Kuka tietää mitä heille tapahtui? Onko totta että he kuolivat nälkään Leningradin piirityksen aikana Toksovassa ja Keltossa?
Välirauhan aikaiset Kannaksen
asukkaat?
211455
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
eli vuoteen 1991, ja kaikki häneen perheensä jäsenet tulivat evakko kyydillä Suomeen...
Hehän lähtivät uudelleen evakkomatkalle, tällä kertaa ei sitten enää ollutkaan paluuta entisille asuinsijoille. Jostain luin tai kuulin, että sinne olisi jäänyt joitakin ihmisiä vapaaehtoisesti asumaan. Mutta heidänkin määränsä taitaa jäädä muistikuvieni mukaan alle kahdenkymmenen.
olleen jutun kahdesta sisaruksesta. Muistaako kukaan muu?
Kumpikaan vastanneista ei tuntunut tajuavan mitään.
Minä sentään ymmärrä kysymyksen, mutta vastausta en tiedä.
sitten et tajua, mitä Kannas tarkoittaa.
Luulin että oli kysymys Karjalan kannaksesta. Ilmeisesti kysymys on sitten ravintola Kannaksesta.
Oliko se olemassa välirauhan aikana?
siin olj puhe. Heist ketkä assuit siel Kannaksel sill aikaa sillo ko nää olliit nää evakot ensimäistä kertaa evakos Suomes. Jot mitä näil väljrauha aikasiil ihmisil tapahtu? Nää Suome evakotha monet männiit sinne takasii ko väljrauha loppu ja jatkosota alko, mut se onokii jo erj juttu.
Minä tuon ymmärsin. Nuo kaksi 'vastannutta' pösilöä eivät ymmärtäneet.
Tarkoitatko mitä tapahtui Kannakselle Talvisodan alussa miehitetylle alueelle jääneille asukkaille? (Välirauhan aikana ei voinut "jäädä")
Minä en tiedä että jäikö Talvisodan alussa asukkaita Kannakselle.
Sen sijaan itärajalla jäi muutamia tuhansia evakuoimatta, esim Hyrsylän mutkan kylät kokonaan. He saivat asua jonkun aikaa entisillä sijoillaan. Sitten heidät vietiin kauemmas. Osa menehtyi vankeudessa, suurin osa palasi. Palatessaan Suomeen joutuivat kaikki pidätetyiksi, olivat jääneet luvatta vieraan vallan alueelle sekä olleet yhteistyössä vihollisen kanssa.
Jos Kannakselle joku jäi, kohtalo lienee ollut samantapainen. Jos jäi Leningradiin, kohtalo oli varmaan sama kuin paikallisilla.
Onko totta että Suomen armeijan tieltä Venäjälle päin paenneet jäivät Leningradin mottiin ilman leipäkortteja?
Varmaan osa ehdittiin evakuoida kauemmaksi Neuvostoliittoon, mutta osa jäi varmaan Leningradin alueelle. Joku saattoi tulla Suomeenkin, jos onnistui piilottelemaan alkaneita taisteluja hengissä.
On hyvin todennäköistä, että osa kuoli nälkään Leningradin piirityksessä.
Eikö ole turhaa tässä vaiheessa ruveta suremaan sinne jääneiden karmeaa kohtaloa kun emme toistaiseksi tiedä, jäikö sinne ketään?
Tietääkö joku?
Ne muutamat eivät varmaan olleet enää maisemissa jatkosodan syttyessä. Kysymys on varmaan ollut koko ajan niistä itäisen naapurimaamme asukkaista, jotka asutettiin Kannakselle talvisodan jälkeen. Ikinä en ole kuullut, että takaisinvallatulla Kannaksella olisi ollut siviilejä, joten kaikki varmaan onnistuttiin evakuoimaan. Olivatpa evakuoituina sitten Leningradin seudulle tai kauemmas, niin varmaan niillä ei ollut kovin kivat oltavat.
Väghän sinne jäi ja huonosti heidänkin kävi. joskus alkutalvesta taisi olla heistä keskustelu.
Käsittäkseni Karjalaa alettin tosissaan asuttamaan vasta sodan jälkeen eli 40-l loppupuolella. Talvisodan jälkeen se on ollut sotilasaluetta johon ei siviileillä ole asiaa ollut.
Oletko tutustunut tähän kirjoitukseen
http://heninen.net/uusi/suomeksi.htm
"Tuskin puna-armeija oli tullut Sortavalaan, kun kaupungin kanta-asukkaita alkoi palata sinne lähimetsistä."
Olipa mielenkiintoista! Alueen suomalainen väestö oli valkosuomalaisia fasisteja metsässä piilossa ja tuli esiin kun sankarillinen puna-armeija valloitti paikan?
Ja jäi asumaan Sortavalaan muodostaen nykyisen suomalaisen kantaväestön kaupungissa?
ei kai niitä onnettomia niin montaa jäänty että vois oikein joukoista puhua? Vai onko kyse 1600-luvun alun kanta-asukkaista?
Suomen talvisodassa menettämän Karjalan alueelta vangittiin noin 2000 neuvostokansalaista ja heille perustettiin Kanta-Suomeen Miehikälään keskitysleiri.
S1 Mari Holopainen
TSUHNA
Lev Zaitsev, Armjansk, Krimin tasavalta
Maailmasta löytyy myös hyviä ihmisiä.
Paikkansapitävä sanonta
Ystäväni ja kohtalotoverini Miehikkälän keskitysleirin1 lavereilta painostivat minut kirjoittamaan suomalaisista keskitysleireistä kuultuaan, että kirjoitan arvostettuun viikkolehteen 2000. Vanhojen ystävieni tahto on lakini. Tämä aihe oli jo pitkän aikaa hautunut mielessäni. Talvella 1988 Terijoella Poro-nimisessä ravintolassa (Olen’) tapasin yllättäen suomalaisen kirjailijan Eino Pietolan, joka toimi keskitysleiri Nro 32:n vartijana ja on kirjoittanut dokumentteihin perustuvan kirjan Sotavangit Suomessa 1941–1944. Jo silloin minulla syntyi ajatus käsitellä tätä surullista aihetta ja omien kykyjeni mukaan valottaa sitä.
Neuvostoliiton hajotessa kaikki aikaisemmat hankkeet ja omaperäiset aiheet menivät kuitenkin myttyyn, mukaan lukien keskitysleireistä kirjoittaminen. Uusi aika toi mukanaan uusia ongelmia, kuten finanssihuijaukset, palkkamurhat, poliittiset keinottelut. Kaikki tämä on vaikuttanut tämän päivän lukijaan.
Sitten sain kirjeen ystäviltäni, jotka ansaitsemattomasti jäivät ilman saksalaisten pakkotyöläisille ja keskitysleirivangeille jakamaa kompensaatiota. Keskitysleiriajasta minulle on jäänyt jäljelle ystävät, luja ystävyys, joka alkoi syksyllä 1942 kylmässä Miehikkälän keskitysleirin parakissa. Eino Pietolan mukaan tämä oli keskitysleireistä kaikkein julmin.
Kun joulukuussa 1917 kansankomissaarinneuvoston asetuksella Suomi jätti jäähyväiset kommunistiselle Venäjälle, Karjalan kannaksen venäläisväestö alkoi virrata kohti Petrogradia. Talvisodan jälkeen asukkaat kuitenkin palasivat takaisin kotikulmilleen. Neuvostohallitushan ahtoi ”tyhjälle” kannakselle neuvostoliittolaisia kutsumalla seudulle vapaaehtoisia muista neuvostotasavalloista. Niinpä ei olekaan yllättävää, että Kuokkalassa (Repino), Terijoella (Zelenogorsk) ja Kellomäellä (Komarov) sekä muualla kannaksella asui paljon ukrainalaisia.
Sitten syttyi uusi sota, eikä rauhanomainen kannaksen väestö ehtinyt pois sodan alta, vaan joutui suomalaisiin keskitysleireihin. 9. kesäkuuta 1941 Suomen reserviläiset kutsuttiin aseisiin. III armeijakunta ja Norjan armeija joutuivat saksalaisten komennusvaltaan. Kiireen vilkkaa varustettiin keskitysleirejä ensimmäisiä vankeja varten.
”Sotavankien käsittelyä koskeva organisaatio oli saatettu joukko-osastojen esikuntien tietoon ennen kuin jatkosodan varsinaiset taistelutoimet alkoivat” (Eino Pietola, s.13). Jääköön historiantutkijoille tutkittavaksi sotavankien käsittely, sillä minä voin kertoa vain omista kokemuksistani ja perheestäni sekä muista siviilileirini vangeista.
Isälläni oli hyvin kiinteät siteet Otto Ville Kuusiseen, josta sittemmin tuli Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen keskuskomitean poliittisen toimikunnan jäsen. Äitini taas oli hyvä ystävä hänen tyttärensä Hertan kanssa, josta myöhemmin tuli Suomen Kommunistisen puolueen puheenjohtaja. Miehikkälän keskitysleirillä nämä siteet tulivat meille kalliiksi. Jos Venäjä olisi ollut menestyksekkäämpi Talvisodassa, kuten Kremlissä uskottiin, olisi Otto Ville Kuusisesta tullut presidentti. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt. Tästä tuttavuudesta me todellakin maksoimme kalliisti.
Suomalaisilla keskitysleireillä eri vankeihin suhtauduttiin eri tavoin. Pahiten kärsivät venäläiset vangit. ”Siviilien työleirille tekemästään tarkastusmatkasta 12.6.1942 päämajan sotavankitarkastaja eversti Spåre raportoi lisäksi: ’Kasarmin arestikopissa olevat seinäkirjoitukset osoittavat, että ainakin venäläisten hoidokkien joukossa on meille vihamielistä ainesta, mikä seikka antaa aihetta varoa venäläisiä.’”(Eino Pietola, s. 45–46). Suomensukuiset vangit sijoitettiin venäläisistä erilleen. Ukrainalaisiin, valkovenäläisiin ja muihin kansallisuuksiin suhtauduttiin suhteellisen pehmeästi, jos aseistetun ja vangitun väleistä niin voi sanoa. Rangaistukset rikkomuksista vaihtelivat ääripäästä toiseen riippuen rikkeen vakavuudesta. Useimmiten käytettiin kuitenkin raipparangaistuksia. Raipparangaistukset olivat julkisia kun taas kuolemantuomio pantiin täytäntöön ilman ulkopuolisia. Raipparangaistusta varten parakkiaukion keskelle nostettiin koroke, jolle rangaistava pantiin vatsalleen makaamaan. Raippana käytettiin puiseen kahvaan sidottua kupari- tai teräslankanippua, ja raipaniskujen määrä oli etukäteen syyllisen ja piiskurin tiedossa. Raipparangaistus oli todella vastenmielinen julkinen rangaistus. Keskitysleirin upseerit seurasivat aina, että rangaistukset tapahtuivat sääntöjenmukaisesti. Onneksi naiset vapautettiin moisesta häpeästä. Mutta lapsiapa ei…
Vanhempi veljeni, joka vuonna 1943 oli hieman yli 14-vuotias, sai jopa kaksi kertaa raipoista. Ensimmäisen kerran rangaistus tuli leivänkannikasta, jonka vartija löysi penkoessaan hänen taskujaan. Toisella kerralla rangaistus oli päättyä traagisesti. Autoimme 16-vuotiasta tyttöä pakenemaan leiriltä, mutta tämä epäonnistui yrityksessään. Pakoyrityksiä tapahtui usein, mutta oli hankalaa päästä vihamielisen asutuksen ulkopuolelle. Kerran leirimme lähellä saatiin kiinni neuvostoliittolainen laskuvarjohyppääjä. Paikalliset asukkaat olivat kiinnittäneet huomiota hänen toppatakkiinsa, jollaisia paikalliset eivät käyttäneet. Hänet pidätettiin ja luovutettiin Suomen armeijan käsiin.
Suomen sotavoimien johto ei noudattanut allekirjoittamiaan kansainvälisiä sopimuksia koskien vankeja ja siviilejä, jotka olivat leireillä vastoin omaa tahtoaan. Natsi-Saksan mallin mukaan suomalaiset alkoivat lajitella ihmisiä kansalaisuuden mukaan. Yksi ystäväni, joka Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen muutti Suomeen, sai sattumalta käsiinsä sodanaikaisen kiertokirjeen, joka antoi ohjeita kuinka ryhmitellä ja kohdella eri kansallisuutta edustavia vankeja. Suhtautuminen venäläisiin oli erityinen: äärimmäisen varovainen ja äärimmäisen ankara. Esimerkiksi eräässä tällaisessa kirjeessä kerrottiin: ”Sodassa vuosien 1939–1940 aikana saatu kokemus osoittaa, että sekä valistuksen ja propagandan näkökulmasta että tiedustelutietojen mukaan on välttämätöntä, että Neuvostoliiton vähemmistökansoihin kuuluvat sotavangit pidetään erillään varsinaisista venäläisistä…”
Keväällä 1944 tieto Saksan ja sen liittolaisten heikentyneestä asemasta sodassa kantautui nopeasti leirin henkilökunnan, vartijoiden, sotavankien ja meidän siviilien korviin. Sodan loppuminen oli yleinen puheenaihe vartijoiden ja vangittujen välillä. Kaikki vangit eivät olleet mielissään näistä uutisista, vaan eräät olivat huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Ei ollut mikään salaisuus, että eräät palvelivat ”isäntiään” liian innokkaasti omiensa kustannuksella. Lokakuussa 1944 meille tehtiin poliittinen täitarkastus Viipurissa. Eräs mies rukoili polvillaan entisiä leirikumppaneitaan olemaan paljastamatta häntä. Myötätuntoisina me annoimme hänelle anteeksi.
Sotatilannetta seurattiin tarkasti. Ilmapiiri oli sähköinen. Sodan loppu häämötti ja rauhan ehdoista kuiskailtiin. Neuvostojoukkojen suurhyökkäys päättyi Viipurin luovutukseen ja suomalaiset joukot perääntyivät jättäen jälkeensä tyhjänpäiväiset pataljoonat. Suomen presidentti marsalkka Mannerheim tiedotti Stalinille, että Suomen hallitus hyväksyisi rauhanehdot, jotta rintamien järjetön verenvuodatus saataisiin päättymään mahdollisimman nopeasti.
Näin tapahtui. Välirauha solmittiin 4. syyskuuta 1944. Siviilileirillämme viesti rauhasta otettiin vastaan iloisesti ja huojentuneena. Suomalaisten ja saksalaisten aseveljeys päättyi ja alkoi uudenlainen veljeys. Välirauha muutti suhtautumista myös vankeihin. Keskitysleirien portit avattiin ja kovaääniset pauhasivat ja pihalla iloittiin ja riemuittiin.
Syyskuun lopussa sain halvauksen. Sairastuin niin vakavasti, että tarvitsin verensiirron. Minut lähetettiin sotasairaalaan, jossa nuori suomalainen sotilas Esko Peltonen luovutti tarvitsemani määrän verta.
Suomalaiset pukivat meidät omiin sotavarusteisiinsa, antoivat meille kengät, ja 16. lokakuuta 1944 meidät lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon. Ilollamme ei ollut rajoja. Edes poliittinen tarkastus Viipurissa ei synkentänyt mieltämme. Kyllä koti on kultaa kalliimpi! Mutta, kuten Pietarilaisittain on tapana sanoa, valkoiset yöt loppuivat ja alkoivat mustat päivät.
Äitini ei poliittisista syistä saanut työtä vaan hänet ajettiin tiehensä jokaisesta kunnollisesta paikasta. Veljelleni näytettiin ovea kun hän pyrki takaisin sotaa edeltävään paikkaansa musiikkikouluun. ”Sinunlaistesi paikka on rakennustyömaalla tai sorvin edessä. Siihen asti, kun kannat vangin häpeällistä tahraa, sinulla ei ole mitään asiaa kunniallisiin piireihin,” hänelle sanottiin. Minä taas sain heti ensimmäisenä koulupäivänä pilkkanimen Tsuhna.
Veljeni jätti Neuvostoliiton ja lähti 60–luvun alussa Suomen ja Ruotsin kautta valtameren taakse. Äitini ei kestänyt psyykkistä stressiä, ja hänet haudattiin hieman yli 50-vuotiaana. Minulla puolestaan oli onni todistaa ikuisten edistyksellisten aatteiden kuihtuminen ja niiden ihmisten uusi poliittinen ja taloudellinen nousu, jotka neljä vuosikymmentä sitten vakuuttivat minulle olemassa olevan järjestelmän järkkymättömyydestä ja horjumattomuudesta. Minusta on pahuksen mukavaa kuulla, kun vanhat poliittiset opettajani, jotka ovat löytäneet mukavan aseman demokratian alla, tönivät minua ovista ulos ja sanovat: ”Taas olet meitä vastaan. Panettelet demokratiaa.” Jälleen kerran olen yhteiskunnalle tarpeeton.
16. lokakuuta 2004 oli kulunut tasan 60 vuotta siitä, kun perheeni jätti keskitysleirin ja palasi kotimaahan. Siviiliväestön kuolleiden lukumäärästä ei ole tietoja. Tietojeni mukaan Suomessa oli yli 64 000 sotavankia, joista noin 18 700 (29 %) kuoli nälkään, kylmyyteen, sairauksiin ja raskaaseen työhön. Miehikkälän siviilikeskitysleirillä riutui 47 äitiä ja 631 alaikäistä lasta.
Olen kaksi kertaa yrittänyt löytää pelastajaani, suomalaista sotilasta Eskoa, venäläisen Odota minua televisio-ohjelman kautta, tuloksetta.
siis Miehikkälän keskitysleirillä heitä oli. Karua kertomaa. Enemmän välirauhan asukkaita kuulema pakeni Kannasta myöten kohti PIetaria.