(jatkoa Tielle)
Oli rauhallinen ilta, kuu paistoi kirkkaana taivaalla ja lumipeite metsässä oli jo madaltunut kevään tieltä. Leppeä tuulenvire sai suuret kuuset humisemaan ja leikkimään varjoillaan, ja oravat ja pikkulinnut rapistelivat unisina oksien kätköissä. Kettu jolkotteli lumeen tallatulla polulla, kunnes yhtäkkiä se pysähtyi, nuuhkaisi ilmaa ja loikkasi sitten kevyen näköisesti pois polulta. Vähän ajan kuluttua kauempaa polulta alkoi kuulua vaimeita askelia.
Se kulki polulla hitain askelin. Se oli mietteissään, muisteli aikaa jolloin yöllä ja päivällä ei ollut eroa, kun molemmat olivat olleet pelkkää mustaa ja kipeää. Se muisteli ensimmäisiä askeliaan metsässä, tuntemaansa pelkoa ja kivusta johtunutta raivoa jonka se oli tukahduttanut syvälle, syvälle sisimpäänsä. Se oli ollut varovainen ja kylmä, mutta samalla myös utelias. Se oli halunnut tutkia jokaisen notkon ja kumpareen, nähdä jokaisen mäen ja mutkan taakse. "Parhaiten oppii lentämään kun ponnistaa tyhjään", niin oli Ystävä sanonut ennenkuin itse ponnisti tyhjään. Ystävän siivet olivat kantaneet, ja Se oli oppinut huomaamaan että omatkin siivet kantoivat kun niiden varaan vain uskalsi heittäytyä.
Se oli oppinut pitämään metsästä. Kun Se oli astunut metsään ensimmäistä kertaa, Se oli kulkenut pitkään tiettömillä taipaleilla eikä Se ollut nähnyt montakaan muuta kulkijaa. Ja ne kulkijat jotka Se oli nähnyt olivat samanlaisia kuin Se itsekin, villejä ja varovaisia, sellaisia joita Se ei halunnut lähestyä. Eivätkä ne harvat vastaantulijatkaan halunneet lähestyä Sitä, vaan he kaikki antoivat toisilleen kohteliaasti tilaa mennä ohi tarpeeksi kaukaa. Se oli käynyt paikoissa ja tehnyt asioita joita Se ei halunnut muistella tarkemmin, mutta silti Sen matka oli koko ajan johtanut eteenpäin kohti metsän valoisampia osia. Kohti kevättä. Nyt metsä oli täynnä elämää, myös sellaista elämää jota Se ei ollut ennen nähnyt. Metsän valoisammassa osassa oli monenlaista kulkijaa, oli niitä jotka halusivat kaikkien näkevän missä kulkivat, ja oli niitä jotka mieluiten kulkivat varjoissa ja pakenivat jos niitä yritti lähestyä. Sitten oli muitakin Sen kaltaisia, niitä jotka mieluiten kulkivat varjoissa ja tarkkailivat, mutta eivät myöskään pelänneet astua esiin jos näkivät jotain mielenkiintoista. Ja Se oli nähnyt jotain mielenkiintoista. Se oli nähnyt Hänet. Jokin Hänessä oli saanut Sen pysähtymään ja odottamaan sen sijaan että Se olisi jatkanut vain matkaansa. Se oli oppinut jo että herätti useimmissa ainakin epäluuloa aluksi, Sen kylmyys oli karkoittanut aiemminkin muita pois ja sen takia Se oli jäänyt osittain varjoon piiloon. Ja Hän oli tullut. Eikä Hän pelännyt kylmyyttä eikä sudenkeltaisia silmiä, vaan ojensi kätensä ja kosketti. Kosketus oli lämmin ja hyvä, ja sen myötä osa Sen ankaruudesta niin itseään kuin maailmaakin kohtaan suli pois. Se oli ojentanut kätensä Hänelle, ja he olivat kulkeneet kuunkierron ajan yhdessä. He olivat opetelleet tuntemaan toisiaan, sovittamaan toisen omaan maailmaansa. Ja viimeksi kun Se oli katsonut kuvaansa, Se oli huomannut että silmien keltaisuus oli haalistunut ja entinen tummuus oli palannut. Eivätkä muut enää pelänneet Sen kylmyyttä vaan lähestyivät Sitä avoimesti.
Se oli saapunut mietteissään kulkiessaan pienen joen ylittävälle sillalle. Joki oli jo osittain sulanut ja vesi pääsi solisemaan vapaasti ja pärskähteli ja pyörteili matkallaan kohti kaukana olevaa merta. Se pysähtyi sillalle, nojasi kaidetta vasten ja katseli tumman veden juoksemista eteenpäin. Sen sisällä nakersi. Se ei halunnut luopua Hänestä, ei nyt kun oli oppinut tuntemaan Hänet paremmin. Eikä Se halunnut kylmyyttä enää takaisin, ja Hänen kosketuksensa piti sen poissa. Mutta Se tiesi itse olevansa yön lapsi ja rakasti yön tummansinisiä hiljaisia hetkiä, ja Hän taas oli pelkkää päivää ja aurinkoa ja naurua ja iloa. Päivää ei ole ilman yötä ja toisinpäin, mutta ne eivät koskaan silti ole yhdessä. Eikä Se ei tiennyt halusiko jatkaa valmiiksi tallatuilla poluilla vaiko palata takaisin sinne missä sai kulkea vapaana. Osa Siitä kaipasi takaisin niille tiettömille taipaleille, sieltä oli jäänyt niin paljon tutkimatta ja löytämättä. Siellä kulkeminen oli ollut hankalaa mutta myös antoisaa.
Se huokaisi syvään ja pudisti päätään kuin ravistaakseen ikävät ajatukset pois, nousi istumaan kaiteelle ja vain katseli ja kuunteli ympäröivää metsää ja alkavaa yötä. Ilma oli raikasta ja helppoa hengittää, tuulenvire pörrötti leikkisästi Sen hiuksia. Se huomasi ketun makaamassa kauempana joen varressa ja seurasi huvittuneena sen pyörimistä hangessa sen etsiessä mukavampaa nukkuma-asentoa itselleen. Kettu rauhoittui pian, ja viimein Sekin laskeutui takaisin sillalle ja jatkoi verkkaisesti matkaansa eteenpäin, kadoten polun mutkan taakse. Sen askelten rapsahdukset kuuluivat polulta koko ajan vaimeammin kunnes häipyivät kokonaan pois. Pienen joen solina ja kuusten humina tuuditti metsää rauhalliseen uneen.
Oli rauhallinen ilta, kuu paistoi kirkkaana taivaalla ja lumipeite metsässä oli jo madaltunut kevään tieltä. Leppeä tuulenvire sai suuret kuuset humisemaan ja leikkimään varjoillaan, ja oravat ja pikkulinnut rapistelivat unisina oksien kätköissä. Kettu jolkotteli lumeen tallatulla polulla, kunnes yhtäkkiä se pysähtyi, nuuhkaisi ilmaa ja loikkasi sitten kevyen näköisesti pois polulta. Vähän ajan kuluttua kauempaa polulta alkoi kuulua vaimeita askelia.
Se kulki polulla hitain askelin. Se oli mietteissään, muisteli aikaa jolloin yöllä ja päivällä ei ollut eroa, kun molemmat olivat olleet pelkkää mustaa ja kipeää. Se muisteli ensimmäisiä askeliaan metsässä, tuntemaansa pelkoa ja kivusta johtunutta raivoa jonka se oli tukahduttanut syvälle, syvälle sisimpäänsä. Se oli ollut varovainen ja kylmä, mutta samalla myös utelias. Se oli halunnut tutkia jokaisen notkon ja kumpareen, nähdä jokaisen mäen ja mutkan taakse. "Parhaiten oppii lentämään kun ponnistaa tyhjään", niin oli Ystävä sanonut ennenkuin itse ponnisti tyhjään. Ystävän siivet olivat kantaneet, ja Se oli oppinut huomaamaan että omatkin siivet kantoivat kun niiden varaan vain uskalsi heittäytyä.
Se oli oppinut pitämään metsästä. Kun Se oli astunut metsään ensimmäistä kertaa, Se oli kulkenut pitkään tiettömillä taipaleilla eikä Se ollut nähnyt montakaan muuta kulkijaa. Ja ne kulkijat jotka Se oli nähnyt olivat samanlaisia kuin Se itsekin, villejä ja varovaisia, sellaisia joita Se ei halunnut lähestyä. Eivätkä ne harvat vastaantulijatkaan halunneet lähestyä Sitä, vaan he kaikki antoivat toisilleen kohteliaasti tilaa mennä ohi tarpeeksi kaukaa. Se oli käynyt paikoissa ja tehnyt asioita joita Se ei halunnut muistella tarkemmin, mutta silti Sen matka oli koko ajan johtanut eteenpäin kohti metsän valoisampia osia. Kohti kevättä. Nyt metsä oli täynnä elämää, myös sellaista elämää jota Se ei ollut ennen nähnyt. Metsän valoisammassa osassa oli monenlaista kulkijaa, oli niitä jotka halusivat kaikkien näkevän missä kulkivat, ja oli niitä jotka mieluiten kulkivat varjoissa ja pakenivat jos niitä yritti lähestyä. Sitten oli muitakin Sen kaltaisia, niitä jotka mieluiten kulkivat varjoissa ja tarkkailivat, mutta eivät myöskään pelänneet astua esiin jos näkivät jotain mielenkiintoista. Ja Se oli nähnyt jotain mielenkiintoista. Se oli nähnyt Hänet. Jokin Hänessä oli saanut Sen pysähtymään ja odottamaan sen sijaan että Se olisi jatkanut vain matkaansa. Se oli oppinut jo että herätti useimmissa ainakin epäluuloa aluksi, Sen kylmyys oli karkoittanut aiemminkin muita pois ja sen takia Se oli jäänyt osittain varjoon piiloon. Ja Hän oli tullut. Eikä Hän pelännyt kylmyyttä eikä sudenkeltaisia silmiä, vaan ojensi kätensä ja kosketti. Kosketus oli lämmin ja hyvä, ja sen myötä osa Sen ankaruudesta niin itseään kuin maailmaakin kohtaan suli pois. Se oli ojentanut kätensä Hänelle, ja he olivat kulkeneet kuunkierron ajan yhdessä. He olivat opetelleet tuntemaan toisiaan, sovittamaan toisen omaan maailmaansa. Ja viimeksi kun Se oli katsonut kuvaansa, Se oli huomannut että silmien keltaisuus oli haalistunut ja entinen tummuus oli palannut. Eivätkä muut enää pelänneet Sen kylmyyttä vaan lähestyivät Sitä avoimesti.
Se oli saapunut mietteissään kulkiessaan pienen joen ylittävälle sillalle. Joki oli jo osittain sulanut ja vesi pääsi solisemaan vapaasti ja pärskähteli ja pyörteili matkallaan kohti kaukana olevaa merta. Se pysähtyi sillalle, nojasi kaidetta vasten ja katseli tumman veden juoksemista eteenpäin. Sen sisällä nakersi. Se ei halunnut luopua Hänestä, ei nyt kun oli oppinut tuntemaan Hänet paremmin. Eikä Se halunnut kylmyyttä enää takaisin, ja Hänen kosketuksensa piti sen poissa. Mutta Se tiesi itse olevansa yön lapsi ja rakasti yön tummansinisiä hiljaisia hetkiä, ja Hän taas oli pelkkää päivää ja aurinkoa ja naurua ja iloa. Päivää ei ole ilman yötä ja toisinpäin, mutta ne eivät koskaan silti ole yhdessä. Eikä Se ei tiennyt halusiko jatkaa valmiiksi tallatuilla poluilla vaiko palata takaisin sinne missä sai kulkea vapaana. Osa Siitä kaipasi takaisin niille tiettömille taipaleille, sieltä oli jäänyt niin paljon tutkimatta ja löytämättä. Siellä kulkeminen oli ollut hankalaa mutta myös antoisaa.
Se huokaisi syvään ja pudisti päätään kuin ravistaakseen ikävät ajatukset pois, nousi istumaan kaiteelle ja vain katseli ja kuunteli ympäröivää metsää ja alkavaa yötä. Ilma oli raikasta ja helppoa hengittää, tuulenvire pörrötti leikkisästi Sen hiuksia. Se huomasi ketun makaamassa kauempana joen varressa ja seurasi huvittuneena sen pyörimistä hangessa sen etsiessä mukavampaa nukkuma-asentoa itselleen. Kettu rauhoittui pian, ja viimein Sekin laskeutui takaisin sillalle ja jatkoi verkkaisesti matkaansa eteenpäin, kadoten polun mutkan taakse. Sen askelten rapsahdukset kuuluivat polulta koko ajan vaimeammin kunnes häipyivät kokonaan pois. Pienen joen solina ja kuusten humina tuuditti metsää rauhalliseen uneen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
oli ihan valtavan kaunis satu.
Milloin seuraa jatkoa ?
Elämme niin kuivassa erämaassa, että me tämän ajan ihmiset tarvitsemme satuja ja tarinoita...