuonna 1958 Ruotsin kirkko avasi paimenen viran naisille. Tästä olikin jo seuraavana askeleena se, että 1992 piispainkokous päätti, ettei vanhalla kannalla olevia miehiä voida vihkiä enää lainkaan papeiksi. Ruotsissa on erityisesti nähtävissä liberaalin yhteiskunnan ja sen median painostus kirkon muuttamiseksi yleisuskonnollisuuden kirkoksi.
Pitkin 1970-lukua tunnustuskirkollinen yhteys heräsi Suomessa, kun raamattukysymys erityisesti kirkollisen viran alueella alkoi jakaa papistoa ja kirkkokansaa. Naispappeutta ei olisi saatu varmastikaan vielä tällä vuosisadalla läpi, mutta nerokkaasti keksitty vaalilain muutos takasi sen, että suuret seurakunnat saivat enemmän valtaa kirkolliskokousedustajia valittaessa. Lehdistö oli koko ajan viemässä feminististä linjaa läpi ja tilanne muuttui pian.
Maarian avokummikiista 1980 ja koko vuosikymmenen tapahtunut naispappeuden ajaminen, mikä toteutui 1986 vastoin luterilaisia raamattuperusteita enemmistömielipiteen ja tiedotusvälineiden tuella osoittivat, että kovan paikan tullen kirkkomme on valmis myymään pala palalta uskonsa ja oppinsa.
Tilanne on jatkunut kiihtyvällä vauhdilla pois Jumalan sanasta yleisuskonnollisuutta kohti. Muutama vuosi sitten kohdattiin homoseksualismin hyöky kirkon sisällä. Ja nyt eduskuntamme lakivaliokunta valmistelee Jumalan luomisjärjestyksen vastaisia lakeja. Äänestykseen nämä säädökset olisivat tulleet jo ajat sitten, mutta sitä on viivyttänyt eri puolilla esiin tulleet pedofiilien järkyttävät teot.
3. KIRKKOJEN SOPIMUKSIA INSTITUTIONAALISEN VAHVUUDEN PALAUTTAMISEKSI
Yksi merkittävimmistä viime vuosina syntyneistä ekumeenisista sopimuksista on Englannin ja Irlannin anglikaanisten kirkkojen, Skandinavian perinteisten valtiokirkkojen sekä Viron ev.lut. kirkon viime syksynä juhlajumalanpalveluksissa allekirjoittama Porvoon julkilausuma. Koska julkilausuman allekirjoittajakirkot tunnustavat toistensa sakramentit ja viran sekä sitoutuvat varsin käytännölliseen yhteistoimintaan, julkilausumalla on välttämättä myös kirkko-oikeudellinen luonne. Toinen suuri ekumeeninen asiakirja odottaa jo hyväksymistään: Room.kat. kirkon kanssa työstetty asiakirja vanhurskauttamisopista (JD eli Joint Declaration on the Doctrine of Justification), joka tähtää laaja-alaiseen muutokseen luterilaisten kirkkojen ja roomalaiskatolisen kirkon välillä. On siis huomattava, että yleisprotestantismin lisäksi on syntynyt tarvetta yrittää päästä jonkinlaiseen muodolliseen yhteyteen Rooman kanssa, jossa on modernismia ajava vahva siipi. En pääse siitä vaikutelmasta, että hyväksyessään tämän asiakirjan kirkolliskokouksemme ei varsinaisesti sittenkään johda meitä Roomaan, mutta Suomen ev.lut kirkon opillinen rappeutuminen vain jatkuu yleisprotestantismia ja yleisuskonnollisutta kohti. Uuden Luther-tutkimuksen vääristymät legimitoidaan tällä tavalla kirkolliskokouksessamme. Arkkipiispa John Vikstrom on pannut suorastaan henkilökohtaisen arvovaltansa peliin näiden ja eräiden muidenkin kirkkojen välisten asiakirjojen hyväksymiseksi. Hän ajaa yhteyksiä milloin mihinkin-, niin Roomaan kuin Geneveen jne. Mutta ainoa taho, josta hän varoittaa mitä voimakkaimmilla sanoilla, on hänen mielestään se, joka ei voi hyväksyä naispappien viranhoidon pätevyyttä.
Tiedämme hyvin, että Jeesus Kristus, iankaikkinen ylimmainen pappi, rukoilee meidän kaikkien puolesta, "että he olisivat yhtä", Joh. 17:21. Mutta tähän rukoukseen liittyy erottamattomasti toinen rukous: "Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus" Joh. 17:17.
4. VAIN JÄLKIJOUKON VASTARINTAA?
Sadeniemi jatkaa alussa mainitsemassani Helsingin Sanomien alakerrassa: "Ne ihmiset, joiden mielestä moraali vailla järkkymätöntä kivijalkaa ei ole moraalia ollenkaan, joko kieltäytyvät näkemästä kirkkonsa kameleontin piirteitä tai kääntyvät niiden vuoksi sitä vastaan. Eronneiden vihkiminen, naispappeus, seksuaalisten vähemmistöjen hyväksyminen ja teologien avoliitot ovat kaikki törmänneet katkeran jälkijoukon vastarintaan" (vahvennus minun).
Kaikissa skandinaavisissa luterilaisissa kirkoissa, mutta myös Englannin anglikaanikirkossa on pieniä uudistusryhmiä, jotka eivät pidä itseaan Sadeniemen mainitsemana "jälkijoukkona" -ei varsinaisesti konservatiivisina vaan konfessionaalisina ryhminä. Totta on, että parinkymmenen vuoden ajan kirkolliskokouksemme ajamiin uudistuksiin (uutuuksiin) torjuvasti suhtautuneet, ovat lähes poikkeuksetta joutuneet jonkun vuoden viiveellä tappiolle. Skandinaaviset uudistusliikkeet puhuvat oppijatkumosta, kirkon uudistumisesta sen omista lähtökohdista käsin. Suomessa tällaista tunnustuksellista rintamaa on edustanut Oulun piispan johtama Paavalin synodi, jonka työyhteyteen kuuluu erityisesti kirkkomme herätysliikkeissä toimivia pappeja, saarnaajia ja kirkkokansaa. Evankelisesta herätysliikkeesta (SLEY), rukoilevaisuudesta ja viidennen herätysliikkeen piiristä (Kansanlähetys) on ensisijaisesti papistoa mukana, mutta myös seurakuntapappeja, jotka eivät kuulu mihinkään herätysliikkeeseen. Norjassa on laajempi, yli 400 pappia käsittävä, hyvin sitoutunut uudistusrintama Forening for Bibel og Bekjennelse (FBB), Ruotsissa emerituspiispa Bo Giertzin perustama Kyrklig Samling. Kaikissa näissä skandinaavisissa uudistusliikkeissä on torjuttu uskonopillisista syistä mm. naispappeus.
Myös useimmat raamatullis-tunnustukselliset liikkeet ovat torjuneet viime aikojen ekumeeniset asiakirjat, vaikka tässä onkin ilmennyt myös toisenlaista linjaa. Laajaa julkisuutta sai Porvoon sopimusta vastaan tehty skandinaavis-baltialainen asiakirja TÄMÄ EI OLE TIE. Luterikunnan suurimmassa viikottain ilmestyvässä lehdessä Christian Newsissä julkaistiin asiakirjamme kokonaisuudessaan etusivulta alkaen. Kirkollisten lehtien lisäksi mm. Helsingin Sanomat ja useimmat ruotsinkieliset päivälehdet kommentoivat tätä.
Pohjoismaiset kirkkojen sisäpuolella olevat raamatullis-tunnustukselliset uudistusliikkeet eivät usko laajaan kirkolliseen uudistukseen "ylhäältä käsin", kirkon virallisista valtarakenteista käsin tapahtuvana ilmiönä. Mutta onko suuri kirkollinen uudistus enää mahdollista "alhaaltakaan käsin"? Onko mahdollista, että lapsemme saavat oikean rippikoulun ja konfirmaation? Kun maassamme on jo n. 700 naispappia, kuinka vaikeaa onkaan löytää apostolisen järjestyksen mukaisia jumalanpalveluksia. Sairaaloissa ja vanhainkodeissa kuolemaa tekevät kristityt ovat joutuneet suorastaan uskonnollisen terrorin kohteeksi, koska pyynnöistään huolimatta eivät ole saaneet ripittäytyä ja nauttia Herran Ehtoollista Jumalan sanan mukaisesti. Yhä vaikeampia ovat sukulaisten kastejuhlat, hautajaiset ja häät, joissa saattaa olla milloin tahansa Iisebel.
5. EMME ALISTU SIIHEN, ETTÄ DOGMIT OVAT NYKYÄÄN VAIN KÄSITYKSIÄ JA MIELIPIDEASIOITA
Kun Peter Brunner Heidelbergin yliopistosta sanoi, että Euroopan kansalliset kirkot ovat olleet jo täysin alttiita harhaoppisille vaikutteille kahden vuosisadan ajan, hän ilmaisi asian, jonka jokainen "e-ikirkkohistorioitsija" hyväksyy. Kansallisten kirkkojen piispoilla ja papeilla sekä erityisesti teologisten tiedekuntien opettajilla on ollut laaja vapaus kieltää lähes kaikki klassisen kristinuskon opit. Tästä vapaudesta on tullut suoranainen välttämättömyys, koska uralla etenemisessa on tärkeää, ettei kukaan vain nimitä "taantumukselliseksi" tai "tuomitsevaksi". Näitä termejä osaa käyttää erityisesti media, joka yltää suoranaiseen journalistiseen falsettiin ottaessaan käsittelyynsä klassista kristinuskoa puolustavia pappeja. Se mikä hallitsee tosiasiallisesti kaikissa suurimmissa kirkoissa, voidaan osuvasti nimittää teologiseksi moniarvoisuudeksi (pluralismi). Sen ainoat rajat näyttävät nykyään suuntautuvan kohti harvoja jäljelläolevia luterilaisuuden uskollisia -uhaten jopa koko heidän olemassoloaan.
Tämän teologisen moniarvoisuuden vallitessa kirkolliskokouksissa ja ekumeenisissa neuvotteluissa uskonopilliset kysymykset (dogmit) ovat vain mielipiteitä tai käsityksiä. Olennaista ei enää olekaan, mitä me uskomme, opetamme ja tunnustamme ja minkä hylkäämme. Kysymys raamatullisesta totuudesta ei näytä hallitsevan. Valta ja institutionaalinen vahvuus ratkaisevat. Mutta emme saa alistua tähän lainkaan. Nyt on Jumalan sanaan pitäytyvän kirkkokansan tuotava esiin, että dogmit ovat meille elämän ja kuoleman kysymyksiä. Nyt punnitaan erityisesti, mitä uskomme ja opetamme vanhurskauttamisesta.
Emme syyllisty rakkaudettomaan partikularismiin puolustaessamme syntisen vanhurskauttamista sola gratia, sola fide. Hermann Sasse sanoo oikein: "Me emme voi tehdä suurempaa palvelusta maan päällä elävälle kristikunnalle emmekä toisten tunnustuskuntien kristityille, jotka eivät tänään vielä ymmärrä meitä, kuin sen, että opetamme tätä uskonkohtaa puhtaasti ja selkeästi. Se on nimittäin arvokkain panos, minkä voimme antaa hajanaisen kristikunnan tosi ykseydeksi, niin kuin Yksimielisyyden ohje sanoo Lutherin kanssa: Mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana ja aivan yksimielisenä, ilman lahkoja. Jos taas tämä ei ole puhtaana, ei pystytä torjumaan mitään harhaa, ei yhtään lahkolaista."
6. EMME ALISTU VÄÄRÄÄN KIRKKO-OPPIIN
Hebrealaiskirje puhuu pysymisestä "järkähtämättä toivon tunnustuksessa", valvomisesta ja sanoo sitten: "Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niin kuin muutamien on tapana..." 10:25. Koska Suomessakin on ollut vallalla parokiaalinen eli maantieteellinen seurakuntajako, monille on merkinnyt suuria vaikeuksia lähteä kauemmaksi jumalanpalvelukseen. "Episynagoge hemon" ei kuitenkaan puhu mistään oman alueen seurakunnan kokoontumisesta. Ratkaisevaa on juuri tunnustuksen oppi. Se ratkaisee, mihin messuun ja hengelliseen kokoukseen voimme mennä. Luterilaisen tunnustuksemme kirkkoartiklassa tähdennetään sitä, että jokaisessa paikallisseurakunnassa ja paikalliskirkossa täytyy olla oikeat armonvälineet ja oikeita uskovia (uskovien yhteisö, armonvälineiden yhteisö). Molemmat puolet kuuluvat seurakunnan/kirkon olemukseen, eivätkä ole sen idea, ihanne tms. Armonvälineisiin liittyy kiinteästi kirkon virka, josta on selvät Jumalan sanan kohdat. Tunnustusrintamamme on taisteltava edelleen virkakysymyksessä päättäväisesti eikä pelättävä letkautuksia "poliisina olemisesta", "sopeutumattomuudesta", "jyrkkyydesta" jne. Pyhä kasteemme vie päivittäiseen rajankäyntiin.
Ilmeisesti meidän tulisi päästä pois parokiaalisesta seurakuntajäsenyydestä. Eräillä seuduin se auttaisi hengellisen elämän nousuun. Mutta jo nyt tulisi rohkeammin järjestää esimerkiksi rukoushuoneissa messuja. Papin puuttuessa Sanan jumalanpalveluksia voisivat hoitaa herätysliikkeiden maallikkosaarnaajat. Vaihtoehdot on oltava selvät.
Norjan tunnustusrintamassa eletään aivan uutta vaihetta. Kautokeinossa tullaan vihkimään piispaksi 6.4.97 kirkkoherra Börre Knudsen. Tämän vihkimyksen suorittavat papit, jotka ovat ilmoittaneet, etteivät he tunnustuksellisista syistä voi seurata enää naispiispaansa tai tunnustuksen torjuvia piispojaan. Kyseinen o.t.o. piispa, papit sekä eräät seurakunnat ovat ilmoittaneet, etteivät he lähde mihinkään Norjan kirkosta, vaan tulevat jatkamaan uudessa asemassa hengellista kilvoitusta.
Päivälehdissä asiaa on käsitelty laajasti. Yllättävää on ollut se, että naispappeuden torjuva korkeakirkollinen yhdistys (SKG) on halunut estää vihkimyksen, koska varsinaista ordinaatiota ei toimita piispa tai piispat. Heille apostolinen suksessio on suoranainen välttämättömyys. Pohjoismaiden kirkolliset liikkeet ovat saaneet paljon vaikutteita Englannista ja Oxford-liikkeeltä. Siksi kirkko-opillisissa paalutuksissa painotetaan kohtuuttomasti Roomaan siirtyneiden John Henry Newmanin ja kardinaali Manningin kehittelemää apostolista suksessiota.
Norjan tunnustusrintaman suunnitelma näyttää oikealta. Meilläkin keskustelussa on ollut liian paljon anakronista "Johnin kirkon, Tiililän kirkon, Sarelän kirkon ja Paavin kirkon" punnintaa. Mutta ratkaisevaa on tutkia radikaaleja toimenpiteitä omalla paikallamme tunnustuksen voimaan saattamiseksi. Silloin saamme nähdä ehkä enemmänkin: Jumalan erehtymätön ja muuttumaton sana on edelleen voimallinen synnyttämään ja uudistamaan elämää evankeliumin voimalla.
In te, Domine, speravi: non confundar in aeternum.
Sinuun, Herra, olen pannut toivoni: en joudu häpeään iankaikkisesti. (Te Deumin loppuosa)