Linja-auto

-   Sorry! kaunis daami, puhutteko suomea?

-   Juuh... ihan suomen kansalainen olen kyllä...

-   Olet kyllä ihan sen telkkarista tulevan lääkärisarjan naisnäyttelijän nököinen ... eikun näköinen. Ai, että suomalainen sitten kuitenkin ja ihan täältä peräkylältä. Mutta melkeinpä veikkaisin, että aamuisin herätyskellon piristessä käynnistysongelmat eivät sua vaivaa ihan samalla tavalla kuin minua.

-   Jaa-a... milläs tavalla Teidän koneenne lähtee aamulla käyntiin?

-   Do-diiiiin! Mä arvasin, että istuin kuin istuinkin tällä kerralla ihan oikean ihmisen viereen! Teissähän on särmää j***lauta!

-   Särmää? Minussako? Voi kiitos! ... siis mitä tästä aamunavauksestanne olittekaan...

-   ... jooooo, ja uteliaskin vielä, ette Te kyllä härmäläinen ole, siis hämäläinen. Taidatte olla sekarotuinen!

-   No, voihan sen niinkin sanoa...

-   Siis mä osuin ... no nyt mä tunnen oloni kuin rikosromaanin dekkariksi!

Naurahdin ja huomasin taas tuijottavani suoraan hänen silmiinsä. Ja nyt upposin syvemmälle. Hätkähdin ja tulin pinnalle huomioiden hänen tuuheat tummat silmäripsensä, naururypyt silmäkulmissa ja painoin hitaasti katseeni hänen ei mitenkään pienen nenänsä kaarta alaspäin hymyyn kaartuvalle suulle... vai rikosromaanin dekkari... Paukku-Pete, joka jotenkin aina kirjan sivuilla uuvahtaa, on jatkuvasti ulalla. Positiivista sellaisessa dekkarityypissä on tietysti inhimillinen, jopa empaattinen olemus, mutta lukijan mielestä kuitenkin jotenkin tyhmä. Sellaisena kolmevitosena alle kakskymppisen kauniit kuvitelmat tulevaisuudesta, mutta joutuu päivästä toiseen rämpimään kuin kaukaisissa aaveissa.

Kangastukset.

Entäs minä sitten? ... Ei todellakaan liikaa kuohuvien maljojen kilinää. Pelkkää arkea, onneksi päässä sentään jo tähänastisen elämän kovettama kypärä, jonka alle voi piilottaa kiertävät mietteet. Ja yhä happamammilta maistuvat pihlajanmarjat. Nytkö jo iltakajon heijastusta näkyy länteen avautuvista ikkunoista? Mistä saapuukaan tämä melankolinen pohjavire?

scarabaeus kirjoitti:

-   Sorry! kaunis daami, puhutteko suomea?

-   Juuh... ihan suomen kansalainen olen kyllä...

-   Olet kyllä ihan sen telkkarista tulevan lääkärisarjan naisnäyttelijän nököinen ... eikun näköinen. Ai, että suomalainen sitten kuitenkin ja ihan täältä peräkylältä. Mutta melkeinpä veikkaisin, että aamuisin herätyskellon piristessä käynnistysongelmat eivät sua vaivaa ihan samalla tavalla kuin minua.

-   Jaa-a... milläs tavalla Teidän koneenne lähtee aamulla käyntiin?

-   Do-diiiiin! Mä arvasin, että istuin kuin istuinkin tällä kerralla ihan oikean ihmisen viereen! Teissähän on särmää j***lauta!

-   Särmää? Minussako? Voi kiitos! ... siis mitä tästä aamunavauksestanne olittekaan...

-   ... jooooo, ja uteliaskin vielä, ette Te kyllä härmäläinen ole, siis hämäläinen. Taidatte olla sekarotuinen!

-   No, voihan sen niinkin sanoa...

-   Siis mä osuin ... no nyt mä tunnen oloni kuin rikosromaanin dekkariksi!

Naurahdin ja huomasin taas tuijottavani suoraan hänen silmiinsä. Ja nyt upposin syvemmälle. Hätkähdin ja tulin pinnalle huomioiden hänen tuuheat tummat silmäripsensä, naururypyt silmäkulmissa ja painoin hitaasti katseeni hänen ei mitenkään pienen nenänsä kaarta alaspäin hymyyn kaartuvalle suulle... vai rikosromaanin dekkari... Paukku-Pete, joka jotenkin aina kirjan sivuilla uuvahtaa, on jatkuvasti ulalla. Positiivista sellaisessa dekkarityypissä on tietysti inhimillinen, jopa empaattinen olemus, mutta lukijan mielestä kuitenkin jotenkin tyhmä. Sellaisena kolmevitosena alle kakskymppisen kauniit kuvitelmat tulevaisuudesta, mutta joutuu päivästä toiseen rämpimään kuin kaukaisissa aaveissa.

Kangastukset.

Entäs minä sitten? ... Ei todellakaan liikaa kuohuvien maljojen kilinää. Pelkkää arkea, onneksi päässä sentään jo tähänastisen elämän kovettama kypärä, jonka alle voi piilottaa kiertävät mietteet. Ja yhä happamammilta maistuvat pihlajanmarjat. Nytkö jo iltakajon heijastusta näkyy länteen avautuvista ikkunoista? Mistä saapuukaan tämä melankolinen pohjavire?

Lue lisää

nää scrapaajan viestit vetää tarinat aina päin vittua

ei jaksa enää kirjoitti:

nää scrapaajan viestit vetää tarinat aina päin vittua

Tarkoitatko scraballa

minua? joka kirjoitan nimimerkillä scarabaeus.
scarabaeus on nimimerkkini ja muita nimimerkkejä en käytä Jatkonovelli-, Kirjailijanalut-, Runo- ja Rakkausruno- palstoilla.
Käytän ainoastaan nimimerkkiä scarabaeus, en koskaan mitään muuta.

Jos nyt tätä jatkonovellia lähdin jatkamaan, niin hypätkää yli ja jatkakaa tuosta ennen minua olleesta sanasta, olkaa ystävällisiä.

Kirjoittakaa.

Minä kun olen käsittänyt tämän Jatkonovelli -palstan sen yläpuolella olevan tekstin ilmoituksen mukaisesti:

"Aloita uuden jatkonovellin kirjoittaminen. Muut voivat jatkaa kertomusta siitä kohdasta mihin edellinen kirjoittaja lopetti."

¤

Siis olisiko hyvä jatkonovellikirjoittajan aloittajan ilmoittaa heti selkeästi, että ei halua muiden kirjoittajien jatkavan, vaan hän kirjoittaa koko jatkonovellin ITSE.

? ? ?

scarabaeus kirjoitti:

-   Sorry! kaunis daami, puhutteko suomea?

-   Juuh... ihan suomen kansalainen olen kyllä...

-   Olet kyllä ihan sen telkkarista tulevan lääkärisarjan naisnäyttelijän nököinen ... eikun näköinen. Ai, että suomalainen sitten kuitenkin ja ihan täältä peräkylältä. Mutta melkeinpä veikkaisin, että aamuisin herätyskellon piristessä käynnistysongelmat eivät sua vaivaa ihan samalla tavalla kuin minua.

-   Jaa-a... milläs tavalla Teidän koneenne lähtee aamulla käyntiin?

-   Do-diiiiin! Mä arvasin, että istuin kuin istuinkin tällä kerralla ihan oikean ihmisen viereen! Teissähän on särmää j***lauta!

-   Särmää? Minussako? Voi kiitos! ... siis mitä tästä aamunavauksestanne olittekaan...

-   ... jooooo, ja uteliaskin vielä, ette Te kyllä härmäläinen ole, siis hämäläinen. Taidatte olla sekarotuinen!

-   No, voihan sen niinkin sanoa...

-   Siis mä osuin ... no nyt mä tunnen oloni kuin rikosromaanin dekkariksi!

Naurahdin ja huomasin taas tuijottavani suoraan hänen silmiinsä. Ja nyt upposin syvemmälle. Hätkähdin ja tulin pinnalle huomioiden hänen tuuheat tummat silmäripsensä, naururypyt silmäkulmissa ja painoin hitaasti katseeni hänen ei mitenkään pienen nenänsä kaarta alaspäin hymyyn kaartuvalle suulle... vai rikosromaanin dekkari... Paukku-Pete, joka jotenkin aina kirjan sivuilla uuvahtaa, on jatkuvasti ulalla. Positiivista sellaisessa dekkarityypissä on tietysti inhimillinen, jopa empaattinen olemus, mutta lukijan mielestä kuitenkin jotenkin tyhmä. Sellaisena kolmevitosena alle kakskymppisen kauniit kuvitelmat tulevaisuudesta, mutta joutuu päivästä toiseen rämpimään kuin kaukaisissa aaveissa.

Kangastukset.

Entäs minä sitten? ... Ei todellakaan liikaa kuohuvien maljojen kilinää. Pelkkää arkea, onneksi päässä sentään jo tähänastisen elämän kovettama kypärä, jonka alle voi piilottaa kiertävät mietteet. Ja yhä happamammilta maistuvat pihlajanmarjat. Nytkö jo iltakajon heijastusta näkyy länteen avautuvista ikkunoista? Mistä saapuukaan tämä melankolinen pohjavire?

Lue lisää

.......Kiusaantuneena omasta ajatuksenjuoksustani, ja rikkoakseni tämän epämääräisen tilanteen aiheuttaman hiljaisuuden, jatkoin keskustelua muodollisen ystävällinen hymy kasvoillani... Sekarotuinen, hmph...

-No mutta kertokaahan toki lisää aamuisista käynnistysongelmistanne! Yleensä en vapaa-ajalla anna diagnooseja, mutta ehkä tämän kerran, heh heh.

-Do-diiiin! Ja siinäki osuin oikeaan, että tohtorisnaisia ollaan... Noo juu, totta puhuakseni mää päättelin sen tosta sun kädessäs olevasta vihkosesta... Kliininen, öö, urosloogia ja diagnostiset menetelmät...

-Urologia...

Bussi oli jumittunut Hämeenkadun liikennevaloihin. Harkitsin hätäisesti seuraavalla pysäkillä jäämistä. En oikein olisi halunnut seurustella tuon ylisosiaalisen verkkatakkijuntin kanssa, olkoon kuinka herttaisen pöhelö ja hyvää tarkoittava köyhän miehen vares sitten tahansa. Jotenkin pelkäsin vaikuttavani hullunkuriselta hänen seurassaan.

-No mutta juu, leikinlasku sikseen. Katoppa ny mua ja sano, enkö mää näytä susta yhtään tutulta? Enkä mää tarkota ny sitä että näytän George Klooneyltä, vaan sanos ollaanko me nähty aiemminki?

Miehen katseessa oli häivähdys ivallisuudesta. Ensin ajattelin että kyseessä oli harvinaisen tökerö ja epätoivoinen kello viiden iskuyritys arkisessa paikallisbussissa, mutta samassa nopea muistikuva välähti tietoisuuteeni jostakin aivojeni mappi ö:stä: Parantainen! Parantainen Arto, impotentia psychogenes!

Siitä oli kolme, ehkä jo neljä vuotta aikaa. Kolmekymppinen Parantainen oli tullut vastaanotolleni erektiohäiriön takia. Olin virkaintoisena harjoittelijana ensin epäillyt syyksi tupakointia ja alkoholin liikakäyttöä, mutta perusteellisten tutkimusten jälkeen diagnoosiksi merkittiin "psyykkistä alkuperää". Viimeisen vastaanoton päätteeksi Parantainen oli takkia päälleen vetäessään hymyillyt maireasti ja katsonut minuun silmät innosta tuikkien. Lopulta hän sanoi sen lauseen, joka pitkäksi aikaa jäi kiusaamaan neutraalia ammatti-identiteettiä rakentavaa nuoren lääkärin mieltäni: "Tiiäkkö, mun impotenttia sykogeenes on parantumaan päin. Mulla seisoo aina kun ajattelen sua!" Tämän huikattuaan Parantainen oli paukannut kiireen vilkkaa ulos vastaanottohuoneesta.

Minua puistatti. Päätin kuitenkin hoitaa käsillä olevan tilanteen mahdollisimman asiallisesti.

-Ahaa, kyllähän minä Parantaisen muistan! Mitenkäs olet voinut sitten viime näkemän?

-Do-diiiin! Jo mää ajattelinki että kyllä tohtorisnaisella jos kellä kuuluu muistin pelata. Mut nymmun täytyy kyllä kysyä sulta jotain...

-------------------->

Nainen jolla on hopeakoru kirjoitti:

.......Kiusaantuneena omasta ajatuksenjuoksustani, ja rikkoakseni tämän epämääräisen tilanteen aiheuttaman hiljaisuuden, jatkoin keskustelua muodollisen ystävällinen hymy kasvoillani... Sekarotuinen, hmph...

-No mutta kertokaahan toki lisää aamuisista käynnistysongelmistanne! Yleensä en vapaa-ajalla anna diagnooseja, mutta ehkä tämän kerran, heh heh.

-Do-diiiin! Ja siinäki osuin oikeaan, että tohtorisnaisia ollaan... Noo juu, totta puhuakseni mää päättelin sen tosta sun kädessäs olevasta vihkosesta... Kliininen, öö, urosloogia ja diagnostiset menetelmät...

-Urologia...

Bussi oli jumittunut Hämeenkadun liikennevaloihin. Harkitsin hätäisesti seuraavalla pysäkillä jäämistä. En oikein olisi halunnut seurustella tuon ylisosiaalisen verkkatakkijuntin kanssa, olkoon kuinka herttaisen pöhelö ja hyvää tarkoittava köyhän miehen vares sitten tahansa. Jotenkin pelkäsin vaikuttavani hullunkuriselta hänen seurassaan.

-No mutta juu, leikinlasku sikseen. Katoppa ny mua ja sano, enkö mää näytä susta yhtään tutulta? Enkä mää tarkota ny sitä että näytän George Klooneyltä, vaan sanos ollaanko me nähty aiemminki?

Miehen katseessa oli häivähdys ivallisuudesta. Ensin ajattelin että kyseessä oli harvinaisen tökerö ja epätoivoinen kello viiden iskuyritys arkisessa paikallisbussissa, mutta samassa nopea muistikuva välähti tietoisuuteeni jostakin aivojeni mappi ö:stä: Parantainen! Parantainen Arto, impotentia psychogenes!

Siitä oli kolme, ehkä jo neljä vuotta aikaa. Kolmekymppinen Parantainen oli tullut vastaanotolleni erektiohäiriön takia. Olin virkaintoisena harjoittelijana ensin epäillyt syyksi tupakointia ja alkoholin liikakäyttöä, mutta perusteellisten tutkimusten jälkeen diagnoosiksi merkittiin "psyykkistä alkuperää". Viimeisen vastaanoton päätteeksi Parantainen oli takkia päälleen vetäessään hymyillyt maireasti ja katsonut minuun silmät innosta tuikkien. Lopulta hän sanoi sen lauseen, joka pitkäksi aikaa jäi kiusaamaan neutraalia ammatti-identiteettiä rakentavaa nuoren lääkärin mieltäni: "Tiiäkkö, mun impotenttia sykogeenes on parantumaan päin. Mulla seisoo aina kun ajattelen sua!" Tämän huikattuaan Parantainen oli paukannut kiireen vilkkaa ulos vastaanottohuoneesta.

Minua puistatti. Päätin kuitenkin hoitaa käsillä olevan tilanteen mahdollisimman asiallisesti.

-Ahaa, kyllähän minä Parantaisen muistan! Mitenkäs olet voinut sitten viime näkemän?

-Do-diiiin! Jo mää ajattelinki että kyllä tohtorisnaisella jos kellä kuuluu muistin pelata. Mut nymmun täytyy kyllä kysyä sulta jotain...

-------------------->

Lue lisää

...yllä oleviin kommentteihin viitaten: kaikki halukkaat saavat jatkaa. =)

Nainen jolla on hopeakoru kirjoitti:

...yllä oleviin kommentteihin viitaten: kaikki halukkaat saavat jatkaa. =)

paskat. pilattu mikä pilattu.

kannata kirjoitti:

paskat. pilattu mikä pilattu.

Ei, ei, ei. Nyt mä en kyllä jaksa enää yhtään tätä puliveivaria! Eikö se jo tälle päivälle riittänyt, kun juoksin tavaratalossa ruokatunnillakin etsimässä aaltoilevaa maljaa, jota ei tietenkään ollut oikean värisenä. Sekin piti tilata enkä ehtinyt edes syödä mitään! Voi elämän kevät!

Rutistin lehteä kädessäni ja sujautin sen kassiini. Kassini sivulokerossa oli Äidiltä saamani kirje. Hipaisin sitä huomaamattomasti, samassa tunsin vaaleanpunaisen kirjekuoren ylellisen leudon parfyymintuoksun. Äitini tuoksu ja hänen kirjeensä:

”Heissan!
Heitänpä kirjeellä, kun kynä on valmiina kädessäni.

Täällä iltaisin taivas hehkuu henkeäsalpaavan upeissa väreissä auringon laskiessa taivaanrannan taa, ja pienten lamppujen ja kynttilöiden syttyessä ihastuttavien pikkutalojen terasseille jättimäiset palmut kaartuvat notkeasti rantojen ylle kuin suojaten meren kimaltelevaa kuunsiltaa.

Edessäni oli tämä paperi, ja tiedäthän Sinä, että kynään tarttuessani minulle useimmiten tulee hyvinkin lörpöttelevä olotila.
Kuunsiltaa... sitähän minulla aina riittää tarinoissani. Joskus on niin tuskallista ottaa niitä ylitsevuotavia kuvauksia pois, mutta kun se on tehty, huomaakin, että tekstin rajukin leikkaus on välttämätön toimenpide. Kyllä sen sitten aina tajuaa, kun teksti toimii.

Oikeastaan minulla on jopa tällä kertaa asiaakin. Kun tiedän kuinka kiireinen olet, niin en vaivaa sähköpostilla, vaan viskaan tällä kertaa kirjeellä. Muistin nimittäin, että Nadja-tädillä on toukokuussa syntymäpäivä, joten olisitko ystävällinen ja ostaisit hänelle Alvar Aallon rubiininpunaisen kulhon. Laitan kyllä tilillesi rahat, ja muista että se on se iso punainen, ei missään nimessä mikään muu väri. Kiitos Sinulle jo etukäteen, onpahan lahja valmiina, ei tarvitse viimetingassa sitten minunkaan miettiä ja ryntäillä paikasta toiseen.
.
Täällä on yllättävän rauhallista tähän aikaan vuodesta. Turistilaumoista ei tietoakaan. Olen ollut pari kertaa Lisankin kanssa kaupungilla. Hänhän asuu nykyisin vain muutaman korttelin etäisyydellä hotellista. Jotenkin rasitun hänen seurassaan. Hänellä on tallella se ikuinen tarve erottautua. Välillä en oikein jaksaisi edes seurata hänen valmistautumistaan shoppailukierroksille ja illallisille, mutta yhtä mahdotonta kuin saada käärmettä pyssyyn olisi saada hänet vielä muuttumaan. Ja niinhän se on, että vain marionettinuket tottelevat käsittelijänsä käskyjä. Ja nukkejahan me sisarukset, Lisa ja minä, olimme vain lapsina, turhaahan on muutenkaan ajatella sitä mitä ei enää ole. Se mikä on ollut se on mennyt. Etenen ajopuuna viettieni ja vaistojeni varassa. Niinhän minä olen aina tehnyt. Kokoilen tätä oman maailmankaikkeuteni palapeliä, vaikka tunnen välillä olevani kuin joku eksoplaneetta, joka viilettää jossain aurinkokuntamme ulkopuolella. Piirtelen omiani kuin paraskin talousnero, joka näpertelee niiden pylväikköjensä ja tilastojensa kanssa. Minun intohimoni vain sattuu olemaan romaani. Ja mistäpä sitä kukaan tietämään mitkä romantiikan nektarit vielä tulevaisuudessa saa kurkkuunsa kaataa, mitkä raikkaat tuulet mistäkin suunnasta puhuroivat. Mitään sellaisia päättämättömyyden ja jahkailujen stressinpoikasia en kuitenkaan ota mieleeni kummittelemaan. Täällähän niitä riittää, niitä lemmenkipeitä ja loppuunajettuja miehiä. Kun suhtautuu heihin jäätävän sydämettömästi ei tarvitse turhaan varastella kohtauksia toisten elämästä. Mutta pois se minusta, että olisin täällä tukahduttamassa omaa sisäistä ääntäni, sillä toisinaan minunkin sieluni kaipaa edelleen sitä äkkiväärää kansanmusiikkia ja tarpeeksi rivakkaa humppaa.
Niin se vain on. Usko tai älä! Mutta salamannopeat ihastumiset tiedän tasan tarkkaan, ne ovat täysin vailla kestävää pohjaa. Vaikka toisaalta... olihan se Grandma aikoinaan löytänyt sen toisen aviomiehensä sieltä Pilvenhattara-kapakasta aikoinaan... Juu. Sellaista sattuu paremmissakin piireissä.

Tämä säännöttömän epäsäännöllinen elämäni sopii minulle. Ja tämä kaupunki inspiroi aamu toisensa jälkeen, mikä on äärettömän hyvä asia myös. Ei tule sisälleni sitä levotonta tyhjyyttä, joka minut siellä kotona valtaa aina jo muutaman viikon kuluttua matkoiltani palatessani. Täällä sitävastoin auringon valomeri päivisin ja iltaisin värikkäiden neonvalojen loiste rantakadulla sopii minulle erinomaisesti. Ja aivan hurmaava tapaus on läheisessä pianobaarissa soittava mies. Melkein pakkomielteisesti minun on aina muutama kerta viikossa istuttava siellä tarkkailemassa... tiedä vaikka olisi seuraavan kirjani päähenkilö. Hän soittaa flyygelillä aivan hurmaavasti. Vielä en ole uskaltautunut juttusille, mutta mielikuvani hänestä alkaa olla jo sitä luokkaa, että muiden kirjani roolihenkilöiden persoonat tulevat kalpenemaan hänen rinnallaan. Ellei sitten taas joku omituinen hörhöilevä narsisti hyökkää kiskaisemaan koko pääroolin itselleen.

Olen ollut melkoisen haihattelevalla tuulella, mutta nyt alan olla taas jopa innoissani. Olenkin laskeskellut, että sivu päivässä olisi hyvä saavutus, ja jos hyvin käy, niin kahden kuukauden kuluttua minulla on jo aikamoinen pinkka lisää käsikirjoitusta valmiina entisten lisäksi. Kunpa vain saisin teksteihini vielä enemmän nokkeluutta ja luonnekuvausta, ettei ole vain kohtauksia jotka eivät liity tarinaan. Kuten tästä varmaan jo aavisteletkin niin ainakin olen jo rakentelemassa jotakin runkoa ja kaaviota, enkä todellakaan alkuun päästyäni aio tukahduttaa omaa sisäistä ääntäni. Jos Sinulla tapasi mukaan on jotakin ideoita, joita voisin vielä lisätä tarinaani kerro toki. Usein sinun kertomasi kaupunkitarinat ovat niin ruohonjuuritasolta kuin olla voi. Yritän tällä kerralla olla fiksumpi kuin viimeksi. Muistathan, kun sain kirjan ulos uunista niin inhosin sitä ylikypsää tiiliskiveäni, kunnes kriitikot alkoivat suitsuttaa ylimaallisen ihanasti. Rakas bestsellerini, josta olen yhä niin ylpeä.

Tulipa tästä pitkä kirje. Aika lopetella siis! Olen hyvin levännyt ja laiskotellut ja alan pikkuhiljaa ikäänkuin jo aavistella mitä tahdon. Jaksamista tärkeässä työssäsi, ja tulethan taas joku viikonloppu tänne shoppailemaan.
Suukkoja Sinulle rakas Tina-tyttöseni!

Nizza Hotel Negresco
Promenade des Anglais         

      
PS.   Luin tämän jo kirjoittamani, ja voi hyvänen aika. Olen kirjoittanut KULHO, vaikka minun piti kirjoittaa VAASI. Oikein hätkähdin ja pelästyin, että alanko tulla muistamattomaksi vai peräti hajamieliseksi äidinkieleni kanssa. Kas kun en sentään kirjoittanut Graalin malja! Vanhuus ei tule yksin, oli Isoäidillänikin tapana sanoa. Senkin hän sanoi, että luita kolottaa. Kun sitten kysyin häneltä mitä hän oikein tarkoittaa, hän vastasi: Kylläs sitten tiärät ko oot yhtä vanha ko mää ny oon.”

Äidin sekopäiset kirjeet, mutta eivät läheskään sitä luokkaa kuin Mummin
kirjeet... ja tunsin voimakkaan tönäisyn kyljessäni, oikein topakka tönäisy, niin
että liistrauduin seinän ja nuuskalta tuoksahtavan verkkatakkimiehen väliin aika
ahdistavasti...

-   Kuuleksä! Ookko sää koskaan ollut ra- ra- rakastunu?