Tätähän aina tarjotaan avaimeksi onnelliseen avioliittoon uskovien piireissä, että vaimon tulee olla kaikessa miehelleen alamainen ja miehen rakastaa vaimoansa.
Ite rakastan paljon miestäni ja on ollut vähän hengellistäkin huolta hänestä. Hedelmä on näyttänyt turhan huonolta omaan silmään, mikä on herättänyt pelkoa hänen puolestaan. Mies on ollut mielestäni kovin riitaisa ja aggressiivinen ja suorastaan valehdellut -siis minua kohtaan nämä kaikki. Käyttää jopa jonkinlaisia "kidutuskeinoja" saadakseen tahtonsa väkisin läpi, ei esim. anna mun nukkua päiväunia ellen suostu tekemään jotain mitä hän tahtoo vaan pistää telkun täysillä päälle tai soittaa pianoa, kiusaa ja karjuu viedäkseen tahtonsa väkisin läpi, hajottaa joskus tarvitsemiani tavaroita kiukuspäissään. Ei suostu lukemaan Raamattua koskaan vaikka miten olen pyytänyt ja itkenytkin asiaa.
Kuvasin tossa nyt kuitenkin lähinnä pahoja päiviä, toisina päivinä hän on oikea kulta. Hirveän vaihtelevaa. Naimisissa nyt kuitenkin ollaan enkä ihan heppoisin perustein ala eroamaan. Haluan työskennellä avioliittomme eteen.
Niin päätin sitten kokeilla tätä alamaisuutta, mitä niin hehkutetaan. Annoin periksi asioissa, jotka minun nähdäkseni ovat ihan perusoikeuksiani. Jätin esim. katsomatta tv-ohjelman joka kiinnosti paljon, mutta josta mies sanoi että "sitä ei meidän talossa katsota", kävin miehen painostuksesta hänelle kaupassa vaikka olin hyvin väsynyt ja kipeenä itsekin (ja viimeisilläni raskaana) ja muuta alistumista, joka tuntui pahalta mutta halusin rakkaudesta yrittää.
Mitkä olivat seuraukset? Oma olo oli paha, koin yhteyden välillämme heikkenevän entisestään, kun en enää sanonut suoraan miltä mikäkin tuntuu enkä puolustanut itseäni vaan esitin vain hymyilevää, rakastavaa vaimoa. Hiljaista ja herttaista. Entä mies? Ei käynyt kuten toivoin, että olisi muuttunut hurskaammaksi ja kiltimmäksi. Päin vastoin, vaikutus tuntui olevan sama kuin (uros)koiran kohdalla jolle antaa liikaa valtaa, se alkaa tavoitella valtaa yhä enemmän ja avioliittomme ajautui yhä kauemmas tasa-arvoisesta. Tää kokeilu ei selvästikään ollut miehelleni rakennukseksi vaan pahennukseksi pikemminkin.
Sitten päätin taas alkaa pitää miehen kanssa tiukkaa linjaa eli en alistunut kaikkeen vaan suutuin kun suututti, ilmaisin oman tahtoni ääneen ja myös sen, etten mihin tahansa suostu. Tää ei siis mun kohalla tarkottanu mitään miehen alistamista vaan sitä, etten anna miehenkään alistaa itseäni. Oma olo koheni rehellisyyden ja avoimuuden myötä, samoin suhde mieheen kun sen perustana oli avoimuus. Entä mies? Taas kuin koira. Koki olonsa selvästikin turvallisemmaksi kun valtaa ei anneta liikaa. Muutos kuin häntää heiluttavaksi suurisilmäiseksi ystävälliseksi koiraksi oli suorastaan hämmentävä. Yhtäkkiä sain paljon enemmän vilpitöntä ystävällisyyttä osakseni. Tän olen huomannut ennenkin, että kun lopulta en jaksa miehen valitusta ja saan raivarin, niin mies muuttuu yhtäkkiä hyvin kiltiksi ja kaipaakin kohta hellyyttä tms. Onhan se tavallaan hyvin söpöä.
Tää pisti todella miettimään... onko alistuminen ehkä pelkkää pakenemista? onhan se rankkaa käydä läpi riidat, joita erimielisyyksistä seuraa. Anoppini on aina alistunut, ja appiukko tuntuu muuttuneen iän myötä yhä aggressiivisemmaksi. No hiljattain appiukko jättikin anoppini.
Väittäsin siis, ettei vaimon alistuminen miehelleen kaikessa todellakaan ole miehelle itselleenkään terveellisin ratkaisu. Ei ainakaan alamaisuus siinä muodossa, kuin sitä suomalaisissa herätysliikkeissä tyyliin Luther-säätiö tai helluntailaisuus opetetaan.
Ite rakastan paljon miestäni ja on ollut vähän hengellistäkin huolta hänestä. Hedelmä on näyttänyt turhan huonolta omaan silmään, mikä on herättänyt pelkoa hänen puolestaan. Mies on ollut mielestäni kovin riitaisa ja aggressiivinen ja suorastaan valehdellut -siis minua kohtaan nämä kaikki. Käyttää jopa jonkinlaisia "kidutuskeinoja" saadakseen tahtonsa väkisin läpi, ei esim. anna mun nukkua päiväunia ellen suostu tekemään jotain mitä hän tahtoo vaan pistää telkun täysillä päälle tai soittaa pianoa, kiusaa ja karjuu viedäkseen tahtonsa väkisin läpi, hajottaa joskus tarvitsemiani tavaroita kiukuspäissään. Ei suostu lukemaan Raamattua koskaan vaikka miten olen pyytänyt ja itkenytkin asiaa.
Kuvasin tossa nyt kuitenkin lähinnä pahoja päiviä, toisina päivinä hän on oikea kulta. Hirveän vaihtelevaa. Naimisissa nyt kuitenkin ollaan enkä ihan heppoisin perustein ala eroamaan. Haluan työskennellä avioliittomme eteen.
Niin päätin sitten kokeilla tätä alamaisuutta, mitä niin hehkutetaan. Annoin periksi asioissa, jotka minun nähdäkseni ovat ihan perusoikeuksiani. Jätin esim. katsomatta tv-ohjelman joka kiinnosti paljon, mutta josta mies sanoi että "sitä ei meidän talossa katsota", kävin miehen painostuksesta hänelle kaupassa vaikka olin hyvin väsynyt ja kipeenä itsekin (ja viimeisilläni raskaana) ja muuta alistumista, joka tuntui pahalta mutta halusin rakkaudesta yrittää.
Mitkä olivat seuraukset? Oma olo oli paha, koin yhteyden välillämme heikkenevän entisestään, kun en enää sanonut suoraan miltä mikäkin tuntuu enkä puolustanut itseäni vaan esitin vain hymyilevää, rakastavaa vaimoa. Hiljaista ja herttaista. Entä mies? Ei käynyt kuten toivoin, että olisi muuttunut hurskaammaksi ja kiltimmäksi. Päin vastoin, vaikutus tuntui olevan sama kuin (uros)koiran kohdalla jolle antaa liikaa valtaa, se alkaa tavoitella valtaa yhä enemmän ja avioliittomme ajautui yhä kauemmas tasa-arvoisesta. Tää kokeilu ei selvästikään ollut miehelleni rakennukseksi vaan pahennukseksi pikemminkin.
Sitten päätin taas alkaa pitää miehen kanssa tiukkaa linjaa eli en alistunut kaikkeen vaan suutuin kun suututti, ilmaisin oman tahtoni ääneen ja myös sen, etten mihin tahansa suostu. Tää ei siis mun kohalla tarkottanu mitään miehen alistamista vaan sitä, etten anna miehenkään alistaa itseäni. Oma olo koheni rehellisyyden ja avoimuuden myötä, samoin suhde mieheen kun sen perustana oli avoimuus. Entä mies? Taas kuin koira. Koki olonsa selvästikin turvallisemmaksi kun valtaa ei anneta liikaa. Muutos kuin häntää heiluttavaksi suurisilmäiseksi ystävälliseksi koiraksi oli suorastaan hämmentävä. Yhtäkkiä sain paljon enemmän vilpitöntä ystävällisyyttä osakseni. Tän olen huomannut ennenkin, että kun lopulta en jaksa miehen valitusta ja saan raivarin, niin mies muuttuu yhtäkkiä hyvin kiltiksi ja kaipaakin kohta hellyyttä tms. Onhan se tavallaan hyvin söpöä.
Tää pisti todella miettimään... onko alistuminen ehkä pelkkää pakenemista? onhan se rankkaa käydä läpi riidat, joita erimielisyyksistä seuraa. Anoppini on aina alistunut, ja appiukko tuntuu muuttuneen iän myötä yhä aggressiivisemmaksi. No hiljattain appiukko jättikin anoppini.
Väittäsin siis, ettei vaimon alistuminen miehelleen kaikessa todellakaan ole miehelle itselleenkään terveellisin ratkaisu. Ei ainakaan alamaisuus siinä muodossa, kuin sitä suomalaisissa herätysliikkeissä tyyliin Luther-säätiö tai helluntailaisuus opetetaan.
Vastaukset 13
Vanhimmat
eipä miehesikään ole uskova - uudestisyntynyt (katso Apt.2:38), jossa sitten tuo toisen arvostus ja kunnioitus tulisi ilmi.
"Vaimot, olkaa miehillenne alamaiset, niinkuin sopii Herrassa.
3:19 Miehet, RAKASTAKAA vaimojanne, älkääkä olko heitä kohtaan katkerat.
3:20 Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaiset kaikessa, sillä se on otollista Herrassa.
3:21 Isät, älkää kiihoittako lapsianne, etteivät he kävisi aroiksi.
3:22 Palvelijat, olkaa maallisille isännillenne kaikessa kuuliaiset, ei silmänpalvelijoina, ihmisille mieliksi, vaan sydämen yksinkertaisuudessa peljäten Herraa.
3:23 Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niinkuin Herralle eikä ihmisille,
3:24 tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön; te palvelette Herraa Kristusta.
3:25 Sillä se, joka tekee väärin, on saava takaisin, mitä on väärin tehnyt; ja henkilöön ei katsota." - Kol.3.Luku
..ja on kyllä uudestisyntynyt, yksinäisyydessä Jumalan edessä synninkatumuksessa aikanaan. Mutta on oman luontonsa puolesta tulinen, se on sillä suvun geeneissä, isä on ollut väkivaltainen lapsuudenkodissa.
Kyllähän uskovistakin se lihallinen puoli löytyy, etenkin jos ei jaksa hengellisesti valvoa, vaeltaa Hengessä, ja tulee esim. töissä paineita, sairautta ja muuta stressiä. Toki pitäisi jaksaa valvoa.
"Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä.
Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte. Mutta jos te olette Hengen kuljetettavina, niin ette ole lain alla.
Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.
Mutta Hengen hedelmä on RAKKAUS, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.
Sellaista vastaan ei ole laki.
Ja ne, JOTKA OVAT Kristuksen Jeesuksen OMAT, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen.
Jos me Hengessä elämme, niin myös Hengessä VAELTAKAAMME. "
Gal.5:16-25
- Oletteko upotuskastetut Vapahtajan Nimeen?!
Sanoisin tuohon,että oikea alamaisuus ei ole alistamiseen alistumista.
Se,että mies on perheen pää ei raamatullisesti kyllä tarkoita sitä,että perheen pään tulisi alistaa perhettään! Päin vastoin vastuullinen perheen pää kantaa omistaan huolta eri tavoin: tuo leivän pöytään, on henkinen tuki ja turva ja auttaa puolisoaan. Se on perheen päänä olemista. Tuollainen alistaminen ja pakottaminen, jota miehesi harjoittaa on syntiä eikä sinun tule siihen alistua! Olet Jumalalle rakas ja hän haluaa sinulle hyvää kohtelua. Miehesi ei selvästikään elä Jumalan tahdossa siinä miten hän käyttäytyy perheen päänä. Ja onko hän edes uskossa jos ei kerran voi raamattua lukea? Uskova ihminen lukee yleensä raamattua vapaasta halusta..
Ite oon vaan ymmärtäny ton alamaisuusopetuksen menevän niin, että vaikka mies olisi paha tai ei-uskovakin, niin alistua täytyy kaikkeen, paitsi silloin jos mies käskee tekemään syntiä. Tai tollasta alamaisuusopetusta mä lähinnä olen kuullut. Silloinhan alistamiseenkin pitäisi alistua niin kauan, kuin se ei ole syntiä.
Kiitos tuestasi yhtä kaikki. :)
Uskovana oleminen ei ole ihan sitä, mitä siitä luullaan. Oikeasti uskominen on kristinuskon periaatteisiin uskomista ja elämistä niiden periaatteiden mukaan. Jos on uskovan nimi, mutta tekee väärin, ei ole yhtään muita väärintekijöitä parempi;päinvastoin, väärintekemisellääm kieltää uskonsa. Uskovalla on vastuuta tekemisestään enemmän, ja sen tulisi myös näkyä käytännön elämän vaiheissa. Ei usko auta ilman tekoja. Se kenen jotamina tekemisemme ovat, se on meidän "isäntämme";väärintekijän isännän tiedämme. Eikä meidän puheemme auta, jos tekomme ovat vastoin puheitamme. Teot sinetöivät meidän uskomme. Teothan ovat uskon hedelmiä.
Mies on perheen pää. Olet oikeassa siinä, että niin pitkälle pitäisi mennä, kuin syntiä tekemättä voi. Ja Herralle huokaaminen hiljaisuudessa on hyvä keino. Mies ja vaimo pelaavat yhteen "kassaan". Vaimon hurskaus tuo pikkuhiljaa siunausta, joka voi johtaa miestäkin parempaan suuntaan.Herra on heikoissa väkevä.
>>Mies ja vaimo pelaavat yhteen "kassaan". Vaimon hurskaus tuo pikkuhiljaa siunausta, joka voi johtaa miestäkin parempaan suuntaan.Herra on heikoissa väkevä.
"Joskus rakkaus voi tarkoittaa myös jonkinlaista "ankaruutta". " Enpä olisi itse osannut sitä paremmin sanoa. Raamatussa sanotaan, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Huomio kohdalle "niin kuin itseäsi". Jumala siis käskee ihmistä rakastamaan itseään, eikä itsensä rakastamista ole se, että antaa jonkun toisen polkea lokaan. Alistettuna, nöyryytettynä ja yhteyden itseensä kadotettuna ei pysty ohjaamaan ketään toista parempaan suuntaan tai levittämään Jumalan sanaa. Todellista rakkautta ja rohkeutta on uskaltaa olla ankara ja totuudenmukainen silloin, kun tietää etteivät asiat ole niin kuin pitäisi.
Olen kanssasi samaa mieltä. Mielestäni toisen ihmisen tahtoon alistumalla ei voi saada toista ihmistä kohtelemaan itseään paremmin. Päin vastoin, silloin vain hylkää itsensä. Ja alistua saa ajanmittaan aina vain enemmän ja enemmän. Toista ihmistä kun ei loppujen lopuksi pysty miellyttämään täydellisesti, teki mitä tahansa. Tiedänh tämän omasta kokemuksestani.
Olen ylpeä sinusta, kun olet löytänyt paremman yhteyden miehesi välille ja kuunnellut omia tarpeitasi! Niin sitä pitää! Minusta on myös rohkeaa kun toit mielipiteesi esille.
..miehesi ollut koskaan väkivaltainen? Kaverini eli vuosikausia väkivaltaisessa suhteessa hakattavana, koska uskoi sokeasti erääseen profetiaan ja uskoi että mies oli hänelle tarkoitettu. Kunnes hän vihdoin viimein tajusi pelastaa itsensä siitä suhteesta ja erota. Mies uhkaili häntä vielä eron jälkeenkin (Kummatkin olivat uskovaisia naimisiin mennessään) Mies koki sitten myöhemmin väkivaltaisen kuoleman. Kaverini pääsi henkiseen ja hengelliseen tasapainoon eronsa jälkeen.
Sitten on myös näitä hengellisesti väkivaltaisia miehiä myös, kaveripiirin miehistä löytyy niitäkin...Hengellisyyttä voidaan ovelasti käyttää henkisen väkivallan välineenä. Itse koin sitä entisessä avioliitossani. Hengellisyyden taakse voidaan kätkeä myös vakavia mielenterveysongelmia ja persoonallisuushäiriöitä
.. Mutta voimia ja jaksamista ja suokoon Jumala sinulle viisautta kaikissa elämän asioissa!
Jäin pari vuotta sitten eläkkeelle ja päätin yhdeksi iltaohjelmakseni ottaa käynnin kristillisessä keskustelupiirissä. Siellä minua evästettiin rakastamaan vaimoani. Lopulta jäin rivitalomme kaikkien yksinäisten naisten "talonmieheksi" ja remonttireiskaksi. Sitten tulivat vielä käskyt että voisitko kiertää tuon pensaan toiselta puolelta etkä tästä lähempää ikkunaani kun viet roskat.
Siis pelkkää käskyä ja vaatimusta toisen perään.
Lopetin piirissä käymisen näistä viisastuneena mutta edelleen ottaa päähän. Kiltti antaa pikkusormensa ja ennen kuin kiltti huomaakaan on hän kädetön kynnysmatto.
toimi: Eikös me asuta nykyisin Demkratiassa.
Näin ollen meillä kaikilla pitäisi olla joustavuutta?
Jeesus on vieläkin Herra