Haluaisin keskustella itsemurhan filosofisesta oikeutuksesta.
Ensimmäiseksi todettakoon, että olen ateisti eli en usko mihinkään jumaliin tai sielunvaelluksiin tai buddhiin vaan minulle ihminen on vain ja ainoastaan elukka. Ihminen on täsmälleen samanlainen eläin kuin kaikki muutkin eläimet ja kuoltuaan ihminen häviää olemattomiin eli annihiloituu. Kun krematorion uuni on kerran tehnyt tehtävänsä, mitään ei jää enää jäljelle.
Elämä on siis vain lyhyt tietoisuuden jakso kahden olemattomuuden välillä. Me tulemme olemattomuudesta ja häviämme olemattomuuteen, ja kun olemme kuolleet, emme edes tiedä että olemme joskus olleet olemassa.
Ihminen on siis elukka eikä elukkana sen kummempi kuin lehmä, rotta, meduusa tai ameeba. En näe ihmisellä mitään eritysisasemaa tai erityisarvoa muihin eläimiin nähden. Me olemme geeniemme tuote ja ihmisiä syntyy nussimalla. Geenimme määräävät mitä meistä tulee eli jokaisen ihmisen ominaisuudet on ennalta säädetty. Ihmisiä on tällä pallolla kuusi miljardia, eli se ainutlaatuisuudesta tai ihmisarvosta. Ihmisen erityisasema muihin eliöihin nähden johtuu yksinoman siitä, että ihminen on paljon vahvempi kuin muut ja nokkimisjärjestyksen huipulla, joten ihminen kykenee ottamaan itselleen etuoikeuksia.
Kuolema siis on kaiken loppu ja merkitsee olemattomuuteen häipymistä. Koska mitään jumalia ei ole, minua on turhaa pelotella helveteillä tai rangaistuksilla tai jälleensyntymillä. Itsemurha merkitsee siis vain pelkästään kohtalon ottamista omiin käsiin ja lopullisen kohtalon (olemattomuuteen häviämisen) omaehtoista jouduttamista.
Nyt on niin, että suurin osa ihmisistä täällä maailmassa on joko täysin yhdentekeviä tai vain haitaksi. Tilastollisten tosiasioiden mukaan maailman ihmisistä vain 20% on mitenkään merkityksellisiä. He ovat ne, jotka omistavat, osaavat, tekevät, vaikuttavat ja menestyvät. 70% ihmisistä on yhdentekeviä - he vain roikkuvat mukana ja tekevät rutiinitöitä ja heidät voidaan korvata toisilla samanlaisilla koska tahansa. 10%:sta ihmisiä on pelkkää riesaa - rikollisia, vähämielisiä, kroonisesti sairaita, pummeja, työnvieroksujia jne. Heistä pitäisi kaiken järjen mukaan päästä eroon, mutta uskovaisille ihmiselämä, täysin arvoton ja muiden kannalta jopa haitallinenkin, on pyhä lehmä, jota ei sovi kyseenalaistaa edes järkiperustein.
Samoin on selvää, että suurimmalle osalle ihmisistä elämä on pelkkää kärsimystä. Tuo sama 20/70/10 sääntö pätee tässäkin: 20%lle elämä on bailua ja ruusuilla tanssimista, 70%:lle se on paskaa tuulettimeen ja 10% tekee omansa ja muiden elämän kurjaksi.
Eli koska a) suurin osa ihmisistä on joko täysin yhdentekeviä tai heistä on vain pelkkää haittaa ja b) suurimmalle osalle ihmisiä elämä on joko kärsimystä tai täyttä paskaa, niin mikä on se juttu minkä vuoksi ketään pitää pakottaa olemaan tässä maailmassa vasten tahtoaan? Järkikulta sanoo, että silloin jos elämä on pelkkää paskaa eikä toivoa paremmasta ole, ja koska kuolet joka tapauksessa, niin mielekkäintä on lopettaa se kaikki kertarutinalla heti, koska lopputulos on aivan sama. Ei kukaan saa mitään bonuspisteitä kärsimällä vähän enemmän ja vähän pitempään.
Tarkastellaanpa sitten hiukan vastaväitteitä:
1. Itsemurha on pelkuruutta.
Tämä väite on äärimmäisen helppoa kumota. Kuolemanpelko on yksi ihmisen suurimmista peloista ja itsemurhaa harkitseva joutuu kohtaamaan tämän pelon yksin. Itsensä tappaminen ja kuolemanpelon voittaminen vaatii äärimmäisen määrän päättäväisyyttä, rohkeutta ja uskallusta.
Voidaan väittää myös, että itsemurha on pelkuruutta koska itsemurhan tekijä ei uskalla kohdata tulevia haasteita. Tämäkin väite on helppo kumota. Kaikessa on kyse todennäköisyyksistä. Yleensä itsemurhaa ajatteleva ja harkitseva miettii sitä, mitkä ovat todennäköisyydet selvitä em. haasteista ja mitkä ovat todennäköisyydet vain nujertua entistä pahemmin niiden alle ja menettää vielä sekin vähä, mikä jo on. Jos häviämisen todennäköisyys on suurempi kuin voittamisen, tällöin sinnittely johtaa vain entistä pahempaan kuseen - ja mitä pahemmin ihminen on siellä pohjilla, sitä mahdottomampaa sieltä enää on nousta. Siksi itsemurha riittävän aikaisessa vaiheessa merkitsee välttymistä entistä pahemmilta kärsimyksiltä, koska lopputulos joka tapauksessa on sama. Kyse ei siis ole pelkuruudesta, vaan todennäköisyyksien ymmärtämisestä.
2. Itsemurha on itsekkyyttä
Ensinnäkin joka ainoa olento tässä maailmassa on itsekäs, joten sillä on turhaa jeesustella. Toiseksi kumpi on itsekkäämpää: pakottaa joku, jonka elämällä ei ole enää mitään arvoa tai joka on olemassa vain muiden nyrkkeilysäkkinä tai sylkykuppina, nokkimisjärjestyksen siellä pohjilla, elämään väenväkisin vaiko antaa tämän olla oman elämänsä herra ja päättää se itse. Mielestäni sellaisen ihmisen pakottaminen elämään, joka ei itse koe elämäänsä enää mitenkään mielekkäänä, on todella itsekästä.
3. Elämä on lahja Jumalalta eikä sitä sovi heittää menemään.
Ensinnäkään mitään jumalia ei ole ja toiseksi lahjan antamisella on aina jokin taka-ajatus. Mikä on ollut Jumalan taka-ajatuksena sen lahjan antamisessa? Toiseksi, kun aikuiset ihmiset antavat lahjoja, heillä on siihen aina jokin motivaatio, ja kun lahja on rikki, epätäydellinen tai aiheuttaa saajalleen pelkkää riesaa, voidaan kyseenalaistaa Jumalan motiivit. Miksi Jumala haluaa aiheuttaa tämän lahjan saamisella riesaa vastaanottajalle? Haluaako Jumala kiusata ihmisiä ja rääkätä heitä ja tietoisesti tuottaa heille kärsimystä?
4. Itsemurhaaja joutuu helvettiin
Ensiksi haluan todisteet siitä ja toiseksi jos näin on, on se merkki siitä, että Jumala on paatunut sadisti. Viittaan sillä tuohon edelliskohtaan: ensin tuo Jumala antaa lahjan, josta saajalleen on pelkkää riesaa ja sitten se sama Jumala rankaisee lahjan saajaa siitä eroonhankkiutumisesta. Jumalan motiivit ovat hyvin oudot. Voidaan myös väittää, että on parempi olla olemassa - edes jossakin muodossa - kuin olematon. Tämä väite on täysin kestämätön. Olemattomuuden tila on täysin neutraali - olematon ei kykene kokemaan onnea tai iloa, muttei varsinkaan myöskään tuskaa eikä kärsimystä. Nyt jos elämä on pelkkää kärsimystä, tuskaa, muitten pilkkaa ja kiusantekoa, siis sanalla sanoen helvettiä, tällöin olemassaolon itseisarvo on alhaisempi kuin olemattomuuden. Tuhoamalla itsensä tämä ihminen kyllä poistaa itseltään mahdollisuuden olla koskaan onnellinen, mutta kaikki hänen kärsimyksensä lakkaavat samalla. Kaikessa on jälleen kyse todennäköisyyksistä. Mikäli todennäköisyys sille että kärsimykset jatkuvat kertaa kärsimyksen nettomäärä on suurempi kuin todennäköisyys sille että onni kääntyy kertaa odotettavissa olevan onnen nettomäärä, tällöin kaikkein mielekkäintä on tehdä itsemurha.
Mietitäänpä. Elämä on kuin pokeripeli. Kaikki saavat jotkut kortit alussa, ja jotkut saavat paremmat kuin toiset. Teini-iässä saa sitten vaihtaa. Jotkut saavat paremmat kortit kuin toiset, jotkut pysyvät omillaan ja jotkut menettävät senkin vähän. Nyt kaikki pokeria pelanneet tietävät, että jos kortit ovat huonot eikä bluffi mene läpi, mielekkäintä on luovuttaa. Luovuttamalla riittävän aihaisessa vaiheessa minimoidaan tappiot. Eli jos elämässä ei voi voittaa ja odotettavissa on pelkkää kärsimystä - työttömyyys, ilman puolisoa jääminen, kiusatuksi tuleminen, köyhyys jne - mielekkäintä on luovuttaa ja surmata itsensä riittävän varhaisessa vaiheessa, niin tällöin kärsimys minimoituu.
Kuten totesin, lopputulos on joka tapauksessa sama. No matter if you are king or a street sweeper, in the end you will dance with the Grim Reaper. Me kaikki häviämme lopulta olemattomiin. Miksi kärsiä ennen sitä?
Kärsimyksessä on mieltä vain, jos siitä on odotettavissa itselle jotain positiivista. Esimerkiksi opiskelija voi odottaa vuosikausien köyhyyden ja lukemisen jälkeen oppiarvoa ja parempaa työpaikkaa kuin ilman. Mutta sellaisen kärsimyksen kokeminen, josta ei ole odotettavissa mitään positiivista itslle, on pelkkää typeryyttä. Kärsimyksentäyteinen elämä, josta ei ole odotettavissa mitään mielekästä tulevaisuudessa, on yhtä järkevää kuin olla käyttämättä lämpimiä vaatteita talvipakkasessa.
Eli mikä se pointti itsemurhassa ja sen vastenmielisyydessä oikein on? Minun mielestäni ihmisen suvereniteettiä itseensä on kunnioitettava, ja elämässään epäonnistuneelle ihmiselle on annettava mahdollisuus lopettaa se kaikki kertalaukauksella.
Ensimmäiseksi todettakoon, että olen ateisti eli en usko mihinkään jumaliin tai sielunvaelluksiin tai buddhiin vaan minulle ihminen on vain ja ainoastaan elukka. Ihminen on täsmälleen samanlainen eläin kuin kaikki muutkin eläimet ja kuoltuaan ihminen häviää olemattomiin eli annihiloituu. Kun krematorion uuni on kerran tehnyt tehtävänsä, mitään ei jää enää jäljelle.
Elämä on siis vain lyhyt tietoisuuden jakso kahden olemattomuuden välillä. Me tulemme olemattomuudesta ja häviämme olemattomuuteen, ja kun olemme kuolleet, emme edes tiedä että olemme joskus olleet olemassa.
Ihminen on siis elukka eikä elukkana sen kummempi kuin lehmä, rotta, meduusa tai ameeba. En näe ihmisellä mitään eritysisasemaa tai erityisarvoa muihin eläimiin nähden. Me olemme geeniemme tuote ja ihmisiä syntyy nussimalla. Geenimme määräävät mitä meistä tulee eli jokaisen ihmisen ominaisuudet on ennalta säädetty. Ihmisiä on tällä pallolla kuusi miljardia, eli se ainutlaatuisuudesta tai ihmisarvosta. Ihmisen erityisasema muihin eliöihin nähden johtuu yksinoman siitä, että ihminen on paljon vahvempi kuin muut ja nokkimisjärjestyksen huipulla, joten ihminen kykenee ottamaan itselleen etuoikeuksia.
Kuolema siis on kaiken loppu ja merkitsee olemattomuuteen häipymistä. Koska mitään jumalia ei ole, minua on turhaa pelotella helveteillä tai rangaistuksilla tai jälleensyntymillä. Itsemurha merkitsee siis vain pelkästään kohtalon ottamista omiin käsiin ja lopullisen kohtalon (olemattomuuteen häviämisen) omaehtoista jouduttamista.
Nyt on niin, että suurin osa ihmisistä täällä maailmassa on joko täysin yhdentekeviä tai vain haitaksi. Tilastollisten tosiasioiden mukaan maailman ihmisistä vain 20% on mitenkään merkityksellisiä. He ovat ne, jotka omistavat, osaavat, tekevät, vaikuttavat ja menestyvät. 70% ihmisistä on yhdentekeviä - he vain roikkuvat mukana ja tekevät rutiinitöitä ja heidät voidaan korvata toisilla samanlaisilla koska tahansa. 10%:sta ihmisiä on pelkkää riesaa - rikollisia, vähämielisiä, kroonisesti sairaita, pummeja, työnvieroksujia jne. Heistä pitäisi kaiken järjen mukaan päästä eroon, mutta uskovaisille ihmiselämä, täysin arvoton ja muiden kannalta jopa haitallinenkin, on pyhä lehmä, jota ei sovi kyseenalaistaa edes järkiperustein.
Samoin on selvää, että suurimmalle osalle ihmisistä elämä on pelkkää kärsimystä. Tuo sama 20/70/10 sääntö pätee tässäkin: 20%lle elämä on bailua ja ruusuilla tanssimista, 70%:lle se on paskaa tuulettimeen ja 10% tekee omansa ja muiden elämän kurjaksi.
Eli koska a) suurin osa ihmisistä on joko täysin yhdentekeviä tai heistä on vain pelkkää haittaa ja b) suurimmalle osalle ihmisiä elämä on joko kärsimystä tai täyttä paskaa, niin mikä on se juttu minkä vuoksi ketään pitää pakottaa olemaan tässä maailmassa vasten tahtoaan? Järkikulta sanoo, että silloin jos elämä on pelkkää paskaa eikä toivoa paremmasta ole, ja koska kuolet joka tapauksessa, niin mielekkäintä on lopettaa se kaikki kertarutinalla heti, koska lopputulos on aivan sama. Ei kukaan saa mitään bonuspisteitä kärsimällä vähän enemmän ja vähän pitempään.
Tarkastellaanpa sitten hiukan vastaväitteitä:
1. Itsemurha on pelkuruutta.
Tämä väite on äärimmäisen helppoa kumota. Kuolemanpelko on yksi ihmisen suurimmista peloista ja itsemurhaa harkitseva joutuu kohtaamaan tämän pelon yksin. Itsensä tappaminen ja kuolemanpelon voittaminen vaatii äärimmäisen määrän päättäväisyyttä, rohkeutta ja uskallusta.
Voidaan väittää myös, että itsemurha on pelkuruutta koska itsemurhan tekijä ei uskalla kohdata tulevia haasteita. Tämäkin väite on helppo kumota. Kaikessa on kyse todennäköisyyksistä. Yleensä itsemurhaa ajatteleva ja harkitseva miettii sitä, mitkä ovat todennäköisyydet selvitä em. haasteista ja mitkä ovat todennäköisyydet vain nujertua entistä pahemmin niiden alle ja menettää vielä sekin vähä, mikä jo on. Jos häviämisen todennäköisyys on suurempi kuin voittamisen, tällöin sinnittely johtaa vain entistä pahempaan kuseen - ja mitä pahemmin ihminen on siellä pohjilla, sitä mahdottomampaa sieltä enää on nousta. Siksi itsemurha riittävän aikaisessa vaiheessa merkitsee välttymistä entistä pahemmilta kärsimyksiltä, koska lopputulos joka tapauksessa on sama. Kyse ei siis ole pelkuruudesta, vaan todennäköisyyksien ymmärtämisestä.
2. Itsemurha on itsekkyyttä
Ensinnäkin joka ainoa olento tässä maailmassa on itsekäs, joten sillä on turhaa jeesustella. Toiseksi kumpi on itsekkäämpää: pakottaa joku, jonka elämällä ei ole enää mitään arvoa tai joka on olemassa vain muiden nyrkkeilysäkkinä tai sylkykuppina, nokkimisjärjestyksen siellä pohjilla, elämään väenväkisin vaiko antaa tämän olla oman elämänsä herra ja päättää se itse. Mielestäni sellaisen ihmisen pakottaminen elämään, joka ei itse koe elämäänsä enää mitenkään mielekkäänä, on todella itsekästä.
3. Elämä on lahja Jumalalta eikä sitä sovi heittää menemään.
Ensinnäkään mitään jumalia ei ole ja toiseksi lahjan antamisella on aina jokin taka-ajatus. Mikä on ollut Jumalan taka-ajatuksena sen lahjan antamisessa? Toiseksi, kun aikuiset ihmiset antavat lahjoja, heillä on siihen aina jokin motivaatio, ja kun lahja on rikki, epätäydellinen tai aiheuttaa saajalleen pelkkää riesaa, voidaan kyseenalaistaa Jumalan motiivit. Miksi Jumala haluaa aiheuttaa tämän lahjan saamisella riesaa vastaanottajalle? Haluaako Jumala kiusata ihmisiä ja rääkätä heitä ja tietoisesti tuottaa heille kärsimystä?
4. Itsemurhaaja joutuu helvettiin
Ensiksi haluan todisteet siitä ja toiseksi jos näin on, on se merkki siitä, että Jumala on paatunut sadisti. Viittaan sillä tuohon edelliskohtaan: ensin tuo Jumala antaa lahjan, josta saajalleen on pelkkää riesaa ja sitten se sama Jumala rankaisee lahjan saajaa siitä eroonhankkiutumisesta. Jumalan motiivit ovat hyvin oudot. Voidaan myös väittää, että on parempi olla olemassa - edes jossakin muodossa - kuin olematon. Tämä väite on täysin kestämätön. Olemattomuuden tila on täysin neutraali - olematon ei kykene kokemaan onnea tai iloa, muttei varsinkaan myöskään tuskaa eikä kärsimystä. Nyt jos elämä on pelkkää kärsimystä, tuskaa, muitten pilkkaa ja kiusantekoa, siis sanalla sanoen helvettiä, tällöin olemassaolon itseisarvo on alhaisempi kuin olemattomuuden. Tuhoamalla itsensä tämä ihminen kyllä poistaa itseltään mahdollisuuden olla koskaan onnellinen, mutta kaikki hänen kärsimyksensä lakkaavat samalla. Kaikessa on jälleen kyse todennäköisyyksistä. Mikäli todennäköisyys sille että kärsimykset jatkuvat kertaa kärsimyksen nettomäärä on suurempi kuin todennäköisyys sille että onni kääntyy kertaa odotettavissa olevan onnen nettomäärä, tällöin kaikkein mielekkäintä on tehdä itsemurha.
Mietitäänpä. Elämä on kuin pokeripeli. Kaikki saavat jotkut kortit alussa, ja jotkut saavat paremmat kuin toiset. Teini-iässä saa sitten vaihtaa. Jotkut saavat paremmat kortit kuin toiset, jotkut pysyvät omillaan ja jotkut menettävät senkin vähän. Nyt kaikki pokeria pelanneet tietävät, että jos kortit ovat huonot eikä bluffi mene läpi, mielekkäintä on luovuttaa. Luovuttamalla riittävän aihaisessa vaiheessa minimoidaan tappiot. Eli jos elämässä ei voi voittaa ja odotettavissa on pelkkää kärsimystä - työttömyyys, ilman puolisoa jääminen, kiusatuksi tuleminen, köyhyys jne - mielekkäintä on luovuttaa ja surmata itsensä riittävän varhaisessa vaiheessa, niin tällöin kärsimys minimoituu.
Kuten totesin, lopputulos on joka tapauksessa sama. No matter if you are king or a street sweeper, in the end you will dance with the Grim Reaper. Me kaikki häviämme lopulta olemattomiin. Miksi kärsiä ennen sitä?
Kärsimyksessä on mieltä vain, jos siitä on odotettavissa itselle jotain positiivista. Esimerkiksi opiskelija voi odottaa vuosikausien köyhyyden ja lukemisen jälkeen oppiarvoa ja parempaa työpaikkaa kuin ilman. Mutta sellaisen kärsimyksen kokeminen, josta ei ole odotettavissa mitään positiivista itslle, on pelkkää typeryyttä. Kärsimyksentäyteinen elämä, josta ei ole odotettavissa mitään mielekästä tulevaisuudessa, on yhtä järkevää kuin olla käyttämättä lämpimiä vaatteita talvipakkasessa.
Eli mikä se pointti itsemurhassa ja sen vastenmielisyydessä oikein on? Minun mielestäni ihmisen suvereniteettiä itseensä on kunnioitettava, ja elämässään epäonnistuneelle ihmiselle on annettava mahdollisuus lopettaa se kaikki kertalaukauksella.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Vaikka itse (ainakin 50% todennäköisyydellä) uskon reinkarnaation yms, niin olen siitä huolimatta ap kanssasi samaa mieltä siitä, että tottakai jokaisella on oikeus itsemurhaan.
Se on se viimeinen - ja joillekin ainoa - asia, jota voi HALLITA, jos ja kun elämä subjektiivisesti koettuna on pelkkää kärsimystä eikä minkäänlaista valoa ole näkyvissä...
Siinä on tietysti sitten se juttu, jonka mainitsitkin, että jää näkemättä ja kokematta se mahdollinen onni mikä kenties on tulossa. Eikä se välttämättä ole kiinni ulkoisista asioista vaan sisäisestä työskentelystä ja kasvusta...
"Kirkaimmat timantit hioutuvat suurimmassa paineessa".
ensin sen ihmisen mielipidettä, joka teille on antanut elämän. Sen, joka on pelonsekaisella ilolla aavistellut olevansa raskaana, sen, joka on seurannut vatsansa pyöristymistä, joka on tunnustellut minijalkojen potkuja sisällään, sen, joka on henkensä kaupalla synnyttänyt teidät, sen, joka on päivästä, illasta, yöstä ja aamusta toiseen syöttänyt, pessyt, vaihtanut kuiviin teitä, sen, joka on riemastunut ensimmäisestä hymystänne, hampaastanne, askeleestanne, koulupäivästänne...
Hänen, joka on hankkinut teille ruoan, vaatteet, kodin, leikkikalut ja kaiken muun omista mieliteoistaan tinkien ja ilomielin.
Hänen, joka on pelännyt puolestanne kun olette olleet sairaana tai poissa kotoa, joka on sydän särkien antanut teidän lähteä vihdoin omille teillenne, sen, joka aina teitä odottaa, antaa kaiken anteeksi ja rakastaa teitä, vaikka ei sitä ääneen koskaan sanoisikaan. Hänen, joka on valmis antamaan puolestanne henkensä, ja joka on antanut elämänsä.
Kysykää häneltä ensin, ennen kuin teette itsemurhan. Hänellä on jotakin sanomista asiaan.
tukisti ja piiskasi minua kun olin pieni, joka nöyryytti minua jatkuvasti, jolta sain jatkuvasti kuulla oleavni tyhmä, tottelematon, typerä, vaikka mitään käytännön järkeä, perheen häpeäpilkku, laiska ja saamaton, ja jolle olin aina vain hänen vaatimustensa summa.
Siis siltä ihmiseltä, joka nauroi tunteilleni ja ensimmäisille haparoiville seurustelutuhteilleni, joka virnisti kun ensimmäisen kerran särjin sydämeni, joka rankaisi minua siitä kun itkin ja näytin tunteitani.
Siltä, joka suhtautui pilkallisesti harrastuksiini, ivallisesti mielenkiintoni kohteisiin, lannistaen ja latistaen minut aina kun yritin jotenkin itsenäistyä ja nauttia elämästä omaehtoisesti. Siltä ihmiseltä, joka muuttui uskomattoman kylmäksi ja tunteettomaksi yrittäessäni vihdoinkin itsenäistyä ja saada oma elämäni alkuun ja olla jotakin muuta kuin pelkästään hänen jatkeensa, ja joka itki katkeria krokotiilinkyyneliä kun ladoin hänelle päin naamaa kaiken sen paskan, mitä hän on kaatanut niskaani.
Tältä ihmiseltäkö minun pitäisi kysyä lupaa lopulliseen irtiottoon hänen talutusnuorastaan?
Mitä olettaisit hänen sanovan asiaan?
jotakin väärin, tai ainakin näkökulmasi on yksipuolinen.
Olen sitä mieltä, että sinun kannattaisi mennä kysymään siltä ihmiseltä montakin asiaa. Saattaisit yllättyä.
Itse olet käsittänyt väärin. Takerrut epätoivon vimmalla äitimyyttiin - myyttiin siitä uhrautuvasta, rakastavasta, tunteikkaasta ja ihanasta äidistä joka tekee mitä tahansa lastensa eteen.
Kaikki äidit eivät ole sellaisia. Jotkut ovat todella varsinaisia harpyioita. Mukaan mahtuu sitten tunnevammaisia tapauksia ja luonnehäiriöisiä. Noin joka kymmenes äiti on narsisti, eli heille heidän lapsensa ovat lähinnä statussymboleja, ja joka sadas on psykopaatti.
täydellinen, ei edes kukaan äiti. Eikä äidin tarvitse olla uhrautuva eikä tehdä mitä tahansa lastensa eteen. Ei hänen ole pakko olla edes ihana. Mutta aika paljon jokainen äiti on lastensa eteen kuitenkin tehnyt ja aika paljon uhrautunutkin. Emme olisi kukaan edes hengissä ilman äitimme työtä ja uhrauksia.
Ei kukaan, ei edes äiti, sille mitään mahda, jos hän on mielisairas tai luonnevikainen. Se sinun pitäisi ymmärtää, kun itsekin olet tuossa mielentilassa.
Minä en takerru mihinkään, en varsinkaan epätoivon vimmalla. En ole epätoivoinen. En mistään hinnasta tappaisi itseäni. Päinvastoin pelkään, että en ehdi tehdä kaikkea suunnittelemaani, ennen kuin luonnollinen kuolema minut korjaa. Mutta jos joku on niin epätoivoinen, että suunnittelee itsensä tappamista, niin kehotan häntä neuvottelemaan ensin vaikka äitinsä kanssa. Tai soita numeroon 112 ja kerro olevasi itsemurha-aikeissa.
Kyse on siitä mistä premisseistä lähdetään liikkeelle. Kun katsotaan asiaa näkökulmasta "kuolemanjälkeistä elämää ei ole, jumalia ei ole olemassa", niin silloin elämä on yhdentekevää jos ei saavuta riittävää materiaalista menestystä tai koe kykenevänsä aikaansaamaan iloa toisille tai mitä nyt tavoitteeksi asettaakaan elämälle.
Jos lähtökohtana on lisäksi se että "ihminen on pohjimmiltaan itsekäs", niin silloin ei ehkä haluakaan saada aikaan "puhdasta hyvää" toisille ihmisille ja tällöin saattaa pudota pohja pois motiivilta auttaa toisia ihmisiä ja nähdä siinä elämisen mielekkyyttä puhtaasti epäitsekkäistä syistä. Ateisteilla saattaa olla elämisen ylläpitävänä voimana perhe, suvunjatkaminen. Jos suku ei jatku niin sen korvikkeena olisi adoptiolapsi. Maailmaan jäisi silloin "omaa käden jälkeä".
Materialistisista lähtökohdista katsottuna voisi olla paikallaan jättää geeniperimää itsestään, mikä sitten jatkaisi leviämistään. Näin materiaalinen ihminen ei katoaisi lopullisesti, koska geeniperimää jäisi eloon jälkeläisten muodossa. Niin kauan kuin jälkeläisiä ja tuttavia olisi elossa, olisi hankalampi oikeuttaa itsensä tappamista, jos ei haluaisi aiheuttaa jälkeenjääneille lisää kärsimystä.
Lisäksi jos maailmalle jäisi liian vähän muuta muisteltavaa itsestään, niin ateisti saattaisi viivyttää poismenoaan. Ensin tulisi saada riittävästi jälkipolville muisteltavaa, ja toivon mukaan mahdollisimman positiivisessa sävyssä.
Kun ajattelee itsekkäistä lähtökohdista, niin tällaisen ajatteluketjun voisin rakentaa ja uskoakin siihen, mikäli olisin ateisti ja olettaisin katoavani "ateistiseen olemattomuuteen", kuten kuvailit. Voisi niitä ajatusketjuja olla muitakin, mutta tällainen versio tuli ex tempore mieleen.
Lähtökohdat ratkaisevat pitkälti mihin lopputulokseen päädytään. Jos lähtökohdat vastaavat todellisuutta, niin se on filosofisesti tarkastellen parempi kuin että lähtökohdilla ei olisi todellisuuspohjaa. Absoluuttisen todellisuuden hahmottaminen ei kuulune filosofian kenttään kuitenkaan, joten lähtökohtia pitäisi tutkia jollain muulla menetelmällä. Onko ateistinen lähtökohta siis parempi kuin ei-ateistinen? Vastaus löytynee pohjimmiltaan ihmisen omasta uskomusjärjestelmästä, mitä kokemukset ja saatu tieto maailmasta muokkaavat vahvasti.
Jopas sinulla on ennoLUULOINEN asenne ateistien elämästä.
>Kun katsotaan asiaa näkökulmasta "kuolemanjälkeistä elämää ei ole, jumalia ei ole olemassa", niin silloin elämä on yhdentekevää jos ei saavuta riittävää materiaalista menestystä tai koe kykenevänsä aikaansaamaan iloa toisille tai mitä nyt tavoitteeksi asettaakaan elämälle.<
-Katsot asiaa pelkästään omasta ahtaasta uskonnollisesta näkökulmasta.
Ateistien elämä on yleensä aina tasapainoisempaa, onnellisempaa ja antoisampaa kuin ns. uskovaisten elämä.
>Jos lähtökohtana on lisäksi se että "ihminen on pohjimmiltaan itsekäs", niin silloin ei ehkä haluakaan saada aikaan "puhdasta hyvää" toisille ihmisille ja tällöin saattaa pudota pohja pois motiivilta auttaa toisia ihmisiä ja nähdä siinä elämisen mielekkyyttä puhtaasti epäitsekkäistä syistä<
-Jos et totuutta ihmisen itsekkyydestä pysty ymmärtämään, niin missä hiton haavemaailmassa elät, eihän se tosiasia jotta tietää ihmisten olevan itsekkäitä sulje pois sitä tosiasiaa, jotta voi ja pitää auttaa ihmisiä ihan epäitsekkäistä syistä.
Heikomassa asemassa olevia ja apua tarvitsevia pitää auttaa ilman palkkion tai rangaistuksen pelkoa, uskovaiset auttaa vain palkkion tai rangaistusken toivossa.
Maailmassa eniten ihmisiä hädässä auttavat ihmiset ovat pääasiassa uskonnottomia ja mihinkään uskontoon sitoutumattomia järjestöjä, esim. punaien risti,lääkärit ilman rajoja, etc.
Uskovaisten ihmisten muiden auttaminen jää pelkkien puheiden tasolle, suomessakin on kirkoilla mahtavat omaisuudet ihmisten auttamiseen ei käytetä kirkon omia varoja, vaan käytetään pelkästään mummoilta kerättyjä kolehtirahoja, toisin sanoen nimellistä symbolista ja merkityksentöntä auttamista.
>Onko ateistinen lähtökohta siis parempi kuin ei-ateistinen?<
-Aivan varmasti on,ateistien elämä ja arvomaailma perustuu tosiasiohin, valitsevaan todellisuuteen, todelliseen tietämykseen ja rehellisyyteen, eikä pelkkiin luuloihin jumalista tai elämänjatkumisesta kuoleman jälkeen, uskovaiset elävät elämänsä palkkion toivossa ja jatkuvassa rangaistuksen pelossa.
Näkökulmani ei ole uskonnollinen koska en ole uskovainen, en kuulu kirkkoon enkä muuhunkaan aatteelliseen/uskonnolliseen yhteisöön. En pidä Raamattua tai mitään muutakaan kirjaa auktoriteettinani. Itseasiassa toistin vain omin sanoin alkuperäisen kirjoittajan näkemyksen. Asettauduin hänen asemaansa ja vastoin omia mielipiteitäni toistin hänen näkökulmansa.
Kirjoittajan näkemys omin sanoin on tässä:
" Kun katsotaan asiaa näkökulmasta "kuolemanjälkeistä elämää ei ole, jumalia ei ole olemassa", niin silloin elämä on yhdentekevää jos ei saavuta riittävää materiaalista menestystä tai koe kykenevänsä aikaansaamaan iloa toisille tai mitä nyt tavoitteeksi asettaakaan elämälle. "
Missähänpäin ollaan ennakkoluuloisia?? ;)
Tässä on tullut epäselvyys että olisin vastaan näkemyksiäsi. En lainkaan, olen täysin samaa mieltä tässä ketjussa (kokeeksi vastoin omaa vakaumustani) kun lähtökohtasi ovat nämä mitkä esitit. Voidaan asettautua toisen asemaan vaikka se tuottaisi omasta mielestä täysin vääriäkin päätelmiä.
TÄMÄ on filosofiaa.
Vastausideani oli siinä että koska lähtökohtasi on se mitä kerroit, niin olet täysin oikeassa omasta mielestäsi. Omista lähtökohdistasi käsin olet täysin oikeassa, ja sinun tuleekin olla tätä mieltä, jos haluat haluat säilyttää lähtökohtasi (kuolemanjälkeistä elämää ei ole, jumalia ei ole).
En pidä ateismia henk. koht. parempana vaihtoehtona kuin ei-ateismiakaan, näin julkisesti. Tosin itse olen valinnut sisimmässäni jonkinlaisen ei-ateismin, mutta minulla ei ole varaa mainostaa sitä toisille oikeasti paremmaksi kuin ateismi, vaikka kuinka uskoisin/tietäisin sen todenperäisyyden. Ehkä olen joskus sitä tehnyt, mutta olen päätynyt siihen että mainostaminen ei ole hyväksi toisen ihmisen vapaalle tahdolle ja päätäntävallalle.
Toki erilaisia vaihtoehtoja voi esitellä, mutta jos esittelen jotain uskontoa, niin minun on vastapainoksi esiteltävä myös ateismia. Etten olisi liian johdatteleva.
En voi sanoa jonkun mielipiteen olevan parempi kuin joku toinen. Tässä on tavallaan sanomani; vaikka olisi itse mitä mieltä tahansa niin toinen päättää itse kuitenkin viime kädessä.
Olen päätynyt siihen että jos minulla olisi nuo lähtökohdat kuin alkup. kirjoittajalla niin saattaisin itse päätyä hyvinkin jossain vaiheessa itsariin. Koska kuitenkin uskon ja elän toisenlaista kokemusta niin se pitää minut hengissä tehokkaasti.
En ota kantaa kirjoitukseesi vielä nyt.
Minulle tuli vaan muutama ajatus. Toiveeni on että Jumala On ja että olisi täysin Hyvä, ei mitään pahaa. Pettyisin kokonaan jos Jumalassa olisi mitään pahaa.
Minäkään en ymmärrä eriarvoisuutta tai kärsimyksiä. Mieleen tulee vaan oppiminen. Mutta koska kukaan selväjärkinen sielu ei halua pahaa toisille, eikö kaikki voisi olla suoraan tarpeeksi hyviä.
Omalla positiivisuudella pääsee eteenpäin... kai.
Miksi sitten olen ollut astraalimuodossa, jos astraalimaailmaa ei olisi?? Ajattelevana.
Tuntuu arvoitukselta kaikki salaisuudet, kun missään ei ole ohjeita eikä lue tekstiä. Ite arvailet tääl maan päällä.
Mutta hyvään kun omalla kohdallaan luottaa ja vähä yrittää, niin voi saada aikaan vaikka sen kivan työn, talon, kumppanin, harrastuksia. Ja jos ei saa niin, on sen kans mitä saa. Sit joskus voi saada.. lopulta.
Joillakin on terveysongelmiakin. Apua niihin voi olla tai si kaikkiin ei. Mutta jos siellä toisella puolella kun vanhana kuolee niin on parempi tilanne kaikilla.
Mutta minusta on hyvä uskoa Jumalaan. Jumala auttaa ihmistä täällä.
..oikeen horiset?
Elämä siis mielestäsi periaatteessa merktyksetöntä. Sanot kuitenkin: ... 20% ihmisistä merkityksellisiä, muut(paskaa)...? Mistä he saavatkin merkityksen elämälleen? Olemme aika epäempaattisia ja sikäli "elukoita", että vain oma elämä on tärkeä, kuuluipa mihin paskaryhmään hyvänsä ja ihmettelemme miksi tuo toinen paskiainen oikein elää. Olemme valmiit vähän avittamaan toisia elämästä poistumisessa, ja on tarvittu lakeja ettei 20%:n elämä menisi liian ankeaksi paskajoukkojen puuttuessa. Oletko tällaisen ajattelun uhri?
on, paitsi laulun arvoinen, myös ainutlaatuinen ja korvaamaton.
Muista tämä ennen kuin painat liipaisinta. Voit vaikka seuraavana päivänä auttaa jotakin lähimmäistäsi ja tehdä tästä maailmasta hiukan paremman paikan.
Puhun pitkästä, kovasta ja kauniista kokemuksesta. Onneksi olen saanut elää niin kauan, että asiat ovat alkaneet loksahdella kohdilleen, ja kokonaisuus alkanut hahmottua.
Jos elämä tuntuu tarkoituksettomalta, tee sille tarkoitus. Jos kukaan ei sinua rakasta, niin rakasta sinä. Lopulta rakkauden suunnalla ei ole mitään merkitystä, vain sen määrällä, sillä olemme kaikki osa ihmiskuntaa.
Haepa kirjastosta Ernest Hemingwayn kirja "Kenelle kellot soivat" ja lue sen alkulehdiltä samanniminen John Donnen runo.
Se on minun lahjani sinulle, tuntematon ystäväni, tänä lauantaina, kun kevät 2007 on juuri alkamassa.
- Lähes samaa mieltä ketjun aloittaneen kanssa
- 90%:sen varma että edellinen vastaaja on saavuttanut "uskon sataman", eli heittänyt ns. aivot narikkaan..
- 100%:sen varma, että viestiketjun aloittaja ei välitä paskaakaan, oman ideologinsa mukaan, mitä väestö hänelle vastaa..
- 101%:sen varma, että kukaan ei heitä minua tämän kirjoituksen jälkeen kivellä päähän..
minua tarkoita henkilöllä, joka on heittänyt aivot narikkaan?
Tiedätkö mitä? Itsemurhan tekijä heittää ihan vapaaehtoisesti aivonsa narikkaan tai ainakin ruumispussiin. Oletko nähnyt, miltä se näyttää? Oletko kokenut, miltä se tuntuu omaisista? Ilmeisesti et, koska silloin et puhuisi tuohon sävyyn.
Mihin oikein pyrit yllyttämällä vastuuttomasti toista epätoivoiseen tekoon? Minun ei tosiaankaan tarvitse heittää sinua kivellä päähän, aivosi näyttävät olevan jo tohjona muutenkin. Mutta ne voivat vielä toipua. Sinulla on vielä aikaa viisastua. Itsemurhaajan aika loppuu lopullisesti, eikä hänen aivojaan saa millään narikkalapulla takaisin.
Ajatelkaa, hyvät ihmiset, niin kauan kuin aivonne eivät ole lopullisesti narikassa!
Kaikessa on lopultakin kyse vain todennäköisyyksistä.
Teini-ikäinen pentu, jonka tyttö- tai poikaystävä on jättänyt tai sanonut jotain pahasti ja joka on vetämässä narua kaulaan sen takia, on lähinnä typerys. On todennäköistä, että elämä vielä kääntyy paljon paremmaksi.
Mutta mietitäänpä jotakin neli-viisikymppistä elämän todella kolhimaa ja siellä nokkimisjärjestyksen pohjilla olevaa äijää tai ämmää, joka ei ole ikinä saanut elämästään minkäänlaista otetta - pätkätöitä, pätkäihmissuhteita, köyhyyttä, jatkuvaa epävarmuutta ja stressiä, ja jolle vapaa-aika ei ole mitään muuta kuin paskan olon turruttamista viinalla ja/tai pillereillä. Joka saa turpaansa niin fyysisesti, henkisesti kuin sosiaalisesti yrittipä hän miten tahansa saada elämäänsä paremmaksi ja jolta parasta ennen -päivämäärä on umpeutunut jo kymmenen vuotta sitten.
Nyt on niin, että tällaisen ihmisen elämän kääntyminen yhtään sen paremmaksi on äärimmäisen epätodennäköistä ja on paljon todennäköisempää, että mikä tahansa räpiköiminen johtaa vain entistä pahempaan kuseen, takaiskuihin ja demoralisoitumiseen.
Onko tällaisen ihmisen itsemurha aivojen heittämistä narikkaan vai onko se vain pelkästään väistämättömän jouduttamista omaehtoisin keinoin? Koska tuho tulee joka tapauksessa, niin ainakin minusta on parempi kertarutina kuin ainainen kitinä. Koska kaikessa on kyse pelkistä todennäköisyyksistä ja koska mitä vaikeampaa elämä on, sitä epätodennäköisempää on että se koskaan tulisi yhtään paremmaksi, kyse ei ole tällöin aivojen heittämisestä narikkaan vaan paskan lopettamisesta kertalaukauksella.
Tätini hukuttautui kun hän oli 50. Hän oli juuri läpikäynyt avioeron, tullut potkituksi pois töistä ja häneltä oli asunto menossa. Itse olisin tehnyt täsmälleen samalla tavoin samassa tilanteessa. Kunnioitan hänen päätöstään lähteä itse ja ottaa elämä ja kuolema omiin käsiinsä sensijaan, että hänestä olisi tullut päähänpotkittu hylkiö.
Tämä maailma menee koko ajan hullummaksi, koko ajan tilanne kiristyy, kilpailu kovenee, maailma jakaantuu entistä enemmän voittajiin ja häviäjiin ja yhä useammasta ihmisestä tulee täysin tarpeeton. Miksi nämä tarpeettomat ihmiset eivät voi itse lopettaa täysin tarpeetonta olemassaoloaan, joka useimmille on pelkkää kärsimystä? Miksi itsemurha on sellainen tabu?
sinä olet?
Mitä sinä kuvittelet tietäväsi ihmisen parasta ennen -päivämäärästä ja sen umpeutumeista? Mitä sinä kuvittelet tietäväsi neli- viisikymppisistä äijistä ja ämmistä?
Arvaa mitä. Minä tiedän heistä paljon enemmän. Tiedän myös sen, että ihminen viisastuu vanhetessaan - ellei sitten heitä aivojaan narikkaan.
Minä en kunnioita itsemurhaajia vaan säälin heitä. He eivät uskaltaneet elää ainoaa elämäänsä. Paheksun heitä myöskin, koska he aiheuttivat loputonta tuskaa ja kärsimystä muille ihmisille. Tätisikin teko vaikutti sinuun niin syvästi, että haudot itsetuhoajatuksia.
On sopimatonta leikitellä näin vakavilla asioilla.
Olen elämän puolella. Kehotan jokaista unohtamaan itsemurha-ajatuksensa ja tekemään jotakin rakentavaa. Tekemistä riittää tässä maailmassa vaikka kuinka paljon.
Olen 43. Eli olen jo nähnyt parhaat päiväni ja paras osa elämääni on jo takana.
"Mitä sinä kuvittelet tietäväsi ihmisen parasta ennen -päivämäärästä ja sen umpeutumeista?"
Tiedän täsmälleen, mitä tarkoittaa ikärasismi ja mitä on olla jo liian vanha suunnilleen yhtään mihinkään. Sanoivatpa hihhulit asiasta mitä tahansa ja lässytettiinpä ihmisarvosta mitä tahansa, raaka totuus on että ihmisellä on pelkkä välinearvo ja kun ihminen vanhenee tietyn rajan yli, häntä ei enää tarvita ja hänet voi heittää menemään. Tuo asia on sellainen, joka opitaan kantapään kautta kun ikää kertyy.
"Mitä sinä kuvittelet tietäväsi neli- viisikymppisistä äijistä ja ämmistä?"
Aika paljon, sillä olen itse sellainen.
"Arvaa mitä. Minä tiedän heistä paljon enemmän. Tiedän myös sen, että ihminen viisastuu vanhetessaan - ellei sitten heitä aivojaan narikkaan."
Viisastuminen on yleensä kyynistymisen ja disililusionoitumisen synonyymi. Typerä ihminen katsoo maailmaa idealismin ruusunpunaisin silmälasein: viisas ihminen tietää, että maailma on hyvin paha ja julma paikka jossa pärjätäkseen on itsekin oltava paha ja julma, koska muuten tulee sotketuksi maanrakoon. Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että me olemme elukoita?
"Minä en kunnioita itsemurhaajia vaan säälin heitä."
Sinä oletkin länsimaisen kristillisyyden aivopesemä ihminen. Minun maailmankatsomukseni on aivan puhtaasti biologinen, enkä anna ihmiselle yhtään sen enempää arvoa kuin millekään muullekaan eläimelle. Siksi paljon säälittävämpää on roikkua epätoivoisesti arvottomaksi käyneessä elämässä kuin luopua siitä. En minä oleta saavani tämän elämän jälkeen mitään palkkiota enkä myöskään mitään rangaistusta vaan raukean tyhjiin, häviän olemattomiin - ja on kuin minua ei koskaan olisi ollutkaan. Lopputulos on siis joka tapauksessa aivan sama, pitkittipä kärsimyksiä 20-30 vuotta tai lopettipa ne lyhyeen samantien.
"He eivät uskaltaneet elää ainoaa elämäänsä."
Eiköhän se ole niin, että ne, jotka eivät uskalla itse lopettaa elämäänsä, roikkuvat täällä päivästä toiseen toisten kiusattavana, päähänpotkittavana ja päällesyljettävänä ja turruttavat tuskansa viinalla ja pillereillä. Sekö sitten vaatii uskallusta. Jos elämä on pelkkää paskaa, niin mitä uskallusta sellainen vaatii? Tämän käsittelin jo avaustekstissäni. Kuolemanpelon voittaminen se vasta uskallusta vaatiikin.
"Paheksun heitä myöskin, koska he aiheuttivat loputonta tuskaa ja kärsimystä muille ihmisille."
Mitä tuskaa? Mitä kärsimystä? Ovatko ihmiset todella niin lapsellisia, etteivät he ymmärrä että kuolema kuuluu osana elämään ja kuka tahansa voi kuolla koska hyvänsä. Siksi on parempi elää niin kuin olisi jo huomenna kuollut. Ei pidä kiintyä yhteenkään ihmiseen tai yhtään mihinkään, sen voi menettää koska tahansa.
"Tätisikin teko vaikutti sinuun niin syvästi, että haudot itsetuhoajatuksia."
Ei suinkaan. Olin 15 silloin. Minulta löytyy empatiankykyä sen verran, etten itkenyt hänen takiaan pisaraakaan vaan ymmärsin hyvin ne syyt, mitkä johtivat hänen hukuttautumiseensa ja miksi hän päätti lähteä täältä. Totesin jo, että olisin itse tehnyt siinä tilanteessa samoin, tosin todennäköisesti ampuma-aseella.
Miksi hänen olisi pitänyt jäädä tänne, häpeään, toisten pilkattavaksi ja kiusattavaksi, sosiaaliviranomaisten simputettavaksi ja nöyryytettäväksi ja tylytettäväksi? Onko sellainen mielestäsi muka elämää? Mielestäni on paljon kunnioitettavampaa kaatua suorilta jaloilta kuin vikistä ja vaikertaa ja kitua kuolemanpelon kourissa. Sinun kannattaisi kristinuskon sijaan tutustua vaikkapa buddhalaiseen kulttuuriin ja siihen, miten samurait suhtautuivat elämään, kuolemaan ja itsemurhaan. Tai lue Pentti Linkolaa ja hänen ajatuksiaan.
"On sopimatonta leikitellä näin vakavilla asioilla.
Olen elämän puolella. Kehotan jokaista unohtamaan itsemurha-ajatuksensa ja tekemään jotakin rakentavaa."
Minä olen valitettavasti ohittanut leikki-iän jo ajat sitten ja suhtaudun elämään sen vaatimalla vakavuudella. Koska en anna mitään erityisarvoa ihmiselämälle mihinkään muuhunkaan eliöön verrattuna, en ymmärrä tuota "olen elämän puolella" lausahdusta. Pikemminkin eiköhän se ole niin, että koska tässä maailmassa on enemmän jakajia kuin jaettavaa ja joka asiasta syntyy tappelu, niin jokainen itsemurhaaja luovuttaa suosiolla ja poistuu pelistä, jossa ei kertakaikkiaan voi voittaa, omin avuin. Näin toisille jää enemmän jaettavaa ja yksi tappelun kohde poistuu pelistä. Elämä on kuitenkin pudotuspeli.
Minä olen sinua huomattavasti vanhempi, ja silti minulla on vielä paljon annettavaa muille ja paljon odotettavaa elämältä. Jokainen päivä on lahja ja seikkailu. Pian he tietysti loppuvat, mutta siihen asti aion iloita jokaisesta.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan ihania asioita ympärilläni. Kevään tulo on yksi sellainen. Joka aamu pari minuuttia pitempi päivä, joka ilta pari minuuttia venyvä valo.
Ja kirjasto täynnä kirjoja, joita en ole vielä lukenut, kadut täynnä ihmisiä, joista joihinkuihin ehkä tutustun. Monta sataa kieltä, joita en vielä osaa, mutta joista jonkin voisin oppia. Puutarhamyymälä täynnä siemenpusseja, joista jokainen sisältää monta pientä ihmettä. Paljon mahdollisuuksia auttaa toisia ihmisiä.
Jätä nyt jo itsemurha-ajatuksesi ja muista, ettei Linkolakaan ole päättänyt päiviään. Hän ilmeisesti haluaa, että muut tappaisivat itsensä, niin että hänelle itselleen jäisi enemmän.
En tiedä, ketkä sinut ovat määritelleet liian vanhaksi ja tarpeettomaksi, mutta määrittelepä tänään itse itsesi ja ota elämä omiin käsiisi. Sitä toivoo vanha ja onnellinen, mutta sinusta huolestunut lähimmäisesi.
..edelleen sitä mieltä, että tässä tapauksessa sinä olet väärässä. Jos sinä saat elämälle tarkoituksen keväästä ja sen kauneudesta, niin se olkoon sinulle suotavaa.
Ajatteleppa itsesi tilanteeseen jossa jokainen (sinulle)kirkas auringonnousu onkin pelkkää synkkyyttä, väkinäistä eloonjäämistaistelua vain ja ainoastaan sen vuoksi että huomenna saat käydä saman helvetin uudelleen läpi. Mitä jos suurin osa kuukauden päivistäsi kuluvat "vaienneessa hiljaisuudessa"? Tällä hiljaisuudella yrität ruokkia tyhjänä huutavaa vatsaasi,tyhjiä ajatuksiasi ja tyhjänä ammottavaa tulevaisuuttasi. Mitä jos sinun arkesi olisi valtaväestölle merkityksetöntä ja itsellesi täyttä tuskaa?Mitä jos sinulta olisi riistetty elämän alkutaipaleella jokainen rakas ja läheinen ihminen?
Jos sinä olet saanut elämänkortteja jaettaessa herttareetin, ja minulle on suotu sorsapari, et voi olettaa minun hymylevän kun pelimerkit lyödään pöytään. Et voi myöskään riistää minulta oikeutta päättää omasta elämästäni, sitä kun ei voi kukaan viedä. Olen silti iloinen puolestasi, koska löydät elämässäsi onnea ja rauhaa, meille jollekin sitä lahjaa ei vaan suotu..
HEi HALoo
ON myös VALOO
Asiat elämässä järjestyvät tavalla tai toisella. JOskus hyvin ja joskus huonosti ja satunnaisesti jopa tosi huonosti. Oman kokemukseni pohjalta voin sanoa: Hyvien hetkien arvon ymmärtää vasta kun on kohdannut niitä huonoja ja tosi huonoja.
MUISTA
Hyviä hetkiä tulee vielä
t elämänkolhima
teki itsemurhan vuonna 95
uskovaiseksi tunnustautunut.
ajatelkaa mikä vääntö alkoi isälläni joutuuko hänen vaimonsa helvettiin. itse hyppäsi junan alle, jätti 4 melkein aikuista lasta jälkeensä.
kyllä hän pyöritteli ja jutteli papin kanssa. tuli8vT SIIHEN PÄÄTÖKSEEN ETTÄ VAIMO OLI TULLUT HULLUKSI EIKÄ NÄIN OLLEN JOUTUISI VASTUUSEEN TEKEMÄSTÄÄN. OVatko kaikki itsemurhan tehneeet täyttä ymmärrystä vailla. syytin välillä itseäni kunnestajusin. uupunut mikä uupunut. ei paljon järkee ollut kun jättää meidät tänne. tajusin että hänkin on ollut vain ihminen..
Maailmankatsomuksesi mukaan ei voi johdonmukaisesti elää, joten se siitä.
itse asiasta sen sijaan:
Lääketieteellisessä mielessä kehotan vakavasti ottamaan kalaöljyä tai muuta oomega-3:sta sisältävää litkua pari ruokalusikallista päivässä. Kahden kuukauden kuurin jälkeen masennus ja psyykelääkkeistä johtuva itsetuhoinen ajatuskierre helpottaa. Mutta se ei tarkoita että pitäisi kalaöljy lopettaa siihen. Sen sisältämä DHA (22:6, pitkäketjuisin monityydyttymätön rasvahappo) on neurovitamiini eli F-vitamiini. Eli sitä on PAKKO saada ruuasta, koska kehomme ei kykene sitä itse tekemään vaikka aivot vaativat sitä toimiakseen.
Me syömme epäluonnollisesti tätä nykyä ja altistumme siksi tappavalle masennukselle. 300 vuotta sitten suomalaisten ruokavaliossa oli oomega6:n suhde oomega3:een 2:1, kun nykyään se on 10:1 - 15:1. Esimerkiksi jauhoista krakataan pois monityydyttymättömät rasvat, jotta ne säilyisivät pidempään.
http://www.helsinki.fi/~pjojala/Itsemurha.htm