Suuri taikuri Freud
Petteri Pietikäinen (Kirjoittaja on aate- ja oppihistorian dosentti Helsingin yliopistossa.)
Joillekin Freud on ihmismielen suurin tuntija ja lähes yliluonnollinen nero, toisille taas humpuukimaakari, joka onnistui paitsi vetämään nenästä liian monia liian kauan, myös luomaan vaikutusvaltaisen psykoideologisen uskomusjärjestelmän. Jälkimmäinen näkemys on tullut selvemmin esille 1980-luvulta
alkaen, kun yhä useammat tutkijat ja lääkärit ovat Freudin aikalaisten tavoin kiinnittäneet
huomiota Freudin teorioiden heikkouksiin. Samanaikaisesti psykoanalyysi on menettänyt asemiaan psykiatriassa ja psykologiassa, lukuun
ottamatta ehkä Argentiinaa ja Ranskaa.
Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Freudin
keskeiset väitteet perustuivat useimmiten jo hylättyihin tai tiede- ja lääkäriyhteisön kritisoimiin teorioihin, kuten lamarkismiin, haeckelilaiseen rekapitulaatio-oppiin, Fliessin neuroositeorioihin sekä kulttuurievolutionistisiin tulkintoihin uskonnon
ja moraalin alkuperästä. Psykoanalyysin
kivijalan, teorian Oidipus-kompleksista, murensi
suomalainen antropologi Edvard Westermarck,
joka vastusti Freudin teoriaa myötäsyntyisestä
insestihalusta omien perhetutkimustensa pohjalta
1920-luvulla.
Freud oli tyypillinen positivisti tehdessään
eron teorian ja havainnon välillä: hän saattoi
myöntää, että hänen teoriansa (esim. metapsykologiset ideat) ovat olettamuksia tai rohkeita arvailuja, mutta samalla hän korosti ns. teorioista ja tulkinnoista vapaan ”psyykkisen todellisuuden” olemassaoloa. Näin hän pyrki pelastamaan oppinsa tieteellisyyden. Freud siis väitti, että on olemassa ”psyykkisiä faktoja”, jotka ovat puhtaan havainnon ulottuvilla ja jotka muodostavat käsitteellisestä esiymmärryksestä vapaan todellisuuden.
Ikävä kyllä, Freud ei edes pyrkinyt integroimaan
periaatteessa tärkeitä havaintojaan ihmisen
irrationaalisuudesta ja tunne-elämästä 1900-luvun
alun ihmistieteisiin ja käyttäytymisbiologiaan.
Ikääntyvän Freudin välinpitämättömyys
tieteen kehitystä kohtaan näkyi hänen vastauksessaan eräälle yhdysvaltalaiselle lääkärille, joka oli rohjennut tiedustella häneltä psykoanalyysin
biologisten olettamusten tieteellisyyttä. Hän tokaisi, ettei psykoanalyytikkojen tarvitse välittää biologeista, koska heillä on jo oma tieteensä (”Wir können uns um die Biologen nicht kümmern.Wir haben unsere eigene Wissenschaft“)
(Wortis 1994, 84).
Toisin kuin nostokurjen rakentaja Darwin,
Freud rakensi seksuaalipsykologiansa pilviin.
Mutta hän ei ollutkaan rakennusmestari vaan
taikuri, joka loihti hatustaan oidipaalisia komplekseja, traumoja, kantanäkyjä, libidovaraumia ja vastaavia käsitteellisiä otuksia. Fantastista hänen
saavutuksessaan on se, että niin moni on uskonut
”psyykkisen todellisuuden” löytyvän hänen taikurinhatustaan.
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0606/Pietikainen0606.pd f
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0806/Tammisalo0806.pdf
Petteri Pietikäinen (Kirjoittaja on aate- ja oppihistorian dosentti Helsingin yliopistossa.)
Joillekin Freud on ihmismielen suurin tuntija ja lähes yliluonnollinen nero, toisille taas humpuukimaakari, joka onnistui paitsi vetämään nenästä liian monia liian kauan, myös luomaan vaikutusvaltaisen psykoideologisen uskomusjärjestelmän. Jälkimmäinen näkemys on tullut selvemmin esille 1980-luvulta
alkaen, kun yhä useammat tutkijat ja lääkärit ovat Freudin aikalaisten tavoin kiinnittäneet
huomiota Freudin teorioiden heikkouksiin. Samanaikaisesti psykoanalyysi on menettänyt asemiaan psykiatriassa ja psykologiassa, lukuun
ottamatta ehkä Argentiinaa ja Ranskaa.
Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Freudin
keskeiset väitteet perustuivat useimmiten jo hylättyihin tai tiede- ja lääkäriyhteisön kritisoimiin teorioihin, kuten lamarkismiin, haeckelilaiseen rekapitulaatio-oppiin, Fliessin neuroositeorioihin sekä kulttuurievolutionistisiin tulkintoihin uskonnon
ja moraalin alkuperästä. Psykoanalyysin
kivijalan, teorian Oidipus-kompleksista, murensi
suomalainen antropologi Edvard Westermarck,
joka vastusti Freudin teoriaa myötäsyntyisestä
insestihalusta omien perhetutkimustensa pohjalta
1920-luvulla.
Freud oli tyypillinen positivisti tehdessään
eron teorian ja havainnon välillä: hän saattoi
myöntää, että hänen teoriansa (esim. metapsykologiset ideat) ovat olettamuksia tai rohkeita arvailuja, mutta samalla hän korosti ns. teorioista ja tulkinnoista vapaan ”psyykkisen todellisuuden” olemassaoloa. Näin hän pyrki pelastamaan oppinsa tieteellisyyden. Freud siis väitti, että on olemassa ”psyykkisiä faktoja”, jotka ovat puhtaan havainnon ulottuvilla ja jotka muodostavat käsitteellisestä esiymmärryksestä vapaan todellisuuden.
Ikävä kyllä, Freud ei edes pyrkinyt integroimaan
periaatteessa tärkeitä havaintojaan ihmisen
irrationaalisuudesta ja tunne-elämästä 1900-luvun
alun ihmistieteisiin ja käyttäytymisbiologiaan.
Ikääntyvän Freudin välinpitämättömyys
tieteen kehitystä kohtaan näkyi hänen vastauksessaan eräälle yhdysvaltalaiselle lääkärille, joka oli rohjennut tiedustella häneltä psykoanalyysin
biologisten olettamusten tieteellisyyttä. Hän tokaisi, ettei psykoanalyytikkojen tarvitse välittää biologeista, koska heillä on jo oma tieteensä (”Wir können uns um die Biologen nicht kümmern.Wir haben unsere eigene Wissenschaft“)
(Wortis 1994, 84).
Toisin kuin nostokurjen rakentaja Darwin,
Freud rakensi seksuaalipsykologiansa pilviin.
Mutta hän ei ollutkaan rakennusmestari vaan
taikuri, joka loihti hatustaan oidipaalisia komplekseja, traumoja, kantanäkyjä, libidovaraumia ja vastaavia käsitteellisiä otuksia. Fantastista hänen
saavutuksessaan on se, että niin moni on uskonut
”psyykkisen todellisuuden” löytyvän hänen taikurinhatustaan.
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0606/Pietikainen0606.pd f
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0806/Tammisalo0806.pdf
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.