Tälläistä kysymystä on tullut aika paljon pohdittua samalla kun
päihde ja muut ongelmani ovat kasvaneet vuosi vuodelta ja päivä päivältä.
Miksi edes yrittäisin päästä irti viinasta ja huumeista. Miksi edes suunnittelisin
maksavani ottamani velat. Minkä takia tekisin töitä, että voisin maksaa veroja
valtiolle ja kunnalle joilta en ole saanut apua silloin, kun sitä tarvitsin.
Nyttemmin olen oppinut elämään itseni ja erillaisten riippuvuuksieni kanssa. Se että
rahaa on hädin tuskin ruokaan on tuttu juttu. Olenhan sellaisesta perheestä, missä
muutaman satasen yllättävä meno veti perheen talouden kuralle. Oli meillä joskus ollut
vähän enemmänkin varallisuutta. Mutta oli. Toisen vanhemmista kuoltua perheen
pään vastuu jäi lievästi kehitysvammaiselle toiselle osapuolelle. Niinpä sitten
moni, joka tilanteemme tiesi käytti tilannetta hyväkseen. Kiinteä ja irtain
omaisuus meni naurettavaan hintaan. Myyjä kun hädin tuskin tiesti mitä myi, saatika
olisi tiennyt siitä, minkä arvoista omaisuutta on myymässä. Tämähän on nyt
pikku juttu, rahaa tulee ja menee. Mutta tässä nyt alkutahdit vitutukselleni
ympäröiviä järjestelmiä kohtaan ja ainaisista oman edun tavoittelijoita kohtaan.
Niitähän me tietenkin melkein kaikki olemme. Jotkut vain sattuvat pönkittämään
omia asemiaan toisten heikkoudella.
Lapsesta asti on ollut jos jonkinmoista ongelmaa. Mutta en voi sanoa saanneeni apua mihinkään
ongelmaan, mitä on vastaan tullut. Lapsena olin ikätovereideni kiusaamisen keskipiste.
Välillä vain nimiteltiin, joskus vähän tönittiin. Toisinaan vähän kovempia otteitakin.
Muutaman kerran ilmeisesti yritetty jopa hukuttaa järveen. En tiedä oliko tarkoitus, vai
vain joku todella sairas kiusanteko. En ehkä osannut kertoa tarpeeksi hyvin silloin
kiusaamisestani. Ei tosin koulussa opettajiakaan hirveästi tuntunut kiinnostavan.
Monien vaiheiden kautta viina tuli jossain 12vuotiaana säännöliseen elämän rytmiini.
Kymmenkunta keskiolutta tai joku väkevämpi puteli yleensä viikkon alkoi menemään.
Kaikki kerralla lärvään, vitun kännissä. Seuraavana viikonloppuna sama homma.
Seitsemännellä luokalla terveydenhoitajan käynnillä tämä sattui sitten kysymään
alkoholin käytöstäni ja tupakoinnista. Kerroin asiat kutakuinkin niin, niinkuin ne
ovat. Siinä se hoitaja vähän kummasteli ääneen, että noin paljon jne. Mutta ei siitä
sitten mitään tullut. En tiedä eikö minua sitten kumminkaan uskottu tai jotain. Mutta
nyttemmin ajatellen se viinalla läträäminen olisi pitänyt saada silloin jo kuriin. Mutta
kun ei tuntunut kiinnostavan. Muuten nääs pidin mahdollisimman piilossa alkoholin käyttöni.
Kessua kyllä imeskelin avoimesti, eikä siihenkään sen kummemmin puututtu. Joskus välillä
koulusta sai tunnin parin jälki-istuntoa.
Tätä vähän sekavaa tarinaani voisin jatkaa varmaan loputtomiin. Päällimmäiseksi jää kuitenkin
mieleen, miksi asioihini ei ole puututtu? Miksi minua ei ole autettu? Nyt olen jo niin syrjäytynyt,
että ei minua kiinnosta mennä valittamaan ongelmiani. Tuskin minua nytkään edes vakavasti otetaan.
Jos otetaan, niin miten se mikä tahansa sosiaalitantta voi auttaa minua? Tuskin mitenkään.
Vaikka kaikki ongelmani ovat täysin itseaiheuttamiani, niin jotenkin oudosti enemmän katson sen
johtuvan siitä, että yhteiskunta on laiminlyönyt minua ja olen jo sen nojalla
oikeutetu elämään vaikka sitten verorahoilla. Teini-ikäisenä kun ei oikein vielä voi tehdä mitään
hirveän vastuullista tai katsoa asioita kymmenenvuoden päähän. Sitä elää vain. Tosiaan, en kyllä
ole nostanut mitään etuuksiakaan pitkiin aikoihin. Velaksi elänyt.
Sinällään joutaisin vaikka hyppäämään köyden jatkoksi. Mutta jotenkin minut pitää pienessä elämän toivossa
se, että joku päivä saan vastuuseen ne jotka ovat tavalla tai toisella minua vastaan toimineet.
Tapani on etsiä asioille syy ja seuraus. En tiedä, kai elämäni on omallalaillaan niin kappaleina, että
en edes sitä hahmota. Haluaisin olla onnellinen ja tulla omillani toimeen. Se ei vain taida koskaan onnistua.
Nyrkillä on itsetuntoni murskattu jo hyvissä ajoin. Fyysinen kipu on melkein ainut mitä yleensä tunnen. En
jaksa enkä halua kilpailla mistään. Mikä tarkoittaa, että en voi pärjätä työmarkkinoilla saatika pyörittää
omaa yritystä. Oikeastaan minua ei pätkääkään kiinnosta olle edes tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Olen kyllä jotenkin niin oudon ja kieron maailman nähnyt, että niillä opeilla jo
halutessa pystyisin kusettamaan muita. Mutta ei. Haluan olla vilpitön kaikkia kohtaan. Haluan hyvää
muille ihmisille, en halua toisille mielipahaa. Kohtelen ja haluan kohdella muita ihmisiä niinkuin
toivoisin minua kohdeltavan nykypäivä.
Miksi ihmeessä yrittäisin olla tämän yhteiskunnan jäsen jollain tapaa? Siksi että olen saanut koulutuksen.
Kokisin olevani jotenkin velkaa tälle perkeleelle. En todellakaan ole mitään velkaa kenellekkään. No muutakuin
rahaa luottolaitoksille ja joillekkin harvoille ystäville kunniavelkaa.
Mitä pahaa olen tehnyt ja kenelle syntäkseni tänne???
Jos yrittäisen uskotella itselleni, että ihmiset syntyvät uudelleen ja seuraava elämäni sisältäisi edes
yhden täyden vuorokauden, joka olisi oikeasti elämisen arvoinen.
Jopas siinä lööperiä tuli. Jotenkin sitä alkoi vain kelaan vähän kaikkea, kun pitkästä
aikaa fyysisestikkin sairaana ja voimat ihan oikeasti loppu. Mutta eiköhän se iltaan mennessä mene
taas siihen, että ollaan kolmannessa taivaassa.
En virtuaali sääliä tällä kaipaa. Pohdin vain, että miksi meitä kaikkia kohdellaan niin eritavalla?
Miksi onni ei jakaudu tasaisesti kaikille? Miksi taloudelliset varat jakautuvat niin eritasa-arvoisesti?
Miksi tämä elämä on ylipäätänsä niin vaikeaa? Miksi minä en jaksa pärjätä tässä maailmassa? Miksi minun
oikeastaan pitäisi edes pärjätä?
päihde ja muut ongelmani ovat kasvaneet vuosi vuodelta ja päivä päivältä.
Miksi edes yrittäisin päästä irti viinasta ja huumeista. Miksi edes suunnittelisin
maksavani ottamani velat. Minkä takia tekisin töitä, että voisin maksaa veroja
valtiolle ja kunnalle joilta en ole saanut apua silloin, kun sitä tarvitsin.
Nyttemmin olen oppinut elämään itseni ja erillaisten riippuvuuksieni kanssa. Se että
rahaa on hädin tuskin ruokaan on tuttu juttu. Olenhan sellaisesta perheestä, missä
muutaman satasen yllättävä meno veti perheen talouden kuralle. Oli meillä joskus ollut
vähän enemmänkin varallisuutta. Mutta oli. Toisen vanhemmista kuoltua perheen
pään vastuu jäi lievästi kehitysvammaiselle toiselle osapuolelle. Niinpä sitten
moni, joka tilanteemme tiesi käytti tilannetta hyväkseen. Kiinteä ja irtain
omaisuus meni naurettavaan hintaan. Myyjä kun hädin tuskin tiesti mitä myi, saatika
olisi tiennyt siitä, minkä arvoista omaisuutta on myymässä. Tämähän on nyt
pikku juttu, rahaa tulee ja menee. Mutta tässä nyt alkutahdit vitutukselleni
ympäröiviä järjestelmiä kohtaan ja ainaisista oman edun tavoittelijoita kohtaan.
Niitähän me tietenkin melkein kaikki olemme. Jotkut vain sattuvat pönkittämään
omia asemiaan toisten heikkoudella.
Lapsesta asti on ollut jos jonkinmoista ongelmaa. Mutta en voi sanoa saanneeni apua mihinkään
ongelmaan, mitä on vastaan tullut. Lapsena olin ikätovereideni kiusaamisen keskipiste.
Välillä vain nimiteltiin, joskus vähän tönittiin. Toisinaan vähän kovempia otteitakin.
Muutaman kerran ilmeisesti yritetty jopa hukuttaa järveen. En tiedä oliko tarkoitus, vai
vain joku todella sairas kiusanteko. En ehkä osannut kertoa tarpeeksi hyvin silloin
kiusaamisestani. Ei tosin koulussa opettajiakaan hirveästi tuntunut kiinnostavan.
Monien vaiheiden kautta viina tuli jossain 12vuotiaana säännöliseen elämän rytmiini.
Kymmenkunta keskiolutta tai joku väkevämpi puteli yleensä viikkon alkoi menemään.
Kaikki kerralla lärvään, vitun kännissä. Seuraavana viikonloppuna sama homma.
Seitsemännellä luokalla terveydenhoitajan käynnillä tämä sattui sitten kysymään
alkoholin käytöstäni ja tupakoinnista. Kerroin asiat kutakuinkin niin, niinkuin ne
ovat. Siinä se hoitaja vähän kummasteli ääneen, että noin paljon jne. Mutta ei siitä
sitten mitään tullut. En tiedä eikö minua sitten kumminkaan uskottu tai jotain. Mutta
nyttemmin ajatellen se viinalla läträäminen olisi pitänyt saada silloin jo kuriin. Mutta
kun ei tuntunut kiinnostavan. Muuten nääs pidin mahdollisimman piilossa alkoholin käyttöni.
Kessua kyllä imeskelin avoimesti, eikä siihenkään sen kummemmin puututtu. Joskus välillä
koulusta sai tunnin parin jälki-istuntoa.
Tätä vähän sekavaa tarinaani voisin jatkaa varmaan loputtomiin. Päällimmäiseksi jää kuitenkin
mieleen, miksi asioihini ei ole puututtu? Miksi minua ei ole autettu? Nyt olen jo niin syrjäytynyt,
että ei minua kiinnosta mennä valittamaan ongelmiani. Tuskin minua nytkään edes vakavasti otetaan.
Jos otetaan, niin miten se mikä tahansa sosiaalitantta voi auttaa minua? Tuskin mitenkään.
Vaikka kaikki ongelmani ovat täysin itseaiheuttamiani, niin jotenkin oudosti enemmän katson sen
johtuvan siitä, että yhteiskunta on laiminlyönyt minua ja olen jo sen nojalla
oikeutetu elämään vaikka sitten verorahoilla. Teini-ikäisenä kun ei oikein vielä voi tehdä mitään
hirveän vastuullista tai katsoa asioita kymmenenvuoden päähän. Sitä elää vain. Tosiaan, en kyllä
ole nostanut mitään etuuksiakaan pitkiin aikoihin. Velaksi elänyt.
Sinällään joutaisin vaikka hyppäämään köyden jatkoksi. Mutta jotenkin minut pitää pienessä elämän toivossa
se, että joku päivä saan vastuuseen ne jotka ovat tavalla tai toisella minua vastaan toimineet.
Tapani on etsiä asioille syy ja seuraus. En tiedä, kai elämäni on omallalaillaan niin kappaleina, että
en edes sitä hahmota. Haluaisin olla onnellinen ja tulla omillani toimeen. Se ei vain taida koskaan onnistua.
Nyrkillä on itsetuntoni murskattu jo hyvissä ajoin. Fyysinen kipu on melkein ainut mitä yleensä tunnen. En
jaksa enkä halua kilpailla mistään. Mikä tarkoittaa, että en voi pärjätä työmarkkinoilla saatika pyörittää
omaa yritystä. Oikeastaan minua ei pätkääkään kiinnosta olle edes tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Olen kyllä jotenkin niin oudon ja kieron maailman nähnyt, että niillä opeilla jo
halutessa pystyisin kusettamaan muita. Mutta ei. Haluan olla vilpitön kaikkia kohtaan. Haluan hyvää
muille ihmisille, en halua toisille mielipahaa. Kohtelen ja haluan kohdella muita ihmisiä niinkuin
toivoisin minua kohdeltavan nykypäivä.
Miksi ihmeessä yrittäisin olla tämän yhteiskunnan jäsen jollain tapaa? Siksi että olen saanut koulutuksen.
Kokisin olevani jotenkin velkaa tälle perkeleelle. En todellakaan ole mitään velkaa kenellekkään. No muutakuin
rahaa luottolaitoksille ja joillekkin harvoille ystäville kunniavelkaa.
Mitä pahaa olen tehnyt ja kenelle syntäkseni tänne???
Jos yrittäisen uskotella itselleni, että ihmiset syntyvät uudelleen ja seuraava elämäni sisältäisi edes
yhden täyden vuorokauden, joka olisi oikeasti elämisen arvoinen.
Jopas siinä lööperiä tuli. Jotenkin sitä alkoi vain kelaan vähän kaikkea, kun pitkästä
aikaa fyysisestikkin sairaana ja voimat ihan oikeasti loppu. Mutta eiköhän se iltaan mennessä mene
taas siihen, että ollaan kolmannessa taivaassa.
En virtuaali sääliä tällä kaipaa. Pohdin vain, että miksi meitä kaikkia kohdellaan niin eritavalla?
Miksi onni ei jakaudu tasaisesti kaikille? Miksi taloudelliset varat jakautuvat niin eritasa-arvoisesti?
Miksi tämä elämä on ylipäätänsä niin vaikeaa? Miksi minä en jaksa pärjätä tässä maailmassa? Miksi minun
oikeastaan pitäisi edes pärjätä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
taakka,jo lapsesta lähtien,mutta ajattele,että vain sinä itse voit hakea itsellesi apua.Lopettaa kamankäytön,ja dokaamisen,Lukaan toinen ei sitä voi tehdä,Älä luovuta.Olen minäkin vaikean elämän läpi käynyt,jo lapsesta lähtien.Hae itsellesi apua sen olet itsellesi velkaa.Pärjäile veli
Mutta kysymys oli, että miksi apua ei ole saatu silloin kun olisi ollut tarve? Vastaus on, ettei yhteiskuntaa loppujenlopuksi kiinnosta ja että jokainen on oman onnensa seppä. Apua "tarjotaan" silloin kun siihen ei ole tarvetta ja tämä siksi, että saavutettu hyvinvointi ja yksityisyys kyetään muuttamaan holhoavaksi ja vähemmän mielekkääksi.