gepulainen rikos vanha

Kepu pettää - kuka myi teol... kirjoitti:

Nokian entinen tj ollila ja EK:n fagernässi - GESTApuolueen jäseniä ja vanhasen tovereita - se on oikein irtisanoa ihmisiä
sillä se tulee täällä halvaksi ja heh heh he naureskelevat yhdessä teille tyhmät.

Tämä oheinen malli on GESTApuolueen ministeri vanhasen eli TYÖREFORMIN keksijän -
tarkoittaen todellisen työväen palkkojen radikaalia laskemista ala ETELÄRANTA 10 elinkeinoelämän keskusliitto -
tätä GESTApuolue pohjanmaa haluaa.
Tee kahta työtä minimipalkalla ja sittenkään rahat eivät riitä - malli suoraan amerikasta ala GESTApuolue pohjanmaa.

Gestapuolue siirtään elinkeinoelämän keskusliiton ek:n avulla työn suomesta itään ja katso mitä siellä tapahtuu:

Aasialaisnaisten kuolemalla on kauaskantoiset seuraukset, jotka vaikuttavat koko maailmaan. Tutkijat ovat havainneet poikalasten jyrkän nousun syntyvyydessä viimeisinä parinakymmenenä vuotena. Nyt seuraukset alkavat näkyä: Intiassa ja Kiinassa alkaa olla kokonaisia seutuja ilman naisia.

Pohjois-Intiassa on vähemmän tyttölapsia kuin missään muualla. Kuvausryhmä kävi Intiassa tapaamassa naisia, jotka ovat murhanneet tyttäriään. Osittain tämä johtuu yhteiskunnan painostuksesta, osittain siitä, että ultraäänikokeet ovat siellä tavallisia, ja naispuoliset sikiöt voidaan näin abortoida jo ennen syntymää.

Kiinan yli kaksikymmentä vuotta kestänyt yhden lapsen politiikka on saanut perheet hankkiutumaan eroon tyttäristään.

gestapuolue
Taloudelliset motiivit ja kulttuuriset uskomukset vääryyksien perusteluina
Vääryyden olemuksesta
Historia ja nykyaika tarjoavat runsaan valikoiman tapahtumia, tilanteita ja yhteiskunnallisia rakenteita, joihin on helppo liittää käsite ‘vääryys’. Joissakin kohdin joudumme ehkä pohtimaan, ilmentääkö jokin tapahtuma vääryyttä. Niinpä pyhäksi julistetussa Raamatussa Mooseksen neljännen kirjan 21.luvussa kerrotaan: “Herra kuuli israelilaisten pyynnön ja antoi kanaanilaiset heidän käsiinsä. Niin israelilaiset julistivat heidät Herralle kuuluvaksi uhriksi ja tuhosivat kaupungin asukkaineen.” Saman luvun eräs toinen kohta kuuluu: “Israelilaiset voittivat Ogin ja surmasivat hänet, hänen poikansa ja koko hänen sotajoukkonsa päästämättä ketään pakoon. Sitten he ottivat haltuunsa hänen maansa.”
Näistä kertomuksista on pitkä matka Uuden Testamentin Vuorisaarnaan ja siihen sisältyvään kultaiseen sääntöön: “Kaikki, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Uuden Testamentin käsitys Jumalasta ja moraalista näyttää olevan ristiriidassa Vanhan Testamentin käsityksen kanssa.
Kultainen sääntö on omaksuttu yhdeksi uudenaikaisen etiikan perusteista, ehkä perussäännöksi. Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi ilmaisee asian monin tavoin, esimerkiksi seuraavasti: Toimi ainoastaan sellaisen periaatteen mukaisesti, jonka voit samalla tahtoa tulevan universaaliksi laiksi. (Kant 1994, 274)
Nykyaikaisen käsityksen mukaan israelilaisten toimet kanaanilaisia ja Ogin sotajoukkoa vastaan tulkittaisiin kansanmurhaksi, rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Siitä seuraisi heidän johtajiensa, ennen muuta Mooseksen ja Aaronin, tuomitseminen kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Heidän väittäessään toimineensa jumalallisen ilmoituksen mukaisesti tuomarit ehkä huomauttaisivat, että monet rikolliset sanovat toimineensa sisäisen äänen määräyksestä. Sitä paitsi Mooses oli jo ilmoittanut saaneensa Jumalalta eettisen säännöstön. Viides kohta kuului: Älä tapa.
Kollektiivisia tapahtumia ja toimia, joissa vääryys ilmenee äärimmäisenä julmuutena, puolustellaan yleensä kulttuurisilla uskomuksilla. Uskomusten uskonnolliset sisällöt, kuten mielikuva luvatusta maasta tai pakanoiden kastaminen miekalla ja tulella, vahvistavat toimijoiden näkemystä oikeutuksestaan.
Pohdin tässä esityksessäni pääasiassa taloudellisten motiivien, kulttuuristen uskomusten ja vääryyksien välistä problematiikkaa. Viittaan sekä vääryyksien historiaan että nykyajan ongelmiin ja kehityssuuntiin. Yksilöiden ja pienten ryhmien välisiin vääryyskontakteihin en kajoa. Kiinnitän huomiota myös ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja erilaisiin vapauden tulkintoihin. Tarkastelen sitä, onko ja millaisia yhteyksiä historiallisilla ja nykyajan vääryyksillä.
Vääryydessä on kysymys sellaisista intentionaalisista toimista tai yhteisöllisistä rakenteista, jotka heikentävät toisten ihmisten tarpeiden tai perusteltujen halujen tyydytystä. Ilman näitä toimia tai rakenteita vääryyden kohteiksi joutuneilla olisi ollut mahdollisuus parempaan elämään tai ylipäätään elämänsä jatkamiseen. Vääryyteen
2
sisältyy tahallisuuden, intentionaalisuuden tuottama haitta toisille ihmisille. Koska tahallisuuden aste on erilainen eri teoissa, pitäisi vääryyden vakavuusastetta arvioida ottamalla tämä näkökohta huomioon. Käytännössä vääryyden arviointi tästä näkökulmasta on kuitenkin vaikeaa. Myös se, miten voimakkaasti väärintoimijan kulttuurin ja yhteiskunnan normit kieltävät kyseisen teon, on vääryyden arvioinnin kannalta relevantti näkökohta. Usein vääryydessä on kysymys luottamuksen pettämisestä: jätetään noudattamatta hyvään tapaan tai lain normeihin perustuvaa sopimusta tai jätetään tahallisesti täyttämättä toisten ihmisten perustellut odotukset.
Vääryys on laajempi käsite kuin rikos, sillä monia vääryyksiä ei ole kriminalisoitu. Jonkin teon luonteesta rikoksena vallitsee yleensä laaja yksimielisyys, kun taas jokin teko tai tekojen sarja on vääryyttä joidenkin mielestä ja toisten mielestä normaalia toimintaa. Rikos sanan varsinaisessa merkityksessä on määritelty rikoslaissa ja edustaa siten parlamentaarisen enemmistön käsitystä. Vääryyden sen sijaan määrittelee yleensä vähemmistö – usein ns. moraalisesti tiedostava vähemmistö (kuten ilmeisesti tämän kirjan tapauksessa).
Olen pohtinut, millaisia ovat suuret vääryydet. Kokonaisten kansojen ja kulttuurien tuhoamiset kuuluvat vääryyksistä suurimpiin. Muita maailmanhistoriallisesti suuria vääryyksiä ovat mielestäni orjuus, kolonialismi, valloitussodat vain harvoin poikkeuksin, syrjintä, mielipiteen vapauden ja ajatuksen vapauden rajoittaminen (totalitarismi), naisten asema lähes kaikissa kulttuureissa ja perusteeton taloudellinen eriarvoisuus. Voin tässä esityksessä kosketella näistä vääryyksistä vain paria esimerkkiä , niitäkin lyhyesti.
Jos jokin voima tuhoaa hyvinvointivaltion, tapahtuu yksi suuri maailmanhistoriallinen vääryys aiempien jatkoksi. Historiallisesti katsoen hyvinvointivaltio täyttää – puutteistaankin huolimatta – kultaisen säännön vaatimukset paremmin kuin mikään tähänastinen valtiomuodostuma.
Valtiollinen ekspansiopolitiikka vääryyksien historiassa
Esimerkkinä maailmanhistoriallisista vääryyksistä tarkastelen lyhyesti ekspansiopolitiikkaa, lähinnä kolonialismia. Kolonialismi ilmentää taloudellisten motiivien ja niiden perusteluina käytettyjen kulttuuristen uskomusten merkitystä. Ekspansioajatteluun sisältyy olennaisina uskomuksia, jotka legitimoivat valtaajien mielessä heidän toimiaan. Keskeistä uskomuksissa oli, että kolonialistien tavat ja muu kulttuuri olivat ylivoimaisia verrattuna alistettujen kansallisuuksien kulttuuriin. Pelkistettyinä nämä uskomukset näkyivät esimerkiksi silloin, kun Pohjois-Amerikan siirtokuntiin hankittiin värillisiä orjia. Orjia pidettiin tyhminä, raakoina, kavalina, laiskoina villi-ihmisinä, jotka voitiin myydä markkinoilla alastomina kuin eläimet ja merkitä polttoraudalla ostajansa omaisuudeksi.
Yleisesti ottaen kolonialismi on ilmennyt joko uudisasutuksena tai hallinnollisten riippuvuuksien luomisena. Amerikassa eurooppalaiset siirtolaiset osittain asuttivat jokseenkin neitseeellisiä alueita, mutta ennen muuta tunkeutuivat intiaanien
3
perinteisille alueille. Samaan aikaan intiaaneja pakotettiin hallinnolliseen riippuvuuteen, ei tosin yleensä orjuuteen, kuten afrikkalaisia. Sittemmin intiaanit erityisesti Pohjois-Amerikassa tungettiin viheliäisiin reservaatteihin, joissa heidän kulttuurinsa tuhoutui ja joissa suuri osa heistä sortui maahantunkeutujien mukanaan tuomiin paheisiin ja tauteihin.
Keski- ja Etelä-Amerikassa konkistadorit tuhosivat vanhoja, ainutlaatuisia kulttuureita ja suuren osan alkuperäisväestöä, osan aseellisesti, osan välittämiensä tautien vuoksi. Heidän lähes ainoa motiivinsa oli pohjaton jalometallien himo. Eldorado kangasteli heidän mielessään. Tappamisen ohella konkistadorit orjuuttivat, raiskasivat ja muutenkin kohtelivat epäinhimillisesti alkuperäisväestöä. Toiminnan järkyttävyyttä lisää se, että katolinen kirkko lähetysasemineen myötävaikutti siihen.
Kolonioiden alkuperäisväestön kohtalot ovat koko ilmiön laajuuden vuoksi monenlaisia. Mutta kokonaisuutena ne sisältävät tavattoman määrän valloittajien raakuutta ja julmuutta ihmisiin, joiden kulttuuria he eivät ymmärtäneet ja jota kulttuuria he halveksivat. Taloudelliset motiivit kuitenkin osoittautuvat epäinhimillisen käyttäytymisen keskeisiksi selittäjiksi. Kun historiankirjoitus on ollut lähes yksinomaan valloittajien jälkeläisten käsissä ja valloituksista on myöhemmin kirjoitettu sankaritarinoita ja tehty valloittajien sankaruutta esitteleviä elokuvia, nurinkurinen kuva historiallisista tapahtumista on jäänyt elämään suuren yleisön keskuudessa.
Kolonialistisessa hallinnossa voidaan erottaa kaksi päätyyppiä: Englantilainen malli pyrki luomaan brittiläisen kansainyhteisön, Commonwealthin, ja salli paikallisten eliittien pysyä vallassa, mutta kolonialistisen hallinnon alaisuudessa. Ranskan kolmas tasavalta (1871-1940) sen sijaan nojautui kolonioiden suoraan hallinnointiin ja niiden asukkaiden integrointiin osaksi Ranskan valtakuntaa ja yhteiskuntaa. Perusteluna pidettiin Ranskan 1789 vallankumouksen ihmisen ja kansalaisen oikeuksien julistusta. (Arendt 1951)
Ihmisoikeuksien kehityksessä eurooppalaisten hartioita painaa raskas taakka vielä varsinaisen kolonialismin jälkeenkin. Kansallissosialismin toteuttama kuuden miljoonan vähemmistökansallisuuksiin kuuluvan ihmisen tuhoaminen, Neuvostoliitossa toteutettu yli kymmenen miljoonan kansalaisen likvidointi ja serbien Jugoslaviassa vielä 2000-luvun kynnyksellä toteuttama kansanmurha ilmentävät räikeimpien vääryyksien elinvoimaa. Kaikkiin näihin tapahtumiin liittyy vahvoja, kieroutuneita kulttuurisia uskomuksia. Kansallissosialismissa vaikuttivat myös taloudelliset motiivit, pyrkimys Lebensraumin laajentamiseen pitkälle itään ja Afrikkaan. Vähemmistökansallisuuksista luotu uhkakuva ja näiden kansallisuuksien eliminointi sekä uskomuksen luominen arjalaisen rodun ylivertaisuudesta yhdistyivät taloudellisiin tavoitteisiin ja pyrkivät luomaan niille oikeutusta omien kansalaisten mielessä. Jälkikäteen on helppo ihmetellä, miten kansakuntaan, joka tuohon aikaan oli ehkä parhaiten koulutettua koko maailmassa, saatiin istutetuksi tällaisia uskomuksia. – On hyvä ottaa opiksi ja arvioida kriittisesti esimerkiksi niitä talouspoliittisia ns. “totuuksia”, joita meille jatkuvasti tarjoillaan. Ehdottomia totuuksia on tavattoman vähän.
Myös kommunismiin sisältyi vahva taloudellinen motiivi: yksityisomistuksen eliminointi ja taloudellisen vallan siirto proletariaatille. Neuvostoliitossa pyrittiin
4
toteuttamaan näitä päämääriä, mutta todellisuudessa valta keskittyi hallitsevalle eliitille. Kuten Ernest Gellner huomauttaa, tuossa järjestelmässä totuus, valta ja yhteiskunta sekoittuivat kiinteäksi kokonaisuudeksi. Poliittinen auktoriteetti hallitsi ihmisten elinehtoja, ja se myös katsoi omaavansa historiallisen suunnitelman, jota se piti suunnattoman syvällisenä näkemyksenä ja jonka suunnitelman toimeenpanoon se katsoi itsellään olevan kykyä. Tuolle auktoriteetille oli annettu huolenpito kehityksen ehdottomasta oikeellisuudesta ja sen toteuttamisesta. Päämääränä ei ollut epäkohtien vähentäminen, vaan totaalisen hyvä lopputulos, hyvä yhteiskunta. Tämän näkemyksen kyseenalaistamista ei pidetty jonkinlaisena kansalaisrikkomuksena, vaan paheellisena ja syvällisenä poikkeamana moraalisesta järjestyksestä. Sen seuraukset olivat yksilöille kohtalokkaita (Vrt. Gellner 1996, 137)
Poliittisen auktoriteetin ja absoluuttisen vallan yhdistäminen sekä järjestelmän ehdottomuuden nostaminen ihmisarvon yläpuolelle johtivat Neuvostoliitossa kammottaviin seurauksiin. Tsaarienaikainen räikeä eriarvoisuus sai ihmiset uskomaan tällaiseen järjestelmään. Mutta miksi venäläisten enemmistö vieläkin pitää tshetsheenien epäinhimillistä kohtelua oikeutettuna? Ainakin kriittisen kansalaisyhteiskunnan puuttuminen tsaarinvallan ja kommunistivallan seurauksena kuulunee uusien vääryyksien edellytyksiin, eikä tiedotusvälineiden monopolisointi lupaa hyvää.
Lontoon metron pommi-iskut 2005 ja Pariisin lähiöiden rajut mellakat 2006, esimerkiksi, oirehtivat karulla tavalla siitä, että sen paremmin englantilainen kuin ranskalainenkaan siirtomaahallinnon malli ei ollut onnistunut. Nuo mallit tuottivat taloudellista hyötyä kolonialisteille, mutta pitkän aikavälin näkökulma ei näytä auvoiselta. Hieman aiemmat tuhoisat iskut länsimaisiin kohteisiin, kuten World Trade Centeriin 2001 ja Madridin junasabotaasit 2004 nostavat esiin niitä ongelmia, joita kolonialistinen perinne ja nykyajan taloudellinen imperialismi ovat synnyttäneet. Vääryyksillä on pitkälliset ja järkyttävät seuraukset, joita tämänkin kuun aikana paljastuneet terrorisuunnitelmat ilmentävät. Viha ja katkeruus yhdistyneinä köyhyyteen elävät monien sukupolvien ajan. Martin Luther Kingin ja Nelson Mandelan kaltaiset anteeksiannon suuret sankarit ovat harvinaisia.
Sen sijaan että käydään “sotaa terrorismia vastaan” Yhdysvalloissa ja Euroopassa pitäisi paneutua vääryyksien historiaan. Empatia ja hyvittäminen olisivat parempia aseita kuin ne, joita nyt käytetään.
Hyvinvointivaltiota koskeva ajattelutapa muuttuu
Kolonialismi on synkkä luku oikeudenmukaisuuden historiassa. Esimerkiksi Rawlsin eroperiaatteen valossa jokseenkin kaikki kolonialistien toimet ovat tuomittavia.
[John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian eroperiaate: Sosiaaliset ja taloudelliset eriarvoisuudet tulee ottaa huomioon niin, että suhteellisesti suurin hyöty koituu vähäosaisimmille yhteiskunnan jäsenille.
5
Eroperiaatteeseen liittyy läheisesti tasa-arvoisuutta koskeva periaate: Tehtävien ja asemien tulee olla avoimia kaikille reilun mahdollisuuksien tasa-arvoisuuden ehdoilla.]
Kolonioiden vähäosaiset asukkaat jäivät lähes aina huonommalle puolelle, ja yksi primäärisistä hyvistä, vapaus, ei heidän kohdallaan toteutunut. Hävittäessään vanhoja kulttuureja eurooppalaiset kylvivät laajasti tuhon siemeniä. Kurjuuden yleistyminen oli tavallista senkin vuoksi, että vanha kulttuuri, yhteisöllisen elämän tukipilari, suurelta osalta sortui.
Myös nyky-Euroopan hyvinvointivaltioissa on eroperiaate joutunut koetukselle. Jos työntekijöitä irtisanotaan sadoin ja tuhansin, jotta osakkeenomistajien osinkoja voidaan paisuttaa, tästä oikeudenmukaisuuden näkemyksestä näyttää luovutun. Perusteluina vedotaan kansantalouden kokonaisuuden asettamiin ehtoihin, kuten talouden rakennemuutoksen välttämättömyyteen ja kansalliseen kilpailukykyyn. Kilpailukyvyn merkitystä on tähdennetty myös EU:n tasolla, esimerkiksi Lissabonin julistuksessa. Sen keskeisyyttä korostetaan jatkuvasti, vaikka taloustieteilijät ovat todenneet, että tämän käsitteen sisältämällä informaatiolla ei ole ennustearvoa suhteessa taloudelliseen kasvuun. Kilpailukykyyn viitaten on myös esitetty uudelleenjakavan verotuksen huomattavaa alentamista. Esikuviksi otetaan maita, joissa väestön hyvinvointi on edelleen heikoissa kantimissa.
On tullut tavaksi ylistää vapaata markkinataloutta, samalla kun siirretään tuotantoa valtavin määrin maahan, jossa ihmisoikeudet ja kansalaisten vapaudet ovat minimissään, jossa sorretaan kansallisia vähemmistöjä, jossa poikkeavan mielipiteen ilmaisemisesta seuraa ankara rangaistus, jopa hengen menetys, ja jossa ammatillinen järjestäyhtyminen sekä suurelta osalta kansalaisten välinen tiedonvaihto on kielletty. Mitä tällaisesta tuotannon siirtämisestä on ajateltava? Markkinahakuisen tuotannon siirtäminen on ehkä perusteltua, mutta muilta osin on vaikea löytää perusteluja. Yksi motiivi näyttää olevan pyrkimys vaikuttaa hyvinvointivaltioiden uudelleenjakavaan politiikkaan. Monien länsimaisten yritysjohtajien keskuudessa vallitsee ilmeinen kaksinaismoraali: he julistautuvat vapauden kannattajiksi, mutta teot ovat aivan muuta.
Hyvinvointivaltion rajoittamiseen tai jopa alasajoon tähtäävien pyrkimysten alkuperää on mahdollista jäljittää tarkastelemalla libertarismin ja uusliberalismin ideaaleja. Hyvinvointivaltion kannattajat ovat arvostelleet näitä aatteita, mutta eräät merkit viittaavat siihen, että nuo näkemykset ovat infiltroituneet myös hyvinvointivaltioiden hallintoon, taloudesta puhumattakaan. Näistä uusista ideaaleista on vähitellen kehittymässä kulttuurisia uskomuksia, joita sekä päättäjät että kansa alkavat pitää itsestäänselvyyksinä.
Yksi libertarismin varhaisista airueista oli Friedrich v. Hayek. Hän julkaisi jo hyvinvointivaltion aamunkoitteessa, 1944, teoksen nimeltä Tie orjuuteen. Siinä hän pelkäsi hyvinvointivaltiollista suunnittelua ja implementaatiota, koska hän käsitti tuon suunnittelun hyvin keskitetyksi. Hänellä oli mielessään sentapainen keskitetty suunnittelu, jota edustivat totalitaariset järjestelmät: kansallissosialistinen Saksa, fasistinen Italia ja kommunistinen Neuvostoliitto. Hyvinvointivaltioihin suunnattuna
6
tuollainen mielikuva on täysin virheellinen, sillä tällaisissa valtioissa toteutetaan nimenomaan inkrementalistista suunnittelua. Inkrementalismi ei tähtää maksimaalisen hyvään yhteiskuntaan, vaan huonojen olojen korjaamiseen. Inkrementalistisessa hyvinvointivaltiossa sekä eri puolueet että kansalaiset kiistelevät loputtomasti vaihtoehtojen paremmuudesta. Sellainen ei voinut tulla kysymykseen Hayekin autoritaarisissa esimerkkivaltioissa. Historiallisesti hyvinvointivaltioita voidaan pitää, ei orjuuden, vaan vapauden kehtoina. Tätä ilmentävät näille valtioille ominainen mielipiteen vapaus ja tasa-arvopolitiikan tuoma positiivinen vapaus eli laajojen kansankerrosten mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Vapauden arvioinnissaan Hayek surkeasti erehtyi, vaikka hän monessa suhteessa olikin etevä taloustieteilijä.
Libertaristisen oikeudenmukaisuuskäistyksen hahmottelijoista lienee tunnetuin filosofi Robert Nozick. Yksi Nozickin ajattelun keskeisistä teemoista sisältyy hänen oikeutusteoriaansa (entitlement theory), jossa on kolme pääkohtaaa:
1. siirron periaate: mitä tahansa on oikeudenmukaisesti hankittu, se voidaan vapaasti siirtää;
2. oikeudenmukaisen alkuperäisen hankinnan periaate: selonteko siitä, miten ihmiset tulevat alun perin omistamaan ne omistuksen kohteet, joita voidaan siirtää ensimmäisen periaatteen mukaisesti;
3. vääryyden oikaisun periaate: kuinka menetellä, jos omistukset on hankittu tai siirretty väärin.
Teoriansa ensimmäisen periaatteen mukaisesti Nozick päätyi kannattamaan minimaalista valtiota: sellaista, jonka toiminnot rajoittuisivat ensisijaisesti väkivallan, varkauden ja petoksen kaltaisten toimien ehkäisemiseen sekä huolehtimiseen sopimusten toteuttamisesta. Sen sijaan uudelleenjakavaa verotusta hän piti vääryytenä, ihmisten oikeuksien rikkomisena. Hän torjui uudelleenjakavan verotuksen siinäkin tapauksessa, että se edistäisi tuottavuutta. Myös julkisin varoin toteutettu infrastruktuuri, kuten koulutus, terveydenhuolto, liikenne, tieverkosto ja puistot, on hänen mielestään vääryyttä.
Hyvin harvat hyvinvointivaltion kansalaiset tunnustautuvat ainakaan julkisesti äärilibertarismin kannattajiksi. Tämä toteamus ei väitä, että libertarismilla ei olisi ollut vaikutusta hyvinvointivaltioissa. Verotuksen alentamista koskevien vaatimusten taustalla esiintynee libertarismin vaikutuksia. Tämä näkynee esimerkiksi pääomatulojen ja palkkatulojen erilaisessa verotuskohtelussa ja suurten optio-oikeuksien myöntämisessä jopa valtion omistamissa yrityksissä. Viime aikoina on huomautettu myös siitä, että pienet lahjakkuuserot ovat alkaneet tuottaa hyvin suuria eroja yhteiskunnallisessa palkitsemisessa, erityisesti tulonjaossa. Ajattelutavan muutoksia perustellaan toistuvasti vetoamalla kilpailukykyyn.
On syytä tähdentää, että Nozickin oikeutusteoria on sinänsä johdonmukainen eikä sellaisenaan oikeampi tai väärempi kuin esimerkiksi Rawlsin teoria tai hyvinvointivaltiota ohjaavat periaatteet. Kysymys on erilaisesta ideologiasta, erilaisista arvolähtökohdista. Sen sijaan seuraukset yleisen hyvinvoinnin kannalta ovat aivan erilaiset. Nozickin teoria sallii valtavienkin tuloerojen muodostumisen – sellaisten, joista nykypäivien USA kelpaa esimerkiksi. Tuloerojen kasvun tiedämme olevan alullaan tai verraten pitkällä myös Suomessa ja monissa muissa
7
hyvinvointivaltioissa. Rawlsin eroperiaate myös noudattaa ainakin jossakin määrin kultaista sääntöä, mitä Nozickin teoria ei tee.
Lyhyesti sanottuna, Nozick sallii kurjistumisen, minkä mahdollisuuden Rawlsin teoria sulkee pois. Nozick korostaa negatiivista vapautta, Rawls sekä negatiivista että positiivista vapautta. Voidaan tietysti kysyä esimerkiksi, miksi Nozick ei teoriansa toisen ja kolmannen kohdan nojalla vaadi USA:n maiden palauttamista intiaaneille. Hän ei siis ole väittämiensä seurausten suhteen johdonmukainen.
Oikeudenmukaisuutta korostavien libertarismin aatteiden on katsottu johtavan päinvastaiseen lopputulokseen erityisesti sen takia, ihmisten kyvyt ovat erilaisia eli geneettiset arpajaiset tuottavat yksilöille erilaiset lähtökohdat. Yhteiskunnassa on myös paljon sattumanvaraisia tekijöitä, kuten sairauksien tai tapaturmien kohtaanto.
Uusliberalismina tunnettu filosofis-eknomistinen ajattelu jatkaa monilta osiltaan libertarismin perinnettä, joskin sen julkilausutut periaatteet näyttävät paljon viattomammilta. Markkinoiden intensiivistäminen ja laajentaminen kuuluvat uusliberalistien päämääriin, ja keinoja ovat liiketoimien lukumäärän, useuden, toistettavuuden ja joustavuuden lisääminen. Kuvaavaa onkin, että puhutaan siirtymisestä 24 tunnin yhteiskuntaan, sillä kaupankäyntiajan pidentäminen on tyypillistä uusliberalismille. Klassinen liberalismi korosti omaisuuden merkitystä, uusliberalismi sen sijaan sopimusten merkitystä. Tämä tulee näkyviin vaikkapa optiosopimuksina. Esimerkkinä on mainittu myös Britannian rautateiden yksityistäminen, mikä poiki 30 000 uutta sopimusta.
Sopimusten määrän kasvaessa niiden kesto on suuresti lyhentynyt. Niinpä työsopimukset ovat muuttuneet yhä lyhyemmiksi, mikä heijastaa yritysmaailman joustavuusvaatimusten voimistumista. Työntekijän kannalta tämä merkitsee yhä suurempaa valmiusvaatimusta, valmiutta etsiä uutta toimeentulon lähdettä. Tietyissä asemissa on mahdollista hyödyntää uudenlaista sopimus-praxista: sopimus, joka näyttää aikanaan vaatimattomalta, voi optioiden langetessa tai eläkkeelle siirryttäessä synnyttää mahtavan tulovirran. Tätä mahdollisuutta ei työntekijöiden ja toimihenkilöiden enemmistöllä ole.
Uusliberalistiset markkinavoimat vaativat yhä suurempaa kaikkien toimien tehokkuuden arviointia. Tämä on tietysti yhteydessä kilpailukyvyn alituiseen kasvattamiseen. Työmarkkinoille jatkuva arviointi tuo mukanaan työpaikkojen kovan sisäisen kilpailun. Joissakin yrityksissä kerrotaan mitattavan sekunneissa työntekijöiden WC-käyntien kesto, joissakin amerikkalaisissa yrityksissä jopa pakosta varustautua työaikana vaipoin. Yliopistoissa akateemisten saavutusten arviointi ulotetaan kaikkiin opetus- ja tutkimusvirkoihin.
Libertarismi korostaa avointa kilpailua ja lähtee siitä, että rajoittamaton kapitalismi tuottaa mahdollisimman suuren hyvinvoinnin; uusliberalismi yhtyy paljolti näihin periaatteisiin. Tästä seuraa myös kilpailukyvyn merkityksen korostaminen. Lyhyellä aikavälillä kilpailukyky näyttääkin kuuluvan kansallisen vaurauden synnyttämisen ja ylläpidon keskeisiin ehtoihin. Ongelmaksi on muodostunut se, millä tavoin kilpailukykyä edistetään. Niinpä useat yhteiskunnalliset palvelut ovat ristiriidassa kilpailukyky-ajattelun kanssa. Esimerkiksi vanhustenhuolto ei edistä kilpailukykyä; voitaisiin päinvastoin ajatella, että mitä nopeammin ja halvemmalla vanhuksista
8
päästään eroon, sitä kilpailukykyisempi kansakunta on. Uudelleenjakavan verotuksen kautta vanhustenhuoltoon suunnatut varat ovat Nozickin oikeutusteorian mukaan vääryyttä. Kun tarkastellaan nykykäytäntöä Suomen yhteiskuntapolitiikassa niillä lohkoilla, joita nyt julkistettavassa teoksessa käsitellään, syntyy vahva vaikutelma libertaristisen ja uusliberalistisen infiltraation vaikutuksista.
Pitkällä aikavälillä kilpailukyvyn korostaminen vaikuttaa kyseenalaiselta. Jokaisen kansallisvaltion kilpailukyvyn kohotukseen toiset valtiot pyrkivät vastaamaan omien resurssiensa tehostamisella. Prosessia voidaan verrata varustelukilpailuun, josta on huonoja kokemuksia. Toisaalta kilpailu matalapalkkamaiden kanssa on toivotonta. Jossakin vaiheessa loogisestikin saavutetaan piste, jossa inhimilliset resurssit eivät salli kireämpää kilpailua. Meillä ei ole tietoa, miten kilpailukyvyn kohottamisen kustannukset ja hyödyt jakautuvat yhteiskunnassa. Mutta sinä aikana, jona kilpailukykyyn on panostettu, tuloerot ovat Suomessa kasvaneet. Ja kilpailukyvyn johtavassa maassa, Yhdysvalloissa, tuloerot ovat erittäin suuret. Minulla ei valitettavasti ole tietoa kilpailukyvyn ja tuloerojen välisestä yleisestä riippuvuudesta.
Hyvinvointi korkeimpana päämääränä on joutunut antamaan tilaa välineellisille tavoitteille, kuten kilpailukyvylle. Jatkuvasti toistetut käsitteet ovat muuttuneet kulttuurisiksi uskomuksiksi, ja niiden hyväksyntä laajenee.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä