Pyhyyden arvo

Minulle mikään ei ole pyhää. Olen huomannut elämäni aikana, että mikään ei varmaa - paitsi epävarmuus. Koska en millään voi tietää, millaisiin tilanteisiin tulevaisuudessa joudun, en ala väittämään, että joku asia olisi minulle niin pyhä, että kuolisin sen puolesta. Periaatteessa sellaisia asioita voisi olla nyt, mutta ne saattaisivat kuitenkin muuttua joskus.

Mikä tekee jostain asiasta pyhän.
Jos itse pyhitän jotain onko se pyhää.
Liittyykö pyhyyteen palvonta jä alistuva nöyryys
vahvemman edessä. Voisiko mr Bush toimia
pyhittäjänä, vai tarvitaanko suurempi mahti

Vaikea kysymys. Vastauksesta tullee pitkä, koska omalla kohdallani täytyy miettiä kysymystä hieman toisin aseteltuna. Onko ylipäätään mitään, minkä takia olisin valmis luopumaan elämästäni?

Toisten ihmisten elämän katson olevan paljolti heidän omilla harteillaan, heidän omaa vastuutaan. Siten yksittäisen ihmisen elämä, itseni urhaaminen toisen pelastamiseksi kuulostaa kaukaiselta, vaikka jossain määrin olen sitä tehnyt.

Maailmassa on kuitenkin todella paljon ihmisiä, jotka haluaisivat muutosta, koska nykyisessä systeemissä käytetään ehkä joko liiaksi järkeä tai sitten vaihtoehtoisesti tunnetta. Ratkaisut tehdään siis enemmän tai vähemmän huomioimatta aivan kaikkia asiantiloja ja näkökohtia. En pidä ihmisälyä mitenkään suvereenina, mutta se muuttaisi maailmaa todella paljon, jos ihmiset jollain tavalla saisivat oikeassa suhteessa päähänsä järkeä ja tunnetta, oppisivat elämään viisaasti, sen puolesta saattaisin jopa kuolla. Tämä tarkoittaisi tietysti epäsuoraan sitä, että maailmasta poistuisi riisto, sodat, ehkä nälänhätä yms. ongelmat. Elämää itsessään pidän jonain paljon suurempana, kuin me ihmiset usein ymmärretään ja sen puolesta itse olisin valmis kuolemaan. Tuo elämäntuhoamisen skaalahan on aika laaja sodista välinpitämättömään öljynpumppaukseen tai kaivostoimintaan. Kaikista näistä elämänloukkauksista ei uutisoida, valtaväestö on täysin tietämätön esimerkiksi ihmis- tai maaoikeusasioista eri puolilla maailmaa, jossa lopputulos ns. siviiliväestön kohdalla voi olla yhtä julma kuin sodan runtelemassa Irakissa. Ihmiset joutuvat pakenemaan ja kodittomiksi, joko tekevät lopulta itsemurhan, tylsistyvät ja masentuvat tai sitten kuolevat nälkään.

Tietysti elämän ohella luonto on itselleni se säilyttämisen arvoinen ja pyhä. Ilman luontoa ei ole elämää. Toisaalta sen verran länsimaalaisilla, kaupungistuneilla on tuo käsitys luonnosta hämärtynyt, etten itsekään osaa aivan oikeisiin raameihin pistää luonnon arvoa. Mutta sen verran tiedän, että luontoon kaipaan ja tästä lähden metsään talsimaan, kunhan koneesta irtaudun. Puita halaamaan.

Pyhyys on todella uskonnollinen käsite. Jotta ymmärtää ateistin ajatusmaailmaa, pitää pystyä jättämään tuo uskonnollinen ajattelutapa täysin pois. Siinä, missä Jumala tuo uskovaiselle pyhyyden tai, jossa nimenomaan Jumala on se kaikkein pyhin, paljon asioita, joita ateisti pitää pyhänä karsiutuu uskovaisen mielestä. Siinä missä ateisti saattaa keskittyä vain tämän maailman asioihin ja oloihin, uskovaiselta jumalan pyhyyden kokemiseen ja jumalan ajattelemiseen menevä aika on tämän maailman asioista pois. Vielä rankemmin metsään mennään, jos uskovainen ajattelee, että ateistien arvomaailmasta ja toiminnasta puuttuu pyhyys, koska eiväthän ateistit ole mitään sen suuntaista edes väittäneet. Ateistin ajatusmaailmaan pyhyys kuuluu yhtä vähän kuin synti, jumala ja saatana.

Siitä huolimatta ateistin ajattelutapa saattaa olla lähempänä sitä, jolla esimerkiksi kristittyjen pitäisi olla automaattisesti. Jeesus on myös yksi omista 'oppi-isistäni', hän toi maailmaan humanistisen ajattelutavan ja, kun itse viittaan humanismiin ja korotan ihmisen ja ihmisyyden omaan arvoonsa, lähes pyhäksi, saan yleensä uskovaisilta kuulla, miten humanismi on vienyt koko maailman suohon. Ovatko nämä uskovaiset unohtaneet itseasiassa sen, mitä he pitävät pyhänä? He ovat unohtaneet Jeesuksen ja hänen Vuorisaarnansa. Tältä pohjalta kaikki pyhyyteen, synteihin jne. liittyvät keskustelut eri uskovaisten kanssa ovat hieman arveluttavia. Mikä on uskovaisen motiivi aloittaa kyseinen keskustelu ateistin tai toisinuskovan kanssa, jos lopputuloksen jo tietää? Koska lopulta uskovaisen ainoa sanoma itselleen näissä keskusteluissa yleensä on se, että he ovat lähempänä totuutta ja pönkittävät sillä tavalla vain omaa egoaan. Enkä usko, että kristillisessä ajattelussa koskaan on puhuttu yksittäisen ihmisen egon pyhittämisestä, ainakaan positiivisessa mielessä.

Ja kysymys vastaan: onko mitään niin pyhää, minkä vuoksi olisit valmis luopumaan omasta elämästäsi? Jos vielä otetaan tämä siltä kannalta, että kuoleman jälkeen a) pääset helvettiin, b) pääset taivaaseen, c) et ole enää olemassa millään fyysisellä tai astraalitasolla.

Pyhyys, kosketti minua lapsena kirkossa, Jouluna 1957.
Olin nuorin perheemme kolmesta lapsesta, kaikki olimme rasavillejä poikia.
Muistan vieläkin papin puheen aiheen, kirkon maalaukset ja tunnelman, minun tunnelmani. Kotona ei hurskasteltu, oltiin uskon asioiden ulkopuolella, emme kuitenkaan ateisteja. Perheessämme elettiin tätä päivää, se riitti meille sellaisena kuin tuli. Se joulukirkossa käynti jätti minulle viisi vuotiaalle pojalle mieltä vaivaan kysymyksen, mutta keneltä kysyä, oli lapsen ongelma. Pian uskaltauduin kysymään äidiltä: ”pääsenkö taivaaseen, jos kuolen?”
Hämmästyneeltä äidiltä sain vastauksen:” Kaikki kiltit lapset pääsevät taivaaseen”.
Kuitenkin tuosta parin lauseen ohimenevästä hetkestä alkaen koin ilta illan jälkeen, ettei minun kiltteys riitä varmistamaan taivaspaikkaa. Tuo kysymys alkoi vaivaamaan mieltäni, olin jotenkin onneton ja yksin kysymykseni kanssa.
Vasta kolmen vuoden kuluttua asia ratkesi yllättäen, eli olin silloin kahdeksan vuotias. Kotiimme oli luvattu helluntailaisten pitämä seurailta. Se oli sukuhistoriamme ensimmäinen seurailta kodissamme ja perheemme elämässä muutenkin.

Tuo ilta oli kuin pyörremyrsky ennen tyyntä poutasäätä. Me kolme poikaa 8, 13 ja 14 vuotiaita. Tuossa seuraillassa annoimme elämämme Jeesukselle. Kansakielellä ilmaistuna: teimme parannuksen, eli tulimme kerta laakista uskoon. Isä ja äiti olivat pihalla kuin lumiukot, tapahtui jotakin odottamatonta ja käsittämätöntä.

Me pojat menimme monta kertaa päivittäin metsään rukoilemaan, että Jumala ilmestyisi vanhemillekin, että hekin tulisivat uskoon. Tämä tapahtui kesäkuussa 1960. Kun koulu alkoi syyskuun alussa, eka tunnilla opettaja pyysi oppilaiden kertomaan mitä kaikkea kesällä tapahtui . Minäkin viittasin ja sain kertoa tärkeimmän, sanoin:” Olen saanut kohdata Jumalan armon kesällä”.
Opettaja purskahti itkuun luokan edessä, ja kaikki 1-3. luokan oppilaina olimme hämmästyneinä tapahtumasta.
Uskoni vuoksi minua pilkattiin ja pahoinpideltiin niin, että kotoa kirjoitettiin opettajalle, ettemme poikina voi käydä koulua, ellei tämä pilkkaaminen ja pahoinpitely lopu. Opettaja otti kokonaisen tunnin aiheen käsittelyyn, kyseli munulta ja valisti koulutovereitani. Se tunti toi meille koskemattomuuden ja koulu saattoi jatkua, rauha palasi kouluun ja koulutielle, jossa usein aikuisetkin meitä odottivat, pilkatakseen meitä uskoon tulomme vuoksi.
Nyt olen työeläkkeellä pastorin toimestani.
Lapsena koettu ylitti kaikki minun ja veljieni valmiudet uskosta tietämättömän kodin lapsina. Se oli pyhän kosketus, tiedän mitä on pyhyys, Jumalan pyhyys.
Kunnioittavasti Veikko Kokkonen

Pyhä on käsitteenä monitulkintainen, mutta jos ymmärrämme sen kunnioitettavaksi ja jaloksi, niin tokihan tälläisiä asioita löytyy. Yksi voisi olla ihmisoikeudet ja sekulaarihumanistinen pyrkimys tietoisten olentojen hyvinvoinnin edistämiseen.

Jos kaksi ihmistä ovat avioliitossaan onnettomia eivätkä yrityksistä huolimatta pysty saamaan suhdetta toimimaan, hyväksyn avioeron oikeana ratkaisuna. Jaloa voin nähdä siinä vain silloin, jolloin pariskunta ei rakasta toisiaan, mutta elää yhdessä lapsiensa tähden ja piilottaa riitansa lapsiltaan. Avioliiton pyhänä pitämiseksi ymmärtäisin sen, että pariskunnan, joka on onneton ja riitelee jatkuvasti, olisi kaikissa olosuhteissa elettävä yhdessä väkisin kunnes kuolema heidät erottaa.

Aloittajalle sanoisin kuitenkin, että kannattaa käyttää ateistien kanssa jotain muuta sanaa, jos haluat toisen ymmärtävän, mitä tarkoitat pyhällä. Sivistyssanakirjakin antaa aika monta määritelmää:
https://www.suomisanakirja.fi/pyhä

Uskonnoissa määritelään joitain asioita pyhiksi. On eri asia, kuka uskovaisistakaan kokee niiden pyhyyden omakohtaisesti. Se on vähän sama kuin moraalin kanssa, ulkoa syötetty ei vastaa aidosti sisäistettyä.

Kun olin vielä uskossa saatoin kokea pyhyyttä esimerkiksi tutun ehtoollisvirren soidessa tai kuunnellessani Bachin H-mollimessua. Nyt voin saada samankaltaisen kokemuksen ollessani yöllisellä melontareisuulla, kun tähdet syttyvät taivaalle ja Linnunradan kaari heijastuu rasvatyynestä vedestä. Psykologisesti kokemus on aivan sama. Enää en vaan liitä sanaa pyhyys vaikuttaviinkaan luonto- ja musiikkikokemuksiin.

"Pyhä" on sana, jota käyttävät hihut. Se ei merkitse mitään. Toinen sellainen sana on "vanhurskas". Sekään ei merkitse mitään.

Pyhä liittyy tabun käsitteeseen.
Esim. sabattina on tabu tehdä jotain.
Juutalaisen temppelin kaikkeinpyhin oli tabu ainakin taviksille.
Jne.

Pyhä tabu-sisältönsä takia näyttäisi aina olevan jotain kieltämistä, ellei peräti kielteisyyttä.