Aattelin avautua aiheesta, joka oli muutama vuosi sitten ajakohtainen omassa elämässäni ja muutaman vuoden kuluttua omien lapsieni elämässä. Eli helluntailaisten lasten kasvattamisesta. Voin sanoa, että omalla kohallani tulos ei varmasti ollu se, mitä vanhempani tiukalla kasvatuksella yrittivät aikaan saada.
Olen jutellut nyttemmin monien helluntailaisesta kodista lähtöisin olevan kanssa ja valitettavasti aika yhteen menee elämäntarinat. Eka missä mennään pieleen on se, että lähestulkoon pakotetaan kokouksiin. Jos ei nyt ihan suoraan niin jotenki kierrellen tehdään selväksi, että olisi parasta mukaan lähteä. Toiseksikin kaikesta kielletystä oikein tekemällä tehdään sellainen kielletty hedelmä. Omassa kodissani oikein korostettiin sitä, että viinan juonti, tupakointi ja seurustelu uskomattoman kanssa on maailman lopun asioita. Toki on hyvä, että nuorta suojellaan ja rajat pitää tietenkin olla, mutta kun noista asioista tehtiin niin suuri numero niin totta kai just ne houkutti. Kaveripiiriin verrattuna mä olin se, joka oli suin päin tekemässä kaikkea "kiellettyä". Ja koska mistään tommosesta ei saanu edes puhua, niin kaikkea tehtiin sitten salaa. Opin niin taitavaks valehtelijaksi ja pystyin tiettyyn pisteeseen asti naamioimaan kaikki touhuni viattomiksi, koska vanhemmille kiinni jääminen ois todellaki ollu kamalaa. Olin tosi kateellinen kavereilleni, jotka kertoivat vanhemmilleen aina kaiken..ensimmäiset poikaystävät ja tunnustivat ekat kännitkin. Vanhemmat suhtautuivat näihin juttuihin asiallisesti, joskaan eivät kaikkea hyväksyneet. Mä en iki maailmassa ois voinu kuvitella puhuvani vanhemmilleni tollasista asioista. No, jäinhän mä tietenkin kiinni jossain vaiheessa ja sitten sain kuulla hirveät saarnat ja se oli tosi häpeällistä. Olin siinä vaiheessa jo 18 ja mut yritettiin laittaa arestiin ja tehtiin tarkkoja kotiintuloaikoja. Kapinallisessa mielessä toi vaa lisäsi kiukkua ja huononsi välejä entisestään.
Nyt kun tuo on taakse jäänyttä elämää, niin itseeänkin vähän hirvittää, mitä kaikkea on tullu tehtyä. Ja itsekin vanhempana ymmärrän vanhempieni huolen. Tosi seikka kuitenkin on, ettei vanhemmat voi uskoon väkisin käännyttää eikä kaikelta pahalta suojella. Jossain vaiheessa taatusti tulee vastareaktio. Mäki olin ns. kiltti lapsi, mutta kaikki piti sitten teininä oikein äärimmäisyyksiin viedä.
Ite aion lapsilleni antaa vapaamman kasvatuksen. Kyllä rajat on oltava, mutta haluan enemmän keskustelua ja vähemmän salailua! Meidän kodissa saa puhua tunteistaan ja meille saa tuoda ekan poikaystävän oli se sitten uskossa tai ei. Alkoholista emme aio tehdä suurta numeroa, joskaan sen käyttöä emme alaikäiselle lapsellemme hyväksy. Täysi-ikäisenä tehköön, kuten itse haluaa, kunhan muistaa terveen järjen käytön. Toisaalta haluan, että hän uskaltaa tulla kotiin missä kunnossa tahansa ja että hän tuntee olevansa rakastettu teki hän mitä hyvänsä.
Aika näyttää onnistutaanko paremmin vanhempina kuin omat vanhemmat. Tällä jutulla haluan herättää ajattelemaan, että tiiättekö te vanhemmat mitä teijän kiltit nuoret puuhaa. Kuunteletteko niitä ihan oikeasti vai haluutteko nähdä vaan sen puhtoisen puolen lapsestanne. Kyllä nuori tietää, mitä haluaa vanhemman tietävän. Edelleen joskus mietin, miten ihmeessä vanhempani uskoivat kaiken, mitä heille syötin. Valehtelin, koska en halunnut pahoittaa niiden mieltä ja he uskoivat, koska halusivat uskoa.
Olen jutellut nyttemmin monien helluntailaisesta kodista lähtöisin olevan kanssa ja valitettavasti aika yhteen menee elämäntarinat. Eka missä mennään pieleen on se, että lähestulkoon pakotetaan kokouksiin. Jos ei nyt ihan suoraan niin jotenki kierrellen tehdään selväksi, että olisi parasta mukaan lähteä. Toiseksikin kaikesta kielletystä oikein tekemällä tehdään sellainen kielletty hedelmä. Omassa kodissani oikein korostettiin sitä, että viinan juonti, tupakointi ja seurustelu uskomattoman kanssa on maailman lopun asioita. Toki on hyvä, että nuorta suojellaan ja rajat pitää tietenkin olla, mutta kun noista asioista tehtiin niin suuri numero niin totta kai just ne houkutti. Kaveripiiriin verrattuna mä olin se, joka oli suin päin tekemässä kaikkea "kiellettyä". Ja koska mistään tommosesta ei saanu edes puhua, niin kaikkea tehtiin sitten salaa. Opin niin taitavaks valehtelijaksi ja pystyin tiettyyn pisteeseen asti naamioimaan kaikki touhuni viattomiksi, koska vanhemmille kiinni jääminen ois todellaki ollu kamalaa. Olin tosi kateellinen kavereilleni, jotka kertoivat vanhemmilleen aina kaiken..ensimmäiset poikaystävät ja tunnustivat ekat kännitkin. Vanhemmat suhtautuivat näihin juttuihin asiallisesti, joskaan eivät kaikkea hyväksyneet. Mä en iki maailmassa ois voinu kuvitella puhuvani vanhemmilleni tollasista asioista. No, jäinhän mä tietenkin kiinni jossain vaiheessa ja sitten sain kuulla hirveät saarnat ja se oli tosi häpeällistä. Olin siinä vaiheessa jo 18 ja mut yritettiin laittaa arestiin ja tehtiin tarkkoja kotiintuloaikoja. Kapinallisessa mielessä toi vaa lisäsi kiukkua ja huononsi välejä entisestään.
Nyt kun tuo on taakse jäänyttä elämää, niin itseeänkin vähän hirvittää, mitä kaikkea on tullu tehtyä. Ja itsekin vanhempana ymmärrän vanhempieni huolen. Tosi seikka kuitenkin on, ettei vanhemmat voi uskoon väkisin käännyttää eikä kaikelta pahalta suojella. Jossain vaiheessa taatusti tulee vastareaktio. Mäki olin ns. kiltti lapsi, mutta kaikki piti sitten teininä oikein äärimmäisyyksiin viedä.
Ite aion lapsilleni antaa vapaamman kasvatuksen. Kyllä rajat on oltava, mutta haluan enemmän keskustelua ja vähemmän salailua! Meidän kodissa saa puhua tunteistaan ja meille saa tuoda ekan poikaystävän oli se sitten uskossa tai ei. Alkoholista emme aio tehdä suurta numeroa, joskaan sen käyttöä emme alaikäiselle lapsellemme hyväksy. Täysi-ikäisenä tehköön, kuten itse haluaa, kunhan muistaa terveen järjen käytön. Toisaalta haluan, että hän uskaltaa tulla kotiin missä kunnossa tahansa ja että hän tuntee olevansa rakastettu teki hän mitä hyvänsä.
Aika näyttää onnistutaanko paremmin vanhempina kuin omat vanhemmat. Tällä jutulla haluan herättää ajattelemaan, että tiiättekö te vanhemmat mitä teijän kiltit nuoret puuhaa. Kuunteletteko niitä ihan oikeasti vai haluutteko nähdä vaan sen puhtoisen puolen lapsestanne. Kyllä nuori tietää, mitä haluaa vanhemman tietävän. Edelleen joskus mietin, miten ihmeessä vanhempani uskoivat kaiken, mitä heille syötin. Valehtelin, koska en halunnut pahoittaa niiden mieltä ja he uskoivat, koska halusivat uskoa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
tuottaa iankaikkista hedelmää enemmistön osalta. Suuri osa lankeaa pois ja on ymmärrettävää, että he eivät ole pitäneet kokouksissa käymisestä.
Ongelma on vain tietyllä tavalla kapinallisten luonteiden ja ilman kuria kapinalliset olisivat langenneet syvemmin ja tuhoisammin perheen kannalta.
Myönnettäköön, että olin kapinallinen luonne, mutta uskallan väittää että en olisi noin pohjamudissa kyntänyt kuin nyt tein. Kapinalliselle luonteelle ei siis sovi noin ehdoton kasvatus, koska se vain lisää kapinaa. Jos ei olisi ollut mitä vastaan kapinoida, niin miksi olisin niin tehnyt? Hyvää tuossa kasvatuksessa toki oli se, että tiesin koko ajan, mitä pitäisi tehdä ja mistä löydän avun. Kun tuli tarpeeksi ryvettyä, niin tajusi, ettei onni ollutkaan siellä missä sen luulin olevan.
Pakottamisella ei saada mitään hyvää aikaan. Monet niistäkin, jotka silloin olivat ahkeria helluntainuoria, ovat sittemmin lipsuneet pois. Maailma houkuttaa jossain vaiheessa, kun ensin kaikki "hauska" on kiellettyä. Mä en edes kadu, että elin villin nuoruuden. Ainakin olen kaiken kokenut ja nähnyt eikä tarvii enää kolmekymppisenä alkaa elämään toista nuoruutta.
Tussa on tutuua asiaa, ei niikkään itseäni ajatellen,vaan olen monen perheen elämää seurannut, oli hyvä kun kirjotit avoimen totuuden, siunausta ja onnistumista omiesi kanssa , vilpittömästi toivoen!
Sama ongelma varmasti muissakin herätyskristillisissä perheissä... Joku tiivisti aika ääritapauksen joskus näin "vanhempani saivat mut elämään kuin viimeistä päivää"
Olen itse kristityn kodin lapsi ja kokenut paljon pahaakin vanhempieni uskon taholta, alitajuntaan pesiytyi se vanhempien huolehtiminen siitä että kakarat pääsisi taivaaseen - lapsi vaistoaa että häneltä odotetaan jotain (uskoontuloa tms.) mutta ei lapsi tajua miten sellainen tehdään ja pahimmassa tapauksessa tekee jonkun omatekoisen "nymmätulin uskoon" - jutun, jollaisen tein itse aikanani, asia joka varasti 3 vuotta elämästäni. Elämä uskovaisena ilman oikeaa Jumalaa on v***n tylsää ja tappavaa.
Itse toivon että voisin tehdä joskus vanhempana sen mikä on ihmis-vanhemman tehtävä: Antaa lapselle eväät selvitä maanpäällisestä elämästä - ja jättää se taivaallinen elämä Jumalan itsensä käsiin.
Ja taatusti niin koeteltua tosiasiaa, että kelpaa ohjeeksi jokaiselle, jolla on lapsia. Itselläkin on jälkikasvua, ja jotenkin olen myös tuumaillut,"ei kukkokaan käskien laula". Eikä millään diktaattorin otteilla, ja pakottaen saa mitään hyvää aikaan...Varmaan tuota avausta voi soveltaa myös uudestisyntyneiden"lasten"kasvatukseen. Silläkin saralla on nähty, jos kasvattaja piiskaa ja pahoinpitelee kasvatettavaa, tämä lopulta kiusaamiseen väsyneenä ottaa hatkat...Ja kelvoton kasvattaja on vastuussa tuosta mierontielle piiskaamastaan lapsesta Luojan edessä.
Tunnen muutamia luterilaisia perheitä, jossa isä ja äiti ovat uskossa. Kyllä hekin vievät jälkikasvunsa kirkkoon ja jumalanpalveluksiin, partioihin ja kerhoihin ja rippileirille - mielestäni jopa aktiivisemmin kuin helluntailaisvanhemmat omiinsa.
Mut en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että se olis pakottamista. Kuten ei olekaan. Mut mikä ihme siinä on, että jos hellari tekee saman, niin heti ollaan nyrkit pystyssä syyttämässä...
Grrrrr.
Ei kaikkia tarvitse pakottaa, joku voi mennä mielellään noihin tilaisuuksiin. Eikä ainoa kasvatusmenetelmä ole pakottaminen.