Toimin lastenhoitoalalla ja nykyään törmää tähän kysymykseen aina vaan useammin ja useammin. Miksi lapsia tehdään jos niiden kanssa ei pärjätä? Ja tarkoitan tällä sitä, että lasten kanssa ei voi esim: mennä kauppaan kun ovat niin villejä, tai tehdä mitään muutakaan?? Sitten lapsia pidetään hoitopaikoissa niin kauan kun mahdollista joka päivä ja vapaapäivätki tuodaan lapsi pois jaloista kotoa hoitoon. Sitten viikonloput tietysti lapset ovat mummulassa, täytyyhän vanhempien saada viettää laatuaikaa....
Tunnetko piston sydämmessä?
Minä en ole täydellinen äiti, enkä ihminen, mutta olen todella huolissani nykyajan lapsista. Olenko minä ainoa?
Tunnetko piston sydämmessä?
Minä en ole täydellinen äiti, enkä ihminen, mutta olen todella huolissani nykyajan lapsista. Olenko minä ainoa?
Vastaukset 55
Vanhimmat
Tusitko piston sydämmessäsi..?!
Tupakka vahingoittaa itseä, mutta lapsesta sinun täytyy pystyä huolehtimaan. Aivan eri asia.
ympärillä olevia ihmisiä. Jos äiti polttaa raskausaikana, vahingoittaa hän sikiötä!
ja itse vietän kaiken mahdollisen vapaan ajan lasteni kanssa. Viimeksi olen ollut "vapaalla"/ vuiettänyt "laatuaikaa" kaksi päivää viime syksynä, jonka lapset olivat mummolassa (omasta ja isovanhempien pyynnöstä)!
osaa sanoa juuta enkä jaata ko asiaan, mutta tunnen yhden tällaisen äidin. Siis joka JATKUVASTI vie jos johonkin hoidettavaksi lapsiaan jotta saisi itse olla rauhassa. Työttömänäkin nykyään ja vie mahdollisimman äkkiä lapset hoitoon.. kun tulee hoidosta on mummi vastassa.
Ja tätä tapahtuu tässä perheessä koko ajan eikä vain satunnaisesti!
muuallakin. esim. jos äiti sairastuu työttömäksi jäätyään masennuksen, ei hän kykene välttämättä lastaan hoitamaan. Ja sellaista asiaa on vähän vaikea arvioida etukäteen, eenen lapsen syntymää!
Sinunhan pitäisi olla tyytyväinen, kun sinulle riittää hoidettavia... hoidettavista lapsistahan sinä saat leipäsi.
Taidat olla valinnut väärän alan. Et vaikuta kovin ammattilaiselta. Tuossa meidän naapurissakin asuu vastaavanlainen "lastenhoituri". Sillä on itsellään neljä lasta, nuorin alle 2-vuotias. Selitti yksi ilta tuossa suu vaahdossa ettei kestäisi olla kotona hoitamassa omia lapsia :(.. höh, höh. Pitää päästä töihin. Kaippa niitä vieraita lapsosia on kivempi hoitaa. Rahasta ei kuulemma ole kyse. Mene ja tiedä.
Miksi ihmeessä lapsia tehdään jos niistä ei pidetä huolta? Siksikö kun kaikilla on lapsia? Haluaisin todella tietää miksi? Lapsille vain huudetaan ja työnnetään toisten hoitoon. Miksi olette menneet tekemään lapsia jos ette huolehdi heistä, kertokaahan??
ennenkuin on niitä lapsia? Ei kai esim asperger ja adhd lapsiin voi varautua ennenkuin niitä saa. Tuntuu taas niin oman kruunun kiillottamiselta taas tämäkin avaus.
ole lapsia! Muita on helppo syyllistää asioista,joita itse ei ole kohdannut. Oli mitä tahansa, kun se ei itseä kohtaa, muut on helppo haukkua. Mutta jos itselläo lisi sama tilanne, niin olisit aivan päinvastaista mieltä. Niinpä, kateus se on tuokin tapa.
minulla kyllä on lapsia kokonaista kolme kappaletta. Kukahan tässä nyt syyllistää...
asioista joista et mitään tiedä? kyllä se on tosi harva joka ei lapsistaan huolehdi laiskuutensa vuoksi! Esim. masennusta kun ei voi ennakoida ennen lapsen syntymää!
ei missään vaiheessa kertonut että syynä olisi sairaus tms. Kannattaa lukea ensin aloittajan viesti kunnolla ennen kuin kritisoi!
lapsi, itse asiassa 5.
Olen huomannut aivan saman ilmiön; tuntuu että lapset olisivat taakka. Sellaisissakin perheissä, jossa kummatkin vanhemmat käyvät töissä(terveitä?) ja saavat näin ollen viettää lastensa kanssa muutenkin vähän aikaa.
Täysin eri asia onkin jos kotona on jotain ongelmia jaksamisessa, muttet tainnut edes tarkoittaa tällaisia perheitä. Nämä vanhemmat tuskin kuitenkaan jaksavat käydä edes töissä.
Oletko myös huomannut, että usein nämä vanhemmat(joiden lapset jatkuvasti hoidossa) ovat niitä, joilla on niitä "luonteikkaita" lapsia? Siis niitä, jotka eivät tottele mitään..
Itse tosin määrittelisin luonteikkaan ihan muunlaiseksi. ;o)
Masentunutkin pystyy huolehtimaan lapsistaan, kunhan vain pitää heitä tarpeeksi tärkeinä. Masennus on kyllä monien kohdalla seurausta itsekkyydestä, siitä kun tuijotetaan vain omaa napaa.
Ja tiedän, että masentuneella on välittäjäaineissa häikkää, koska olen hoitoalalla ja nähnyt monia masentuneita ihmisiä. Itsellänikin taipumus masennukseen ja silloin sitä tulee tuijotettua omaan napaan. Mutta lasten saannin jälkeen olen koko ajan tehnyt töitä sen eteen, etten anna masennukselle valtaa, koska pidän lapsiani niin äärettömän tärkeinä, ei heidän pidä joutua kärsimään äidin masennuksesta. Välittäjäaineisiinhan pystyy vaikuttamaan ihan omalla toiminnalla (positiivisella ajattelulla, ulkoilulla, kirkasvalohoidolla ym.)
Masennushan on nykyajan muotisairaus ja on huomattavasti yleisempää yksilöllisyyttä ja omaan napaan tuijottamista korostavissa kulttuureissa. Nykyään kaikki laiminlyönti tuntuu olevan sallittua, kun vain kertoo olevansa masentunut. Ehkä hieman kärjistettyä, mutta tämä on minun mielipiteeni, johon olen tullut nähtyäni kymmeniä masentuneita ihmisiä (itseni mukaan lukien).
älä akka yleistä, mä hoidan lapseni. itse. en juokse kapakoissa tms. olen hyvä äiti. täällä riittää aina teitä yleistäjiä. kyselkää näitä niiltä äideiltä, jotka ei jaksa, juovat, eroavat, huoraavat jne.
Ja sulla on myös netti etiketti halussa.... "akka"..
Sä varmaan ootki tosi hyvä äiti lapsilles, kauheen sydämmelliseltä ainaki vaikutat, ja tollaselta herkältä ihmiseltä.
onnea lapsilles!!
Vaikea uskoa, että olet hoitoalalla? Masennuksesta et ainakaan tunnu tietävän yhtään mitään. Masennus on sairaus, joka vaatii hoitoa. Hoitamattomana masennuksella on suuri riski kroonistua.
Masentunut ihminen ei ole sama asia kuin alakuloinen ihminen, alakuloisuus on olotila, masennus on sairaus. Masentuneen ihmisen nukkuminen huonontuu, hän on jatkuvasti väsynyt, ei jaksa pukeutua, ei lähteä ulos... Toipuminen lähtee yleensä liikkeelle siitä, että velvollisuudet otetaan pois harteilta (sairasloma) ja annetaan ihmisen ensin nukkua, vaikka 20 h / vrk, ja olla loppuaika tekemättä mitään. Terapia ja juttelutuokiot ammatti-ihmisten kanssa ovat kullanarvoisia, masentunut saa purkaa tuntojaan ja kertoa mahdollisista ongelmistaan (aina ne eivät ole edes kovin selviä) ja ulkopuoliselta ihmiseltä "luvan" olla masentunut ja tekemättä mitään, mitä ei jaksa. (Toisin kun sinun kaltaiselta "hoitoalan ihmiseltä", jonka mielestä tarvitsee vain omata hiukan selkärankaa.) Jotkut pärjäävät kotona, jotkut tarvitsevat muutaman viikon /kuukauden sairaalahoidon. Pikkuhiljaa, painostamatta ihminen alkaa taas jaksamaan, toipumaan (keskivaikeissa ja vaikeissa masennuksissa tähän liittyy myös lääkehoito, lievät masennukset hoituvat yleensä levolla (sairaslomalla) ja terapialla. Tästä on vielä pitkä tie siihen, että kykenee huolehtimaan täyspäiväisesti lapsestaan. Jos masentunut ihminen ei saa apua, ja masennus kroonistuu, sitä on erittäin vaikea saada koskaan parannettua, vaan ihmisestä voi tulla työkyvytön lopuksi ikää.
Älä tule tänne häpäisemään meitä hoitoalan ihmisiä, please.
Jos itse olet hetkeäkään ollut psykiatrisessa työssä tiedät, että masentunut ihminen pohtii jatkuvasti omaa surkeaa olotilaansa ja valittaa kuinka ei jaksa. Eli hän todellakin on itseensä käpertynyt ja itsekäs! Sitä tuskin voit kieltää vai oletko joskus tavannut masentuneen, jonka elämä ei pyöri oman navan ympärillä?
Tottakai masentunut tarvitsee hoitoa, mutta paranemiseen masentunut tarvitsee sen, ettei enää tuijota vain omaa olotilaansa vaan huomaa, että on muutakin elämää ja ihmisiä, joiden tarpeet pitää ottaa huomioon, ei vain omia tarpeitaan.
Masentuneelle ei kyllä ole hyväksi nukkua vaikka 20h ja loppuaika olla tekemättä mitään, juuri se passivoi. Masentuneen pitäisi liikkua ja ulkoilla ym. Niidenhän on useissa tutkimuksissa todettu kohottavan masentuneen mielialaa ym. Tähän liikuntaan masentunut kyllä tarvitsee usein toisen ihmisen mukaan, jotta jaksaa/viitsii lähteä. Tiedoksesi, liikunta lisää mielihyvähormooneja ja sitä kautta parantaa mielialaa. Ihan hyvä olisi tällaiset perustiedot hoitoalan ihmisen omata. Sängyssä makaaminen passivoi.
Taidat itse häpäistä hoitoalan ihmiset.
Kuuleppas sinä, minäpä vastaan sinulle.
Minä olen sairastanut masennuksen, joten tiedän mistä puhun. TÖISSÄ en ole ollut psykiatrisella puolella, olen sisätautikirurginen sh, sen tuohon äskeiseen nimimerkikseni kirjoitinkin (ei taida kokonaan näkyä).
En koe masennuksen aikaan olleeni itsekäs, kiitos ihanan ja asiantuntevan hoidon koin pelkästään olevani sairas ja myöskin koin, ettei minulta vaadita enempää kuin mihin kykenen. Jos halusin vain nukkua, sain nukkua (edeltävään kahteen kuukauteen en ollut nukkunut kuin muutaman tunnin öitä.) Pikkuhiljaa, lääkityksen alettua helpottamaan masennustani pääsin kiinni elämän syrjään takaisin, aloin pystymään esim. harrastamaan liikuntaa ja ulkoilua. Masennukseen sairastuttuani olin suunnilleen yhtä liikuntakyvytön kuin ihminen, jolta on amputoitu molemmat jalat.. jos joku vei, menin, oma-aloitteisesti en kyennyt.
Jotenkin tuo selityksesi kuvaa edelleen enemmän mielialaltaan alavireisen ihmisen oloa, ei masentunutta ihmistä. Alavireinenkin ihminen valittaa, ettei jaksa, masentunut harvoin edes valittaa... hän vain ei kykyne tekemään, ei nukkumaan, ei syömään...itseensä käpertynyt masentunut ihminen toki varmasti on; on vaikeaa olla olematta, kun koko ajan on pala kurkussa ja paha olla, vaikkei tiedä itsekään miksi ja paniikki kolkuttaa ovella, kun mikään kiva ei tunnu miltään eikä mitään jaksaisi, ei ääniä, ei lapsia, ei mitään. Tajuaa että joku on vialla, mutta ei oikein tiedä että mikä. Minäkään itse hoitoalan ihmisenä en alkuun tunnistanut näitä nyt jälkikäteen ajatellean aivan päivänselviä oireita. Onneksi lähellä oli ihmisiä, jotka veivät minut lääkärin juttusille ja sitä kautta sain avun, olin psykiatrisella osastolla omasta tahdostani hoidettavana 2 kuukautta ja sen jälkeen sairaslomalla vielä 3 kuukautta. Töihin paluu onnistui hyvin, sairaus on hallinnassa. Mielialalääkettä käytän edelleen, reilun vuoden päästä vasta kokeillaan lopettaa ne.
En tiedä, häpäisenkö tällä mielestäsi hoitoalan ihmiset, omasta mielestäni en. Masennus ei ole sen hävettävämpi sairaus kuin mikään mukaan. Sen voi hoitaa, sille ei useinkaan voi mitään, mutta sen kanssa pitää vain pärjätä. Ja ennenkaikkea se on sairaus, josta ei ilman apua parane!
ai sekös musta huonon äidin tekee jos voimasanoja käyttää. akka on aika lievästä päästä vielä...joo ja mä olen hyvä äiti. sitä ei minun tartte epäilläkään.
Eli et ole ollut töissä psykiatrisella, olet itse ollut masentunut, joten et pysty näkemään asiaa ulkopuolisena. Masentunut ei tokikaan yleensä itse huomaa olevansa valtavan itsekäs. Muut sen kyllä huomaavat ja kokevat.
Olen työssäni hoitanut menestyksekkäästi useita keskivaikeasti/vaikeasti masentuneita ihmisiä. Tiedän siis kuinka vakavasti masentunut ihminen käyttäytyy. Välillä heitä joutuu "potkimaan persauksille", jotta heidät saa toimintakykyisiksi.
Huomaa, että perustat mielipiteesi vain omaan kokemukseesi, koska kyllä masennuksesta jotkut paranevat jopa ilman apuakin, mutta suurimmalle osalle varsinkin vakavasti masentuneista apua on välttämättömyys paranemiseksi. Ja toki mitä nopeammin saa apua sitä nopempaa toipuminen yleensä on.
Seurasin väittelyänne tänne asti ja nyt kyllä meni liian pitkälle. Että se joka itse kokee jotakin ei muka olisi asiassa yhtä hyvä asiantuntija kuin kirjanoppinut? Sinussa taitaa asua itessäs sellainen pieni narsisti. Sellainen on helppo tunnistaa jos tietää alastanne yhtään mitään. Jos suhtautuu masennukseen yliolkaisesti ja vieläpä melkein kollegalleen noin ilmaisee asiat, niin parantamisen varaa toki on.
Itse olen ollut myös alalla mutta katsoin viisaammaksi jättää koko sen suuntaisen uran jo pelkän palkan vuoksi. Onneksi jotkut ovat saaneet hoitopuolen tehokkaaseen suuntaan. Jos kaikki käpertyisivät itseensä eivätkä näkisi metsää puilta kuten useimmat itseään 'taviksena' pitävät tekevät, ei mitään hyviä asioita saataisi tämän harmaan byrokratiaviidakon vartijajoukon läpi.
Koin raskausmasennuksen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen molempien lasteni kohdalla ja se oli hirvittävää. Tukea en oikeastaan saanut, paljon kyllä kielteisiä tunteitani ruokittiin läheisten taholta täysin aiheettoman lapsellisella ja ylimielisellä käytöksellä. Läheiset eivät nähneet VÄSYMYSTÄNI, joka on sanan mukaisesti tappavaa laatua. Niin halusin käyvän kohdallani. Sellaiseen on tosiaankin hyvä puuttua ja toistenkin avata silmät huomaavaisuuteen ja ajattelevaisuuteen toista kohtaan, joka ei jaksa. Vaikka kyseessä olisi kuinka läheinen ihminen, se, jolta ensimmäisenä otetaan jotakin tavalla tai toisella, jos saadaan. Ihmiset ovat todella sokeita läheisilleen ja kohtelevat sitä tärkeintä lähintä ihmistä usein kovakouraisen väärin.
Mietipä ihan hetki niitä läheisiäsi. Oliko käytöksesi itsekästä heitä kohtaan? Masentuneen lähiomaisena voi sanoa vain, että on todella raskasta jaksaa jatkuvasti tukea masentunutta, joka itse ei välitä paljoakaan tehdä masennuksensa eteen mitään. Syyllistämistä olen pyrkinyt välttämään viimeiseen asti, mutta välillä väsyn ja sanon pahasti, niin itsekkäältä masentuneen oleminen ja toiminta tuntuu. Vaikka kuinka pyydän lenkille ja raahaan mukaani niin ei auta mikään. Koko hoitoarsenaali on käytössä. Siinä mielessä ymmärrän kyllä sen pointin, että masentunut on itsekäs, siltä se lähiomaisena usein tuntuu ja onhan se itsekästä, vaikkei masentunut varmaan sitä itse tajua eikä sille kauheasti mitään voi.
JOtenkin tuntuu, että terapiassa masentuneelle vain hoetaan, että sinulla on oikeus olla heikko. Ja sitten masentunut hokee sitä loputtomiin kotona, jos vähänkään yrittää hänelle jotain piristävää tekemistä keksiä tai häntä johonkin mukaan saamaan. Meistä läheisistä on todella raskasta taivaltaa siinä vieressä. Sinä syytät läheisiä siitä, etteivät he huomanneet väsymystäsi, mutta kyllä masentuneessa on itsessäänkin vikaa, ei meidän läheisten voimavarat ihan oikeasti kaikkeen riitä. JOka päivä kuunnella sitä, kuinka kurjaa elämä on, kuinka mitään ei jaksa tehdä (kyllä se vähän viitsimisestäkin on kiinni). Yritän ymmärtää masentunutta, koska haluan uskoa, ettei hän tahallaan sellainen ole, mutta kyllä hänen käytöksensä itsekästä on, sitä ei voi kieltää. Näin perheenjäsenen näkökulmasta.
Hormonit aiheuttavat nämä masennustilat äideillä. Ne aiheuttavat siis väsymystä, surun tunnetta ja etenkin erittäin suuren tarpeen läheisen tukeen. Meillä nämä tukijat olivat räkäkännissä kesällä joko maailmalla muiden ihmisten kanssa tai sitten he käyttäytyivät häirköivästi kotna tämän tästä. Itse istuin liian usein aivan yksin kotona. Tunsin oikeasti jääneeni täysin hylätyksi ja oman onneni nojaan jätetyksi kipuineni ja murheineni. En voinut kipujeni vuoksi lähetä minnekään. Näet asiat noin yksioikoisesti. Että masentunut aiheuttaa itse oman tilansa? Minua ei kukaan edes pyytänyt ikinä lenkille. Olisin lähtenyt, jos yksikin olisi sitä kanssani tehnyt.
En toki väheksy masentuneen itsensä tuntemuksia, mutta on eri asia olla masennuksen kokenut kuin alan asiantuntija kuten on eri asia olla lapsi ja lapsen kehityksen asiantuntija. Masentuneen omat kokemukset ovat subjektiivisia, niitä värittää hänen oma kokemuksensa. Ja jokaisessa meistä asuu toki pieni narsisti, toisten sisällä suurempi ja toisten sisällä pienempi ja kuten mainitsitkin sisälläni asuu pieni narsisti.
Mietin tuota, että koit raskausmasennuksen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen molempien lastesi kohdalla. Miksi siis teit vielä toisen lapsen, jos jo ensimmäisen lapsen hoitaminen oli lähes ylivoimaista sinulle?
Olen itse sairastanut keskivaikean/vaikean masennuksen (diagnoosina molemmat, lääkäri ei kai osannut päättää) joten puhun myös omasta kokemuksestani ja tiedän kyllä sen tunteen, kun ei jaksa nousta sängystä ylös aamuisin ja kaikki on synkkää. Aiemmin jo mainitsinkin, että minulla on taipumusta masennukseen. Mutta saa kai täällä maailmassa olla erilaisia mielipiteitä, tämä nyt on minun näkemys asiasta. Mielipidepalstahan tämä on.
Pidän lapsista,haluan sukuni jatkuvan,elämää ei olisi ilman lapsia,haluan että mulla on lapsia..koska se vaan on niin.....
ja nyt kun mulla on lapsia,haluan rakastaa niitä,kasvattaa niitä (ilmanhoitajia) kotona, nähdä kun he kasvavat,iloitsevat,nähdä kunka hekin tykkäävät kun äiti hoitaa niitä kotonaa ja niillä on rakastavat vanhemmat.Emme lioin tarvi laatuaikaa...sen saamme lapsistamme!!!
Käyn lasteni kanssa kaupassa, olen opettanut ne siellä käyttäytyyn kunnolla, en vie niitä joka kuukausi mummolleen.....näin minulla, mites teillä?? :))
Mun mielestä laatuaika on vaan termi, jota voi käyttää, jos ei osaa viettää lastensa kanssa ihan vaan aikaa. Nykyään aika tuntuu olevan niin kortilla ja kaikki "toiminta" niin suorittamista, että lasten kanssa ei osata olla, ellei ole suunnilleen paperilla suunniteltuna, mitä tehdä ja mistä puhua.
No, jokatapauksessa, ite tykkään käydä (ruoka)kaupassa ihan yksin (terapeuttista ;-)On ihan kiva saada parina iltana vapaata iltahommista ja lähteä kauppaan. Päiväkodista puheen ollen, eikös se nyt ole ihan sama (varsinkin henkilökunnan kannalta), onko se lapsi hoidossa viiteen vai puol viiteen? Työaika kai on kuitenkin viiteen. Helposti soisin äidille rauhallisemman kauppareissun yksin, kun väsyneen lapsen kanssa.
ihmettelen.. Minulta on usein kysytty, että koskas te vietätte laatuaikaa ja miten?
NOh, minä vastaan että aina vietetään laatuaikaa kun koko perhe on kasassa.
Se ei kuulemma ole laatuaikaa vaan se on laatuaikaa, kun viedään lapset pois jaloista ja lähdetään itse baariin tai muuten vain ollaan yhdessä miehen kanssa.
Tottakai suhteelle terveellistä on viettää silloin tällöin hetki aikaa kahdestaan miehen kanssa, mutta miksi laatuaikaa on vain silloin, kun lapsia ei kuulu eikä näy?
Eräs ystäväni jopa haukkui minut "tekopyhäksi lehmäksi" kun kerroin viettäväni laatuaikaa lapseni ja mieheni kanssa.
Hänen mielestään laatuaika on aikaa yksin.. Niin no, jokainen taplaa tavallaan..
olipas tutun kuulosta..
eräs kaverini joka sai lapsen lähti suurinpiirtein samalla viikolla vai oliko seuraavalla viikolla viihteelle..
mua taas ei napannu/nappaa niin haukuttiin..
Hyvä juttu, että otetaan kantaa. =) Mun tarkoitus ei ole saada porukkaa täällä raivon valtaan, vaan oikeesti saada aikaan keskustelua tästä asiasta. Sen jälkeen kun tuli päivähoitolai voimaan, jonka mukaan kaikilla on oikeus päivähoitoon, on tää juttu räjähtänyt käsiin.
Eikä mun tarkoitus ole se, ettei koskaan sais viedä lapsiaan hoitoon hoitopaikkaan ja mummolaan, vaan sitä, kun sitä tapahtuu jatkuvasti.
Ja siihen kommenttiin, että ammattilainen tai ei, niin paperit on taskussa ja lisää opiskelen koko ajan. Siitäpä huoli sitten kasvaaki...eikös se niin ole, että tieto lisää tuskaa????
Ja kyllä, mulla maksetaan siitä, että hoidan lapsia, mutta eikö kukaan ole oikeasti huolissaan lapsista? Edellinen sukupolvi on jo sellasta pullamössöporukkaa ja nyt on tuloillaan adhd ynnä muut tarkkaavaisuushäiriöiset valtaan seuraavaksi..voi hyvänen aika.
Mikset hoida sitä itse kotona?
Miksi hoidat mielummin muiden lapsia?
Ahneuttasi? Rahako on tärkeämpää? Etkö kestä olla kotona?
Etkö ajattele että vieraannut hänestä samalla kun muiden -näiden laiskojen saamattomien vanhempien lapset vievät aikasi ja energiasi?
Missä on omat arvovalintasi?
nimenomaan hoidan..toimin nimittäin perhepäivähoitajana. Siirryin päiväkotimaailmasta kotiin hoitamaan lastani kotiin ja samalla saan rahaa kun hoidan toisia ja lapseni saa seuraa ja kavereita. Siirryn sitten taas päiväkotiin virkani turvin kun lapseni on isompi.. niin että näin.
Ja todella kestän olla kotona. Mä nautin siitä kun saan hoitaa ite oman lapseni.
Täälläkin yks hoitotäti miettii surullisena ihan samoja asioita .
Ilmeisesti ihmisten itsekkyys ja mukavuudenhalu on lisääntynyt ja tämä on nykypäivää .
Puhutaan vaan virikkeistä ja sosiaalistamisesta mutta ei ymmärretä että lapselle tärkein on oma perhe .Oman perheen kanssa vietetty aika .
Onneksi on vielä niitäkin jotka ymmärtävät että lapset ovat pieniä hetken aikaa ja haluavat viettää aikaansa omien lasten kanssa ja nauttivat olla ja tehdä perheen kesken .
Yksikin tuttu pariskunta jättää lapset keskenään ja menevät monen tunnin kauppareissuille aina kahdestaan .Koulun jälkeen pienet koululaiset ovat keskenään ja illat ravataan harrastuksissa ja aina vaan lapsia jätetään yksin kotiin :(
Loma-aikoina lapset ovat keskenään kun vanhemmat pitävät lomaa keväällä ja syksyllä niin että lapset ovat koulussa ja iltapäiväkerhoissa .Loppuloma pidetään tietty samaan aikaan .
Lapsiystävällisempää olisi pitää pikkusen eriaikaan lomia niin ettei lasten tarvitsisi olla keskenään kotona ...
en ole huolissani muiden lapsista kun omissakin on tarpeeksi..
Ihmetyttää kyllä välillä mitä päässä liikkuu kun niitä lapsia väsätään. Juuri yksi äiti tosissaan valitti väsymystään ja jaksamistaan pienten lastensa kanssa. Hän on silminnähden uupunut. Nyt on tulossa yksi lisää! Varmaan helpottaa?? Niin eikä ollut vahinkokaan edes..
Moni ei kai oikeasti ymmärrä mikä työ lapsissa on. Ennen kun jouduttiin hoitamaan pienempiä yms hommaa oli niin oli joku ymmärrys asiasta, mutta nyt luullaan ihan ihmeitä. Eikä ne lapset opi itsestään ne kun ei ole pikkuaikuisia vaan pikkuihmisiä..
Ja kun lapsia ei kasvateta ja opasteta ja ohjata toivottuun malliin niin on helpompi mennä ilman kuin ottaa mukaan. Nämä on niitä ikuisuuskyssäreitä nämä asiat..
Vauvan hoitokin on jo niin vierasta monelle kun ei ole koskaan nähnyt sitä tehtävän että sen kanssa ollaan liemessä muusta osiosta puhumattakaan! Ja itseasiassa jos ei osata huolehtia edes omista asioista niin miten ihmeessä pienestä ihmisestä vastuullisesti?
mulla on vauva, ensimmäinen lapseni ja lisää toivon tulevaisuudessa. Perustelu ei ole kummoinen, haluan lapsia, haluan olla äiti, se vain tuntuu luonnolliselta ja ihanalta...
Mutta mikään luontainen äiti en ole ja aika usein tuntuu, että olen ihan lirissä vauvan kanssa. Olen nuorin lapsi enkä ole koskaan ollut vauvojen kanssa tekemisissä. Eli juuri niinkuin sinä sanoit "Vauvan hoitokin on jo niin vierasta monelle kun ei ole koskaan nähnyt sitä tehtävän että sen kanssa ollaan liemessä muusta osiosta puhumattakaan!" Vähitellen olen kuitenkin asioita oppinut, sitä mukaa kuin niitä eteen tulee.
Ja opiskelut jatkuu kun lapsi täyttää vuoden. Voisin kai perustella että se on lapsen paras, kun saan opiskelut loppuun ja sitten työpaikan ja rahaa enemmän, mutta todellisuudessa syy on itsekäs: haluan opiskella. Mielestäni lapsi on silloin tarpeeksi iso olemaan perhepäivähoidossa. Tulen opiskelemaan hitaaseen tahtiin, jotta voin olla kotona mahdollisimman paljon.
Minun mielestä laatuaikaa on se kun miehen ja lapsen kanssa köllötellään sängyssä ja hassutellaan. Mutta välillä on päästävä eroon molemmista ja tuskin sellaista äiti on joka ei koskaan olisi uupunut?!
Minulla ei ole minkäänlaista kokemusta vauvojen tai lasten hoitamisesta ennenkuin sain omani. En edes uskaltanut ottaa vauvaa syliini ennen kuin sain oman lapseni. Hän on nyt kolmevuotias.
Minulla kaikki on kuitenkin ollut erittäin luontevaa ja helppoa, koska koen, että olen nyt tätä lasta varten. Pidän lapsuutta pohjana koko elämälle, siksi lapsuuden on oltava turvallinen ja lapsen on saatava kokea olevansa rakastettu (joka osoitetaan hellyydellä ja rajojen asettamisella). Uskon, että oman lapseni hoitaminen on niin luontevaa siksi, että kunnioitan, arvostan ja rakastan lastani juuri sellaisena kuin hän on. Ja elämäni tärkein tehtävä on antaa hänelle hyvä lapsuus. Ilman kokemustakin voi siis onnistua, uskon että kyse on enemmänkin vanhempien asenteesta, siitä, että omat tarpeet menevät lapsen/lasten tarpeiden edelle.
lähinnä sillä kokemuksella kuitenkin hain sitä asiaa, että kaikki ei oikeasti tajua ettei lapsi tajua ja oivalla pienenä omin päin asioita vaan ne pitää opettaa. Ja kerrata ja toistaa tarpeeksi monta kertaa ennen kuin ne asiat on siellä selkäytimessä. Lapsen kehityskin on monelle ihan vieras edes summittaisena asiana saati tarkempana tietona miten se etenee jne.
Nykyajan vitsaushan lienee se kun sanotaan ettei ihan pientä viitsi komentaa ja sitten onkin se vähän isompi joka ei tottele. Ja silloin vika onkin äkkiä lapsessa? Kun ei ole mielikuvaa asioista eikä halua paneutua asiaan välttämättä kunnolla niin homma menee metsään.
Eikä se kokemuskaan aina auta jos ei tajua mistä asiassa on kyse. Onhan noita tusinan kersaa omaavia joille edelleen on ihan vierasta se, kuinka jotkut lapset tottelee ja jotkut ei jne.
Lähinnä hainkin tällä, että lienee yksi syy nykyiseen menoon se, että se luonnollinen oppiminen aiheesta on jäänyt nykyisin eri tyyliseen elämään. Omassa lapsuudessani jos ei ollut omia pikkusisaruksia niin oli ainakin naapurissa ja pihalla katsottiin kaikkien perään jne. Kyllä siinä aika tarkkaan oppi miten typerä on kolmivuotias ja ennenkaikkea miten nopea! Ja paljon muuta tietoa joka omien lasten kanssa on ollut tuolla jossain ja pulpahtelee sieltä. Varsinaista vauvanhoitoa olen myös harrastanut vasta omien lasten kanssa. Leikki-ikäisiä on sitten paimennettu aikanaan senkin edestä vaikka ei sitä edes tajunnut sellaiseksi kun kaikilla oli vastuu toisistaan siinä pihapiirissä.
Kyllä suurin osa lapsista mun mielestä on hoidossa sen vuoksi, että vanhemmat käyvät töissä tai koulussa. Mun täytyi laittaa lapsi 1 vuotiaana hoitoon opintojen takia. Ei olisi tullut mieleenkään laittaa lasta hoitoon ilman pätevää syytä.
Sitten kun sain opinnot päätökseen jäin saman tien äitiyslomalle. Silloin esikoinen oli ollut jo sen verran pitkään hoidossa, että hän oli saanut jo kavereitakin. En sitten halunnut ottaa häntä kokonaan pois hoidosta, koska olisin samalla riistänyt lapseltani ystävät ja tutut kuviot. En olisi kuitenkaan pystynyt kotona toteuttamaan samaa perhepäivähoitajan päivärytmiä.
Kerroit tuolla jossain välissä olevasi perhepäivähoitaja eli olet yhdistänyt kodin ja työn. Hoidat omaa lasta ja muiden lapsia. Meillä kaikilla ei ole haluja eikä mahdollisuuksia tehdä sillä lailla. Kerrot, että näin lapsesi saa myös kavereita. Eikö siis nämä ihmiset, jotka vievät lapsensa hoitoon halua ihan samaa asiaa? Kaikki äidit eivät välttämättä ole niin sosiaalisia ihmisiä, että haluaisivat istua kaiket päivät hiekkalaatikon reunalla sateessa ja paisteessa, mutta haluavat silti mahdollistaa lapsille sosiaalisia hetkiä. Hoitopaikka on silloin hyvä paikka sosiaalisille kontakteille. Eihän sen lapsen tarvitse siellä joka päivä olla tai sitten on siellä aina pari kolme tuntia päivässä.
Se että lapsi on hoidossa, ei välttämättä tarkoita sitä, että äiti ei itse pärjäisi lapsensa/lapsiensa kanssa. Monet tarvitsevat ehkä kuitenkin jonkinlaista kasvatustukea omaan vanhemmuuteensa toisen kasvattajan - tässä tapauksessa hoitopaikan henkilökunnan - kautta. Nykyään äideiksi tullaan niin myöhään, ettei sitä enää muista omaa nuoruuttaan niin hyvin ja osaisi heti leikkiä lapsensa kanssa oikein. Ja ei välttämättä tiedä aina kuinka opettaa lasta lapsenomaisesti.
Musta itsestäni ainakin tuntuu, että kärjistät asiaa liikaa. Eivät toki kaikki raahaa lapsiaan hoitoon sen vuoksi, että saisivat itse olla yksin kotona. Saattaa sellaisiakin löytyä, mutta heillä on varmasti siihen omat syynsä. On kurjaa, kun äitejä syyllistetään kaikesta mahdollisesta. Eikö ole jo ihan tarpeeksi siinä, että huolehtii omasta ja lapsensa elämästä? Pitääkö sitä alkaa holhoamaan muidenkin elämää?
Jos olisin etukäteen tiennyt mikä homma kahdessa lapsessa on, en olisi ikäpäivänä hankkinut ensimmäistäkään.
Ekat kuusi vuotta meni ok, mutta sitten väsyin, enkä enää pärjää lasteni kanssa. He ovat vain taakka.
En etukäteen suunnitellut väsyväni, tässä nyt vain kävi näin. Luulin että lapset on ihania ja että jaksan kantaa vastuuni siinä missä muutkin äidit. Missään nimessä en olisi omille lapsilleni suonut välinpitämätöntä äitiä.
Totuus on tarua ihmeellisempää. Lapset ovat ihania, mutta tämä äiti on aivan lopussa. Onneksi heillä on isä.
asialle jotain, jos kerran tiedät olevasi väsynyt ja välinpitämätön?!
Harva uskaltaa tunnustaa olevansa tätä mieltä! Minusta olet rohkea ja ajatuksesi ovat ihan yhtä oikeutettuja kuin muidenkin. Nyt vaan laitat lasten loppuelämät kuntoon. Siihen loppuelämään ei sinun tarvitse kuulua välttämättä.
Ei sitä kukaan halua tai suunnittele. Tiedän kokemuksesta että se voi ythäkkiä iskeä ja alkaa salakavalasti pikkuhiljaa. Jotkut yrittää kieltää sitä mutta silloin se vaan pahenee. Ei kaikki edes tiedosta masennusta. Se hoitoalan ihminen joka täällä kirjoitteli kuulosti elämäänsä ja työhönsä kyllästyneltä katkeralta naiselta. Olet väärällä alalla ja mielestäni huono hoitaja. Toivottavsti kukaan ei saa sinua hoitajakseen tämän kirjoituksesi jälkeen, säälin kyllä sitä ihmistä. Minulla itselle terapeutti kertoi juttujeni perusteella että minulla on ollut synnytyksen jälkeinen masennus esikoiseni syntymän jälkeen en ollut itse tiedostanut sitä. Olin vain tehnyt kaikki koneellisesti ja mennyt kuin sumussa mutta en ollut henkisesti vauvalle läsnä. Eli kyllä masennus täytyy hoitaa ja antaa sen tulla sillä se ei poistu sormia napsauttamalla kummittelemasta.
sellainen että viis veisaa lapsistaan. Jos mies ottaa lapsensa luokseen kerran kuussa muutamaksi tunniksi, valmiiksi syötetyt, puhtaat vaatteet eikä mitään tarvi muutakin telkkua heidän kanssaan katsella, niin väitänpä ettei mies siinä pahemmin väsy.
Ei tarvi mistään huolehtia. Kun mies haluaa lapsistaan eroon, senkun kippaa äidille ja niin on taas yksi tapaamis parituntinen hoidettu!
Äidit tässä tekee kaiken, ja sitten ei saisi olla väsynyt ja valittaa?? Outoa. Se kellä on asiat hyvin, ei voi tietää, mitä on sellaisen ihmisen elämä joka elää pelkästään lapsilleen, ja unohtaa itsensä.
Äidit tekevät kaiken palkatta, ja vielä kehtaa monet valittaa että elarit ovat suuret? Ehkä miehistä ei ole jakamaan elämää muiden kanssa, ja ovat ikuisia oman tiensä kulkijoita. (niin ei kaikki:))
saa, mutta jos tietää ongelman, niin minusta se pitää hoitaa. Eli jos äiti tietää olevansa yliväsynyt/kyllästynyt, niin jotain asialle olisi tehtävä.
Itselläni on se onnekas tilanne, että lapsen isä hoitaa lasta niin paljon kun tarvitsee.. Ollaan siis yhdessä lapsen isän kanssa, mutta eihän kaikki miehet siltikään anna äidille omaa aikaa ja tue harrastamaan jne..
Sinullekin vielä, minä en sanonut, ettei masennusta pidä hoitaa. Päinvastoin, tottakai masennus pitää hoitaa. Mutta hoidon pitää olla oikeanlaista ja masentunut pitää saada itse tajuamaan, että hän ei voi itsekkäästi tuijottaa omaa napaa vaan hänellä on velvollisuuksia (mukavia sellaisia siis omat lapset).
Minä vain toin esille tosiasian eli sen, että masennus on paljolti seurausta omaan napaan tuijottamisesta, itsekkyydestä.
Tottakai masentunut tarvitsee apua, mutta hyssyttelevä apu ei auta. Itse olen saanut parhaat tulokset terapeuttina masentuneiden kanssa, kun olen saanut nämä ihmiset ymmärtämään, että heillä on velvollisuuksia muita ihmisiä kohtaan. Tottakai on myös masentuneita, jotka ovat uupuneet, koska eivät osaa rentoutua ja silloin panostetaan siihen osa-alueeseen. Kuitenkin myös he tuijottavat pajolti vain omaa vointiaan ja surkuttelevat sitä.
Henkilökohtaisesti en ole vielä koskaan tavannut masentunutta, joka ei tuijottaisi tosi paljon omaan napaan. Paranemisprosessin alettua masentunut selvästi alkaakin ottaa muiden tarpeita huomioon ja tajuaa, ettei hän voi olla niin itsekäs, että huolehtii vain omasta voinnistaan. Itse pidän vääränä sitä, että masentuneelle hoetaan, että sinun pitää huolehtia vain itsestäsi ja omasta jaksamisestasi. Nimittäin, jos masentuneella on lapsia, hänen tulee huolehtia myös heistä ja se jos mikä antaa vähitellen elämän tarkoituksen (masentunut ei vain heti tajua sitä, koska on niin itseensä käpertynyt).
Että on niitä niinkin fiksuja masentuneita, että jos huomaavat ympäristössään tuolla tavalla ajattelevan ihmisen, he piilottavat tunteensa eivätkä paljasta niitä. Että mitenkäs sitten tämä itsekkyysteoria väännetään uudelleen, kun et enää voi tunnistaa masentunutta koska hän on sinua fiksumpi? Hän potee kyllä masennustaan sitten muualla. Ei kaikki sitä niin näyttävästi valita vaikka kärsivät paljon, lapsellinen väitös kerta kaikkiaan eikä sille ole mitään tieteellistä taustaa. Siis kuten jo mainitsin, narsismi on kategorioitu erikseen.
Mutta totuuden nimissä myönnettäköön, että metodisi ovat maalaisjärjellisiä kylläkin eli erittäin tarpeellista useasti. Tiedän täysin mitä tarkoitat, mutta se ajatus ei yleistyksenä tosiaan toimi, koska ihmiset ovat yksilöitä. On hienojakoisia, moniulotteisia ja karkeajakoisia, niitä oikeasti itseensä käpertyviä ihmisiä. Jotka jälkimmäiset sen potkun persuuksinsa juuri tarvitsee. Mutta mistä tiedät olevasi oikeasssa tämän kaiken ihmistulkinnan kanssa?
Väitinkö olevani oikeassa, mielipiteitä ja tulkintoja on erilaisia, tämä on mielipidepalsta. Mutta kyllä kaikki masentuneet jollakin tavalla itsekkäitä ovat, aina he jotakin läheistään laiminlyövät, kun räytyvät omassa surkeudessaan (vaikka eivät sitä oloaan muille valittaisi). Itsekkyyttä on olla myös hakematta apua.
Mutta kaiken jälkeen, vaikka ajattelen, että masennus on seurausta ihmisen itsekkyydestä, olen sitä mieltä, että tottakai masennusta pitää hoitaa ja apua täytyy siihen sairauteen hakea. Ja läheisten pitää olla tukena. Eli en ajattele, että ihmistä pitäisi laiminlyödä sen takia, että hän on itsekäs. Kaikkihan me jollain tavalla itsekkäitä olemme.
samaa mieltä kanssasi. Itselläni on 3 lasta ja aina he ovat kulkeneet kanssani, ei ole ollut edes mahdollisuutta jättää hoitoihin. Mutta en ole niitä sen takia tehnytkään, että minun tarvisisi hillutella joka hetki. Olen itsekin miettinyt tätä asiaa, että miksi näin nykyään toimitaan. Yhtenä vaihtoehtona on, että nykyiset "vanhemmat" eivät ole saaneet itse "hyvää ja riittävää" kasvatusta tai sitten, että lapsi on jonkinlainen "statussymboli", se tarvitsee olla, mutta sen kanssa ei tarvitse olla. Olen aivan yhtä mieltä siitä, että jokainen joka tekee lapsia, pitää myös kyetä hoitamaan ne itse, isovanhemmat eivät ole vanhempia.
silloin kun itse olin lapsi, oli ihan tavallista, että mummot hoitivat. Ne mummot tosiaan vaan asuivat saman katon alla. Ei maalaistaloista ennen viety lapsia hoitoon mihinkään, vaan mummo katsoi perään. Omakin äitini oli töissä, ei meidän kylässä ollut mitään päiväkotia ennen kuin 70-luvun lopulla. Joskus kuljin töissä mukana, mutta usein mummo tai eläkkeellä oleva reumainen tätini katsoi perään. Äitini teki vielä vuorotyötä, eli oli usein sunnuntaisin töissä ja lauantaisin aina. Nykyiset mummot hoitavat paljon vähemmän, heillä kun on aivan oikein halu ja oikeuskin omaan elämään sekä omaa rahaa, ennenhän he olivat riippuvaisia jälkikasvunsa huolenpidosta. Siis lyhyesti; Mummot hoitivat lapsenlapsia ENNEN paljon yleisemmin kuin nykyään.
Lisään vielä, ettei minun lapseni ole olleet koskaan kellään sukulaisella hoidossa - käytännön mahdottomuus. Mieheni äiti oli alkoholisti, oma äitini teki sitä vaativaa vuorotyötä siihen asti, kunnes kaatui maahan ja kuoli samantien - eli kummastakaan ei hoitajaksi. Mieheni äiti on nyt raitistunut, mutta lapseni ovat jo nyt isoja eivätkä edes halua mummolaan, ymmärrettävästi.
Hullu, onhan ennenkin mummot hoitaneet, se ei oo vain ollut niin näkyvää että ON VIETY HOITOON kun on asuttu SAMAN KATON ALLA!!! sisarukset myös hoitaneet. NY teet sitten tästä asiasta kärpäsen taas, että voi kun ei jakseta hoitaa. Kyllä mä esim. hoidan itse, mutta kun opiskelen, silloin tulee mummo hoitamaan, se ei ole voimista tai hermoista kiinni, mä vain satun oleen koulussa ja (maisteri, siis olen jo töissä ja ammatti hankittu, en mikään tyttönen) haluan turvallisen hoidon. Ja kyllä me joskus tosin harvoin halutaan miehen kanssa käydä esim. kaksin syömässä tosin usein mennään koko perhe ja tosi paljon liikutaan yhdessä, Kyllä mun lapset on kaupoissa, matkoilla jne. mutta en tunne pistoa jos joskus on hoidossa.
..joka sai paikan erityisryhmässä 5v ja oppi siellä puhumaan kunnolla toisten lasten seurassa. Oli puolipäiväisenä silloin, kun olin pätkiä työttömänä. Naapuri syyllisti, että vie lapsen hoitoon vaikka itse kotona, kun ei tiennyt diagnoosista mitään. Lapsen ollessa hoidossa kävin mm. useissa työhaastatteluissa ja sainkin työpaikan, yksi ratkaiseva tekijä valintaan oli että lapsi oli jo hoidossa ja pääsin aloittamaan nopeasti. Mutta ko. naapuri hoiti omia lapsenlapsiaan lähes joka ainoa viikonloppu, mutta minä olin se paha ihminen, kun vien lapseni puoleksi päiväksi hoitoon. Muuten hoidin lapseni itse, vain pk:ssa oli vieraalla. En tiennyt lasta yrittäessäni, että suvussamme on paljonkin tätä autismia, tutkimalla asiaa aloin ymmärtää mm. mieheni isää.
Valitettava tosiasia on, että JOTKUT lapset todella ovat päiväkodissa 10h päivässä. Joka päivä. 5-7 päivää viikossa. Päivälle tuo lisäpituutta mm. vanhempien pitkät työmatkat.
Pitkistä päivistä kärsivät kaiken ikäiset lapset. Jo 8h päivähoito päivässä on lapselle pitkä aika. Silloin päiväkotielämästä tulee kodin sijasta lapsen normaaliarkea. On surullista lohduttaa huokailevia ja itkeviä lapsia, jotka jo monta tuntia ennen vanhempien saapumista kovasti odottavat kotiin pääsyä. Heidän on vain alistuttava siihen, että kotiin ei pääse, vaikka kuinka sinne jo kaipaisikin. Se kaipuu on aivan erilaista, kuin lyhyitä työpäiviä tekevien vanhempien lapsilla! Lisäksi joidenkin perheiden kanssa on kerta toisensa jälkeen keskusteltava (johtajatasollakin) hoitopäivien pituuksista, mutta silti lasten hoitopäivä on säännöllisesti sen 10h.
Lomat ovat myös kyseenalaisia. Kaikilla lapsilla ei sitä ole laisinkaan. He kestävät kesäsisin ryhmien muutokset (kesälomille jäävät lapset, sijaiset yms.) ja joutuvat "lomattomina" suoraan syksyllä aloittamaan uuden toimintakauden.
Ja vielä plussana se, että monet kasvattajat ovat päiväkodissa tiukilla. Miten hyvä paikka lapselle on sellainen ryhmä, jossa kasvattajat toimivat äärirajoilla ja jossa lapset ovat pitkiä päiviä?
Itse rakastan työtäni ja yritän helpottaa JOKAISEN lapsen surua ja ahdistusta parhaani mukaan. Lasten liian pitkistä hoitopäivistä on puhuttu henkilöstön ja johtajien kesken useammassa päiväkodissa. Ketjun aloittaja siis vain lausuu ääneen sen, mitä me ammattikasvattajat olemme työssämme todeksi havainneet.
Tätä minä myöskin kirjoituksellani peräänkuulutin...HÄTÄ LAPSISTA!!!
Se pitäisi olla meidän kaikkien yhteinen...niin äitien kuin hoitohenkilökunnankin.
Kiitos sinulle!
Kuvatunlaista ei ole omassa tiedossa, vaikka joku voisi jotain johtopäätöksiään vetää eli luulla. Itse hoidan lastani aina kotona kun pystyn, mutta kysyn kyllä että kai sairastava ihminen saa tuoda lapsensa päivähoitoon niinä päivinä kun kykenee tuomaan? Meillä ei ole lapsi ollut mummulassa yhtäkään yötä hoidettavana, eikä muutenkaan missään päivähoidon lisäksi, haluaisin kyllä tehdä niin ja periaatteessa se on mahdollista, mutta käytännössä ei kuitenkaan. Jos tällaisia mainitsemiasi tapauksia on paljonkin, niin kait heillä on sitten siihen omat syynsä. Heillä riittää virtaa itselleenkin vielä. Kaikki ei ole aina sitä miltä ulkopuolisen näkökulmasta näyttää. Ehkä kannattaa ajatella asiaa muistakin näkökulmista. Tietysti olen sitä mieltä kanssasi, että tämä ns laatuaika on nykyajan ilmiö joka on tullut jäädäkseen. Nuorista kasvaa kovin tämänkaltaisia vanhempia, koska ovat tottuneet elämään vain itselleen, ei tarvitse välttämättä huomata oman kodin välttämättömiä hoidettavia asioita. Ennen muinoin oli koko perheen voimalla pakko osallistua työelämään ja vastuunkantamiseen, jotta perhe pärjäisi ylipäätään. Sähköajassa ei enää työstetä lämmitysasioiden ja ruuanlaiton kanssa tuntikausia, välttämättömyydet ovat siirtyneet suoraan hyödykkeistä nauttimiseen. Se on se suuntaus, joka ihmisiä ohjaa. Se ei olekaan perheystävällistä, vaan voi luoda suoraa erkaantumista aina perheenjäsenten pahoinvointiin asti.