Kun me siis kristikunnan alusta alkaen olemme noudattaneet tätä tapaa kastaa lapsia ja kun kukaan ei pätevin eikä varmoin perustein voi osoittaa, ettei heillä ole ollut uskoa, niin ei tätä tapaa pidä muuttaa eikä rakentaa millekään epävarmalle perustukselle.
Sillä jos halutaan muuttaa tai kumota jotakin, mikä on vanhastaan ollut tapana, niin on pitävästi todistettava, että tuo tapa on vastoin Jumalan sanaa. Muuten pätee Kristuksen sana: "Joka ei ole meitä vastaan, hän on meidän puolellamme." (Mark. 9:40)
Kasteenuusijat sanovat, etteivät lapset voi uskoa. Miten he voivat olla siitä niin varmoja? Missä on nyt Raamattu, jolla he voisivat sen todistaa ja jonka varaan he voisivat nojata? He taitavatkin vain luulotella noin, koska lapset eivät puhu eikä heillä ole järkeä. Mutta tuollainen luulo on epävarma, jopa täysin väärä, eikä omien luulojen varaan ole syytä rakentaa.
Johannes Kastajalla oli usko jo äitinsä kohdussa, vaikkei hänellä ollutkaan puhetaitoa eikä järkeä.
Sinä ehkä sanot, ettei Kristus ole käskenyt kastaa lapsia eikä siitä ole yhtään esimerkkiä apostolien kirjoituksissa eikä kirjeissä. Minä vastaan tähän: Ei hän ole erikseen käskenyt kastaa aikuisiakaan, ei miehiä eikä naisia eikä erityisesti ketään muutakaan. Onko meidän siis jätettävä kaikki kastamatta? Sen sijaan hän on kyllä käskenyt kastaa kaikki pakanat, ketään erottelematta, sanoessaan Matt. 28:19: "Menkää ja opettakaa kaikki kansat ja kastakaa heidät minun nimessäni" jne. Mutta melkoinen osa pakanoistahan on juuri lapsia!
Apostolien teoista ja pyhän Paavalin kirjeistä me luemme, miten kokonaisia perheitä kastettiin ja koko suku myöskin (Ap. t. 10:48; Ap. t. 16:15,33; 1. Kor. 1:16). Lapset ovat aivan varmasti tärkeä osa perhettä. Näyttää siis siltä, että samoin kuin Kristus käski apostolien opettaa ja kastaa erottelematta kaikki pakanat, samoin he myös ovat tehneet kastaessaan kaikki perheeseen kuuluneet. Jos he olisivat osanneet varautua siihen, että lahkolaiset pyrkivät tekemään eron nuorien ja vanhojen välillä, he olisivat varmasti kumonneet tämän kaiken vielä selvemmin. Kristittyjen kesken ei ole mitään arvoeroa eri henkilöiden välillä. Johanneskin sanoo 1. Joh. 2:14 pikkulapsista, että he tuntevat Isän.
Vaikka he pystyisivätkin varmasti osoittamaan, että lapset ovat kasteessa ilman uskoa, sillä ei olisi minun mielestäni mitään merkitystä. Haluaisin silloinkin mielelläni tietää, millä perusteella he arvelevat todistavansa, että lapset olisi kastettava uudestaan, jos he myöhemmin uskovat tai tunnustavat uskonsa. Ei nimittäin riitä, että he sanovat: "Lapset on kastettu ilman uskoa, sen vuoksi heidät on kastettava uudelleen." Heidän on myös perusteltava väitteensä.
Kaste kyllä pysyy oikeana ja riittävänä, vaikka kristitty luopuisi uskosta ja tekisi syntiä tuhat kertaa vuodessa. Riittää, että hän jälleen tekee oikean parannuksen ja uskoo. Ei häntä pidä aina kastaa uudelleen. Miksei siis ensimmäinen kaste olisi riittävä ja oikea, jos kristitty myöhemmin tulee oikeaan uskoon?
Jos kaste on ilman uskoa, niin se on ilman uskoa, eikä sillä ole mitään väliä, puuttuuko usko ennen kastetta vai sen jälkeen. Mutta jos kaste on ilman uskoa, niin uudestikastajat haluavat tällä raamatunlauseella "joka uskoo" narrata meidät muuttamaan kasteen olemuksen.
Meidän varma perustuksemme ja suojamme on tämä: Me annamme kastaa itsemme sen vuoksi, että Jumala on käskenyt ja hän tahtoo niin, emme sen vuoksi, että olemme uskostamme varmoja. Vaikka en milloinkaan enää olisi varma uskosta, olen minä kuitenkin varma siitä käskystä, jolla Jumala käskee kastaa, sillä hän on ilmaissut sen julkisesti koko maailmalle. Tässä minä en voi eksyä, sillä Jumalan käsky ei voi pettää. Sen sijaan minun uskostani hän ei ole sanonut, käskenyt eikä määrännyt kenellekään yhtään mitään.
On totta, että kasteeseen on uskottava, mutta uskon varaan ei kenenkään pidä itseään kastattaa. On aivan eri asia olla uskossa kuin jättäytyä uskon varaan ja kastattaa itsensä sen varaan. Joka kastattaa itsensä uskon varaan, hän ei ole ainoastaan epävarma, vaan myös epäjumalanpalvelija ja jumalankieltäjä. Sillä hän luottaa ja rakentaa itsensä varaan, nimittäin sen lahjan varaan, jonka Jumala on hänelle antanut, eikä yksin Jumalan sanan varaan. Hän tekee samoin kuin sellainen, joka rakentaa ja luottaa omaan voimaansa, rikkauteensa, valtaansa, viisauteensa, pyhyyteensä, vaikka nekin kaikki ovat Jumalan hänelle antamia lahjoja.
Mutta kun joku kastetaan Jumalan sanan ja käskyn varaan, hänen kasteensa on oikea ja varma, vaikkei usko olisikaan läsnä, sillä se tapahtuu Jumalan käskyn mukaan. Tosin epäuskoiselle ei kastamisesta ole hyötyä hänen epäuskonsa takia, mutta itse kaste ei sen vuoksi ole väärä, epävarma eikä mitätön. Jos kaikki se, mikä ei ole epäuskoiselle hyödyksi, olisi väärin ja mitätöntä, silloin ei jäisi mitään oikeaa eikä hyvää jäljelle. Onhan evankeliumia käsketty saarnata koko maailmalle. Muuttuisiko evankeliumi siitä vääräksi tai tyhjäksi evankeliumiksi, että epäuskoinen kuulee sen ilman, että siitä on hänelle hyötyä? Eihän Jumalastakaan ole mitään hyötyä jumalattomalle. Eikö hän sen vuoksi enää olisikaan Jumala?
Sillä jos halutaan muuttaa tai kumota jotakin, mikä on vanhastaan ollut tapana, niin on pitävästi todistettava, että tuo tapa on vastoin Jumalan sanaa. Muuten pätee Kristuksen sana: "Joka ei ole meitä vastaan, hän on meidän puolellamme." (Mark. 9:40)
Kasteenuusijat sanovat, etteivät lapset voi uskoa. Miten he voivat olla siitä niin varmoja? Missä on nyt Raamattu, jolla he voisivat sen todistaa ja jonka varaan he voisivat nojata? He taitavatkin vain luulotella noin, koska lapset eivät puhu eikä heillä ole järkeä. Mutta tuollainen luulo on epävarma, jopa täysin väärä, eikä omien luulojen varaan ole syytä rakentaa.
Johannes Kastajalla oli usko jo äitinsä kohdussa, vaikkei hänellä ollutkaan puhetaitoa eikä järkeä.
Sinä ehkä sanot, ettei Kristus ole käskenyt kastaa lapsia eikä siitä ole yhtään esimerkkiä apostolien kirjoituksissa eikä kirjeissä. Minä vastaan tähän: Ei hän ole erikseen käskenyt kastaa aikuisiakaan, ei miehiä eikä naisia eikä erityisesti ketään muutakaan. Onko meidän siis jätettävä kaikki kastamatta? Sen sijaan hän on kyllä käskenyt kastaa kaikki pakanat, ketään erottelematta, sanoessaan Matt. 28:19: "Menkää ja opettakaa kaikki kansat ja kastakaa heidät minun nimessäni" jne. Mutta melkoinen osa pakanoistahan on juuri lapsia!
Apostolien teoista ja pyhän Paavalin kirjeistä me luemme, miten kokonaisia perheitä kastettiin ja koko suku myöskin (Ap. t. 10:48; Ap. t. 16:15,33; 1. Kor. 1:16). Lapset ovat aivan varmasti tärkeä osa perhettä. Näyttää siis siltä, että samoin kuin Kristus käski apostolien opettaa ja kastaa erottelematta kaikki pakanat, samoin he myös ovat tehneet kastaessaan kaikki perheeseen kuuluneet. Jos he olisivat osanneet varautua siihen, että lahkolaiset pyrkivät tekemään eron nuorien ja vanhojen välillä, he olisivat varmasti kumonneet tämän kaiken vielä selvemmin. Kristittyjen kesken ei ole mitään arvoeroa eri henkilöiden välillä. Johanneskin sanoo 1. Joh. 2:14 pikkulapsista, että he tuntevat Isän.
Vaikka he pystyisivätkin varmasti osoittamaan, että lapset ovat kasteessa ilman uskoa, sillä ei olisi minun mielestäni mitään merkitystä. Haluaisin silloinkin mielelläni tietää, millä perusteella he arvelevat todistavansa, että lapset olisi kastettava uudestaan, jos he myöhemmin uskovat tai tunnustavat uskonsa. Ei nimittäin riitä, että he sanovat: "Lapset on kastettu ilman uskoa, sen vuoksi heidät on kastettava uudelleen." Heidän on myös perusteltava väitteensä.
Kaste kyllä pysyy oikeana ja riittävänä, vaikka kristitty luopuisi uskosta ja tekisi syntiä tuhat kertaa vuodessa. Riittää, että hän jälleen tekee oikean parannuksen ja uskoo. Ei häntä pidä aina kastaa uudelleen. Miksei siis ensimmäinen kaste olisi riittävä ja oikea, jos kristitty myöhemmin tulee oikeaan uskoon?
Jos kaste on ilman uskoa, niin se on ilman uskoa, eikä sillä ole mitään väliä, puuttuuko usko ennen kastetta vai sen jälkeen. Mutta jos kaste on ilman uskoa, niin uudestikastajat haluavat tällä raamatunlauseella "joka uskoo" narrata meidät muuttamaan kasteen olemuksen.
Meidän varma perustuksemme ja suojamme on tämä: Me annamme kastaa itsemme sen vuoksi, että Jumala on käskenyt ja hän tahtoo niin, emme sen vuoksi, että olemme uskostamme varmoja. Vaikka en milloinkaan enää olisi varma uskosta, olen minä kuitenkin varma siitä käskystä, jolla Jumala käskee kastaa, sillä hän on ilmaissut sen julkisesti koko maailmalle. Tässä minä en voi eksyä, sillä Jumalan käsky ei voi pettää. Sen sijaan minun uskostani hän ei ole sanonut, käskenyt eikä määrännyt kenellekään yhtään mitään.
On totta, että kasteeseen on uskottava, mutta uskon varaan ei kenenkään pidä itseään kastattaa. On aivan eri asia olla uskossa kuin jättäytyä uskon varaan ja kastattaa itsensä sen varaan. Joka kastattaa itsensä uskon varaan, hän ei ole ainoastaan epävarma, vaan myös epäjumalanpalvelija ja jumalankieltäjä. Sillä hän luottaa ja rakentaa itsensä varaan, nimittäin sen lahjan varaan, jonka Jumala on hänelle antanut, eikä yksin Jumalan sanan varaan. Hän tekee samoin kuin sellainen, joka rakentaa ja luottaa omaan voimaansa, rikkauteensa, valtaansa, viisauteensa, pyhyyteensä, vaikka nekin kaikki ovat Jumalan hänelle antamia lahjoja.
Mutta kun joku kastetaan Jumalan sanan ja käskyn varaan, hänen kasteensa on oikea ja varma, vaikkei usko olisikaan läsnä, sillä se tapahtuu Jumalan käskyn mukaan. Tosin epäuskoiselle ei kastamisesta ole hyötyä hänen epäuskonsa takia, mutta itse kaste ei sen vuoksi ole väärä, epävarma eikä mitätön. Jos kaikki se, mikä ei ole epäuskoiselle hyödyksi, olisi väärin ja mitätöntä, silloin ei jäisi mitään oikeaa eikä hyvää jäljelle. Onhan evankeliumia käsketty saarnata koko maailmalle. Muuttuisiko evankeliumi siitä vääräksi tai tyhjäksi evankeliumiksi, että epäuskoinen kuulee sen ilman, että siitä on hänelle hyötyä? Eihän Jumalastakaan ole mitään hyötyä jumalattomalle. Eikö hän sen vuoksi enää olisikaan Jumala?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus. Itse kritisoin luterilaista oppia jonka mukaan KASTAMATON USKOVA TUOMITAAN HELVETTIIN KOSKA EI OLE VIELÄ SIIS SYNTYNYT VEDESTÄ! Tämä oppi on luterilaisuudessa väärin ja sillä selvä.
helvetillä pelottelee vain uudestikastajat, jotka yrittävät siten liittää voimakkaita pelkotiloja kielteisiä tuntemuksia lapsien kastamiseen Kristukselle; mormoonioppi pelottelee myös lapsien vanhempia kuolemalla ja helvetillä, jos he ajattelevat lapsen tarvitsevan kastetta (Moroni/luku 8).