Jumalan kulkuväline...

Heipä hei teille jotka aloitte lukemaan tätä!
Niin, otsikkoni jo kertoo jotain asiastani... eli olemisesta Jumalan "polkuautona" vaikeakulkuisiin paikkoihin. (heh, naurattaa itseänikin tuo termi!)
No niin, toivoisin että joku lähetystyötä (tavalla tai toisella) myös tekevä lukisi tämän ja voisi kommentoida ja tuoda omia kokemuksiaan esille!
Minä en matkusta muille maille vierahille, enkä kulje tuolla pitkin ja poikin saarnaamassa, mutta jollain tasolla teen lähetystyötä, eli vien evankeliumia, huolehdin ja rakastan ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä. Nämä ihmiset eivät ole keitä tahansa, vaan erittäin vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa eläviä, omassa elämässään "möhlineitä" ja yhteiskunnan ulkopuolelle suljettuja henkilöitä. He ovat ns. ääriryhmä.
Minä olen kuitenkin saanut sellaisen sydämen etten voi kuin rakastaa heitä ja yleensä he minun (lue:Jeesuksen) yhteydessä) alkavat pikkuhiljaa parantua. HALLELUJA!
Nyt, ongelma siis ei ole heissä enää vaan MINUSSA... nimittäin kun HE alkavat tervehtyä, tullen uskovaisiksi ja sydämellisiksi yhteiskunnan jäseniksi, MINÄ ITSE olen ihan rikki! Olen siis monta krt joutunut itse monenlaisiin kiusauksiin ja lankeemuksiin, kun olen samassa ryteikössä rypenyt heidän kanssaan, ja hekin ovat joutuneet todistamaan toilailujani jossain määrin. Lopputulokseen se ei kuitenkaan ole vaikuttanut, koska en ole heitä jättänyt missään vaiheessa, enkä jätä. Heitä on hyljitty ja jätetty aivan tarpeeksi heidän traagisen elämänsä aikana.
Mietinkin tässä, että onko todellakin niin, että Jumala ei välitä mitä meille lähetystyöntekijöille tapahtuu, olemmehan pelastuneita. Tuntuu, että saamme menehtyä aivan rauhassa ja vuotaa kuiviin haavoissamme, kunhan sieluja pelastuu. Myönnän, että koen sanoinkuvaamatonta mielihyvää nähdessäni ihmiselämän kohentuvan aivan silmissä, kaikkien vaikeuksien ja uhrausten jälkeen, mutta itse aivan kuin kuolen pala palalta pois - aina yhden uudestisyntymisen ja parantumisen hintana.
Kysymys kuuluukin, kuuluuko näin ollakkin??? Olen kyllä kuullut ja lukenut kuinka hengenvaarallisissa olosuhteissa lähetystyöntekijät monesti ovat ja jotkut useiden haavereiden jälkeen jopa menehtyvätkin omille ns.sotatantereilleen!
Toinen kysymys; entä jos satun kuolemaan juuri jonkun lankeemuksen aikana/seurauksena, niin pääsenkö lopulta itse kuitenkaan sinne, eli perille taivaaseen, jonne olen niin monia ollut saattamassa. Niinkuin Paavalikin sanoi, että kunpa olisin itse vaikka pelastumatta, kunhan vaan veljeni pelastuisivat, tai niinkuin Jeesus sanoi, että nisunjyvän täytyy kuolla jotta se tuottaa "hedelmää", tai että tulisi antaa oman henkensä toisen hyväksi, etc. etc.
Kuuluuko tämänsorttinen työnvaiva todellakin kutsumukseen, joka on Herralta vai onko tämä lähtöisin ihmisestä itsestään?
Tuloksia kuitenkin syntyy, mutta kaikki on omasta selkänahastani (ja sydämestäni).
Kaikkea hyvää ja Jumalan runsasta siunausta sinulle, joka luit tämän ja ehkä jaksat jopa kommentoida jotenkin!

Terv. "vankien ystävä"