Halford Mackinder esitti aikanaan teorian, että kuka hallitsee Euraasian mannerta ja sen valtavaa maamassaa ja resursseja, hallitsee samalla koko maailmaa.
Mackinderin mukaan maailma muodostuu "keskusvalloista" ja "ympärysvalloista". Keskusvaltoihin Mackinder luki ennen muuta Kiinan, Intian, Lähi-idän ja Neuvostoliiton (ja sen vaikutuspiirin Itä-Euroopassa). Ympärysvaltoihin Mackinder luki länsi-Euroopan, Yhdysvallat, Japanin ja Australian.
Vaikka tilanne on NL:n hajoamisen jälkeen hieman erilainen kuin tuolloin, voidaan Mackinderin analyysia pitää edelleen oikeaan osuvana.
Mackinderin mukaan ympärysvaltojen taloudellisen hegemonian säilymisen ehdoton edellytys on estää keskusvaltojen taloudellinen ja sotilaallinen liittoutuminen. Valtaosa maailman luonnonvaroista on keskusvaltojen alueella, valtavan Euraasian mantereen keski- ja itäosissa.
Keskusvallat eivät Mackinderin mukaan saa yhdistää voimiaan ja liittoutua, jotta ympärysvaltojen energiaan ja mineraaleihin liittyvät edut Euraasian sydänmailla eivät vaarantuisi.
Länsi harjoitti Mackinderin filosofiaa aktiivisesti kylmän sodan aikana. Se tunkeutu Lähi-Itään jo 1900-luvun alussa, ja on käytännössä hallinnut alueen öljyä siitä asti. Länsi edisti myös Neuvostoliiton ja Kiinan välistä eripuraa omalta osin. Se ei halunnut kahden kommunistisen jättiläisen liittoa, ja sen ulkopoliittinen tavoite myös onnistui tältä osin. Kiinan ja Neuvostoliiton välit olivat kylmät koko 1900-luvun ajan.
1900-luvun loppuun mennessä ympärysvallat olivat saavuttaneet taloudellisen ja myös sotilaallisen hegemonian maailmassa suhteessa keskusvaltoihin. Tämän mahdollisti ennenkaikkea keskusvaltojen kyvyttömyys liittoutua ja käyttää luonnonvarojaan taloutensa kehityksen tukena. Kehitys, joka ympärysvallat luonnollisesti parhaansa mukaan tukivat.
2000-luvulla tilanne on muuttumassa kovaa vauhtia. Neuvostoliitto hajosi ja sen osavaltiot luopuivat kommunismista. Kiina on edelleen kommunistinen, mutta käytännössä omaksunut markkinatalouden.
2000-luvulla on tapahtunut myös se, mitä Yhdysvaltojen päästrategit ovat eniten pelänneet. Kiina ja Venäjä ovat haudanneet sotakirveen ja liittoutuneet. Välit alkoivat lähentyä välittömästi, kun Vladimir Putin valittiin Venäjän presidentiksi. Putinin edeltäjä Boris Jeltsin suhtautui välinpitämättömästi Kiinaan, mutta energisen, nuoren ja älykkään Putinin kenties tärkein ulkopoliittinen tavoite oli heti alussa hyvien suhteiden luominen Kiinaan ja yhteistyön lisääminen kaikilla rintamilla.
Viime vuoden kesäkuussa Kiinan ja Venäjän yhteistyö saavutti kaikkien aikojen huippunsa Shanghaissa pidetyn kokouksen yhteydessä. Kiinalaiset kuvasivat kokousta vuoden tärkeimmäksi tapahtumaksi, ja sen yhteydessä sovittiin kymmenistä suurista projekteista maiden välillä, joiden yhteisarvo nousi kymmeniin miljardeihin dollareihin.
Putin kuvasi lehdistössä Kiinan ja Venäjän liittoa "välttämättömäksi unipolaarisen maailmantilanteen ehkäisemisen kannalta".
Euraasian mantereen yhdistyminen ei ole rajoittunut vain Kiinaan ja Venäjään. Vuonna 2001 perustettuun Shanghai Co-operation Organisation -nimiseen järjestöön kuuluvat Venäjän ja Kiinan lisäksi Kazakstan, Uzbekistan, Turkmenistan, Kirgisia ja Tadzshikistan. Näillä kaikilla on merkittäviä energiavarantoja, jotka kiinnostavat Yhdysvaltoja. Myös Intialla ja Iranilla on järjestössä tarkkailijan asema, ja jossakin vaiheessa nekin tulevat liittymään tähän Euraasian talousliittoon.
Yhdysvalloissa SCO : n kasvu on pantu huolestuneisuudella merkille. Wall Street Journal kirjoitti:
"...aggressive anti-American bent and growing political clout ia a major cause for concern”.
SCO : n toiminnassa ei ole mitään suoranaisesti anti-amerikkalaista, mutta sen intressit ja USA:n intressit eivät kohtaa. Kyse on tuosta Mackinderin filosofiasta: Euraasian liittoutuminen merkitsisi samalla USA:n johtamien ympärysvaltojen hegemonian päättymistä, koska valtaosa maailman luonnonvaroista ja työvoimasta on Euraasian keskusvaltojen alueella.
Yhdysvallat tietää ettei se voi rauhanomaisin keinoin hillitä Euraasian liittoutumista. Kivi on jo pistetty vierimään, eikä se pysähdy ainakaan itsestään.
Vuonna 2000 Yhdysvaltojen strategit kehittivät "Rebuildin of the American defenses" -nimisen suunnitelman, jonka tarkoitus luoda Yhdysvalloille ylivoimainen sotilaallinen voima kaikkiin mahdollisiin kilpailijoihin verrattuna, ja aktiivisesti estää unipolaarista maailmaa uhkaavien tekijöiden nousu.
Tavoiteen vuoksi USA irtisanoutui ohjuspuolustusjärjestelmien kehittämisen kieltävästä sopimuksesta v. 2000. Tavoite oli kehittää puolustus, joka mahdollistaisi ydinaseilla suoritettavan ensi-iskun suorittamisen, koska vastapuolen kostoisku voitaisiin torjua puolustusjärjestelmän avulla. Suunnitelman yksi osa oli tuoda järjestelmä lähelle Venäjän ja Kiinan rajoja, joka vastikään toteutui kun päätös Puolaan ja Tshekkiin sijoitettavista järjestelmistä tehtiin.
The Rebuilding of America's Defenses -suunnitelma antaa Yhdysvalloille oikeuden suorittaa ydinaseilla tehtävä ensi-isku silloinkin, jos Yhdysvaltojen taloudelliset edut ovat tarpeeksi suuressa määrin uhattuina. Tämä on Yhdysvaltojen uusi maailmanpoliittinen filosofia. Ydinaseiden käyttöä ei näin enää rajoiteta viimeiseksi keinoksi puolustaa maata ydinaseilla tehtävää ensi-iskua vastaan, vaan niiden käyttö sallitaan jopa taloudellisesti (mutta ei sotilaallisesti) vihamielisiä valtioita vastaan!!
Lännessä Yhdysvaltojen linjamuutos on herättänyt yllättävän vähän huomiota, toki media ei ole siitä liiemmin puhunutkaan. Mutta Vladimir Putinin jyrkkä puhe Mynchenissä on nähtävä tätä taustaa varten. Venäjä kokee itsensä uhatuksi Yhdysvaltojen taholta siksi, koska Yhdysvallat on itse määritellyt strategiansa avoimen hyökkääväksi.
Miten tilanne tulee kehittymään tulevaisuudessa? Tuleeko Euraasian liittouma syvenemään, vai onnistuuko Yhdysvallat työntämään riittävästi kapuloita rattaisiin oman hegemoniansa säilyttämiseksi?
Mitä tulee Venäjän presidentti Putiniin, kannattaa muistaa että mies on periaatteessa eurofiili. Tai ainakin oli. Kun Putin tuli valtaan, oli hänen ulkopoliittinen linjansa hyvin myönteinen länttä kohtaan. Hän halusi identifioida Venäjän länteen ja Eurooppaan kuuluvaksi. Putin ei ollut eurasianisti, kuten vaikkapa nykyinen Rosneftin pomo Setshin. Mutta länsi teki kaikkensa ajaakseen Putinin kohti eurasianismia omalla vihamielisellä suhtautumisellaan Venäjää ja hänen persoonaansa kohtaan.
Mackinderin mukaan maailma muodostuu "keskusvalloista" ja "ympärysvalloista". Keskusvaltoihin Mackinder luki ennen muuta Kiinan, Intian, Lähi-idän ja Neuvostoliiton (ja sen vaikutuspiirin Itä-Euroopassa). Ympärysvaltoihin Mackinder luki länsi-Euroopan, Yhdysvallat, Japanin ja Australian.
Vaikka tilanne on NL:n hajoamisen jälkeen hieman erilainen kuin tuolloin, voidaan Mackinderin analyysia pitää edelleen oikeaan osuvana.
Mackinderin mukaan ympärysvaltojen taloudellisen hegemonian säilymisen ehdoton edellytys on estää keskusvaltojen taloudellinen ja sotilaallinen liittoutuminen. Valtaosa maailman luonnonvaroista on keskusvaltojen alueella, valtavan Euraasian mantereen keski- ja itäosissa.
Keskusvallat eivät Mackinderin mukaan saa yhdistää voimiaan ja liittoutua, jotta ympärysvaltojen energiaan ja mineraaleihin liittyvät edut Euraasian sydänmailla eivät vaarantuisi.
Länsi harjoitti Mackinderin filosofiaa aktiivisesti kylmän sodan aikana. Se tunkeutu Lähi-Itään jo 1900-luvun alussa, ja on käytännössä hallinnut alueen öljyä siitä asti. Länsi edisti myös Neuvostoliiton ja Kiinan välistä eripuraa omalta osin. Se ei halunnut kahden kommunistisen jättiläisen liittoa, ja sen ulkopoliittinen tavoite myös onnistui tältä osin. Kiinan ja Neuvostoliiton välit olivat kylmät koko 1900-luvun ajan.
1900-luvun loppuun mennessä ympärysvallat olivat saavuttaneet taloudellisen ja myös sotilaallisen hegemonian maailmassa suhteessa keskusvaltoihin. Tämän mahdollisti ennenkaikkea keskusvaltojen kyvyttömyys liittoutua ja käyttää luonnonvarojaan taloutensa kehityksen tukena. Kehitys, joka ympärysvallat luonnollisesti parhaansa mukaan tukivat.
2000-luvulla tilanne on muuttumassa kovaa vauhtia. Neuvostoliitto hajosi ja sen osavaltiot luopuivat kommunismista. Kiina on edelleen kommunistinen, mutta käytännössä omaksunut markkinatalouden.
2000-luvulla on tapahtunut myös se, mitä Yhdysvaltojen päästrategit ovat eniten pelänneet. Kiina ja Venäjä ovat haudanneet sotakirveen ja liittoutuneet. Välit alkoivat lähentyä välittömästi, kun Vladimir Putin valittiin Venäjän presidentiksi. Putinin edeltäjä Boris Jeltsin suhtautui välinpitämättömästi Kiinaan, mutta energisen, nuoren ja älykkään Putinin kenties tärkein ulkopoliittinen tavoite oli heti alussa hyvien suhteiden luominen Kiinaan ja yhteistyön lisääminen kaikilla rintamilla.
Viime vuoden kesäkuussa Kiinan ja Venäjän yhteistyö saavutti kaikkien aikojen huippunsa Shanghaissa pidetyn kokouksen yhteydessä. Kiinalaiset kuvasivat kokousta vuoden tärkeimmäksi tapahtumaksi, ja sen yhteydessä sovittiin kymmenistä suurista projekteista maiden välillä, joiden yhteisarvo nousi kymmeniin miljardeihin dollareihin.
Putin kuvasi lehdistössä Kiinan ja Venäjän liittoa "välttämättömäksi unipolaarisen maailmantilanteen ehkäisemisen kannalta".
Euraasian mantereen yhdistyminen ei ole rajoittunut vain Kiinaan ja Venäjään. Vuonna 2001 perustettuun Shanghai Co-operation Organisation -nimiseen järjestöön kuuluvat Venäjän ja Kiinan lisäksi Kazakstan, Uzbekistan, Turkmenistan, Kirgisia ja Tadzshikistan. Näillä kaikilla on merkittäviä energiavarantoja, jotka kiinnostavat Yhdysvaltoja. Myös Intialla ja Iranilla on järjestössä tarkkailijan asema, ja jossakin vaiheessa nekin tulevat liittymään tähän Euraasian talousliittoon.
Yhdysvalloissa SCO : n kasvu on pantu huolestuneisuudella merkille. Wall Street Journal kirjoitti:
"...aggressive anti-American bent and growing political clout ia a major cause for concern”.
SCO : n toiminnassa ei ole mitään suoranaisesti anti-amerikkalaista, mutta sen intressit ja USA:n intressit eivät kohtaa. Kyse on tuosta Mackinderin filosofiasta: Euraasian liittoutuminen merkitsisi samalla USA:n johtamien ympärysvaltojen hegemonian päättymistä, koska valtaosa maailman luonnonvaroista ja työvoimasta on Euraasian keskusvaltojen alueella.
Yhdysvallat tietää ettei se voi rauhanomaisin keinoin hillitä Euraasian liittoutumista. Kivi on jo pistetty vierimään, eikä se pysähdy ainakaan itsestään.
Vuonna 2000 Yhdysvaltojen strategit kehittivät "Rebuildin of the American defenses" -nimisen suunnitelman, jonka tarkoitus luoda Yhdysvalloille ylivoimainen sotilaallinen voima kaikkiin mahdollisiin kilpailijoihin verrattuna, ja aktiivisesti estää unipolaarista maailmaa uhkaavien tekijöiden nousu.
Tavoiteen vuoksi USA irtisanoutui ohjuspuolustusjärjestelmien kehittämisen kieltävästä sopimuksesta v. 2000. Tavoite oli kehittää puolustus, joka mahdollistaisi ydinaseilla suoritettavan ensi-iskun suorittamisen, koska vastapuolen kostoisku voitaisiin torjua puolustusjärjestelmän avulla. Suunnitelman yksi osa oli tuoda järjestelmä lähelle Venäjän ja Kiinan rajoja, joka vastikään toteutui kun päätös Puolaan ja Tshekkiin sijoitettavista järjestelmistä tehtiin.
The Rebuilding of America's Defenses -suunnitelma antaa Yhdysvalloille oikeuden suorittaa ydinaseilla tehtävä ensi-isku silloinkin, jos Yhdysvaltojen taloudelliset edut ovat tarpeeksi suuressa määrin uhattuina. Tämä on Yhdysvaltojen uusi maailmanpoliittinen filosofia. Ydinaseiden käyttöä ei näin enää rajoiteta viimeiseksi keinoksi puolustaa maata ydinaseilla tehtävää ensi-iskua vastaan, vaan niiden käyttö sallitaan jopa taloudellisesti (mutta ei sotilaallisesti) vihamielisiä valtioita vastaan!!
Lännessä Yhdysvaltojen linjamuutos on herättänyt yllättävän vähän huomiota, toki media ei ole siitä liiemmin puhunutkaan. Mutta Vladimir Putinin jyrkkä puhe Mynchenissä on nähtävä tätä taustaa varten. Venäjä kokee itsensä uhatuksi Yhdysvaltojen taholta siksi, koska Yhdysvallat on itse määritellyt strategiansa avoimen hyökkääväksi.
Miten tilanne tulee kehittymään tulevaisuudessa? Tuleeko Euraasian liittouma syvenemään, vai onnistuuko Yhdysvallat työntämään riittävästi kapuloita rattaisiin oman hegemoniansa säilyttämiseksi?
Mitä tulee Venäjän presidentti Putiniin, kannattaa muistaa että mies on periaatteessa eurofiili. Tai ainakin oli. Kun Putin tuli valtaan, oli hänen ulkopoliittinen linjansa hyvin myönteinen länttä kohtaan. Hän halusi identifioida Venäjän länteen ja Eurooppaan kuuluvaksi. Putin ei ollut eurasianisti, kuten vaikkapa nykyinen Rosneftin pomo Setshin. Mutta länsi teki kaikkensa ajaakseen Putinin kohti eurasianismia omalla vihamielisellä suhtautumisellaan Venäjää ja hänen persoonaansa kohtaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hanki joku harrastus tai lopeta se ainainen mietiskely turhista asioista eihän tota jaksa lukee ees
Olet todellinen aikasi lapsi.
Todella mielenkiintoista!
Parhaat kiitokset!
Veit sanat suustani. Tuo on melkein kuin allekirjoittaneen omista ajatuksista. Vain pienellä erolla: Kiinan pitempiaikaisena intressinä on vallata itselleen Siperian ja Keski-Aasian alueet. Asia on jo Pekingissä paperilla. Valitettavasti tuo hedelmällinen euraasialainen yhteistyö tulee ajautumaan viimeistään 2030-luvulla kriisin kun Kiina joutuu oman järjestelmänsä ja väestönsä pelastamiseksi laajentumaan tai tuhoutumaan.
suhteet vaihtelevat eikä tulevaisuus ole kovin hyvin ennustettavissa. Kansat ovat hyvin erilaisia luonteensa puolesta ja tilanne voi kääntyä nopeasti päinvastaiseksi vaikkapa johtajavalintojen yhteydessä hyvinkin pienen asian tai ilmaisun seurauksena.
On huomioitava että suurvaltojenkin suhde on psykologinen eikä tulevaisuuskehitystä voi ennustaa. Kaksi jääräpäistä osapuolta voi riitaantua varsin helposti kun kyse on taloudellisesta ja sotilaallisesta vallasta.
Rakkaus voi muuttua nopeasti vihaksi mutta harvemmin päinvastoin.