En tiedä onko tää just oikee palsta tälle, mut kyl tää tavallaan ihastumiseen liittyy.
Mä oon huomannu itsessäni tällasen ei niin kivan piirteen.. Et kun suhde alkaa meneen vakavammaks mä pistän jarrut päälle. Ei siin mitään jos se ois tietonen valinta, mut ku se ei ole. Yleensä se menee niin että mä ihastun johonki ihmiseen ja siin vaihees kun rupeen saamaan vastakaikua, mulle iskee jonkinlainen paniikki päälle. Rupeen etsiin alitajusesti vikoja siit toisest ja kuten jokainen tietää sellast ihmist jollei vikoja ole ei oo olemas. Ja nämä syyt millä selitän itselleni kiinnostuksen laimenemisen ovat todella mitättömiä.
En olis varmaan huomannutkaan kyseistä piirrettä itsestäni ellei paras ystäväni olis huomauttanut siitä minulle. Nyt olen ruennut miettimään sitä et oon voinu loukata joitain ihmisiä aika pahasti tuolla käyttäytymiselläni. Ystävääni lainaten; ihmiset voi saada must sellasen kuvan et leikin toisten tunteilla, koska heti kun saan ihastumiseeni/kiinnostukseeni vastakaikua alan ottaa takapakkia.
Mut kun kysymys ei oo siitä. Joka kerta kun ihastun oon varma et tää juttu vois onnistuu, mut sit asioitten edetessä tää paniikkireaktio iskee kuin puskista..
Ois kiva tietää et onko kellään samanlaisia kokemuksia.. Tai muuten vaan kuulla mielipiteit asiast..
Mä oon huomannu itsessäni tällasen ei niin kivan piirteen.. Et kun suhde alkaa meneen vakavammaks mä pistän jarrut päälle. Ei siin mitään jos se ois tietonen valinta, mut ku se ei ole. Yleensä se menee niin että mä ihastun johonki ihmiseen ja siin vaihees kun rupeen saamaan vastakaikua, mulle iskee jonkinlainen paniikki päälle. Rupeen etsiin alitajusesti vikoja siit toisest ja kuten jokainen tietää sellast ihmist jollei vikoja ole ei oo olemas. Ja nämä syyt millä selitän itselleni kiinnostuksen laimenemisen ovat todella mitättömiä.
En olis varmaan huomannutkaan kyseistä piirrettä itsestäni ellei paras ystäväni olis huomauttanut siitä minulle. Nyt olen ruennut miettimään sitä et oon voinu loukata joitain ihmisiä aika pahasti tuolla käyttäytymiselläni. Ystävääni lainaten; ihmiset voi saada must sellasen kuvan et leikin toisten tunteilla, koska heti kun saan ihastumiseeni/kiinnostukseeni vastakaikua alan ottaa takapakkia.
Mut kun kysymys ei oo siitä. Joka kerta kun ihastun oon varma et tää juttu vois onnistuu, mut sit asioitten edetessä tää paniikkireaktio iskee kuin puskista..
Ois kiva tietää et onko kellään samanlaisia kokemuksia.. Tai muuten vaan kuulla mielipiteit asiast..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Joo, on samanlaisia kokemuksia itsellänikin. Minä en kai uskalla antaa itseni rakastua, koska pelkään hylkäämistä. Jos rakastuu oikein tosissaan, niin silloin paljastaa itsensä toiselle täysin ja on haavoittuvainen. Jos toinen sitten jättää niin se onkin raskas kokemus. Pitäisi vaan uskaltaa rakastua. Muuten ne ketkä ihastuvat minuun ajattelevat, että leikin heidän tunteillaan ja se ei ole kyllä tarkoitus.
mulla oli nuorempana sama juttu monta vuotta ja rupesin tiedostamaan sitä,kun mun vanhemmat huomautteli plus kaverit.
Elikkäs mulla vaihtui miehet tiuhaan ja kestävimmiksi muodostuneet suhteet oli aina niitä mahdottomia,joissa mua kohdeltiin huonosti ja ns saavuttamattomat miehet vetosi muhun ja kun heidät sain suhteet oli huonoja.. Oli epärehellisyyttä,päihteitä,väkivaltaa tai muuten vaan sellaset miehet kiinnosti,jotka olivat mahdottomia. ja taas ne jotka olisivat todella kunnioittaneet ja rakastaneet oikeesti,niin rupes ensin pelottaan ja ahdistamaan ja sitten tuli oikeen inhon tunteita tai piti heitä jotenkin tyhminä ja alko ärsyttämään ja tuntui,kuin ne olis roikkunu mussa. Ja tietoisesti olis halunnut ihastua juuri noihin miehiin!
Nyt olen kolmekymppinen ja löysin nyk mieheni kaksi vuotta sitten. Aluksi alkoi taas tulemaan se "tunne" Ja pysähdyin miettimään,että mikä v...u mua vaivaa,kun olin niin ihatunut mieheen. Pyysin mieheltä aikaa ajatelle,enkä antanut periksi,koska tiesin vian olevan itsessäni. Ja se vika on lapsuudesta usein,jokin tunnetrauma. Ja mulla se oli sitä,kun mun oma isä on ollut mulle aina tosi vittumainen ja mitätöivä..Olen käynyt jopa terapiassa,koska se on aiheuttanut parisuhdeongelmia myös nykyiseen suhteeseeni,mutta onneksi mieheni on tosi ymmärtäväinen(itselä samoja juttuja)käynyt joskus lapsuudestaan läpi terapeutilla. Okei en nyt tarkoita,että kaikki tarttis mitään terapiaa,mulla alko ns parantuminen jo siitä,kun itse oivalsin ongelmaa ja puhuin hyvien ystävien kanssa siitä..
Mutta lapsuudesta ja itsetunnosta on noissa yleensä kyse,jos ei voi rakastaa itseään,niin ei suo itselleen mitään hyvää,jos taas lapsena on kohdeltu huonosti,niin kierrettä piisaa. Mulla on terapeutista ollut apua,mutta ton ongelman kanssa pääsee sinuiksi muutenkin..
Kauhee romaani tuli tästä,mutta funtsaile juttuja lapsuudestas tai mieti onko sulla itsetunto jotenkin huono,saatat löytää jotain mistä moinen johtuu:) Tsemppiä ja hyville miehille,jotka kiinnostuu aidosti kandee antaa mahdollisuus:)