Toisinaan tulee miettineeksi, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Mitä tarkoittaa olla ihminen? Monetkin tahot ovat esittäneet yhdeksi ihmisen peruspiirteistä uskonnollisuuden. Tässä minua kiehtoo erityisesti ajatus siitä, että ihmisen uskonnollisuus olisi jotenkin sisäsyntyistä, että kaikilla olisi tarve tai jopa vietti tiettyyn uskonnollisuuteen. Haluaisinkin kysyä, miten itse kukin tämän palstan surffailijoista määrittelee uskonnollisuuden. Nimenomaisesti omakohtaiset kokemukset näkemykset olisivat mielenkiintoista kuultavaa ts. luettavaa.
Reilua on kai laittaa tähän oman pään sisältöä näin aloittavaksi pohdinnaksi: Minä olen lähes aina tiennyt olevani jollain tavalla uskonnollinen. Useimmin asiaa on tietysti tullut pohtineeksi murrosiässä ja sen jälkeen, kun kyky abstraktiin ajatteluun on vahvistunut tarpeeksi. Muistan kuitenkin myös nuorempana olleeni sellainen ”herkkis”, haaveilija, johon kenties kaikkein parhaiten tarve uskonnollisiin kokemuksiin iskostuu. Itsestäni voisin siis sanoa, että uskonnollisuus on sisäsyntyistä. Kulttuuripiiri ja muun yhteisön oletukset ovat vain muokanneet sitä perusluterilaiseen suuntaan.
Onko tärkeää kuulua juuri kirkkoon tai johonkin järjestäytyneeseen uskonnolliseen ryhmittymään vai tuntuuko yksilöllinen uskon/pyhyyden/jumaluuden – kokemus riittävältä? Minä rastittaisin ehkä tuon jälkimmäisen vaihtoehdon. Minusta on rauhoittavaa ajatella, etten voi milloinkaan ymmärtää maailmaa täysin. Järki ei ole palvelijani uskonasioissa, joten hyväksyn mukisematta pienuuteni sellaisten kysymysten äärellä kuten: ”Onko Jumalaa olemassa? Millainen Jumala/jumaluus on?” Toisinaan koen jopa ahdistavaksi kirkon tavan lokeroida asiat joko totuuksiksi tai valheiksi. Iltaisin rukoilen sitä Jumalaa, johon luterilainen yhteisöni on minut tutustuttanut. Kuitenkin luulisin rukousteni menevän täsmälleen samaan osoitteeseen, vaikka olisin syntynyt islamilaiseen tai hindulaiseen kulttuuripiiriin. Oma sisäinen käsitykseni pyhyydestä tai jumaluudesta tuskin muuttuisi, vaikka puitteet olisivat erilaiset.
Eräs tuleva pappi sanoi minulle (ja muutamalle muulle, jotka sattuivat kuuntelemaan), että usko ei ole mikään tunne. Että nykyaikana yksilöllisyydestä on tässä mielessä tullut ongelma, sillä ihmiset ymmärtävät yhä useammin uskon pelkästään itsensä ja oman kokemisensa kautta. Että homma ei vain toimi niin. Valitettavasti, en aivan käsittänyt, mitä hän tarkoitti. (Selittäköön joku, jos siihen kykenee!) Minulle usko on hyvin pitkälle tunne, ei samanlainen kuin ilo tai suru, mutta omassa sielussa ja ruumiissa syntynyt tuntemus yhtä kaikki. Tai ehkei oikeastaan tuntemus, pikemminkin kokemus, aistimus. Tästä kokemuksesta/aistimuksesta/tunteesta syntyy uskonnollisuus. Väittäisin, että luterilaisella kirkolla tai kristinuskolla noin instituutioina ei ole paljonkaan tekemistä sen kanssa. Totta kai esim. luterilaisuus on muokannut minusta osin sellaisen kuin olen. Niin kauas ulottuvilla kulttuurisilla tekijöillä ei voi olla olematta voimakasta vaikutusta. Mutta kuten sanottu: sekin on vain osa puitteita.
Minun määritelmäni uskonnollisuudesta: Ihmisen pyrkimys ymmärtää itseään ja maailmaa käsityskykyään suuremman avulla. Pyhyyden kokemusten etsiminen ja tiettyjen tuntemuksien luokitteleminen pyhiksi ja käsittämättömiksi. Halu hahmottaa kokonaisuus, jonkinlainen taustavirta nimeämällä se jumaluudeksi. Kaiken edellisen tunnistaminen omassa toiminnassaan ja ajattelussaan niin, että kykenee jollain tavalla kuvailemaan uskonnollisuuden itsessään. Ja lopuksi – en tiedä, uskon vain, ihmettelen ja arvelen.
Laittakaa vastaan, esittäkää omia näkemyksiänne… Keskustelu olisi kiva. ;)
Reilua on kai laittaa tähän oman pään sisältöä näin aloittavaksi pohdinnaksi: Minä olen lähes aina tiennyt olevani jollain tavalla uskonnollinen. Useimmin asiaa on tietysti tullut pohtineeksi murrosiässä ja sen jälkeen, kun kyky abstraktiin ajatteluun on vahvistunut tarpeeksi. Muistan kuitenkin myös nuorempana olleeni sellainen ”herkkis”, haaveilija, johon kenties kaikkein parhaiten tarve uskonnollisiin kokemuksiin iskostuu. Itsestäni voisin siis sanoa, että uskonnollisuus on sisäsyntyistä. Kulttuuripiiri ja muun yhteisön oletukset ovat vain muokanneet sitä perusluterilaiseen suuntaan.
Onko tärkeää kuulua juuri kirkkoon tai johonkin järjestäytyneeseen uskonnolliseen ryhmittymään vai tuntuuko yksilöllinen uskon/pyhyyden/jumaluuden – kokemus riittävältä? Minä rastittaisin ehkä tuon jälkimmäisen vaihtoehdon. Minusta on rauhoittavaa ajatella, etten voi milloinkaan ymmärtää maailmaa täysin. Järki ei ole palvelijani uskonasioissa, joten hyväksyn mukisematta pienuuteni sellaisten kysymysten äärellä kuten: ”Onko Jumalaa olemassa? Millainen Jumala/jumaluus on?” Toisinaan koen jopa ahdistavaksi kirkon tavan lokeroida asiat joko totuuksiksi tai valheiksi. Iltaisin rukoilen sitä Jumalaa, johon luterilainen yhteisöni on minut tutustuttanut. Kuitenkin luulisin rukousteni menevän täsmälleen samaan osoitteeseen, vaikka olisin syntynyt islamilaiseen tai hindulaiseen kulttuuripiiriin. Oma sisäinen käsitykseni pyhyydestä tai jumaluudesta tuskin muuttuisi, vaikka puitteet olisivat erilaiset.
Eräs tuleva pappi sanoi minulle (ja muutamalle muulle, jotka sattuivat kuuntelemaan), että usko ei ole mikään tunne. Että nykyaikana yksilöllisyydestä on tässä mielessä tullut ongelma, sillä ihmiset ymmärtävät yhä useammin uskon pelkästään itsensä ja oman kokemisensa kautta. Että homma ei vain toimi niin. Valitettavasti, en aivan käsittänyt, mitä hän tarkoitti. (Selittäköön joku, jos siihen kykenee!) Minulle usko on hyvin pitkälle tunne, ei samanlainen kuin ilo tai suru, mutta omassa sielussa ja ruumiissa syntynyt tuntemus yhtä kaikki. Tai ehkei oikeastaan tuntemus, pikemminkin kokemus, aistimus. Tästä kokemuksesta/aistimuksesta/tunteesta syntyy uskonnollisuus. Väittäisin, että luterilaisella kirkolla tai kristinuskolla noin instituutioina ei ole paljonkaan tekemistä sen kanssa. Totta kai esim. luterilaisuus on muokannut minusta osin sellaisen kuin olen. Niin kauas ulottuvilla kulttuurisilla tekijöillä ei voi olla olematta voimakasta vaikutusta. Mutta kuten sanottu: sekin on vain osa puitteita.
Minun määritelmäni uskonnollisuudesta: Ihmisen pyrkimys ymmärtää itseään ja maailmaa käsityskykyään suuremman avulla. Pyhyyden kokemusten etsiminen ja tiettyjen tuntemuksien luokitteleminen pyhiksi ja käsittämättömiksi. Halu hahmottaa kokonaisuus, jonkinlainen taustavirta nimeämällä se jumaluudeksi. Kaiken edellisen tunnistaminen omassa toiminnassaan ja ajattelussaan niin, että kykenee jollain tavalla kuvailemaan uskonnollisuuden itsessään. Ja lopuksi – en tiedä, uskon vain, ihmettelen ja arvelen.
Laittakaa vastaan, esittäkää omia näkemyksiänne… Keskustelu olisi kiva. ;)
Vastaukset 32
Vanhimmat
Uskonnollisuuteni taitaa liittyä aika paljon sen pohdintaan, miten Jumala ilmenee maailmassa. En pidä uskoa Jumalaan uskonnollisuutena, usko ja uskonnollisuus ovat eri asioita. Usko on vakuuttuneisuutta ja vakuuttumiseen vaikuttaa paljon erilaisia tekijöitä. Vakuuttumiseen jostain selityksestä voi riittää esimerkiksi se, että selitys on paras mahdollinen, vaikka olisi epätäydellinen.
Uskonnollisuuteni on myös erilaisten näkökulmien pohtimista. Jumalasta puhutaan monista hyvin erilaisista näkökulmista ja mielestäni kaikki ne tarjoavat jotain. Toisaalta on myös sellaisia näkökulmia, joiden kohdalla lähempi tarkastelu paljastaa niiden sisäisiä ristiriitaisuuksia. Mielestäni sellaisiakin voi tarkastella, vaikka voidakseen perustella sen, miksi ei pidä niitä oikeina. Parhaaseen, perustelluimpaan mahdolliseen näkemykseen voi päätyä sekä sulkemalla pois selvästi vääriä, että toisaalta etsimällä oikeaa.
Uskontoja on paljon, mutta monet niistä ovat sisäisesti hyvin ristiriitaisia, sitä ei edes yritetä kieltää. Jotkin uskonnot perustuvat myös taruainekseen, joka ei edes yritä väittää kertovansa mitään totta. On myös monia uskonnollisia näkemyksiä, jotka hyvin selvästi pohjautuvat väärään tulkintaan, vaikka tulkinnan kohde itsessään ei olisikaan kyseenalainen, jne.
Voisi myös ajatella, että tiede toisi jotain ratkaisua aiheeseen. Se kuitenkin pystyy korkeintaan osoittamaan vääriksi joitain uskomuksia, mutta ei koskaan käsittelemään itse uskonnollista ainesta. Esimerkiksi Raamattu kertoo Jumalan puuttumisesta asioiden kulkuun. Tiede ei pysty tutkimaan sitä, koska se lähtökohtaisesti pystyy tutkimaan vain säännönmukaisuuksia, ei poikkeuksia.
Kun etsitään Jumalaa, niin tiede ei poikkea mistään muusta ihmisen itsensä kehittämästä tavasta, jolla yhteys Jumalaan yritetään saada. Kuitenkin Jumala on jo määritelmällisesti ihmisen tavoittamattomissa, joten ainoa mahdollisuus yhteyteen on siinä, että Jumala itse lähestyy ihmistä.
Plantingalla on hyvä vertaus tuosta aiheesta. Hän kertoo vertauksessa miehestä, joka etsii avaimiaan katuvalon alta. Kun mieheltä kysytään mihin hän hukkasi avaimensa, mies kertoo, että tuonne metsikköön, mutta siellä on liian pimeää etsiä mitään.
Ihmisen yritykset etsiä Jumalaa on paljon tuon kaltaisia. Ihminen pystyttää katuvalon valitsemaansa paikkaan ja alkaa etsimään sen alta, koska se on hänen ainoa valonsa ja ainoa mahdollisuutensa löytää mitään. Katuvalo voi yhtä hyvin kuvata tiedettä tai jotain ihmisen kehittämää uskontoa, jonka avulla ihminen kuvittelee löytävänsä Jumalan. Sen valaisema alue on aina rajallinen ja olisi typerää väittää ettei jotain ole olemassa, jos se ei satu löytymään juuri sen katuvalon valokeilasta.
Vertaus on siinäkin mielessä hyvä, että se karsii pois itse kehitetyt uskonnot tai menetelmät vähintäänkin erittäin epätodennäköisinä. Samaan aiheeseen liittyy pohdintani Johanneksen kirjoituksesta, jossa hän kertoo Jeesuksen olevan mm. ”Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen”. Jotain tällaista tarvitaan Jumalan löytämiseen, ei ihmisen pystyttämiä katuvaloja, vaan sellainen valo, joka valaisee ihmisen niin, että hän löytää Jumalan. Kun se tulee ulkopuolelta, se ei ole välttämättä ihmisen itsensä kehittämää ja jos se ei ole ihmisen kehittämää, niin se voi olla se tarvittava kädenojennus Jumalalta ihmisen puoleen.
Jumalan löytämisen mahdollisuudenkin edellytyksenä on se, että Jumala lähestyy ihmistä, ei ihmisen yritys lähestyä Jumalaa. Raamattu on siitä poikkeuksellinen kirja, että se ehkä ainoana esittää asian juuri näin päin. Se kertoo siitä, miten Jumala puhui ihmisille Jesajan, Jeremian ja lukuisten muiden henkilöiden kautta ja siitä, miten Jumala lähestyi ihmisiä Jeesuksen välityksellä. Se kertoo koko ajan Jumalan kädenojennuksesta ihmisten puoleen, eikä missään ihmisten pyrkimyksestä löytää Jumala, paitsi kuvatessaan epäjumalien palvomista. Siksi olen viimeaikoina perehtynyt erityisesti Raamattuun, uskonnollisuuttani kai sekin.
Moip. Todella hyvä, että otit aluksi puheeksi käsitteiden ”usko” ja ”uskonnollisuus” eron. Minäkin lipsauttelen niitä auttamattomasti ristiriitaisissa yhteyksissä hyvin sekavasti toisiinsa sekoittuneena. Mutta ehkä tämä annetaan anteeksi, kun otetaan huomioon näiden sanojen läheinen suhde toisiinsa: uskonnollisuus kait lähes aina synnyttää jonkinlaista uskoa. Ilahduttavaa lukea jotain näin kirkasta ja ilmavaa mielipidettä kuin sinun kommenttisi. ”Vakuuttumiseen jostain selityksestä voi riittää esimerkiksi se, että selitys on paras mahdollinen, vaikka olisi epätäydellinen.” Määritelmäsi uskosta tuossa edellä on minusta mukava. (En nyt parempaakaan laatusanaa keksinyt.) Se antaa tilaa jokaiselle, jolla asiasta on jotain sanottavanaan ja vetää maton rasittavien musta-valko-ajatuskaavojen alta. Hmm… Pidätkö muuten myös alistumista ymmärryksensä rajoihin eräänlaisen selityksen uskomisena? Kelpaako siis vanha kunnon ”En tiedä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä uskoni kanssa” selitykseksi?
Etsiminen ja erilaisten näkökulmien mutustelu kuuluu myös minun uskonnollisuuteeni. Aivan kuten sanoit, ristiriitaisuuksia ei pidä säikähtää. Ottamalla vastaan kaiken sen aineksen, jonka kulttuurisekamelska tarjoaa, kaivautumalla syvemmälle, kääntelemällä ja kokeilemalla saa vain yhden viivan tai vaikka puolikkaan lisää omaan kuvaansa maailmasta. Tieto asioista antaa ihmiselle paremmat valmiudet käsitellä omia uskomuksiaan ja muokata maailmankuvaansa. Minusta on jotenkin hassua, että toisinaan ihmisten lähtökohta on selkeästi se, että itse on oikeassa. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa: täytyyhän sitä jonkin nimiin vannoa, että pystyy perustamaan ratkaisunsa ylipäänsä johonkin. Mutta aina on muita tapoja, niitä on loputtomasti. Erilaisia näkökulmia etsiessään ristiriitaisuudet eivät mitenkään heikennä, vaan pikemminkin vahvistavat omia periaatteita ja näkemyksiä.
Hurmaannuin täysin sinun lainaamaasi katulamppuvertaukseen. :) Etenkin minusta oli kiinnostavaa kuulla ajatuksiasi tieteen ja uskonnon suhteesta vertauksen näkökulmasta. Täytyy tunnustaa, etten ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa aivan noin, että yhteyden saavuttaminen tarvitaan alun alkaenkin Jumalan aloite. Ilmeiseltähän tuo nyt vaikuttaa tuossa seisoessaan. Raamattua varsinkaan en ole milloinkaan nähnyt tuosta vinkkelistä. (Kenties en ole katsellut tarpeeksi kaukaa?) Tässä yhteydessä saat tieteen vaikuttamaan jopa hullunkuriselta. Ihminen räveltää eteenpäin kohti Totuutta apunaan jokin sellainen, jonka hän itse on keksinyt. Eihän hän muuta edes voi, raukka.
KIITOS kommentistasi: sitä oli tosiaan ilo lukea.
Kirjoitat:
"Plantingalla on hyvä vertaus tuosta aiheesta. Hän kertoo vertauksessa miehestä, joka etsii avaimiaan katuvalon alta. Kun mieheltä kysytään mihin hän hukkasi avaimensa, mies kertoo, että tuonne metsikköön, mutta siellä on liian pimeää etsiä mitään."
Plantinga ei muuten ole keksinyt tuota vertausta itse vaan lainannut sen muualta. Alkuperäisessä versiossa se menee sitäpaitsi vähän eri tavalla.
En pidä tiedettä mitenkään hullunkurisena, seuraan kyllä kiinnostuneena tieteellisiä artikkeleita. On hyvä, että on olemassa selkeästi määritellyt menetelmät tiedon etsimiseen varsinkin luonnontieteiden alueella. Uskon tai uskonnon tieteellisessä tutkimuksessa sen sijaan on olemassa tiettyjä ongelmia. Teologian alueella usein halutaan korostaa niiden tutkimusten arvoa, joissa on käytetty tieteellisiä menetelmiä ja valitettavasti on syntynyt käsityksiä, joiden mukaan tieteellinen tutkimus voisi antaa meille kattavan kuvan uskosta tai uskonnollisuudesta.
Uskon tutkimuksessa tieteellinen tutkimus tarkoittaa yleensä lähinnä Raamatun eksegeettistä tutkimista, jota tosin voi tehdä monestakin näkökulmasta. Eksegetiikan menetelmin on saatu erittäin arvovaltaiselta taholta tieteellinen tutkimustulos, jonka mukaan Jeesuksen ylösnousemus on historiallinen fakta huolimatta tapahtuman ihmeenkaltaisesta luonteesta. Tutkimuksen pätevyys riippuu merkittävästi valittavasta näkökulmasta.
Tuollaiseen tulokseen voidaan päätyä vain siinä tapauksessa, ettei sitä ole ennalta suljettu pois mahdollisten selitysten joukosta. Silti suuri osa tieteellisestä tutkimuksesta pitää lähtökohtanaan naturalistista lähestymistapaa. Silloin historiallisten tapahtumien selityksenä voidaan käyttää vain luonnollisia syitä. Muodostetaan kehä, joka on hyvin selvästi nähtävillä ja on hämmästyttävää, että tämä näkemys kuitenkin saa kannatusta.
Halutaan etsiä sitä, miten Jumalan toiminta ilmenee tapahtumissa. Luonnollisia syitä ei lasketa Jumalan toiminnan piiriin, vaan Jumalan vaikutuksien tulee ilmetä yliluonnollisina tapahtumina. Kuitenkin lähtökohta sulkee yliluonnollisen tapahtuman pois mahdottomina, joten niitä ei ole voinut tapahtua, vaan tapahtumille täytyy olla luonnollinen selitys. Tällä menetelmällä päädytään tulokseen, jonka mukaan Jumalan ei voida nähdä toimivan historiassa, koska ei voida havaita mitään yliluonnollista. Lopputulos tiedetään jo tutkimusmenetelmän valintavaiheessa.
Kuitenkin kaikki muut, paitsi tätä näkemystä kannattavat, näkevät Raamattua lukiessaan sen kertovan tapahtumista, jotka ovat luonteeltaan yliluonnollisia. Naturalistista lähestymistapaa kannattava on pakotettu keksimään itse jonkin luonnollisen selityksen noille tapahtumille ja selitykset ovatkin keksityn näköisiä. Lisäksi mm. Puolimatka huomauttaa naturalismin olevan itsensä kumoavaa. Se asettaa sellaisia vaatimuksia, joita se ei itse täytä. Jos tarkastellaan naturalistisen lähtökohdan oikeutusta naturalistiselta pohjalta, niin sen havaitaan olevan epäluotettava, koska se ei täytä omia kriteereitään.
Onkin hämmästyttävää se, miten tutkijat voivat pitää naturalistista lähestymistapaa itseoikeutettuna lähtökohtana. Heidän täytyy tietää, ettei sellainen tutkimus voi tavoittaa totuutta, mutta kuitenkin monet haluavat esittää asian, niin kuin se tekisi niin. Tämä ei koske kaikkia, onhan paljon tutkijoita, jotka painottavat lähtökohtien ja valitun metodin vaikutusta lopputulokseen. Monet tahtovat huomauttaa, ettei tulos ole totuus tai kattava selitys, vaan eräs näkökulma asiaan, hyvin rajallinen sellainen.
”Pidätkö muuten myös alistumista ymmärryksensä rajoihin eräänlaisen selityksen uskomisena? Kelpaako siis vanha kunnon ”En tiedä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä uskoni kanssa” selitykseksi?”
Ajattelen ainakin niin, että ensiksi ymmärryksen rajallisuus on selvä realiteetti. Toiseksi tarvitaan jotain tietoa siitä mihin uskotaan. Tuskinpa kukaan olisi valmis sanomaan:
”Ei minun tarvitse tietää, minä vain uskon”
Silloinhan kysyttäessä mihin hän sitten uskoo, joutuisi vastaamaan:
”En tiedä mihin uskon, mutta uskon kuitenkin”
Ei usko voi korvata tietoa, vaan on oltava ensin tietoa siitä minkä sitten voi uskoa. Usko, eli vakuuttuminen jostain asiasta tapahtuu väistämättä sen tiedon perusteella, mitä on. Jos tieto on hataraa ja epäuskottavaa, niin ei se synnytä uskoa tiedon oikeellisuuteen.
Täytyy erottaa myös se, että itsellään voi olla riittävät perusteet uskoa jokin asia. Toisaalta se, pystyykö ne omat perusteet ilmaisemaan, eli muodostamaan todistelun asiasta. Se, ettei jostain asiasta voida antaa riittävän kattavaa ja syväluotaavaa perustelua, ei tarkoita sitä, ettei tuon asian uskomiselle olisi todellisia perusteita. Perusteet ja perustelut ovat eri asioita. Silminnäkijällä voi olla perusteet luottaa havaintoihinsa, eikä hänen havaintoaan tee epäluotettavaksi se, vaikka hän ei pystyisi perustelemaan, eli esittämään vakuuttavaa todistusta näkemäänsä. Hänellä ei välttämättä ole yhtään todistetta ja hänen esittämänsä todistelukin voi olla epäuskottava ja silti asia voi olla totta. Totuus ei ole sidottu ihmisen kykyyn perustella sitä, eikä siihen miten paljon ihminen siitä tietää. Ainakin siinä mielessä myös usko voi olla perusteltua vaikka tieto on rajallista.
Minä kirjoitin sen tuohon ulkomuistista, Plantinga voi ilmaista sen toisin, mutta koska ajatuksen olen lukenut hänen esittämänään, niin se oli mielestäni kohtuullista mainita.
Sitä en muista kuulleeni, onko Plantinga myös lainannut ajatuksen joltain toiselta ja mahdollisesti vielä muokannut sitä ilmaisunsa tarpeisiin paremmin sopivaksi. Halusin pelkästään omasta puolestani kertoa, ettei idea ole minun keksintöäni. Saman ajatuksen toki voisi ilmaista monella tavalla, erilaisin vertauksin, mutta mielestäni tuo on hyvin selkeä.
En ajatellutkaan sinun pitävän tiedettä yleisesti hullunkurisena, vain hieman avuttomana uskonnontuotkimuksen kannalta. Pelkään meneväni solmuun, jos jatkan tätä keskustelua kanssasi. :) Minulla ei ole riittäviä valmiuksia ruotia asiaa samalla tasolla kuin sinä. Tietoni ovat – osittain kai nuoresta iästä johtuen – kovin niukanlaiset eivätkä todellakaan anna eväitä turista vaikkapa raamattututkimuksen suuntauksista. Hih. Kaikkea sitä täälläkin oppii, näemmä. Joka tapauksessa voin sanoa olevasi kanssasi samoilla linjoilla niiltä osin kuin uskallan paremmin miettimättä mielipiteeni ilmaista.
Palatakseni kysymyksellä ”Kelpaako vanha kunnon: ’En tiedä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä uskoni kanssa’ selitykseksi?” aloittamaani keskustelun sivuversoon. Kun esität asian noin, hahmotan kyllä kehän, johon edellä mainittu ajattelutapa johtaisi. Jos ihminen on jostakin asiasta vakuuttunut, hänen täytynee oman mielenterveytensä takia myös uskoa uskomuksensa todeksi. Omasta mielestään hänen siis täytyy jollain tavalla tietää. Jotta uskominen olisi niin sanotusti järkevää, hänen tulisi jotenkin kyetä perustamaan se johonkin, jota pitää totena. (-ko/-kö?) Mitä tämä tietäminen sitten on, on toinen tarina. Tietohan voidaan ainakin yhden periaatteen mukaan määritellä hyvin perustelluksi todeksi uskomukseksi. Ja tuo pieni ”tosi” tekee minut merkillisen levottomaksi.
Jaaha. Nyt olen. Solmussa nimittäin.
ovat tunnetusti ikivanha symboli.
Eräässä Grimmin sadussa, Aamutähti antoi tytölle taika-avaimen. Aamutähdellä viitataan kristillisessä perinteessä Jeesukseen.
Avaimet onneen tai avaimet mihin tahansa. Avaimet kotiin voisi tarkoittaa avaimet itseensä.
Unissa ja tarinoissa talot ovat minuuden symboleja.
Terapia mailmassa kertomasi versio on klassikko.
Kuka sen aluperin keksi ei kai tässä yhteydessä ole olennaista, senkin saan selville kun jahkaan muutaman nimen välillä eli en ole täysin varma muistanko oikein.Täytyy kysyä kaverilta.
Tarinalla on muutamakin tulkinta.
Eli ensiksikin ihmiset koittavat ratkaista ongelmiaan ihan jostain muualta käsin kuin mikä se heidän ongelmansa oikeasti on.
Toiseksi taas voidaan ajatella systeemiteorian mukaan, että on sama missä kohtaa ihmisen elämässä muutos tapahtuu, sillä tapahtuu muutos missä systeemin osaassa tahansa vaikuttaa se kaikkiin elämän muihinkin osiin.
Kolmanneksi hän etsii itseään (jungilainen näkemys). Avain on vain symboli tälle asialle.
Sitä vaan ettei se ole Plantingan omaa keksintöä vaan lainattu juttu.
Jos otetaan pohjaksi klassinen määritelmä ”tieto on perusteltu tosi uskomus” ja sitä aletaan pohtia, niin ei ole erikoista, että pohdinnassa kohtaa solmukohtia. Filosofit eivät ole onnistuneet vielä esittämään mitään selkeää eroa tiedon ja uskon välillä. Näin on, koska kaikki tieto on totta vain rajallisessa mielessä. Kaikki tieto on riippuvaista siitä, mitkä ovat sen tiedon hankinnan lähtökohdat ja ne lähtökohdat ovat uskon kysymyksiä, niiden oikeellisuutta ei voida tiedollisesti oikeutetulla tavalla todistaa. Tieteellinen tieto on totta, jos uskomme sen perusoletusten olevan totta. Jos kyseenalaistamme ne lähtökohtaiset uskomukset, kaikki tulokset tulevat kyseenalaisiksi. Kaikki perustuu pohjimmiltaan uskoon, kaikki näkemykset ja maailmankatsomukset, tiede, uskonnot, ihan kaikki.
Popper kirjoittaa: ”Mielestäni meidän täytyy totuttautua ajatukseen, että emme saa pitää tiedettä tiedon järjestelmänä, vaan pikemminkin hypoteesien järjestelmänä; toisin sanoen järjestelmänä arvauksia ja ennakointeja. Periaatteessa niitä ei voi todistaa oikeiksi, mutta me työskentelemme niiden kanssa niin kauan kuin ne kestävät testit. Meillä ei ole koskaan oikeutta sanoa, että tiedämme niiden olevan tosia tai jossakin määrin varmoja tai edes todennäköisiä.”
Toisaalta voi katsoa uskon määritelmää ihan uskonnolliselta kannalta. Raamatussa käytetty usko käsite on samaa sanajuurta kuin käsite varmuus. Jonkin uskominen tarkoittaa asiasta vakuuttumista ja sen pitämistä luotettavana. Kun evankelistat kirjoittavat tekstinsä, heillä on tietty tarkoitus, jonka he kertovat. He tahtovat, että lukija voisi uskoa ne asiat joista he kirjoittavat. He eivät kuitenkaan kuvittele kenenkään uskovan siksi, että he jotain kirjoittavat ja siksi Luukas kirjoittaa: ” niin olen minäkin, tarkkaan tutkittuani alusta alkaen kaikki, päättänyt kirjoittaa ne järjestyksessään sinulle, korkea-arvoinen Teofilus, että oppisit tuntemaan, kuinka varmat ne asiat ovat, jotka sinulle on opetettu.” Ainakin hänellä on selvä käsitys siitä, että täytyy saada tietoa asioista, mitä on tapahtunut, missä, milloin, ketä on ollut läsnä, jne. Vasta kun hän kertoo nämä tarkistettavissa olevat asiat kirjoituksen lukijalle, hän ajattelee lukijan voivan uskoa sen mitä hän kirjoittaa.
Aivan samoinhan joku voisi antaa kuvailun jostain koejärjestelystä tuloksineen ja kirjoittaa kuvailevansa tapahtuman siksi, että kuvauksen lukija voisi uskoa tarkistettavissa olevan tuloksen olevan oikein nähdessään miten varmat ne asiat ovat, joita hän tuo kirjoituksellaan esiin.
Uskon ja tiedon eron tekeminen on todella vaikeaa silloin, kun usko ymmärretään tuossa merkityksessä jossa sitä on mm. Raamatussa käytetty. Nykyisin toki uskon käsitettä käytetään paljon kevyemmin ja se ei merkitse ihan samaa, mutta nykyisinkin sanotaan halveksivaan sävyyn herkkäuskoisuudeksi sellaista, että uskoo kuulemaansa kritiikittömästi. Siispä uskoonkin kuuluu tietty kritiikki ja niin ajatellaan vielä nykyisinkin.
voin vain todeta, että
niin ovat Totuutta sekä Tuntematon että Tieto.
Onneksi
kukaan ei usko kaikkea,
mutta jokainen uskoo jotakin.
Mitä muuten ajattelet tietouskosta?
Joko julistetaan se maailman ainoaksi yhteiseksi uskoksi?
Kirjoitat, että totuutta on tuntematon ja tieto.
Missä mielessä tieto on totuutta, tai missä mielessä usko voisi edustaa totuutta, tai miksi tuntematon olisi totuutta.
Mitä käsite totuus silloin tarkoittaa? Onko se ihmisestä riippumatonta, onko se muuttumatonta, onko sitä mahdollista määritellä?
todistettu tieto on totuutta, ainakin aikansa.
Sitten taas joku tutkii Tuntematonta ja löytää uuden tieteellisen totuuden.jne.
Myös henkilökohtainen kokemus ja aistimus ovat totta yksilölle, mutta sitä on vaikea todistaa tieteen hyväksymin keinoin.
Tarkoitan Totuudella jotain varmasti olevaista tai tapahtunutta ehkä ainutkertaista ilmiötä.
Totuutta tavoittelee ja ajattelee ihminen, joten se on täysin riippuvainen ihmisestä.
Joku totuus on hitaammin muuttuvaa kuin toinen.
Ainutkertaisen tapahtuman totuus jää voimaan, mutta sen merkitys muuttuu ajan kuluessa.
Tuntematon on varmasti totta, ainakin toistaiseksi, sillä sitä löytyy aina vaan lisää.
Anteeksi, että keskeytän. Jollain tavalla totuus on kai ihmisestä riippumatonta, sillä käsite on kai syntynyt tarpeeseen: ihminen ei ole keksinyt totuutta samalla kun on alkanut kuvata sitä tietyllä sanalla. Sitä on taas paha mennä sanomaan, onko ko. tarve syntynyt vain ihmisistä. Ush, miten hirveä selitys. :) En osaa paremmin.
Ehkä. Totuus = koostuu kaikista niistä asioista, jotka ovat olemassa. (?) (En ilkeä kyllä mennä siihen, miten voidaan sitten tietää, että jotain on olemassa.) Mutta siis, on olemassa sellaisia asioita, joita me emme tiedä ja tunne. On siis olemassa iso valkoinen läntti nimeltään tuntematon. On olemassa myös asioita, jotka sanomme tietävämme. Mutta onko se, että jokin on totta, eri asia kuin totuus?
"Missä mielessä tieto on totuutta, tai missä mielessä usko voisi edustaa totuutta--". Tätä ajatellessa syntyy mielikuva siitä, että että totuus voisi olla jotain, joka on sekä uskon (uskonnollisen?) että tiedon (tieteellisen?) ulkopuolella. Että usko yhtä hyvin kuin tieto tai jokin niiden sekasikiö voisi edustaa totuutta. Jaa-a. Palaan vastauksesi viimeiseen kappaleeseen enkä ole päässyt puusta pitkälle. Pallo sille, jolle sen heititkin...
Ajatellaan, että sinä heität minua pesäpallolla vatsaan ja sinä ja minä tiedämme, mitä on tapahtunut. Minä menen arvostetun lääketieteenprofessorin juttusille, koska vatsaani särkee. Hän arvioi sen johtuvan eilen syömästäni pizzasta.
Se on arvostetun professorin käsitys asiasta ja tässä tapauksessa voisi mallintaa tieteellistä totuutta. Mutta mikä silloin on totuus? Jos se riippuu ihmisestä, niin kenestä ihmisestä se tässä tapauksessa riippuu?
Et keskeytä, tämä on keskustelua. Mielestäsi siis:
1. On olemassa totuus, joka on ihmisestä riippumatonta.
2. On olemassa totuus, joka koostuu niistä asioista, jotka ovat todellisuudessa tapahtuneita.
3. Me emme tiedä kaikkea siitä, mitä todellisuudessa on tapahtunut.
4. Joitain puolia ihmisestä riippumattomasta totuudesta on mahdollista tavoittaa niin tieteen, kuin myös uskon tai ehkä myös filosofian menetelmin.
Tästä olemme samaa mieltä, joten on olemassa tietty pohja keskustelulle. (keskustelu käy vaikeaksi jos ei ole yhteisymmärrystä siitä, että on olemassa jokin tietty totuus.)
Ihminen ei ole keksinyt totuutta silloin, kun on alkanut kuvailemaan sitä. Se mitä ihminen on alkanut kuvailemaan, on se, mitä hän on kokenut. Tiede on vain jalostettu muoto tästä, silloin täytyy asioita kokea tietyistä lähtökohdista käsin ja tiettyjen menetelmien avulla. Menetelmät täytyy dokumentoida, että voidaan varmistua siitä, kokevatko toisetkin samat asiat samoin metodein.
Kuitenkin tähän mennessä puhumme vain kokemuksesta. Määrittääkö siis oma kokemuksemme sen, mitä todellisuus on?
totuus tietysti on.
Se on siis suhteessa mm. henkilöihin, tilanteisiin ja menetelmiin.
Sen takia kiistely Totuudesta on varmaan ikuista.
Totuus on monimutkainen ja alati muuttuva. Se on kuin esim. sienirihmasto.
Totuutta voinee siis tarkastella vain pienien yksityiskohtien kautta.
Mielstäni uskonnollisuuden totuus on aika varmaa yksilötasolla, mutta uskontojen perustat ja uskorakennelmat sekä rituaalit ovat jo heikommin totuutta.
ihminen haluaa uskoa johonkin korkeampaan, koska ihminen on tietoinen omasta olemassaolostaan. ihminen tietää kuolevansa, ja tämä seikka tekee ihmisestä heikon. ihminen haluaa pelastua, tämähän on ymmärrettävää, on ihmisen perusvietti pysyä hengissä ja toisaalta tuntea hyvää oloa. nämähän uskonto tarjoaakin.
mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, who knows. itse uskon ettei ihmistä, "minää", enää ole kuoleman jälkeen, ihminen siis loppuu ja sielu sen mukana, koska en tiedä mitä muutakaan uskoa.
taidan olla ateisti, tai ennemminkin panteisti. who knows.
Kiitän kommentistasi. Kas vain, kun vasta tässä vaiheessa kuolema astuu keskustelun kyytiin. Ehkä olet oikeassa siinä, että oman kuolevaisuutensa tajuaminen tekee ihmisestä heikon. Minä ajattelisin mielelläni vielä niin pitkälle, että heikkoudeksi tämä tietoisuus on ihmisellä muuttunut siksi, ettei hän oikeastaan tiedä, mikä kuolema on. Tämä taas on ongelma, koska ihmisellä on joku kumma tarve tietää aivan ja kaikki. Sinällään ihan ymmärrettävä, hengissä pitävä taipumus, kuten huomautit. Länsimaisen ja aasialaisen ajattelussa on jännä ero käsityksessä ”hyvästä” kuolemasta. Alkuperältään aasialaisten uskontojen ja elämän filosofioiden mukaan ihmisen oletus yksilöistä, ainutlaatuisuudesta on harhaa. Buddhalaisuuden mukaan homman juju on olemattomuudessa, joka on siis olemisen päämäärä. Mitään tuon kaltaista ei löydy juutalais-kristillisestä perinteestä ainakaan minun (suppean) tietämykseni mukaan.
uskonnollisuuteni on nykyään nimimerkkini mukaista uskoa tuntemattomien ilmiöiden olemassaoloon.
Pidän jopa Tuntematonta pyhänä.
(... kunnioitettava, palvottava, pelättävä...
velvoittava, juhlallinen... syvää kunnioitusta herättävä...)
Uskonnollisuuden ikävä piirre on tuo mainitsemasi lokeroituminen, vaikka kaikki janoavat samaa tuntemattoman tuntemista.
(.. itsensä, ajatustensa, tuntemuksiensa, elämänsä, maailman, kaikkeuden...)
vakaumus. Ja hyvin, hmm... järjellinen. Kävin kurkkaamassa profiilisivuasi ja huomasin sinun todella pohtineen asiaa, tulleen tulokseen. Minäkin ehkä mahtuisin mukaan "tietouskon" määritelmään: ainakin jollain tasolla (kuten aloituksesta kaiketi on jo selvinnyt) myös minä uskon "tuntemattomien ilmiöiden olemassaoloon". Mielenkiintoiseksi näkekmyksesi tekee se, että kuvailet tuntematonta pyhäksi. Tämä eroaa niistä hatarista käsityksistä, jotka minulla ennestään tietouskosta (luulen tosiaan kuulleeni ko. käsitteen joskus jossain??) oli. Kiitos ja kumarrus ajatuksestasi!
ei tietenkään ole poissuljettu tietouskovaiseltakaan.
Tunteet ovat jopa välttämättömiä erilaisten tuntemattomien tietouden tasojen saavuttamiseksi ja niistä tiedon, ehkäpä touudenkin, löytämiseksi.
Kyllä mm. aivotutkijat mielellään kuvaavat ja analysoivat kaikkien eri tunnetilojen vaikutusta aivoihin. Siinä sitä Tuntematonta riittää.
Epäilen jopa, että lopullista Totuutta aivojen kaikista ihmellisyyksistä ei koskaan löydetä.
" Tässä minua kiehtoo erityisesti ajatus siitä, että ihmisen uskonnollisuus olisi jotenkin sisäsyntyistä,"
Olen samaa mieltä. Uskonnollisuus on osa aivotoimintaa.
"Onko tärkeää kuulua juuri kirkkoon tai johonkin järjestäytyneeseen uskonnolliseen ryhmittymään vai tuntuuko yksilöllinen uskon/pyhyyden/jumaluuden – kokemus riittävältä? "
En voi kuulua mihinkään ryhmään, koska mikään niistä ei voi kuvata herkkiä hetkiäni, jolloin tunnen elämän riemua mitättömän pienenä osana kaikkeutta.
"Kuitenkin luulisin rukousteni menevän täsmälleen samaan osoitteeseen, vaikka olisin syntynyt islamilaiseen tai hindulaiseen kulttuuripiiriin."
Luulen myös, että esim. aivokuvat antavat samantyyppisen tuloksen ihmisten ajatellessa keskittyneesti rauhaa ja rakkautta.
"Minun määritelmäni uskonnollisuudesta: Ihmisen pyrkimys ymmärtää itseään ja maailmaa käsityskykyään suuremman avulla. Pyhyyden kokemusten etsiminen ja tiettyjen tuntemuksien luokitteleminen pyhiksi ja käsittämättömiksi. Halu hahmottaa kokonaisuus, jonkinlainen taustavirta nimeämällä se jumaluudeksi. "
Pyrkinys on hyvä, mutta Tuntemattoman persoonallistaminen ja erikoisten henkilökohtaisten tuntemuksien ylivalta ovat johtaneet harhaan.
On vähintään arveluttavaa tehdä pyhiä ja siten lähes muuttumattomia kirjoituksia Tuntemattomasta. Kirjoituksia, joiden puolesta jotkut ovat valmiit tappamaan ja kuolemaan.
nettikeskusteluissa. Et arvaakaan, miten monta kertaa olen tehnyt ihmiset hassuiksi kaikenlaisilla väärinkäsityksillä, joita tässä eleettömässä maailmassa syntyy! :)
Olet tietenkin oikeassa. Järki ei mitenkään sulje pois tunteita. Kunpa muistaisin ihmisen nimen... no, en muista. Joka tapauksessa seurasin kerran (muutamia kuukausia sitten) yleltä jotain keskusteluohjelmaa, jossa aivan uskomattoman fiksu kriminaalipsykologi (muistaakseni) puheli järjen ja tunteen suhteesta. Lopputulos taisi pähkinänkuoressa olla, että järjen ja tunteen ainainen vastakohdiksi asettaminen on perusteetonta: järkevä ei ole tunteeton. Järki ei yksinään pysty mihinkään, vaan tarvitsee tunteet palvelukseensa. Käytännössä nämä käsitteet on toisinaan jopa vaikeaa erottaa toisistaan.
Uskonnollisuus ei juurikaan ole aidon uskon kanssa tekemisissä. Sen myönnytyksen voi sanoa, että uskonnollinen on uskoon nähden "sinnepäin kallellaan"
Usko ja tunteet täytyy erottaa siinä mielessä, että meidän tunnemaailmamme pettää, toisinaan tuntuu siltä ja toisinaan tuntuu tältä.
Toisen päivänä tuntuu, että on uskossa ja toisena päivän tuntuu, ettei ole. Tunteet vaihtelee, mutta todellinen usko lepää varmuudessa, vaikka tunteet vaihtuisivatkin.
Uskon määritelmä:
"Usko merkitsee sitä, että olemme niin vakuutuneita Raamattuun kirjattujen Jumalan lupausten ehdottomasta totuudesta, etä toimimme niitten varassa".
Ap.17:22. Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: "Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia.
23. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan.
24. Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä,
25. eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken.
26. Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat,
27. että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää - hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä;
28. sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme, niinkuin myös muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: 'Sillä me olemme myös hänen sukuansa.'
29. Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla, että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema.
30. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.
31. Sillä hän on säätänyt päivän, jona hän on tuomitseva maanpiirin vanhurskaudessa sen miehen kautta, jonka hän siihen on määrännyt; ja hän on antanut kaikille siitä vakuuden, herättämällä hänet kuolleista."
- ihmisen elämän tarkoitus on siis se, että " he etsisivät Jumalaa, jos voisivat Hänet vaikka hapuilemalla löytää" jakeet; 26,27
Kyllähän usko riittää, mutta hyvä on kuulua johonkin seurakuntaan, koska siellä voi hengellisesti kasvaa, jos on "terve" seurakunta"
Uskonnollisuus (uskoon päin kallellaan) ei riitä taivaaseen pääsyyn, eikä joku uskonnon harjoitus, taivaaseen pääsyyn tarvitaa uudestisyntymä Jumalan Sanasta ja Hengestä.
Johanneksen ev. 3:3. Jeesus vastasi ja sanoi hänelle: "Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa."
Älä turvaa lapsikasteeseen, jos olet evlut srk:n jäsen.
Kaste ei ketään pelasta, vaan usko Jeesukseen Kristukseen. Kuten Jeesus sanoi Joh. 3:3.
Siunausta sinulle ystävä, :)
Oli mukava lukea myös puhtaasti kristillisestä näkemyksestä kirjoitettu kommenttisi. Kiitos siitä. Myönnän mitä auliimmin, ettei uskonnollisuudella ole suoranaisesti paljonkaan tekemistä uskon kanssa. Käytin näitä käsitteitä virheellisesti keskustelunaloituksessani ja pahoittelen tätä lapsusta. Nimimerkki Crypticall tuossa yllä määrittelikin jo näitä kahta käsitettä erikseen. Aito usko. Jaa-a. sinun näkökulmastasi se varmasti noudattaa mainitsemiasi periaatteita, määritellä kuten sen määrittelet. Sinun näkemyksesi kaiketi on evankelisluterilainen? Minä sen sijaan aloitin keskustelun hieman yleisemmin ja hyväksyn uskosta tässä yhteydessä vähän väljemmän määritelmän. Tässäkin keskustelussa on tilaa kaikenlaisille uskoille, kuka sitten mihinkin uskoo. Ymmärrän näkemyksesi, niin kuin sen nyt voin ymmärtää. Sinulla ei omista lähtökohdistasi olisi edes mahdollista kommentoida uskoa muulla tavalla. Kaikkein tärkeintä kai on, että ihminen itse kunnioittaa omia vakaumuksiaan ja seisoo niiden takana.
Kiitos muuten selvennyksestäsi uskon ja tunteiden suhteesta! Luulen nyt ymmärtäväni paremmin edellä mainitun teologin mietteet. Minullekin on opetettu (eikä minulla ole syytä sitä epäillä sen paremmin kuin olla epäilemättäkään :)), että usko on Jumalan lahja ihmiselle ja siinä mielessä sen tietysti täytyy olla ihmisestä riippumaton, ei sidottu tunteiden ailahteluihin. Olin vain keskustelua aloittaessani niin juuttunut pohtimaan asiaa oman kokemukseni kautta, miltä on tuntunut, että en älynnyt mainitsemaasi puolta lainkaan.
En nyt täällä palstalla ole kovin innokas ruotimaan mahdollisuuksiani pelastukseen, joka sinun uskomusjärjestelmääsi kuuluu. (En tahdo keskustella kaiken kansan silmien alla näin herkistä asioista liian henkilökohtaisella tasolla.) Ilahduttaa kuitenkin, että täällä pyörii porukkaa, joka sen, yhtä vilpittömästi kuin sinä, osakseni toivoisi.
Enkeleitä polullesi.
sanoisin, että se on harhaa.
Ainakin raamattua on uudistettu niin monet kerrat, että senat ovat ainakin hiukan sakaisin.
Raamattuunkin "jumalan totuudet" ovat löytäneet tiensä jonkun tunteikkaan ihmisen kautta.
Olen ehdottoman samaa mieltä siitä, että tunteet vaihtelevat meillä kaikilla
ja niiden pohjalta on vaikea väittää löytäneensä ehdotonta totuutta.
Jos esim. raamatun tekstit ovat ehdoton totuus jumalasta, niin minkälaisena hän näyttäytyy noiden tekstien kautta?
Mielestäni yhtä ailahtelevalta kuin ihmisen mieli ja tunteet.
Taivaita tavoittelemme (unelmoimme MEITÄ kohtaavasta ikuisesta onnesta)
ja helvettiä ( kipua ja kauhua) pelkäämme.
Niin myös kaikki pakanat.
tarvitaan, ne ovat palvelukseen lähetettyjä henkiä, niitten hyväksi, jotka saavat autuuden periä. :)
Kyllä minulla on mahdollisuksia kommentoida uskoa moneltakin kantilta,
- jumalattomalta kantilta
- uskonnolliselta kantilta
- evlutin kantilta
- uudestisyntyneen kantilta
- babtistisrk:n kantilta
- vapasrkn kantilta
- hellsrk:n kantilta
- muslimin kantilta
siinä muutama esim. Kaikien noitten kanssa olen ollut tekemisissä ja osa koskettaa minua henk.kohtaisesti.
Olen ollut lähetystyössä mm. muslimimaailmassa ja tiedän jotain monista asioista.
Ei minulla ole mitään omaa uskomusjärjestelmää sen kummemmin.
Raamatusta nuo asiat löytyy aivan varmasti ja ne toimii ihmisen elämässä.
Nämä uskon asiat ovet todella henkilökohtaisia ja voin vain rukoilla sinun puolestasi, että asiat sinulle selviää!
Kukaan ihminen ei voi toista käännyttää Jumalan puoleen Jeesuksessa Kristuksessa, sen tekee Jumalan Pyhä Henki ja Jumalan Sana.
Jos se olisi minulle mahdollista, käännyttäisin kaiki maailman ihmiset jollain konstilla, vaikka netin kautta ;)
Jumalan siunausta sinulle ja kaikkea hyvää!
äskeisestä; En kuulu evlutsrk:aan, haluan kuulua vain Jeesukselle, mutta käytännön syistä joutuu jossain olemaan kirjoilla, että lähetys - ja muut asiat luonnistuisi paremmin. Ja onhan se hyvä löytää joku hengellinen koti, jossa olla!
Siunausta sinulle edelleenkin! :)
Tämä on varsin mielenkiintoista. Tarkoitin aiemmin sitä, että kun ilmeisesti (kuten tässä itsekin sanot) tahdot kuulua Jeesukselle, sinun on tavallaan uskosi takia välttämätöntä pitäytyä joissakin asioissa tietyllä kannalla. Mutta, ei... Voihan olla, etten ole laisinkaan oikeassa. Tämähän on hullua: en minä voi kertoa sinulle itsestäsi mitään... Anteeksi. Kokemuksesi on sitä paitsi kunnioitettava. Minä en voi sanoa itsestäni samaa. Mitenkä saisin selvennyttä sekavaa soppaani?
Hmm, tarkoitan tämän kaltaista tilannetta: Silloin kun olin rippikouluikäinen ja seurakuntani rippileirillä, ystäväni (joka nykyisin tunnustautuu ateistiksi) hämmästeli sitä, miksi rippikoulupappimme niin itsepintaisesti puolusti Luomis-teoriaa. Ystäväni mielestä pappi oli kaavoihinsa kangistunut ja ahdasmielinen. Minä näin asian toisin ja koetin sitä myös sillon selittää. Pappihan nyt melko varmasti on niin kutsuaksemme uskossa. Tämän kyseisen henkilön uskoon kuuluui kiinteästi ainakin jonkinlainen luottamus Raamatun alkukertomuksiin. Tämän takia hän ei VOINUT puhua muista vaihtoehdoista niin, että ne olisivat jotenkin kyseenalaistaneet hänen uskonsa. Ei, vaikka hän varmasti teoriassa olisi pystynytkin ja pystyi tarkastelemaan asiaa toisista näkökulmista.
Tarina ei ole olennainen, vaan se, miten yritän (parhaan eli onnettoman taitoni mukaan) selventää aiempia sanomisiani.
jos todella haluaa selvittää asiansa.
Kol.2:1. Sillä minä tahdon, että te tiedätte, kuinka suuri kilvoittelu minulla on teidän tähtenne ja laodikealaisten ja kaikkien tähden, jotka eivät ole minun ruumiillisia kasvojani nähneet,
2. että heidän sydämensä, yhteenliittyneinä rakkaudessa, saisivat kehoitusta omistamaan täyden ymmärtämyksen koko rikkauden ja pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen,
3. jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.
4. Tämän minä sanon, ettei kukaan teitä pettäisi suostuttelevilla puheilla.
5. Sillä jos ruumiillisesti olenkin poissa, olen kuitenkin teidän kanssanne hengessä ja iloitsen nähdessäni järjestyksen, joka teidän keskuudessanne vallitsee, ja teidän lujan uskonne Kristukseen.
6. Niinkuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä,
7. juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niinkuin teille on opetettu; ja olkoon teidän kiitoksenne ylitsevuotavainen.
8. Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen.
9. Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti,
- Jeesuksen tunteminen on ratkaisu
- kiinnitä huomiosi ennenkaikkea jakeisiin; 2,3,8,9
Varma on tämä asia, jos menet Jeesuksen eteen ja pyydät häneltä selvyyttä asoihisi, tulet saamaan avun, sillä itseään Hän ei kieltää saata, sinultakaan. Hän ei kuitenkaan väkisin tule luoksesi ja tarjoa apuaan,vaan sinun tulee nöyrästi sitä pyytää Häneltä.
Itse olen maallisissakin asioissa, työasioissa, kinkkisissä sellaisissa, pyytänyt neuvoa ja heti on tullut , noussut mieleeni ajatus, tai asia, joka on ratkaissut pulmani. Hän on sisäisessä maailmassamme. Voisi sanoa niin ,että mikä on intuitio, tai voimakas asia mielessäsi, se voi olla Jumalan ääni!?
Jotenkin näistä uskon asioista tehdään joku kummajainen, ei tämä ole sen kummempaa, kuin elämä yleensäkin. Täällä eletään ja toimitaan, kaiken onnistumiseksi Jumala on antanut Sanassaan ohjeita, miten elää, jotta paras lopputulos tulisi. Jumalan Sanassa Raamatussa, on ohjeet elämään, lyhykäisesti sanottuna. Ja ohjeet, miten pääsemme Hänen yhteyteensä, kaikki on kuitenkin vapaaehtoista, ketään ei viedä väkisin taivaaseen.
- en tiedä tuosta kannasta, minulle usko on elämää, todellista, yltäkylläistä sellaista. Ja ennenkaikkea voin ongelmani ja murheeni tuoda Hänelle kiitoksen kanssa tiettäväksi ja Hän "pitää niistä huolen", on kirjoitettu. Se vapauttaa elämään.
Ei tarvitse pyytää anteeksi, et ole tehnyt mitään väärää! :)
Ei papitkaan, läheskään kaikki ole uskovaisia, melkein voi sanoa, että suuri osa on leipäpappeja, valitettavasti. Tarkoittaa sitä, että ovat vain virkamiehiä, todellista halua ja tarvetta ihmisen ohjaamiseksi Jumalan yhteyteen ei heillä ole. Kunhan vain messut messutaan ja kotiin. En halua tällä millään lailla panetella ketään, asia on vain näin.Rippipappisi on voinut olla hyvinkin uskovainen, en tätä häneen senkummemmin suunnannut, enhän tunne häntä.
Kyllä asioita voi tarkastella monelta kantilta ja täytyykin niin tehdä.
Olisi esim hyvä tuntea alkuperäistksti, hebreasta.
Kun mainitsit luomisesta ja r-papistasi, sanosin vain sen, että 1 Mooseksen kirjassa 1 luku ja toinen jae kertoo alkutekstin mukaan näin; " ja maa TULI autioksi ja tyhjäksi" .
- se tarkoittaa ilmeisesti sitä, että elämä maapallolla tuhoutui jonkin luonnonkatastrofin seurauksena ennen nykyisen ihmiskunnan ja elämän luomista.
Siunausta ja kysy Herraa Jeesusta, Hänessä löydät kaiken , mitä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan!!
2 Pietarin kirje, 1:2.
Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta.
3. Koska hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan, HÄNEN TUNTEMISENSA KAUTTA, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja täydellisyydellään,
4. joiden kautta hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja pelastuisitte siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee,
:)
on suhteellista
ja vajavaista.
"Itse olen maallisissakin asioissa, työasioissa, kinkkisissä sellaisissa, pyytänyt neuvoa ja heti on tullut , noussut mieleeni ajatus, tai asia, joka on ratkaissut pulmani. Hän on sisäisessä maailmassamme. Voisi sanoa niin ,että mikä on intuitio, tai voimakas asia mielessäsi,
se voi olla Jumalan ääni!?"
Hyvä kuitenkin, että laitoit kysymysmerkin jumalan äänen perään.
Voi kuitenkin olla, että se paljastuu aikanaan juuri intuitioksi.
(sisäinen näkemys, välitön tajuaminen)
Sinulla on tavallista suurempi intuition lahja,
kun kerran olet saanut vastaukset ongelmiisi heti.
Näin uskovana sanoisin, että sisäinen intuitio on Jumalan kanava meille? Laitan tuohonkin kaiken varalta ?. Emmehän me aina 100% voi tietää Jumalan tahtoa elämässämme, ainakaan kaikissa asioissa. Voin sanoa, että elämäni on ollut oman - ja Jumalan tahdon sekasotku :)
Ja niin se varmaankin on useimpien elämässä?!
Ei ole tapani liioitella, mutta tuo sana,että aina on vastaus tullut heti, ei ollut hyvin sanottu, olisi pitänyt käyttää sanaa; useimmiten, sorry!
Tai vastaus olisi ollut, mutta en ole osannut erottaa sitä Jumalan neuvoksi.
Job.33:14. Sillä Jumala puhuu tavalla ja puhuu toisella; sitä vain ei huomata.
Meissä ihmisissä on se huono(?) puoli, että koetamme kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin itse selvitä pulmatilanteista, ei se väärinkään ole, mutta emme älyä heti rukouksessa pyytää Jumalalta tulevaa viisautta. Jos niin tekisimme, paljolta säästyisimme?! :)
Joh. 14:13. ja mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen, että Isä kirkastettaisiin Pojassa.
14. Jos te anotte minulta jotakin minun nimessäni, niin minä sen teen.
15. Jos te minua rakastatte, niin te pidätte minun käskyni.
16. Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti,
17. totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä; mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on TEISSÄ OLEVA.
18. En minä jätä teitä orvoiksi; minä tulen teidän tykönne.
- tässä Jeesus lupaa vastata rukouksiimme
- Jumalan Pyhä Henki on uskovissa, eli Jumala asuu ihmisessä Henkensä kautta. Raamattu käyttää meistä sanaa; "Teidän Ruumiinne on Pyhän Henhen temmpeli"
= asunto.
1 Kor. 6:19. Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat?
-tämän tosiasian vuoksi voidaan sanoa, että sisäinen ääni on useimmiten Jumalan Pyhän Hengen puhetta. (intuitio)
Joskus olen kuullut selvästi sanottavan määrättyjä asioita. Jumalan kanssa voi keskustella.
- Jae 18 sanoo, että Hän tulee meidän tykömme ja se tapahtuu juuri Pyhän Hengen persoonassa!
Jumalan kolme "muotoa" Isä, Poika ja Pyhä Henki.
Siunattua ja hyvää kevättä ja kainpuolin menestystä elämääsi. :-)
= Edellisen sukupolven lapsilleen siirtämää taikauskoa.
Elämän perimmäisten kysymysten miettiminen ei ole sinällään uskonnollista, mutta uskonnollisessa ympäristössä nämä asiat on opittu liittämään osaksi uskonnollisuutta.
Kun yksilö on lapsesta asti jonkin uskonlahkon vaikutuspiirissä, hänen on vaikea edes kuvitella muunlaista elämää. Uskonlahkojen johtohahmot tietysti mielellään korostavat, että kaikilla on "uskonnollinen tarve"; jotta ateistit nähtäisiin outoina ja poikkeuksina, jopa tunteettomina; jotta uskovaisuus säilyisi normina ja lahkojohtajien olemassaololle olisi jokin tarve.
kovin brutaalilta. Kontrasti edellisen kommentoijan kanssa on jopa hullunkurisen voimakas. :) Ja sen avulla ymmärtää kyllä melko hyvin, mitä tarkoitat... Uskonlahko -brr- tuolla sanalla on jotenkin negatiivinen konnotaatio. Taasen palaamme käsitteiden määrittelyyn... äsh anti olla. "Kun yksilö on lapsesta asti jonkin uskonlahkon vaikutuspiirissä, hänen on vaikea edes kuvitella muunlaista elämää." Olisi jopa typerää kiistää väite. Mutta onko sillä oikeastaan mitään väliä? Jos joku (kuten minä) tahtoo liittää elämän suuriin kysymyksiin uskonnollisen ulottuvuuden, ulkopuolisen on hiukan mahdoton mennä siihen mitään fiksua sanomaan. Loppujen lopuksihan ihmiset eivät tarkalleen tiedä, mistä toinen puhuu edes käyttämällä yhteisiä sanoja. Mitä kukin kuvaa esim. käsitteellä "usko"? Olen taipuvainen uskomaan (:D), että on olemassa asioita, jotka eivät alistu määriteltäviksi. Arkikieli ei minun kokemukseni mukaan riitä kaiken kuvaamiseen.
Kiitos kannanotostasi: sen on harvinaisen selkeä ja perusteltu. Yksi asia kuitenkin vielä. Voin puhua vain omasta puolestani, mutta joka tapauksessa en, vaikka etsinkin vastauksia eri tavoin kuin sinä, pidä ateisteja outoina, poikkeavina saatika sitten tunteettomina. Pelottaa tosissaan, jos joku noin ajattelee. Minun ystäväpiirissäni on vakaumuksellisia ateisteja ja... Se siitä. Jokainen rakentaa oman maailmansa vapaasti, niissä rajoissa, joissa ihmismielellä ylipäänsä vapautta on. Illan jatkoja sinne jonnekin!