Käsi...

Käsi
Juoksen pakoon. Juoksen niin kovaa kuin pystyn., mutta kuitenkin ne lähenevät, ne saavuttavat minua koko ajan. ”Miksi minä”, kuiskaan ja itken samalla kun juoksen.

Vielä vähän aikaa sitten kaikki oli hyvin, he olivat ystäviäni, pystyin kertomaan heille kaiken, nautimme ajasta, juttelimme… Olin yksi heistä.
Toinen toisensa jälkeen, he käänsivät selkänsä, ja silloin tajusin etteivät he olleet koskaan ollut ystäviäni.

”Miksi Minä?” kuiskaan.

Ne saavuttaisi minut pian, pitäisikö minun vain luovuttaa ja antautua. Antaa heidän raadella minut, tuhota minusta kaiken? En.
En antaisi heille mahdollisuutta. Pakenen niin kauan kuin voisin. Mutta olen yksin…
Yllättäen kompastun ja kaadun maahan. Tiedän loppuni tulleen. Olen jo luovuttamassa…

Mutta sitten sinä tulet. Vierelleni. Vankkumattomana kuin kallio. Takaa-ajajani perääntyvät ja pakenevat viimein itse.
Katson sinuun. Tuijotan sinua sanaakaan sanomatta.
Viimein käännyt minuun päin ja hymyilet lempeästi.
”He ovat nyt poissa, mutta sinun on opittava itse taistelemaan”, kuiskaat ja ojennat kätesi. Tartun käteesi ja nyökkään.
”Mutta minä autan sinua, ja vaikka osaisitkin puolustaa itseäsi, olen aina vierelläsi”, sanot hiljaa, kuin tuulen kuiskaus. Vedät minut pystyyn. Katson syvälle silmiisi ja halaan sinua. ”Kiitos”, saan sanottua.

”Kiitos kun olet olemassa…”