Hyvä kirjoitus

Kristinuskosta! kirjoitti:

Yksin uskosta – yksin armosta
– yksin Kristuksen tähden.
12 näkökohtaa luterilaisesta uskonkäsityksestä.


Esitelmä Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja
helluntaiherätyksen oppikeskustelussa 2.9.1987

Raimo Mäkelä


--------------------------------------------------------------------------------

1. "Yksin uskosta" Raamatun ja uskonpuhdistuksen periaatteena
Apostoli Paavalin, muun UT:n ja koko Raamatun perusajatus on, että syntinen ihminen pääsee Jumalan yhteyteen eli hänet vanhurskautetaan yksin uskosta (Room 1:17; 3:28; 4:5; Apt 13:38-39: Gal 2:16). Tämä käsitys on kaiken protestanttisen ja evankelisen kristillisyyden tuntomerkki ja yhteinen piirre.

Emme voi saada syntejämme anteeksi emmekä vanhurskautua Jumalan edessä omilla ansioillamme, teoillamme emmekä hyvitystöillämme, vaan saamme synnit anteeksi ja meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä armosta (gratis/aus Gnadem) Kristuksen tähden (propter Christum/umb Christus willen) uskosta (per fidem/durch den Glauben), kun uskomme, että Kristus on kärsinyt meidän edestämme (fur uns) ja meille hänen tähtensä annetaan synnit anteeksi ja lahjoitetaan vanhurskaus ja ikuinen elämä. (Latinalaisen tekstin mukaan: kun uskomme, että meidät otetaan armoon ja syntimme annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on hyvittänyt syntimme = pro nostris peccatis satisfeci.) Tätä uskoa Jumala pitää edessään vanhurskautena ja lukee sen hyväksemme (imputat Deus pro iustitita). (CA 4.)

2. Vanhurskauttaminen yksin uskosta koko kristinuskonkäsityksen avaimena
Luterilaiselle kristinuskonkäsitykselle on luonteenomaista, että siinä kaiken kristillisen uskon ja opin, tunnustuksen ja elämän avaimena on juuri vanhurskauttaminen yksin uskosta. Se ei kuulu vain pelastusoppiin vaan myös esiin. oppiin ihmisestä, pyhityksestä, armonvälineistä, seurakunnasta ja kristityn eettisistä velvollisuuksista. Se on kaiken kattava tulkinnan peruste.

Vanhurskauttamisen yksin uskosta liittyvät esim. sanaparit käsky ja lupaus, usko ja teot. Synti ja armo, Jumalan pyhyys ja Jumalan rakkaus, laki ja evankeliumi, Jumalan maallinen hallinnan piiri (regimentti) ja Jumalan hengellinen hallinnanpiiri. Näistä avautuu hiukan erilaisia näkökulmia. Itse asia, on kuitenkin sama. Niissä ilmaistu jännite voidaan ymmärtää ja käytännön uskonelämässä kokea vain vanhurskautumalla yksin uskosta.

Vanhurskauttaminen yksin uskosta pätee aina, ennen ihmisen uskoa, hänen uskoon tulemisensa hetkellä, hänen uskonelämänsä ja -vaelluksensa aikana, hänen kuolemansa hetkellä ja viimeisellä tuomiolla. Siihen ei voida lisätä mitään täydennykseksi. Tämä tarkoittaa mm. sitä, ettei mikään sellainen oppi, joka on ristiriidassa yksin uskosta tapahtuvan vanhurskauttamisen kanssa, voi olla oikea kristillinen oppi.

– – se kristillisen opin tärkein kohta, joka oikein ymmärrettynä ylistää ja korottaa Kristuksen kunniaa ja tuo hurskaille omilletunnoille aivan välttämättömän ja ylen runsaan lohdutuksen. – – Koko Raamattu on jaettava näihin kahteen pääosaan: lakiin ja lupauksiin. (AC 42, 5.)

3. Usko vaatimuksena
Jumalan lakia on jokainen ihmiselle, niin epäuskoiselle kuin uskovalle, esitetty vaatimus, Käsky, kehotus, kielto, uhkaus ja ehdollinen lupaus. Lain perussisältö on ilmaistu kymmenessä käskyssä ja niiden tiivistelmässä ja sovellutuksissa (Jeesuksen vuorisaarnassa ja rakkauden kaksoiskäskyssä sekä apostoleiden kehotuksissa).

Lakia on myös uskomisen vaatimus, jonka esittää jo ensimmäinen käsky. Siis jo dekalogi edellyttää ihmiseltä ennen kaikkea uskoa Jumalaan. Sitten usko – niin kuin myös oikean uskon puuttuminen ja sen vastakohta eli väärä usko – ilmenee suhteessa Jumalaan, ihmiseen itseensä, toisiin ihmisiin ja Jumalan koko luomakuntaan. (Luuk 10:27.)

Uskon vaatimus tunkeutuu kuitenkin ennen kaikkea ihmisen sisimpään, hänen tahtoonsa, omaantuntoonsa ja luottamukseensa ja edellyttää häneltä ehdottomuutta ja kokosydämisyyttä (Mark 1:15). Uskon vaatimuksen voivat esittää ihmiset monin tavoin (suhteellisesti ja epäasiallisestikin), mutta aina sen esittää ehdottomasti joka tapauksessa Jumala itse.

Kymmenen käskyä ei – – vaadi ainoastaan ulkonaisen elämänpiiriin kuuluvia tekoja – – vaan se vaatii muutakin, paljon järjen yläpuolella olevaa, nimittäin sitä, että todella pelätään Jumalaa, todella rakastetaan Jumalaa, todella Jumalaa avuksihuudetaan, vaatii todellista varmuutta siitä, että Jumala kuulee, ja että – – kaikissa ahdingoissa odotetaan apua Jumalalta. (AC 4:8)

Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämen pohjasta luottaa ja uskoo. – – Pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan. Mikäli usko ja luottamus ovat oikeita, on myös Jumalasi oikea. Missä sitä vastoin luottamus on valheellista ja väärää, siellä ei myöskään ole oikeaa jumalaa. Nämä kaksi nimittäin kuuluvat yhteen, usko ja Jumala. Sinun Jumalasi on oikeastaan – – se, mihin sydämesi kiintyy ja minkä varaan sen uskot. Tämän (=ensimmäisen) käskyn tarkoituksena onkin siksi vaatia oikeaa sydämen uskoa ja luottamusta, joka kohdistuu ainoaan oikeaan Jumalaan ja riippuu yksin hänen varassaan. (IK 1:2-4).

4. Usko lahjana
Samalla kun Raamattu esittää uskon ehdottomana vaatimuksena, se kuitenkin sanoo myös, että usko on Jumalan lahja (1 Kor 4:7; Apt 3:16; Ef 2:8-9; 2 Piet l:l; Jer 24:7). Uskoa erityisessä kristillisessä, pelastavassa mielessä ei ihmisellä ole itsessään, vaan se annetaan hänelle ulkopuolelta. Usko ei synny uskon vaatimuksesta vaan Jumalan yllättävästä hyvästä teosta, jota ihminen ei mitenkään osaa ottaa huomioon, mutta joka kohdistuu häneen. Usko ei ole ihmisen vastaus kohtaamaansa vaatimukseen vaan Jumalan lahja, jonka ihminen saa edellytyksellä ja ilmaiseksi ja joka täydellisesti ylittää ihmisen kyvyt ja tahdon. Usko ei ole ihmisen teko, suoritus, aikaansaannos, kokemus. Lahjana usko on evankeliumia, sellaista mitä yksin Jumala tekee ja antaa ihmiselle ilmaiseksi. Uskon vaatimusta on mahdollista täyttää vain ja vasta uskon lahjasta käsin.

Laki näet vaatii meiltä omia tekojamme ja omaa täydellisyyttämme. Lupaus sitävastoin tarjoaa meille synnin ja kuoleman sortamille lahjaksi sovituksen ja armon Kristuksen tähden, eikä sitä omisteta tekojen avulla, vaan yksinomaan uskojia (AC 4:4.)

Usko on sellainen Jumalan lahja, jolla me evankeliumin sanasta oikein opimme tuntemaan Kristuksen, lunastajamme, ja häneen perustamaan luottamuksemme, toisin sanoen, että meillä ainoastaan hänen kuuliaisuutensa tähden, armosta, on syntien anteeksiantamus, että Isä Jumala pitää meitä nuhteettomina ja vanhurskaina ja että me tulemme iankaikkisesti autuaiksi. (FC Ep. 3:6.)

5. Uskoon kutsuttava ja uskosta vanhurskautettava ihminen
Jumala vaatii uskoa samalta ihmiseltä, jolle hän sen tahtoo lahjoittaa, jo ennen kuin sitä tällä on. Vaatimuksen Jumala esittää siksi, että hän on ihmisen tuonut ja tarkoittanut elämään hänen yhteydessään. Lain vaatimus perustuu Jumalan luomistyöhön. Vaatimus ei kuitenkaan sinänsä edellytä, että ihminen pystyisi sen täyttämään. Jumala voi vaatia ihmiseltä uskoa ja kuuliaisuutta, vaikkei tämä siihen pystyisikään. Niin Jumala vaatiikin, ja niin ihminen nyt syntiinlankeemuksen jälkeen onkin kykenemätön kaikkeen siihen, mitä Jumala häneltä vaatii. Siksi usko voi olla vain lahja.

Syntiinlangenneena ihminen on nimittäin Jumalan edessä jumalaton, Jumalalle vieras, Jumalaa tuntematon, Jumalaa vastustava ja vihaava sekä Jumalan vihan alainen (Room 3:4, 10-12; 8:7; Luuk 11:13). Ihmisellä ei ole oikeaa tietoa Jumalasta, ei edes sinä, ettei hän tunne Jumalaa, koska hänen mielensä ja sydämensä ja elämänsä ovat täynnä epäjumalia. Jumalaton ihminen ei suinkaan elä uskonnollisessa tyhjiössä vaan ennen kaikkea uskonnollisessa synnissä: hän rikkoo ensimmäistä käskyä, mutta ei edes kärsi siitä. Lähimmäissuhteeseen kohdistuvien käskyjen rikkomisesta tai varsinaisesti sen seurauksista hän saattaa kärsiä.

Ihmisellä ei ole myöskään oikeaa asennetta Jumalan kohtaan: hän ei tahdo rakastaa, kunnioittaa eikä pelätä Jumalaa. Mikään hänessä ei kaipaa Jumalaa. Hänessä ei ole mitään tuhkassa sammumaisillaan hehkuvaa Jumalan-kaipuun kipinää. Vanhurskauttaminen ja usko eivät ole Jumalan vastaus ihmisen kaipuuseen vaan ihmisen siirtämistä aivan uuteen, hänelle vieraaseen todellisuuteen. Ihmisellä ei enää ole vapaata tahtoa, jolla hän voisi valita hyvän ja pahan väliltä Jumalan edessä. Hän voi tahtoa vain pahaa ja valita vain Jumalan tahdon vastaisesti. Suhteessa lähimmäisiin, itseensä ja luomakuntaan ihmisellä on tahdossaan rajallinen vapaus.

Uskon ja kuuliaisuuden vaatimuksellaan Jumalan laki tekee ihmisen tästä eksistentiaalisesti tietoiseksi, niin että hän kokemuksellisesti tajuaa olevansa kykenemätön ja haluton uskomaan ja joutuu hätään sen tähden. Julistuksen liittymiskohtana ihmisessä on juuri tämä ihmisen synti.

Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen (VK: Usko, 6).

Uudestisyntymättömän ihmisen ymmärrys, sydän ja tahto ei hengellisissä, jumalallisissa, asioissa oman luonnollisen voimansa varassa voi kerrassaan mitään ymmärtää, uskoa, omaksua, ajatella, tahtoa, aloittaa, panna toimeen, tehdä vaikuttaa tai myötävaikuttaa: ihminen on suhteessaan hyvään kokonaan kuollut ja turmeltunut. Ihmisen luonnossa – – ei ole hengellisen voimaa hiukkaistakaan, jolla hän oman itsensä varassa voisi valmistautua Jumalan armoon tai omaksua tarjotun armon – – Pyhä Raamattukin vertaa uudestisyntymättömän ihmisen sydäntä kovaan kiveen, joka ei väisty liikuttajaansa, vaan tekee sille vastusta, höyläämättömään lankkuun ja villiin, kesyttämättömään eläimeen. – – Maallisissa, ulkonaisissa, ravintoa ja ruumiillisia tarpeita koskevissa asioissa ihminen on taitava, järkevä ja tuiki toimelias, mutta hengellisissä, jumalallisissa, sielun autuutta koskevissa asioissa ihminen on kuin suolapatsas, kuin Lootin vaimo jopa kuin pölkky ja kivi. (FC Sol. dec. 2:7, 19, 20.)

6. Uskon perusteet: yksin Kristus – yksin armo
J. I. Packer – jolta Uusi Tie on julkaissut suomeksi kirjan Jumalan tunteminen (1981) –ja O. R. Johnston (jotka kumpikaan eivät ole luterilaisia) kirjoittavat englannintamansa Lutherin teoksen De servo arbitrio (Sidottu ratkaisuvalta) esipuheessa: "Oppia vapaasta vanhurskauttamisesta yksin uskosta on usein pidetty uskonpuhdistajien teologiaa keskuksena. Se tuskin on kuitenkaan oikein. Oppi uskonvanhurskaudesta oli heille tärkeä, koska se vartioi periaatetta yksin armosta, mutta se oli heille vain yksi tämän periaatteen ilmaus eikä edes tärkein. – – Ratkaiseva kysymys heille oli, olemmeko me syntiset täysin avuttomia synnissämme ja pelastaako Jumala meidät vapaasta, ehdottomasta ja voittamattomasta armosta. Vanhurskauttaminen yksin uskosta on totuus, joka tarvitsee tulkintaa. Yksin uskosta -periaatetta ei ole ymmärretty oikein, ennen kuin se on ankkuroitunut laajempaan periaatteeseen yksin armosta." (Mainittakoon, että Packer on yhdessä eräiden toisten kanssa 1986 julkaissut Hodder & Stoughtonin kustannuksella teoksen Here We Stand: Justification by Faith Today, 189 s. Se on esitelty Themelios -lehdessä 1987, s. 100.)

Uskon perusteet eivät ole siinä itsessään vaan sen ulkopuolella, sillä usko on vain väline – ei peruste itsessään. Ihminen vanhurskautuu uskon välityksellä (per fidem), ei uskon tähden, vaan yksin Kristuksen tähden (propter Christum). Usko ei usko itseensä vaan evankeliumiin, joka on sen peruste laajassa mielessä.

Raamatun aineistoa voidaan jäsentää katsomalla evankeliumia kolmesta näkökulmasta, niin kuin tekee apostolinen uskontunnustus, jota Luther selittää molemmissa luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin kuuluvissa katekismuksissaan. Evankeliumi on hyvä sanonut Isästä ja hänen luomistyöstään, hyvä sanoma Pojasta ja hänen lunastustyöstään sekä hyvä sanoma Pyhästä Hengestä ja hänen pyhitystyöstään. Kaikissa näissä on kysymys sellaisesta, minkä Jumala tekee ja antaa lahjaksi.

Evankeliumin ulottuvuuksien välillä on kuitenkin merkittävä ero. Luominen ja pyhitys ovat molemmat Jumalan tekoja, joissa me ihmiset olemme mukana ja jotka tapahtuvat meissä ja myös meidän kauttamme, eivät meidän ulkopuolellamme. Ne myös jatkuvat. Lunastuksen evankeliumi sen sijaan kertoo Jumalan teosta, joka on kerta kaikkiaan tapahtunut meistä riippumatta, meidän ulkopuolellamme, meidän olemattamme läsnä ajallisesti ja paikallisesti, meidän puolestamme (1 Piet 1:21, 24).

Lunastuksen evankeliumiin kuuluu Jumalan ikuinen armonvalinta, jonka hän on suorittanut Pojassaan jo ennen maailman perustamista. Kun ihminen vanhurskautetaan, se on Jumalan ikuisen armonvalinnan toteutumista Jeesuksen Kristuksen työn tähden, minkä vanhurskautettu ihminen tulee myös tiedostamaan ennemmin tai myöhemmin. Jumalan ikuisessa valinnassa ilmenevät hänen armonsa ehdottomuus ja täysi riippumattomuus ihmisestä (Ef 1:4-5: Room 8:29-30).

Jumalan Pojan sovitustyö perustuu sekin Jumalan valintaan: Isä valitsi ikuisuudessa Pojan suorittamaan sovituksen kaikkien ihmisten edestä ajassa. Lunastus liittyy luomiseen ja palauttaa sen ennalleen. Pyhitys vastaa luomista. Vanhurskauttamisessa ja uudestisyntymisessä ihmisestä tulee todellinen alkuperäinen luotu ihminen, ei enempää eikä vähempää eikä muuta. Kristus on uusi Aadam, ja sellaisia tulee kristityistäkin hänessä. Jeesus samastui ihmisiin olemuksellisesti (incarnatio) ja ihmisten syntiin imputatiivisesti: se luettiin hänen syykseen, vaikka hän oli syytön kaikkeen syntiin. Hän kantoi ihmisten syntien rangaistuksen heidän puolestaan, ja hänen synnittömyytensä tähden Jumala herätti hänet kuolleista eli vanhurskautti hänet (iustificatio Christi). Tämä Jeesus ja tämä hänen tekonsa on häneen uskovan ihmisen uskon kohteena ja sisältönä ja vanhurskauttamisen perusteena. Jumalan vaikuttimena vanhurskauttamisessa on yksin hänen armonsa, jonka peruste on vain hänen omassa olemuksessaan.

Opillisesti oikein ja sielunhoidollisesti viisaasti lunastuksen evankeliumin objektiivisuudesta laulaa Paul Gerhtard virressä Nyt seimellesi seisahdan (uudessa virsikirjassa n:o 25):

En ollut vielä syntynyt,
kun synnyit auttajaksi.
En armoasi kysynyt,
kun tulit turvaajaksi.
En vielä ollut päällä maan,
kun riensit tänne maailmaan,
aukaisit meille taivaan.

Kristuksen vanhurskauden vierautta ihmiselle osoittaa myös se tapa, jolla se tulee ihmiselle. Jumala käyttää siinä aina ulkonaisia välineitä, jotka ovat luotuja ja maallisia ja vetoavat aisteihin: sanaa, vettä, ruokaa ja juomaa. Nekin ovat suhteessa ihmiseen objektiivisia. Jumala liittää ikuisen, näkymättömän armonsa ja Jeesuksen ikuisen ja lihaksi tulleen persoonan maallisiin välineisiin osoittaen sillä toisaalta riippumattomuuttaan ihmisestä ja toisaalta täyttä samastumistaan ihmiseen. Näin Jumala tuo sydämestään ihmisen ulkopuolelta tämän sydämeen pelastavaa armonsa, jonka tämä voi ottaa vastaan, koska se tulee ulkonaisissa välineissä.

Tähän asti on edeltämääräämyksen salaisuus ilmoitettu Jumalan sanassa. Jos me – –siihen pitäydymme, on se meille varsin hyödyllinen, lohdullinen oppi; sillä se varsin voimakkaasti vahvistaa sen uskonkohdan, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi ilman mitään tekojamme ja ansioitamme, sulasta armosta, ainoastaan Kristuksen tähden. – – Tämä oppi antaa myös ihanan ja erinomaisen kuulutuksen: Jumala on pitänyt jokaisen kristityn kääntymystä, vanhurskautta ja autuutta niin tärkeänä ja huolehtinut näistä niin uskollisesti, että hän "ennen maailman perustamista" piti neuvon ja "edeltäpäin määräsi" kuinka hän minut siihen saattaa ja siinä säilyttää. (FC Sol. dec. 11:43, 45.)

Kristus on sekä Jumalana että ihmisenä täydellisellä kuuliaisuudellaan lunastanut meidät synneistämme ja tehnyt meidät vanhurskaiksi ja autuaiksi, joten uskonvanhurskaus tietää syntien anteeksiantamusta, sovitusta Jumalan kanssa ja sitä, että meidät omistetaan Jumalan lapsiksi ainoastaan Kristuksen kuuliaisuuden tähden, joka ainoastaan uskon kantta, sulasta armosta, luetaan kaikille tosiuskoville vanhurskaudeksi ja jonka tähden heidät päästetään kaikesta heidän vääryydestään (FC Sol. dec. 3:4).

7. Vanhurskauttavan uskon syntyminen ja välittömät seuraukset
Vanhurskauttavan uskon eli Jumalan lahjan vastaanottamisen eli Jumalan armoon luottamisen edellytyksenä on, että Jumalan laki on tehnyt Jumalan lahjan vastaanottamisen ihmiselle mielekkääksi, mahdolliseksi ja välttämättömäksi (Room 3:19-20; 7:7-10). Niin kauan kuin ihminen uskoo ja kokee kelpaavansa Jumalalle jollakin tavoin omillaan, hän ei ymmärrä eikä tarvitse ehdotonta lunastuksen evankeliumia eikä uskoa lahjana; korkeintaan hän voi ymmärtää uskon vaatimuksena eli lain.

Usko nimittäin syntyy Jumalan armon lupausten kuulemisesta (Room 10:17; Joh 6:45). Jumalan sana lähestyy ihmistä ja pyrkii vakuuttamaan hänet totuudesta ja Jumalan rakkaudesta, sen jälkeen kun hän on vakuuttunut anteeksisaamisen tarpeesta ja välttämättömyydestä. Usko syntyy sillä hetkellä, kun ihminen saamastaan Jumalan lupauksesta, kutsusta ja lahjasta vakuuttuu, että se sopii hänen tarpeeseensa eli että hän voi luottaa armoon. Tarve on siis syntien anteeksi saaminen, Jumalan vihasta ja kadotuksesta vapautuminen ja Jumalalle kelvolliseksi tuleminen. Lahja on Jeesuksessa oleva syntien sovitus ja anteeksiantamus, Jumalalle kelpaavat vanhurskaus ja ikuinen elämä. Lahja siis annetaan, sitä ei voi kukaan itselleen ottaa, ei päättää eikä ratkaista, (vaikka sen voi torjua ja siitä voi kieltäytyä). Se on jo valmiina jokaisen ulottuvilla, joka sitä tarvitsee. Kun tarve ja tarjous tapaavat toisensa, usko on vastustamaton: se valloittaa ihmisen. Vanhurskauttamisessa ihminen on passiivinen eli Jumalan toiminnan kohteena (Jer 20:7; Jes 65:24), niin kuin hänen Vapahtajansa Jeesus oli sovituksessa passiivinen kantaessaan Jumalan tuomion ja rangaistuksen syntisen puolesta.

Vanhurskauttamisessa Jumala antaa ihmiselle hänen syntinsä anteeksi (remissio peccatorum) ja lukee hänen hyväkseen Jeesuksen vieraan vanhurskauden (imputatio iustitiae alienae Christi). Vanhurskauttavalla uskolla on kaksi tahoa. Positiivisesti siinä tapahtuu Jumalan suorittama jumalattoman ihmisen vanhurskauttaminen (iustificatio impii), jonka ihminen ottaa vastaan. Negatiivisesti siihen sisältyy jumalattoman ihmisen suorittama Jumalan vanhurskauttaminen (iustificatio Dei) eli syntien tunnustaminen ja Jumalan syyttämisestä luopuminen (Room 3:4; Ps 51:6; Luuk 23:41). Samalla Jumala uskon myötä luo myös uuden elämän ihmiseen eli uudestisynnyttää hänet.

Vanhurskauttamisessa ihminen on passiivinen ja reseptiivinen: hänelle tapahtuu Jumalan teko, jonka hän antaa tapahtua ja siten ottaa vastaan. Ihmisen tahto ei myötävaikuta siihen mitenkään myönteisesti. Itse asiassa ihminen on vanhurskauttamisen hetkelläkin jumalaton eli vastustaa Jumalaa. Vanhurskauttamisessa ja uudestisyntymisessä lahjaksi saatu usko ja uusi elämä on sen sijaan aktiivista ja täynnä tahtoa, ratkaisuja ja valintoja. Valitseva ihminen on aina jo uskova ja pelastunut ihminen. Jeesusta avuksi pyytävä syntinen on jo pelastunut ihminen. Usko ei ole mitään tekemistä, vaan teot ja kuuliaisuus seuraavat uskoa.

Uskon vastaanottavan luonteen tähden uskon syntyminen on kokonaan ulkonaisista armonvälineistä, ennen kaikkea Jumalan sanasta riippuvaista. Se ei tapahdu mekaanisesti esim. pelkän kastetoimituksen suorittamisen perusteella (ex opere operato), vaan persoonallisessa kohtaamisessa.

Tämän uskon saamiseksi Jumala on asettanut evankeliumin julistamisen ja sakramenttien jakamisen viran. Sanan ja sakramenttien välityksellä niitä kuin välineinä käyttäen, Jumala nimittäin antaa Pyhän Hengen, joka vaikuttaa – missä ja milloin Jumala tahtoo – uskon niissä, jotka kuulevat evankeliumin eli sen, että Jumala vanhurskauttaa meidät ei meidän ansioidemme vaan Kristuksen tähden (propter Chistum), kun uskomme, että Jumala Kristuksen tähden ottaa meidät armoonsa. (CA 5 latinalaisen tekstin mukaan.)

8. Yksin uskosta vanhurskautettu ihminen
Toisaalta yksin uskosta vanhurskautetun ja toisaalta vailla uskoa ja vanhurskautta olevaa välillä on yhtä suuri ero kuin taivaan ja helvetin välillä. Uskovasta ihmisestä on kuitenkin sanottava, että hän on samanaikaisesti sekä syntinen että vanhurskas (simul iustus et peccator).

Tätä Lutherilta periytyvää kuuluisaa lausumaa on valitettavasti monin tavoin tulkittu väärin. Se ei anna kenellekään (uskovalle eikä epäuskoiselle) oikeutta pysytellä synnissä ja olla kääntymättä siitä pois. Se ei myöskään tarkoita, että ihminen yleensä, kuka hyvänsä, olisi samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas.

Vastaavasti tämä lausuma kuitenkin myös torjuu tietyt käsitykset harhautuneina. Ei voida sanoa, että ihminen on ensin (vain) syntinen ja uskoon tultuaan vain vanhurskas eikä enää lainkaan syntinen, koska synti on hävinnyt hänestä. Ei voida myöskään sanoa, että kristitty olisi enää vain osittain syntinen, koska hän on osittain muuttunut jo vanhurskaaksi, niin että hänen syntisyytensä vähenee koko ajaa ja hän tulee sitä vanhurskaammaksi, mitä kauemmin hän elää. Yhtä vähän voidaan sanoa, että kristitty olisi ainoastaan syntinen eikä lainkaan (vielä) vanhurskas tai jos hän kuitenkin sattuisi olemaan vanhurskas, hän ei ainakaan voisi olla siitä varma ennen kuin viimeisellä tuomiolla, jolloin katsotaan, oliko hän vanhurskas vai ei.

Ihmisessä, joka ei usko Jeesukseen Sijaisenaan ja Vapahtajanaan, ei ole mitään vanhurskautta Jumalan edessä, vaikka hänellä ihmisten edessä saattaa olla hyvinkin paljon (maallista, yhteiskunnallista) vanhurskautta. Se ei tee hänestä Jumalalle kelvollista. Vanhurskaudessa ja synnissä ei ole asteita Jumalan edessä, vaikka ihmisten edessä on. "Tämä (publikaani) meni kotiinsa vanhurskautettuna, toisin kuin se toinen (=fariseus)" (– – houtos dedikaioomenos – par ekeinon, Luuk 18:14, oikea käännös; kirkkoraamatun käännös vanhurskaampana on virheellinen). Ihminen on tässä maailmanajassa aina uskovanakin) kokonaan syntinen olemukseltaan (1 Joh 1:8, 10; Luuk 11:2, 4). Se ei vähene Jumalan edessä yhtään.

Samoin uskovan hyväksi luettu Jeesuksen vanhurskaus peittää hänet kokonaan, niin ettei Jumala lainkaan katso, näe eikä muista hänen syntisyyttään, koska hän on peittänyt sen Jeesuksen vanhurskaudella, niin että hän näkee vain sen. Sen alla on kuitenkin muuttumaton ja parantumaton syntisyys. Siinä ihmisessä, joka ei usko Jeesukseen, näkyvät vain hänen syntinsä, koska hänellä ei ole mitään, millä hän voisi peittää ne.

Teoissa synti tai vanhurskaus sen sijaan voi lisääntyä tai vähentyä. Toisten (uskovien) teot ovat vanhurskaampia kuin toisten, toisten (uskovien) teot ovat syntisempiä kuin toisten, tai ainakin toisilla uskovilla on syntisiä tekoja enemmän kuin toisilta. Tekojen vanhurskaus voi olla osittaista. Ihmisten olemuksessa ei kuitenkaan ole mitään eroa.

Sen sijaan uskovan ja epäuskoisen välillä on ero sekä yksilöiden kesken että yhden ja samaa kristityn henkilökohtaisessa historiassa. Ero ei kenties ole eettinen eikä moraalinen, vaikka sen yleensä tulisi olla myös sellainen. Olennaista se ei kuitenkaan ole. Ero on onttinen eli olemista koskeva. Uskovan kohdalla on tapahtunut muutos: hänet on siirretty Jumalan vihan alaisuudesta Jumalan aitoon alaisuuteen (Ef 2:1-13). Toisaalta hän on täsmälleen sama syntinen kuin ennen uskoa, toisaalta hän tietyssä mielessä ei ole enää sama ihminen kuin aikaisemmin. Hänen "vanha ihmisensä" eli Jumalalle vieras, jumalanvastainen ja Jumalan vihan alainen olemuksensa on saanut kuolemantuomion ja kuolemaan johtavan iskun, kun hänet uskoon tullessa hakattiin ristiin Jeesuksen kanssa (Room 6:6, 8, 11, 17). Siitä on alkanut uusi elämä uskossa, ensisijaisesti onttisessa ja vasta toissijaisesti eettisessä mielessä uusi elämä. "Uskosta vanhurskas on elävä" (ho dikaios ek pisteoos zeesetai, Room 1:17, toinen käännösmahdollisuus).

Vanha kuitenkin säilyy toistaiseksi, uusi on tullut vanhaa rinnalle. Jumalalle kelpaava uusi on nimenomaan Jeesus, ihmisen sijainen. Kun ihmisellä on uskon suhde Jeesukseen, hänen henkilönsä ja elämänsä on Jeesuksen turvissa. Siksi uskovalla on myös varmuus pelastuksestaan, vaikkei itsestään eikä uskostaan; uskosta voi myös langeta ja luopua.

Vanhan ja uuden rinnakkaisuus ja sannanaikaisuus aiheuttavat kristityn elämään jatkuvan taistelun. Vanha luonto tahtoo elää, ei kuolla, ja olla Jumalalle otollinen omilla edellytyksillään, ei joutua tuomittavaksi. Vanha luonto tahtoo myös tehdä muuta syntiä ja suostuttaa kristityn siihen. Uusi luonto ei voi hyväksyä mitään syntiä eikä itsevanhurskautta, vaan ainoastaan Kristuksen vieraan vanhurskauden. Kamppailua käydään pitäytymisestä juuri tähän. Voitto tulee vain siitä, että saa olla Jumalalle kelvollinen yksin uskosta myös kristittynä kilvoitellessaan.

Ei sovi ajatella, että usko ainoastaan alussa tarttuu vanhurskauteen ja autuuteen, sen jälkeen luovuttaakseen tehtävänsä teoille, niin että näiden siitä lähin olisi pidettävä voimassa uskoa, saatua vanhurskautta ja autuutta. Päinvastoin sen, että vanhurskauden ja autuuden lupaus olisi meille luja ja varma ei ainoastaan sen saamiseksi, vaan myös säilyttämiseksi, Paavali – – lukee uskon ansioksi ei vain armoon pääsyä, vaan myös sen, että me nyt olemme armossa. (FC Sol. dec. 4:34.)

9. Uskon kuuliaisuus
Uskolla on suunnattomasti erilaisia seurauksia, jotka liittyvät siihen irrottamattomasti, mutta joita ei saa sekoittaa siihen. Jos niin tapahtuu, usko ei olekaan enää yksin Jumalan edessä, vaan siihen tulee mukaan jotain muuta, ihmisestä lähtevää. Silloin myös uskon peruste muuttuu, niin että uskon edellytykseksi tulee jotakin muutakin kuin yksin Jumalan armo. Armon/uskon ja sen vaikutusten välillä on tehtävä siis ero.

Yksi uskon keskeisiä seurauksia on kuuliaisuus, joka johtaa uskovan Jumalan tahdon mukaisiin tekoihin (Ef 2:10; Room 1:5). Ne on miellettävä Pyhän Hengen teoiksi, jotka hän synnyttää vapauttamassaan persoonallisuudessa. Kuuliaisuus ja hyvät teot ovat uskon todisteena, eivät sen perusteena (Luuk 17:10; Matt 25:34-35).

Tällaisen uskon on tuotettava hyviä hedelmiä, hyviä tekoja, ja kaikkinaisia Jumalan käskemiä hyviä tekoja on tehtävä palkkaa toivomatta. Kuitenkaan ei ole perustettava luottamusta näihin tekoihin, niin että siten Jumalan edessä ansaittaisiin armo. Sillä me saamme syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauden uskon kautta Kristukseen. (CA 2:12.)

Rakkauden ja tekojen täytyy kuitenkin seurata uskoa. Niitä ei siis suljeta pois siinä mielessä, ettei niiden pitäisi seurata uskoa, mutta pois kyllä suljetaan luottamus rakkauden eli tekojen ansioon. (AC 4:74.)

Uskovilla, jotka uskon kautta Kristukseen ovat tulleet vanhurskaiksi, on tämän elämän aikana ensiksikin heidän hyväkseen luettu uskonvanhurskaus, ja lisäksi uuden kuuliaisuuden eli hyvien tekojen alullaoleva vanhurskaus. Näitä molempia ei kuitenkaan saa sekoittaa toisiinsa eikä sisällyttää Jumalan edessä tapahtuvan uskonvanhurskautuksen uskonkohtaan. – – Ainoastaan Kristuksen kuuliaisuuden, kärsimyksen ja kuoleman vanhurskaus, joka uskotte hyväksi luetaan, voi kestää Jumalan tuomiossa (FC Sol. dec. 3: 32)

Koska Kristuksen vanhurskaus lahjoitetaan meille uskon kautta, on siis usko meissä olevaa vanhurskautta hyväksemmelukemisen nojalla. – – Usko on – – vanhurskautta, koska se on evankeliumia kohtaan osoitettua kuuliaisuutta. (AC 4:307.)

10. Uskon kokeminen
Usko ei perustu ihmisen kokemukseen, vaan ihmisen ulkopuolella olevaan pelastuksen todellisuuteen, jonka armonvälineet hänelle välittävät. Usko on kuitenkin aina myös kokemuksellinen asia, koska se on todellinen.

Suurenmoisesti, suorastaan klassisesti tästä todistaa luterilaisen kirkon suurin isä latinankielisten teostensa esipuheessa 1545, vuotta ennen kuolemaansa:

Minut oli vallannut todella ihmeellinen kiihko päästä ymmärtämään Paavalia hänen kirjeessään roomalaisille, mutta tähän asti oli esteenäni ollut, ei suinkaan veren kylmyys sydämeni ympärillä, vaan yksi ainoa sana ensimmäisessä luvussa: "Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy." Sillä minä vihasin tuota sanaa "Jumalan vanhurskaus", koska – – olin oppinut käsittämään sen tarkoittavan filosofisesti niin sanottua mahdollista eli aktiivista vanhurskautta, jolla Jumala on vanhurskas ja rankaisee synnin tekijät ja väärät.

Minä taas, vaikka elinkin kaikin puolin moitteettomana munkkina, tunsin itseni Jumalan edessä syntiseksi, jonka omatunto oli mitä rauhattomin ja joka ei voinut luottaa omakohtaisella sovituksellaan häntä lepyttäneensä, enkä siksi rakastanut vaan suorastaan vihasin vanhurskasta ja syntisiä rankaisevaa Jumalaa. Vaikkakaan en ehkä salaisella solvauksella niin ainakin loppumattomalla kaunalla minä kiroisin Jumalan vastaan sanoen: "Ikään kuin ei olisi kylliksi, että kymmenen käskyn laki on jo syntisraukat ja perisynnin kautta iankaikkisesti kadotetut kaikenpuolisella onnettomuudella musertanut, Jumala evankeliuminsa kautta vielä lisää vaivaa vaivan päälle, ja evankeliumeissaankin uhkaa meitä vanhurskaudellaan ja vihallaan!" Kiukkuisena ja omatunto rauhattomana minä sitten raivosin, kolkuttaen julkeasti Paavalin tätä kohtaa janotessani mitä palavimmin päästä perille siitä, mitä P. Paavali tarkoitti.

Lopulta minä yötä päivää asiaa pohtiessani Jumalan armosta kiinnitin huomioni lauseyhteyteen, nimittäin: "Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta", ja siinä aioin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa vanhurskas Jumalan lahjana elää, nimittäin uskosta, ja että tämän kohdan ajatus siis on, että evankeliumi paljastaa Jumalan vanhurskauden, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta. Tällöin minä tunsin itseni suorastaan uudesti syntyneeksi ja astuneeni avoimista porteista samaan paratiisiin. Silloin näyttäytyivät minulle heti paikalla koko Raamatun toiset kasvot. Kävin sitten läpi pyhät kirjoitukset, sikäli kuin ne olivat muistissani, ja löysin myös muista sanonnoista tälle yhdenmukaisuudten, kuten "Jumalan työ": se, minkä Jumala tekee meissä, "Jumalan voima": se, millä hän tekee meidät voimakkaiksi, "Jumalan viisaus": se, millä hän tulee meidät viisaiksi, ja samoin "Jumalan väkevyys", "Jumalan pelastus", "Jumalan kunnia".

Yhtä suurella vihalla kuin olin ennen sanaa "Jumalan vanhurskaus" vihannut, niin suurella rakkaudella minä nyt tätä minulle kaikkein suloisinta sanaa ylistin, ja siten tämä Paavalin kohta oli todella paratiisin portti. – –

Olen kertonut kaiken tämän siinä tarkoituksessa, että – – muistaisit minun olleen – yksi niistä, jotka – – ovat kirjoittamalla ja opettamalla päässeet eteenpäin, enkä niitä, jotka mitättömyydestä yhtäkkiä kohoavat korkeimmiksi, vaikka eivät ole mitään tehneet, eivät olleet kiusattuina eivätkä ole mitään kokeneet, vaan vain yhdellä silmäyksellä Raamattuun ovat ammentaneet itseensä sen koko hengen. (Martti Luther: Valitut teokset I, WSOY 1958/1983, s. 9-11.)

Kuten Luther kertoo, ihmisen uskon kohteen ja uskon kokemuksen välillä on aukkoisuutta: ihminen uskoo enemmän kuin hän kokee, koska kokemus on aina myös subjektiivisista tekijöistä riippuvaisia, kun taas usko määräytyy kokonaan Jumalan sanasta. Kokemukset ovat aina yksilölliset, mutta usko on yhteinen. Siksi (omaa ja toisten) uskoa ei saa mitata kokemuksilla, vaan kokemuksia on arvioitava uskosta käsin.

Uskon ja kokemuksen välinen syyn ja seurauksen suhde on seuraava. Perustana on Jeesus Kristus, joka on Jumalan sanassa ja jonka Sana välittää. Ihmisen kohdatessaan Sana synnyttää uskon. (Ihmisen reaktiona Sanaan voi olla myös epäusko.) Usko puolestaan tuottaa kokemuksen, joka ilmenee eri tavoin ihmisten persoonallisuudessa ja käyttäytymisessä.

11. Ihmisen vastuu sekä armon ja uskon hylkäämisen mahdollisuus
Ihminen pääsee Jumalan yhteyteen vain armosta, jonka hän uskolla ottaa vastaan. Usko puolestaan on kokonaan Jumalan lahja, jossa ihmisellä ei ole mitään mahdollisuutta, edellytystä eikä osuutta. Kuitenkin ihmisellä on Jumalan edessä täysi vastuu itsestään, teoistaan ja suhteestaan Jumalaan, erityisesti armonvälineisiin, jotka synnyttävät uskon. Ihminen voi joko käyttää armonvälineitä, niin että ne synnyttävät hänessä uskon hänen tahtoaan kysymättä ja ilman hänen myötävaikutustaan, tai olla käyttämättä armonvälineitä ja (jo siten) halveksia niitä, min että usko jää syntymättä. Koska armo tulee tällä tavoin välillisesti, sitä voi nyt, tässä ajassa, vastustaa. Viimeiselle tuomiolla tultaessa ei kukaan voi enää vastustaa Jumalaa (Fil 2:12-13).

Kadotukseen joutumisestaan ihminen on vastuussa itse ja yksin (2 Tess 2:10, 12), pelastamisen suorittaa yksin Jumala. Ketään ei ole ennalta määrätty kadotukseen.

Syynä siihen, etteivät ne kaikki, jotka sitä (=Sanaa) kuulevat, usko ja sen vuoksi niin moni tuomitaan sitä syvemmälle kadotukseen, ei ole se, ettei Jumala muka olisi suonut heille sanaa oppimisen tarkoituksessa, vaan ainoastaan sitä halveksiakseen, pilkatakseen ja häpäistäkseen; he ovat vastustaneet Pyhää Henkeä, joka tahtoi heissä sanan välityksellä vaikuttaa. (FC Sol. dec. 10:78).

12. Usko armolahjana
UT puhuu uskosta myös toisessa, suppeammassa merkityksessä, nimittäin vuoria siirtävänä ja muita ihmeitä tekevänä (1 Kor 12:8-10; 13:2; Matt 17:20: 7:22-23).

Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä pelastavan, vanhurskauttavan uskon kanssa, eikä se siten kuulu ihmisen elämän ja Jumalasuhteen perustaan. Sitä ei saa missään muodossa vaatia keneltäkään. Ihmisellä voi olla pelastava usko, vaikkei hän syntien anteeksisaamisen lisäksi voisi osoittaa elämästään ja kokemuspiiristään ainoaakaan ihmettä tai "yliluonnollista" tapahtumaa tai kokemusta tai tekoa. Seurakuntansa rakentamiseksi Jumala antaa uskon armolahjan "suuriin" ja "pieniin" asioihin sen mukaan, kuin hän näkee hyväksi sen tarpeiden kannalta. Luther puhui erityisistä Jumalan sankareista ja "ihmeihmisistä" (Wunderleute). Tällainen Jumalan sankari ja "ihmemies" – jolla oli myös uskon armolahja – lienee järkimaailman silmissä erityisesti Luther itse.

Uskon armolahjassa on kysymys teoista, joita Jumala tekee ihmisen välityksellä, eikä niitä saa koskaan samastaa hänen Jumala-suhteeseensa kuuluvaan uskoon. Silloin ei olisi enää "uskoa yksin". Kärjistäen voisi sanoa, että vailla ihmeitä tekevää uskoa voidaan olla, mutta ei vailla sitä uskoa, joka turvautuu Jeesukseen Sijaisena ja Vapahtajana ja siten tuo pelastuksen.

Lopuksi
"Minulla on tapana ajatella, ikään kuin sydämessäni ei olisi mitään sellaista ominaisuutta, jota voitaisiin sanaa uskoksi tai rakkaudeksi. Niiden sijaan asetan Jeesuksen Kristuksen ja sanon: ’Tämä on minun vanhurskauteni. Hän on minun ominaisuuteni ja vanhurskauteni, joka minut muovaa. Teen tällä tavoin vapauttaakseni näin itseni ja irrottaakseni katseeni laista ja teoista ja Kristuksen tekemisestä kohteeksi, joka ymmärrettäisiin joko opettajaksi tai lahjoittajaksi. Sen sijaan tahdon, että hän on itsessään minulle lahja ja oppi, niin että minulta olisi kaikki hänessä.’ (Martti Luther Kirjeessään Johann Brenzille toukokuussa 1531.)


--------------------------------------------------------------------------------

Lyhenteet
VK
Lutherin Vähä Katekismus (1529)

IK
Lutherin Iso Katekismus (1529)

CA
Confessio Augustana = Augsburgin tunnustus (1530)

AC
Apologia (Confessionis Augustanae) = Augsburgin tunnustuksen puolustus (1531)

FC Ep.
Formula Concordiae, Epitome = Sovinnonkaava / Yksimielisyyden ohje, Supistelma, (1577)

Fc Sol. dec.
Formula Concordiae, Solida declaratio = Sovinnonkaava / Yksimielisyyden ohje, Täydellinen selitys (1577)


* * *

Päivitetty 6.9.2003

Tämä artikkeli on julkaistu Perusta-lehdessä 4/1988.

http://koti.mbnet.fi/hulk/perusta/yksin_uskosta.html

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä