Heipä hei teille jotka aloitte lukemaan tätä!
Niin, otsikkoni jo kertoo jotain asiastani... eli olemisesta Jumalan "polkuautona" vaikeakulkuisiin paikkoihin. (heh, naurattaa itseänikin tuo termi!)
No niin, toivoisin että joku lähetystyötä (tavalla tai toisella) myös tekevä lukisi tämän ja voisi kommentoida ja tuoda omia kokemuksiaan esille!
Minä en matkusta muille maille vierahille, enkä kulje tuolla pitkin ja poikin saarnaamassa, mutta jollain tasolla teen lähetystyötä, eli vien evankeliumia, huolehdin ja rakastan ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä. Nämä ihmiset eivät ole keitä tahansa, vaan erittäin vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa eläviä, omassa elämässään "möhlineitä" ja yhteiskunnan ulkopuolelle suljettuja henkilöitä. He ovat ns. ääriryhmä.
Minä olen kuitenkin saanut sellaisen sydämen etten voi kuin rakastaa heitä ja yleensä he minun (lue:Jeesuksen) yhteydessä) alkavat pikkuhiljaa parantua. HALLELUJA!
Nyt, ongelma siis ei ole heissä enää vaan MINUSSA... nimittäin kun HE alkavat tervehtyä, tullen uskovaisiksi ja sydämellisiksi yhteiskunnan jäseniksi, MINÄ ITSE olen ihan rikki! Olen siis monta krt joutunut itse monenlaisiin kiusauksiin ja lankeemuksiin, kun olen samassa ryteikössä rypenyt heidän kanssaan, ja hekin ovat joutuneet todistamaan toilailujani jossain määrin. Lopputulokseen se ei kuitenkaan ole vaikuttanut, koska en ole heitä jättänyt missään vaiheessa, enkä jätä. Heitä on hyljitty ja jätetty aivan tarpeeksi heidän traagisen elämänsä aikana.
Mietinkin tässä, että onko todellakin niin, että Jumala ei välitä mitä meille lähetystyöntekijöille tapahtuu, olemmehan pelastuneita. Tuntuu, että saamme menehtyä aivan rauhassa ja vuotaa kuiviin haavoissamme, kunhan sieluja pelastuu. Myönnän, että koen sanoinkuvaamatonta mielihyvää nähdessäni ihmiselämän kohentuvan aivan silmissä, kaikkien vaikeuksien ja uhrausten jälkeen, mutta itse aivan kuin kuolen pala palalta pois - aina yhden uudestisyntymisen ja parantumisen hintana.
Kysymys kuuluukin, kuuluuko näin ollakkin??? Olen kyllä kuullut ja lukenut kuinka hengenvaarallisissa olosuhteissa lähetystyöntekijät monesti ovat ja jotkut useiden haavereiden jälkeen jopa menehtyvätkin omille ns.sotatantereilleen!
Toinen kysymys; entä jos satun kuolemaan juuri jonkun lankeemuksen aikana/seurauksena, niin pääsenkö lopulta itse kuitenkaan sinne, eli perille taivaaseen, jonne olen niin monia ollut saattamassa. Niinkuin Paavalikin sanoi, että kunpa olisin itse vaikka pelastumatta, kunhan vaan veljeni pelastuisivat, tai niinkuin Jeesus sanoi, että nisunjyvän täytyy kuolla jotta se tuottaa "hedelmää", tai että tulisi antaa oman henkensä toisen hyväksi, etc. etc.
Kuuluuko tämänsorttinen työnvaiva todellakin kutsumukseen, joka on Herralta vai onko tämä lähtöisin ihmisestä itsestään?
Tuloksia kuitenkin syntyy, mutta kaikki on omasta selkänahastani (ja sydämestäni).
Kaikkea hyvää ja Jumalan runsasta siunausta sinulle, joka luit tämän ja ehkä jaksat jopa kommentoida jotenkin!
Terv. "vankien ystävä"
Niin, otsikkoni jo kertoo jotain asiastani... eli olemisesta Jumalan "polkuautona" vaikeakulkuisiin paikkoihin. (heh, naurattaa itseänikin tuo termi!)
No niin, toivoisin että joku lähetystyötä (tavalla tai toisella) myös tekevä lukisi tämän ja voisi kommentoida ja tuoda omia kokemuksiaan esille!
Minä en matkusta muille maille vierahille, enkä kulje tuolla pitkin ja poikin saarnaamassa, mutta jollain tasolla teen lähetystyötä, eli vien evankeliumia, huolehdin ja rakastan ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä. Nämä ihmiset eivät ole keitä tahansa, vaan erittäin vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa eläviä, omassa elämässään "möhlineitä" ja yhteiskunnan ulkopuolelle suljettuja henkilöitä. He ovat ns. ääriryhmä.
Minä olen kuitenkin saanut sellaisen sydämen etten voi kuin rakastaa heitä ja yleensä he minun (lue:Jeesuksen) yhteydessä) alkavat pikkuhiljaa parantua. HALLELUJA!
Nyt, ongelma siis ei ole heissä enää vaan MINUSSA... nimittäin kun HE alkavat tervehtyä, tullen uskovaisiksi ja sydämellisiksi yhteiskunnan jäseniksi, MINÄ ITSE olen ihan rikki! Olen siis monta krt joutunut itse monenlaisiin kiusauksiin ja lankeemuksiin, kun olen samassa ryteikössä rypenyt heidän kanssaan, ja hekin ovat joutuneet todistamaan toilailujani jossain määrin. Lopputulokseen se ei kuitenkaan ole vaikuttanut, koska en ole heitä jättänyt missään vaiheessa, enkä jätä. Heitä on hyljitty ja jätetty aivan tarpeeksi heidän traagisen elämänsä aikana.
Mietinkin tässä, että onko todellakin niin, että Jumala ei välitä mitä meille lähetystyöntekijöille tapahtuu, olemmehan pelastuneita. Tuntuu, että saamme menehtyä aivan rauhassa ja vuotaa kuiviin haavoissamme, kunhan sieluja pelastuu. Myönnän, että koen sanoinkuvaamatonta mielihyvää nähdessäni ihmiselämän kohentuvan aivan silmissä, kaikkien vaikeuksien ja uhrausten jälkeen, mutta itse aivan kuin kuolen pala palalta pois - aina yhden uudestisyntymisen ja parantumisen hintana.
Kysymys kuuluukin, kuuluuko näin ollakkin??? Olen kyllä kuullut ja lukenut kuinka hengenvaarallisissa olosuhteissa lähetystyöntekijät monesti ovat ja jotkut useiden haavereiden jälkeen jopa menehtyvätkin omille ns.sotatantereilleen!
Toinen kysymys; entä jos satun kuolemaan juuri jonkun lankeemuksen aikana/seurauksena, niin pääsenkö lopulta itse kuitenkaan sinne, eli perille taivaaseen, jonne olen niin monia ollut saattamassa. Niinkuin Paavalikin sanoi, että kunpa olisin itse vaikka pelastumatta, kunhan vaan veljeni pelastuisivat, tai niinkuin Jeesus sanoi, että nisunjyvän täytyy kuolla jotta se tuottaa "hedelmää", tai että tulisi antaa oman henkensä toisen hyväksi, etc. etc.
Kuuluuko tämänsorttinen työnvaiva todellakin kutsumukseen, joka on Herralta vai onko tämä lähtöisin ihmisestä itsestään?
Tuloksia kuitenkin syntyy, mutta kaikki on omasta selkänahastani (ja sydämestäni).
Kaikkea hyvää ja Jumalan runsasta siunausta sinulle, joka luit tämän ja ehkä jaksat jopa kommentoida jotenkin!
Terv. "vankien ystävä"
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinä vankien ystävä teet sitä työtä mitä Jumala on laskenut sydämellesi ja olet paikallasi .Tosiaankin ei lähetystyö varmaankaan tarkoita aina sitä että lähdemme jonnekkin intokiinaan vaan voimme olla lähettiä vaikka omalle naapurillemme .
Olen sanut sydämelleni tämän nettimailman ,täällä liikuskelen ihmisenä ihmisten keskellä ja saan kertoa rakastavasta Jeesuksestakin.
elpynyttä ( Uutta ) voimaa Jumalan matkoilla .
En voi silti osallistua Lähetystyön tekiänä,
joskin -tiedämme- sanomasi painoksen.
Tuntuu kuin antaisi omasta, vaikka on antava
Jumalalta saanutta ja
Jumalan välittäminen sinusta ja työtavastasi
on enemmän, kuin ymmärtää voinet.
Ajatellen sinua
että haluasi nostaa alas murtuneita
katsomaan ylös , Toivoon ja Pelastukseen
jo tässä ajassakin .
Jospa kuulisit oikein -
Pidä vapaata !
kuunnellaksesi liiaksi elämän synkkiä tarinoita,
vaikka tosia olisivatkin .
Pysy Jumalassa- Kuuntele , keskustele uskvien kanssa,
tuomatta esille ( heidän kanssa) omaa työtäsi ,
koskapa Jumala palkitsee ja näkee .
Ja vaikka tunnetkin sanaa, niin Omista se itseesi.
Sillä Jumalan Ilosanomaa olethan jakamassa .
Tarvitsemme, niinkuin Elia
toisen lautallisen
ja sitten jaksat kulkea pitkät matkat
uusin virikkein .
Tiedät, ettei Jumala ole unhoittanut yhtäkään omaansa
Ja on vetänyt vaikeuksista pois.
Jos tuntuukin , jotta sinusta jotain poistuu
uuden syntyessä-
On se mielestäni raskaassa työstä väsymystä ja
levon tarvetta- Herrassa .
Omistat rikkautta Jumalan ja Hän on
antava Rakkautta (niinkuin antanut)
Vihollisen yrityksen tiedät-
ryöstää avaimesi aarteeseen.
Jeesus On Maksanut Vapautesi .
Jos vanhurskas lankeaa , hän on nouseva jälleen .
Kiitos teille rakkaat ystävät Kristuksessa, jotka olette lukeneet ja vastanneet kirjoitukseeni.
On ollut virvoittavaa saada tuollaista palautetta!
Koen että Jumala vastaa kysymyksiini teidän kauttanne ja koko "henki-sielu-ruumis"-kokoonpanoni saa uutta voimaa!
Profetia on todellakin lahja seurakunnnan rakentumiseksi. Kiitos Herralle sanoistasi! Olkaa siunattuja sisaret ja veljet Herrassa!
Otan edelleen nöyrän kiitollisena vastaan kokemuksianne ja kommenttejanne.
Kiitän Jumalaa, jos joku saa lohdutusta myös minun kokemusteni kauttani...
Kunpa se teidän jumalanne hoksaisi ottaa tuon ihmisten kalastelun omalle kontalleen, jos se niitä sieluja johonkin oikeasti tarvitsee. Reiluinta olisi kun tulisi näkyväksi ja päivittäisi koko suunnitelmnsa uusiksi Raamatun sekavan ja pitkäpiimäisen esitystavan sijaan. Tiivistämisen taitoa se toki vaatisi, mutta johan tuohon ikään luulisi taitoja kehittyneen kirjalliseenkin luomiseen.
Se onkin sadisti: Eräs Etiopiassa käynyt lähetystyöhön tutustunut kertoo "Kokkolan Sanomat"-paikallislehdessä:"Erään kerran huomasimme automme takarenkaan kaikkien pulttien olevan juuri irtoamaisillaan. Koimme Jumalan antaneen (lähetystyöntekijälle) erittän kovan vatsataudin saadakseen hänet pysäyttämään auton juuri oikealla hetkellä. Saatoimme vain kuvitella kuinka vaarallista mutkista jyrkillä vuoren rinteillä olisi saattanut tulla matkamme pää, mikäli tuo rengas olisi päässyt irtoamaan".
Puolalaiset pyhiinvaeltajat sensijaan rysäyttivät bussinsa taannoin rotkoon, parikymmentä kuoli,kaitpa siinäkin oli Jumalan varjelus mukana, kun ei sentään ihan kaikille tullut reissusta siinä rytäkässä matkan pää...