Kirjoitan tähän jokin aika sitten lehdessä olleen kirjoituksen. Kirjoitus pisti ajattelemaan, että näinkö paljon meillä Suomalaisilla on halua välittää lähimmäisestämme! Aivan käsittämätöntä toimintaa baarin henkilökunnalta. Seuraavassa äidin kirjoitus.
Kummaa kohtelua
Lauantai-iltana 17-vuotias poikani oli kaverinsa kanssa leffassa. Hän palasi kotiin reilusti ennen sovittua aikaa. Hänellä ei ollut avainta mukana, ja puhelimessa oli saldo täynnä.
Asumme kerrostalossa, jossa ei ole ulko-ovella summereita. Hän odotteli pitkään pihalla, josko joku tulisi ja avaisi rappukäytävän oven, jolloin hän pääsisi sisälle. Tunnin odoteltuaan hän oli jo todella kylmissään. Neuvokkaana nuorena hän sitten hakeutui yhteen kotimme lähellä sijaitsevaan baariin soittamaan kotiin.
Kun hän ei saanut soittaa, hän pyysi edes saada hetken lämmitellä. Hänet poistettiin baarista alaikäisenä huomauttaen, että ”tämä ei ole mikään yleisöpuhelin.”
Seuraavana päivänä kävin muistuttamassa, että jos joku, vaikka alaikäinenkin, tulee pyytämään apua, sitä olisi syytä antaa. Sain osakseni halveksuvia katseita, alentavan naurunhörähdyksen ja huomautuksen, että ”jos on hätä, voi soittaa 112, siihen ei saldoraja vaikuta. Me emme voi tietää, minne se olisi soittanut.”
Kiitos taksiautoilijalle, joka lainasi puhelintaan viluiselle nuorelle, ja pelasti hänet vakavammalta hypotermialta.
Kummaa kohtelua
Lauantai-iltana 17-vuotias poikani oli kaverinsa kanssa leffassa. Hän palasi kotiin reilusti ennen sovittua aikaa. Hänellä ei ollut avainta mukana, ja puhelimessa oli saldo täynnä.
Asumme kerrostalossa, jossa ei ole ulko-ovella summereita. Hän odotteli pitkään pihalla, josko joku tulisi ja avaisi rappukäytävän oven, jolloin hän pääsisi sisälle. Tunnin odoteltuaan hän oli jo todella kylmissään. Neuvokkaana nuorena hän sitten hakeutui yhteen kotimme lähellä sijaitsevaan baariin soittamaan kotiin.
Kun hän ei saanut soittaa, hän pyysi edes saada hetken lämmitellä. Hänet poistettiin baarista alaikäisenä huomauttaen, että ”tämä ei ole mikään yleisöpuhelin.”
Seuraavana päivänä kävin muistuttamassa, että jos joku, vaikka alaikäinenkin, tulee pyytämään apua, sitä olisi syytä antaa. Sain osakseni halveksuvia katseita, alentavan naurunhörähdyksen ja huomautuksen, että ”jos on hätä, voi soittaa 112, siihen ei saldoraja vaikuta. Me emme voi tietää, minne se olisi soittanut.”
Kiitos taksiautoilijalle, joka lainasi puhelintaan viluiselle nuorelle, ja pelasti hänet vakavammalta hypotermialta.
Vastaukset 13
Vanhimmat
tai edes sen verran puhelimeen saldoa,että saisi hälärin soitettua:)
Eiköhän meillä jokaisella joskus avain ollut hukas. Ikävä mut inhimillinen juttu et samaa aikaa puhelimen saldo loppu.
Eipäs tärkeillä vaik ois nii vanha et omat kommellukset unohtuneet.
t. parin teinin mutsi
Hmmmm. mitenhän me teinien mutsit tultiin ennen toimeen, kun ei ollut kännyköitä.
112 pystyy soittamaan vaikka ilman sim-korttia!
mut eihän mikään baari uskalla pitää sisällä alaikäsiä viikonloppuna kun täällä pyörii hullu tarkastaja, joka sakottaa pienimmästäkin virheestä..! eli ihan ymmärrettävä tilanne toisaalta tuon baarin puolesta.
En ymmärrä kyllä ollenkaan baarin henkilökunnan kohtelua. Olisivat voineet itse soittaa pojan puolesta hänen kotiinsa, jos pelkäsivät että poika soittaa pitkän puhelin vaikka ulkomaille. Sen verran pitäisi voida auttaa toista.
Nykyisin vaan on niin, että ihmiset eivät luota enää kehenkään eivätkä halua antaa edes pientä apua, vaikka se ei paljon maksaisi. Pitäisi kuvitella itsensä avun tarvitsijan tilalle.
apua pitää antaa, jos sitä joku tarvitsee. Muuten kirjoitus tulee kyllä saamaan ankaraa arvostelua. Aina on niitä, ketkä mielummin jättävät auttamatta,mutta odottavat saavansa apua sitten kun itse tarvitsevat.
Ilmeinen tosiasia nykymaailmastamme on, että tämä on välinpitämättömien,piittaamattomien tyyssija, jossa ei ole muita kuin minä itse, eikä mikään muu kuin kyynärpäätaktiikka pure. Enää ei päde se vanha viisaus, että tee toiselle se minkä haluat itsellesi tehtävän.
Mihin maailma on menossa? Miten käy ihmisen, joka kuitenkin on edelleenkin yhtä helposti neuvoton, rikkoutuva, paleltuva, eksyvä,erehtyvä, apuva tarvitseva. Ei tarvita kuin soittokelvoton puhelin, ja yksi jos toinenkin on melko haavoittuva ja avuton. Kuka vaan tällaista lähtee julkisesti myöntämään?
oli kyseessä.reilusti vaan niin käympä vähän jututtamassa.
kiinnostaisi kyllä itseänikin kovasti..
ettet osaa vanhempana antaa lapsellesi KOTIAVAINTA!
eikä puheaikakaan olisi pahitteeksi. tiedän kyllä että nuoret osaavat nopeasti käyttää puheaikansa loppuun mutta johan tuon ikäisellä pitäisi olla OMAAN KOTIIN AVAIN. kehtaat tulla edes valittaa moisesta asiasta tänne että muka baarin vika...vika on sinussa. minulla on 9-vuotias lapsi ja hänellä on ollut jo kotiavain pitemmän aikaa!lastensuojeluviranomaiselle pitäisi sinusta ilmottaa!
Hei, kaikkea voi sattua kenelle tahansa. Minä olen aikuinen, mutta minulla on jäänyt muutaman kerran kännykkä kotiin ja avain sisälle kun olen lähtenyt kauppaan. Meillä on onneksi yleensä aina illalla joku kotona ja olen päässyt kotiin hyvin. Tuo ketjun aloitusteksti vaan kuvaa hyvin sitä, miten me ihmiset suhtaudumme avun tarvitsijoihin nykyisin. Ei ole oikein tuollainen käytös, oli sitten avain kotona ja kännykän puheaika lopussa mistä syystä tahansa. Apua pitäisi saada ja antaa silloin kun sitä tarvitaan.
Kyllä on sinulla ja pojallasi huolimattomuus huipussaan. Otitteko edes opiksi tästä, vai sähläättekö edelleen samaan malliin.
Tällaisten paskanaamojen takia ei huvita auttaa. Jos sattuukin olemaan kyseessä just tällanen huolellinen. mitä pitääkin vähän elämän kouluttaa.