Mikä on elokuvassa se, joka saa katsomaan sen uudestaan, tallentamaan tai muuten vaan jää mieleen? Itse muistan takavuosilta leffan Rukoilijasirkka, joka oli kaikin puolin surkea esitys. Hirveä musiikki, liian pitkä loppu, ilmiselvä juoni. Silti olen yrittänyt haalia sen jostain, jotain siinä oli mikä kiehtoi. Nyt mie lupaan etten enää tee avauksia vähän aikaan. Tämmöinen nyt tuli mieleen, vastatkaa ees joku. Tai siis ei ole pakko.
Mikä leffassa koskettaa?
tapatoimittaja
122034
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 63 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tuli mieleeni sellainen juttu tuosta että jos esim. elokuva on edes hitusen jossakin kohdassa koskettanut niin se jää mieleen.
Itse haluaisin katsoa uudestaan elokuvat: Piano ja Villi orkidea, muistan niistä vain lyhyitä pätkiä.
Vielä eräs tosi karmea elokuva, joka on jäänyt mieleen oli (ehkä venäläinen?)elokuva nimeltä Tule ja katso, se kertoi sota-ajan kauheuksista ja siviilien kärsimyksistä. Silti haluaisin katsoa sen uudestaan, vaikka se saakin melkein voimaan pahoin.
Pianon paitsi juonesta niin erityisen upeasta kuvauksesta, se oli kertakaikkisen hienosti kuvattu. En muista saiko siitä jotain palkintoja mutta olisi ainakin ansainnut. - Siinäpä se, leffassa on vaan se jokin joka haluaa katsomaan uudestaan, vaikka kävisi välillä suorastaan oksentamassa. Tarkoittaa vissiin että se on vaikuttanut. :)
on yks, mikä nyt tuli mieleen.
Luen yleensä mieluummin kirjaa kuin katson elokuvaa.
yleensä käy niin että jos lukee kirjan, odottaa leffalta paljon ja sitten pettyy, tai sitten päinvastoin. Harvoin molemmat ovat hyviä. Muistan sellaisen leffan kuin Muukalaisia Venetsiassa, rooleissa Helen Mirren, Christopher Walken etc, joka oli mielestäni todella kiehtova. Vaan en sitä mistään enää saa.
muuten erikoisuudellan,mutta arkisuudellaan tosi muistettava,jo nimellään.
läheltä omaa elämää.
Mitä mieltä olet/olette elokuvasta Hiljaiset sillat?
Sitä katson aina silloin tällöin uudestaan.
Voiko rakkautta kuvata koskettavammin?
niitä harvoja, joissa sekä kirja että leffa, molemmat olivat hyviä. Jotenkin onnistuttu kuvaamaan tällainen "salainen rakkaus" ilman siirappia ja ilman kaksinaismoralismia. Hyvin paljon, tai oikeastaan kaikki, tuollaisessa leffassa riippuu näyttelijävalinnoista ja -suorituksista. Tässä tapauksessa onnistui nappiin.
oli elokuva Suuri Pamaus. Ideana oli hyvin toimeentulevien joukkoitsemurha syömällä itsensä hengiltä. Elokuvan nimi tulee loppukohtauksen suuresta pamauksesta kun vessan viemäri meni tukkoon. Kuullostaa tässä huonolta mutta elokuva on hyvä. Italialaisten tekemä. Jäänyt mieleen juuri tuosta erikoisesta aiheestaan (vrt jenkkien ainaiset murha/ryöstöfilmit) ja aivan loistavista näyttelijäsuorituksistaan sekä kuvauksestaan.
Vaikea sanoa mikä tuossa koskettaa. On jäänyt tosi hyvin mieleen.
Kokonaisuus jonka muodostavat käsikirjoitus, lavastukset, kuvaus/tekniikka ja näyttelijät. Myös äänentoisto ja sen sopivuus leffan kanssa on tärkeää. Mutta miksi niitä rainoja pitäisi katsoa uudelleen, sama kuin lukisi uudelleen kirjan. Yksi on kuitenkin jäänyt mieleeni ehkä uudelleen katsottavaksi ja se on - Kuinka äkäpussi kesytetään, siinä oli leffa mun mieleeni. Ohessa googletuksia:
Pääosissa:
Burton Richard, Taylor Elizabeth, York Michael, Hordern Michael, Cusack Cyril
Kuinka äkäpussi kesytetään
Elizabeth Taylor ja Richard Burton olivat 1960-luvun kohutuimpia julkkispareja, joiden myrskyisä avioliitto peilautui jännittävästi heidän yhteisiin elokuviinsa. He rakastuivat esittäessään Kleopatra-spektaakkelin pääosia, ja vain muutamaa vuotta myöhemmin he jo esittivät alituiseen riitelevää avioparia elokuvissa Kuka pelkää Virginia Woolfia ja sitten yhtä toraisia rakastavaisia komediassa Kuinka äkäpussi kesytetään (The Taming of the Shrew). Nämä molemmat elokuvat saivat tietysti lisäpuhtia Burtonin ja Taylorin oikean elämän viha-rakkaus-suhteesta.
Kuinka äkäpussi kesytetään on William Shakespearen näytelmään perustuva komedia sottaisesta ja juopottelevasta ruhtinaasta Petrucciosta, joka yrittää kesyttää villin, kimittävään ja juonikkan vaimonsa Katariinan. Tästä välienselvittelystä ei sitten puutukaan voimasanojen tai -keinojen käyttöä, ja sen sihinä ja kipinöinti vertautuu suoraan Taylorin ja Burtonin omaan suhteeseen.
Mutta Kuinka äkäpussi kesytetään on elokuvana ennen kaikkea värikäs ja onnistunut Shakespeare-filmatisointi. Ohjaaja Franco Zeffirelli, joka vuotta myöhemmin ohjasi yhtä maineikkaan versionsa Romeosta ja Juliasta, tulkitsee Shakespearen tekstiä uskollisesti mutta antaa elokuvalle näyttävän ulkoasun muhkeilla lavastuksillaan ja puvuillaan samalla kun hän pitää elokuvan liikkeessä notkealla kerronnallaan.
Vuonna 1967 valmistuneen elokuvan pääosissa näyttelevät myös Michael York, Alfred Lynch, Natasha Pyne, Cyril Cusack ja Michael Hordern. Musiikin elokuvaan on säveltänyt Nino Rota.
Piano ja Sininen. Molemmat olen katsonut kolmasti.
Piukat paikat varmaankin yhtä monesti.
Elokuvassa koskettaa näyttelijöiden suoritus, lavastus, puvustus ja taiteellisuus.
Yksi elokuva, jonka nimeä en muista, oli sellainen elämää suurempi kokemus. Tämä elokuva oli mystinen, hehkeä, herkkä, suoranainen ylistys elämän moninaisuudelle, runsaudelle ja kauneudelle.
Sen tunnelman tulen muistamaan aina.
ja sitä myötä inhimillisyys. Ja siksi esim. amerikkalaiset toimintaleffat ovat syvältä. Niissähän ammutaan ja pahoinpidellään ihmisiä, mutta sankarille tulee yleensä vain muutama naarmu siististi poskeen.
Ilmestyskirja. Nyt! (tulikohan siihen tuo huutomerkki?) oli vaikuttava tekele Coppolan ohjauksessa. Kun olin hyvin, hyvin paljon nuorempi, katsoin Polanskin Inhon, se on kauhufilmien klassikko. Catherinen Deneuve tekee mestarillisen näyttelijätyön skitsofreenisena nuorena naisena.
Onhan niitä. Täällä on mainittukin tuo Paistetut Vihreät Tomaatit, La Strada, Casablanca, loistava, loistava Amarcord. Almodovarin leffoja katselen aika mieluusti myös.
Noita em. leffoja olen sitten uusintakatsellutkin. 80-luvulla ihastuin ikihyviksi Barflyhyn, Mickey Rourken loistava näyttelijäsuoritus Bukovskin käsikirjoittamassa elokuvassa, joka kuvaa täysin renttua elämää vangitsevalla tavalla.
Mitä varten sie menet kaikenlaista lupaamaan?
siinä piti varmaan lukea "en tee avauksia tähän aikaan" huom! katso kellonaika.
Muutenhan kuuluisi lukea "vähään aikaan", eikö?
Ei siis huolta, avautumisia tulee.
Sotkin tuolla yllä ohjaajia, Coppola kuuluu siihen joukkoon ja joku Kinski vielä.
Almodovarin filmeistä tykkään, ihan jo kielenkin vuoksi. Naiset on oikeita naisia, mujer, madre, dona...ei mitään laiheliineja huitukoita. No miehistä puhumattakaan...